Päivä oli jo puolessa, kun Sofia heräsi. Talon ovet avattiin ulkopuolisille pari tuntia myöhemmin, kun käsityömestarien liikkeet ja torikojut olivat jo sulkeutumassa. Taru avasi etuovet lukituksesta ja sytytti lipan alla roikkuvan myrskylyhdyn merkiksi siitä, että maagimestari oli paikalla.

Theodius kuuli lähestyvien askeleiden töminän jo kaukaa, eikä edes hätkähtänyt kun työhuoneen ovi läimäytettiin auki hänen takanaan, vaikka sen voima sai lasipullot helisemään hyllyssään.

Jo kaukaa näki, että puuraja päättyi. Kuusimetsä vaihtui vähän kerrallaan männiköksi, jonka seassa kasvoi kitukasvuisia koivuntaimia. He eivät olleet kävelleet kauan, kun metsä harveni yhtäkkiä ja johdatti heidät pienelle kukkulalle. Sen päältä aukeni näkymä suurelle suoalueelle. Satunnaiset auringonsäteet heijastuivat tummista silmäkkeistä, kun pilvipeite repeili, häikäisten tulijoiden silmiä.

Theodius ei ollut aamuihminen, mutta jos hänen oli pakko valita, olivat lokakuun aamut hänelle mieluisimmat. Huurteen kovettamat lehdet narskuivat hänen jalkapohjiensa alla. Ilma muuttui valkoiseksi hänen jokaisella henkäyksellään. Taivas ja järvenpinta olivat samaa hopealasia, yhtä tasaisia ja tyyniä kuin peili. Kaislikossa oli paikka paikoin ohutta, läpikuultavaa jäätä, ja hänen varpaitaan pisteli, kun hän kokeili niillä vettä.