Luokka: fantasia
Kieli: suomi
Pituus: 435 sanaa
Vuosi: 2021
Theodius ei ollut aamuihminen, mutta jos hänen oli pakko valita, olivat lokakuun aamut hänelle mieluisimmat. Huurteen kovettamat lehdet narskuivat hänen jalkapohjiensa alla. Ilma muuttui valkoiseksi hänen jokaisella henkäyksellään. Taivas ja järvenpinta olivat samaa hopealasia, yhtä tasaisia ja tyyniä kuin peili. Kaislikossa oli paikka paikoin ohutta, läpikuultavaa jäätä, ja hänen varpaitaan pisteli, kun hän kokeili niillä vettä.
Lokakuissa ei ollut mitään teennäistä. Ei turhia lupauksia. Kaikki oli juuri niin kuin näytti ja se miellytti häntä. Theodius kahlasi järveen ja jatkoi matkaa, kunnes vesi ylti kainaloihin asti, veti niin syvään henkeä kuin pystyi ja painui kokonaan uppeluksiin.
Hetken aikaa oli olemassa vain hiljaisuuden maailma. Vesi sai aikaan raukeita, vaimeita ääniä, kun virtaukset myllersivät pohjassa. Jää lauloi hiljaa veden lyödessä laineita sitä vasten.
Vesi tuntui tulelta hänen ihoaan vasten; se poltti, mutta vailla lämpöä. Se jätti hänen ihonsa raa’an ja ahtaan tuntuiseksi, aivan kuin se olisi ollut kaksi kokoa liian pieni hänelle.
Kun hän nousi pinnalle, ilma puraisi hänen kasvojaan paljon pahemmin kuin vesi. Hän pakotti itsensä liikkumaan. Hän ui jokusen metrin, kunnes veri virtasi takaisin hänen raajoihinsa ja sukelsi uudestaan.
Tällä kertaa Theodius oli valmiina. Veri rummutti vasten tärykalvoja, ääni kovempi kuin koskaan pinnan yllä. Jokainen ihohuokonen ja hermo oli niin äärimmilleen viritetty, että se teki lähes kipeää. Sydän pumppasi nopeammin, vakaammin joka vedolla ja päässä humisi, ja kun hän lopulta nousi ylös ja veti henkeä, ympäröivä maailma tuli takaisin kertarysäyksellä. Hän piti silmänsä kiinni ja hengitti syvään, kunnes hänen hengityksensä alkoi tasaantua, ja nousi lopulta rantaan kuivattelemaan.
Hän kietoutui pyyhkeeseen hitaasti, nautiskellen. Uinti tähän aikaan vuodesta jätti aina jälkeensä kevyen, lähes juopuneen tunteen, eikä hän aivan heti huomannut, että joku lähestyi polkua pitkin.
Hän tunnisti Giendein jo kauempaa. Tämän ruskankeltainen tukka ja pitkät haltijankorvat pistivät silmään myöhäissyksyn värittömässä maisemassa. Theodius jäi odottamaan häntä, vaikkei oikein tiennyt miksi. Hän ei tuntenut Giendeitä erityisen hyvin, olivathan he päätyneet matkustamaan yhdessä vasta vajaa kuukausi takaperin eivätkä he puhuneet paljon, mutta Theodius myönsi olevansa utelias. Pohjoisessa ei ollut haltijoita ja Giendei näytti siltä, kuin olisi hypännyt suoraan satukirjan sivuilta – hän oli pitkä, vaalea ja hänen hiuksensa valuivat vapaina olkapäille asti. Hänen silmänsä olivat hätkähdyttävän vihreät, kuin vastasaapunut kevät.
Jos olisi etsinyt kirjasta vanhan maailman haltijaprinssin määritelmää, Theodius oli varma, että sen kohdalla olisi hyvin voinut olla pelkkä kuva jostakusta, joka näytti epäilyttävästi Giendeiltä.
Giendei hätkähti silmin nähden huomatessaan, ettei ollut yksin.
“Huomenta. Yllättävää nähdä sinut näin varhain ylhäällä,” hän sanoi. Hän yritti kääntää katseensa kohteliaasti toisaalle huomatessaan, että Theodiuksella oli pelkkä pyyhe päällä.
“Et ole sattumoisin menossa aamu-uinnille?”
“En usko, että minusta olisi siihen.” Hänen katseensa kiinnittyi rantavedessä kelluviin jäälauttoihin. “Menitkö tosiaan veteen? Eikö sinua palele?”
Theodius virnisti. “Ei enää.”