Soiden kultaa

,
0

Luokka: fantasia
Kieli: suomi
Vuosi: 2021


Jo kaukaa näki, että puuraja päättyi. Kuusimetsä vaihtui vähän kerrallaan männiköksi, jonka seassa kasvoi kitukasvuisia koivuntaimia. He eivät olleet kävelleet kauan, kun metsä harveni yhtäkkiä ja johdatti heidät pienelle kukkulalle. Sen päältä aukeni näkymä suurelle suoalueelle. Satunnaiset auringonsäteet heijastuivat tummista silmäkkeistä, kun pilvipeite repeili, häikäisten tulijoiden silmiä. Luuneyd joutui siristelemään silmiään metsän pitkän hämärän jäljiltä ja oli menettää tasapainonsa, kun Zirekel käveli yhtäkkiä suoraan häntä päin.

“Anteeksi,” Zirekel sanoi. Hän varjosti kasvojaan kädellään ja mulkoili taivaalle. “Halvatun aurinko. Eihän täällä näe eteensä. Metsässä sentään oli mukavaa ja pimeää.”

Taivas oli edelleen paksun, harmaan pilvimassan peitossa, joka enteili sadetta, mutta Zirekelin silmät olivat tottuneet maanalaisten kaivoskaupunkien himmeään, keinotekoiseen valoon, kuten suurin osa pohjoisen örkkivaltakuntien asukkaista. Äkilliset valonpilkahdukset satuttivat hänen silmiään.

Theodius seisoi jo kukkulan reunalla ja tähyili suomaalle päin, molemmat kädet silmiensä suojana. Pieni liilahipiäinen pohjolaismaagi oli tottuneempi päivänvaloon kuin Zirekel, mutta hänenkin silmänsä olivat paremmin sopeutuneet pohjoisen pitkää, pimeää vuodenkiertoa ajatellen. Vain Giendei ei näyttänyt olevan moksiskaan äkillisistä auringonvalon pilkahduksista: hän tulla tallusti metsästä viimeisenä ja hänen ihonsa näytti hohtavan joka kerta kun pienikin valonsäde osui häneen.

“Seurattiinko meitä?” Zirekel kysyi häneltä.

Giendei pudisti päätään. “En usko. En ole havainnut merkkiäkään sotilaista sitten aamupäivän.” Hän katseli ympärilleen uteliaasti. Hänen onnistui aina näyttää siltä kuin olisi kävellyt paikalle vahingossa, vaikka olisi kuluttanut viimeisen vuorokauden metsässä juosten vihollista karkuun.

“Ei mikään ihme, ottaen huomioon millaisia kinttupolkuja oikein olemme seuranneet tänään,” Zirekel tuhahti. Hänen ilmeensä synkkeni. “Siitä puheen ollen. Hei pohjolainen, minnes tästä eteenpäin? Jos haluamme kiertää suon, joudumme seuraamaan puurajaa kilometritolkulla.”

Theodius ei vaivautunut kääntymään ympäri. “Emme me mitään ole kiertämässä. Kulku soiden läpi on tällä haavaa turvallisin vaihtoehto.”

“Hulluko olet? Mehän hukumme kaikki, jos lähdemme tarpomaan tuonne.”

“Hän puhuu asiaa,” Luuneyd sanoi ja kosketti tyynnyttävästi Zirekelin käsivartta, mikä ei mainittavasti rauhoittanut tämän hermoja ainakaan ilmeestä päätellen. “Vaikka meitä seurattaisiinkin, ei yksikään kapteeni komenna sotilaitaan ylittämään soita parin karkulaisen takia.”

“Se ei lämmitä mieltäni siinä vaiheessa, kun tuo hyypiö johdattaa meidät suonsilmäkkeeseen.”

“Pohjanlaita on soiden luvattu maa, Zire. Kyllä sinäkin tiedät sen. Hän tuntee tällaisen maaston meitä muita paremmin.”

Theodius oli istahtanut kannonnokkaan eikä näyttänyt kiinnittävän takanaan käytävään keskusteluun mitään huomiota. Hän tunki housunlahkeet huolellisesti saappaisiinsa, vetäisi helavyön vyötäisilleen takin päälle ja veti ylimääräisen puukkonsa saappaanvarresta pois, kiinnittäen sen roikkumaan vyöstä toisen seuraksi. Hän katsahti ylös kuullessaan ruohikon kahisevan ja huomasi Giendein seisovan parin metrin päässä, tähyillen suolle päin kulmat kurtussa.

“Tuolla ei ole minkäänlaisia merkittyjä polkuja,” hän totesi, katse vaeltaen oikealta vasemmalle kun hän tutki maastoa. “Oletteko varma, että tunnette tien?”

Kysymys oli täysin vilpitön. Theodius muisti kuulleensa, että haltijoilla oli tarkka näkö ja että he pystyivät näkemään korkeilta paikoilta jopa peninkulmien päähän, ja hän oli melko varma, että Giendei tiesi muita paremmin, millainen taival heillä oli edessään. Theodius nousi ylös ja asteli Giendein vierelle.

“Soiden läpi ei kulje varsinaista tietä,” hän sanoi. “En ole kulkenut tätä kautta aiemmin, mutta voin vannoa, että tästä pääsee läpi.”

“Kuinka voitte olla siitä varma, mestari maagi?”

“Olen kasvanut paikassa, jossa on suomaastoa siellä täällä. Jos noudatamme varovaisuutta ja kuljemme hitaasti, pääsemme kyllä toiselle puolelle.”

Giendei tutkaili häntä peittämättömän uteliaasti, eikä Theodius kyseenalaistanut miksi. Hän ei ollut luultavasti koskaan ennen nähnyt toista pohjolaista: maan raja oli ollut suljettu ulkolaisilta jo vuosisatoja eikä kahden rodun välillä ollut minkäänlaisia diplomaattisia suhteita.

“Suokaa anteeksi. En usko, että esittäydyimme koskaan toisillemme kunnolla,” Giendei lausahti. Hänen äänensä oli soinnikas ja hän tapasi painottaa puhuessaan sanan toiseksi viimeistä tavua. Theodiuksen yllätykseksi hän taipui syvään, sulavaan kumarrukseen. “Giendei Vehreä, tai Giendei il Verdeggiante kansani kielellä. Palveluksessanne.”

Theodius hymyili huvittuneesti. Hänen puolikumarruksensa ei ollut läheskään yhtä luonnollinen kuin haltijan. “Syyslehdon Theodius Äijönpoika. Ja kuin myös.”

“Kannatte samaa nimeä kuin muinaisen Pohjansodan maagi, Theodius Suuri – hänet tunnetaan kansani keskuudessa nimellä Teodioso il Grande. Kuinka teitä sopii puhutella?”

“Pelkkä Theodius riittää,” hän vastasi. “En perusta muodollisuuksista.”

Giendei vastasi hänen hymyynsä. Hänellä oli nimensä mukaisesti vihreät silmät, jotka näyttivät oudon kirkkailta valon määrästä riippumatta. “En itse asiassa minäkään, jos totta puhutaan. No, Theodius Äijönpoika, miten jatkamme tästä?”

“Giendeikö se oli?” Theodius kysyi. Haltijan nimessä oli äänteitä, jotka olivat hänelle vieraita, eikä hän ollut täysin varma oliko kuullut oikein. “Mitä kasveja näet tuolla alhaalla?”

“Sammalta ja jonkinlaisia taimia, jotka näyttävät kasvavan keltaisia marjoja.”

“Erinomaista.”

“Onko siitä hyötyä?”

“Onpa hyvinkin. Marjat eivät kasva vetisimmissä paikoissa.”

“Ahaa. Taidan ymmärtää.”

Theodius vastusti kiusausta kertoa Giendeille, että tämän hiuksiin oli tarttunut lehtiä ja neulasia. Hän ei ehtinyt vielä päättää, olisiko asiasta kohteliasti huomauttaa vai ei, kun Zirekel ärähti ja keskeytti hänen ajatuksensa.

“Päivä kuluu, hyvät herrat. Lähdetään ennen kuin saamme seuraa.”

Hän ja Luuneyd olivat sillä välin pakanneet viittansa reppuihin. Luuneyd kiinnitti värikkäästi kirjaillun taskunsa taas vyötäisille, pitkä veitsi toisella puolella roikkuen. Tämän matalat saappaat oli vedetty housunlahkeiden päälle ja mekko säädetty vyön avulla niin, että helma nousi polven korkeudelle.

Theodius veti puukon tupesta ja katkaisi läheisestä pajusta pitkän kepin. Hän teki saman toiselle pajulle ja heitti toisen kepeistä Giendeille.

“Entäs me?” Zirekel kysyi.

“Onhan sinulla kirves. Käytä sitä,” Theodius sanoi kylmäkiskoisesti ja työnsi puukon takaisin tuppeensa. “Aletaan painua. Ja katsokaa minne astutte.”

Hän lähti kahlaamaan heinikon halki alamäkeen taakseen katsomatta. Giendei vilkaisi häntä, sitten taas Luuneydiä ja Zirekeliä, ja paineli lopulta Theodiuksen perään kävelykeppi viuhuen.

“Tuo pätkä johtaa meidät kaikki surman suuhun,” Zirekel mutisi kun hän ja Luuneyd seurasivat perässä.

Paksut sammalmättäät näyttivät jatkuvan silmänkantamattomiin. Ne upottivat joka askeleella ja silloin tällöin kenkien alta kuului uhkaavaa litinää. Theodius asteli kevyesti paikasta toiseen, mutta Zirekelin saappaat olivat märät jo ensimmäisten minuuttien jälkeen. Hän tajusi hyvin pian maagin taktiikan oikeaksi – eteenpäin oli liikuttava ripeästi eikä minnekään ollut järkevää pysähtyä norkoilemaan, ei ainakaan jos mieli pysyä kuivana.

Iltapäivällä taivas kävi yhä tummemmaksi, vaikka aurinko oli vielä korkealla taivaalla. Lyijynharmaat pilvet leijuivat painostavina suon yllä ja vaikkei satanut, satunnainen pisara sai silmäkkeiden pinnan väreilemään. Theodius ei hidastanut tahtia vähenevästä valonmäärästä huolimatta. Reitti, jota hän seurasi oli mutkitteleva, mutta vei heitä vääjäämättömästi lähemmäs edessä häämöttävää metsää.

Siellä täällä kasvoi kullankeltaisia marjoja, jotka näyttivät lähes hohtavan hämärässä. Luuneyd nappasi ohi mennen käteensä muutaman ja laittoi ne suuhunsa.

“Voiko niitä syödä?” Giendei kysyi huolestuneella äänellä.

“Voi toki. Niitä kasvaa minunkin kotikyläni liepeillä.”

“Voimme yhtä hyvin kerätä niitä vähän mukaamme,” Theodius sanoi. Hän oli pysähtynyt vähän matkan päähän mättäälle, joka kohosi hiukan muita korkeammalle. “Joudumme leiriytymään heti, kun pääsemme toiselle rannalle, eikä yöstä luultavasti tule mukava.”

Luuneyd nyökkäsi tuikeasti. Edessä olisi taas yksi nuotioton yö. Tuli erottui pimeässä kauas, jopa suon toiselle laidalle, eikä heillä ollut varaa tiedottaa sijaintiaan alueen jokaiselle sotilaspartiolle.

Giendei söi yhden marjoista mietteliäin ilmein. “Erikoinen maku. Mitä ne ovat?”

“Valokkeja,” Theodius sanoi. “Soiden kultaa.”

“Rajaseuduilla niitä kutsutaan suomuuraimiksi tai lakoiksi,” Luuneyd huomautti.

“Samapa tuo millä nimellä niitä kutsutaan, kunhan kelpaavat syötäväksi,” Zirekel tuhahti.

Alkoi tihuttaa, kun he jatkoivat matkaa. He kiskoivat repuistaan viitat sateensuojaksi ja loppumatka taittui vetisessä hiljaisuudessa. Siinä vaiheessa, kun suon reuna tuli vastaan ja he kiiruhtivat jyhkeiden kuusten suojaan, oli jo alkanut pimenemään. Theodius johdatti heidät metsän pimentoon tottunein askelein. Zirekel seurasi heti tämän kintereillä, eikä mennyt aikaakaan, kun he löysivät yösuojaksi kelpaavan syvennöksen suurten siirtolohkareiden välistä. Lohkareiden päällä ja ympärillä kasvoi kuusia, joiden matalimmat oksat suojasivat pahimmalta sateelta, ja he virittivät telttakankaansa niiden alle.

Zirekel söi seisten pikaisen iltapalan. Hän kietaisi viitan tiukemmin harteittensa ympärille, otti kirveensä ja katsahti toisiin. “Minä pidän vahtia tänä yönä. Yrittäkää te muut nukkua.”

Hän veti hupun päähänsä ja katosi varjoihin. Hän liikkui isosta koostaan huolimatta pimeässä kuin aave, eivätkä hänen askeleensa jättäneet ainuttakaan ääntä tai vihjettä siitä, missä hän oli.

Luuneyd levitti viitan makuualustaksi ja kääriytyi huopaansa, reppu tyynyn virkaa toimittaen. Theodius oli istahtanut leirin perälle, selkä kylmää kiveä vasten. Hänellä oli puukko vasemmassa kädessä samalla kun hän söi ja hänen tummat silmänsä tuijottivat metsän pimeyteen rävähtämättä. Hän ei liikahtanut, kun Giendei istui hänen viereensä.

“Syö,” Theodius sanoi ja tipautti kourallisen marjoja tämän syliin.

Giendei katseli, kuinka hän pyöritteli puukkoa kädessään. Hän kysyi hiljaa, “luuletko, että meitä seurataan?”

“Ehkä. Kuulin äsken ulvontaa.”

“Susiako?” Giendei valahti kalpeaksi. Hän oli nousemaisillaan ottaakseen jousensa ja nuoliviininsä, mutta Theodius vain naurahti käheästi.

“Ei siellä mitään ole, kunhan kiusasin. Kuuntele.”

Giendei kuunteli. Nyt kun hän keskittyi, hän tajusi metsän olevan elämän ääniä täynnä. Sade, yölintujen vaimeat kaiut, pienten eläinten rapistelu puissa ja aluskasvillisuudessa. Hän huokaisi helpotuksesta ja nojautui kiveä vasten hiukan rennommin.

Theodius vilkaisi häntä huvittuneesti. “Jos kerron sinulle salaisuuden, nukutko yösi paremmin?”

“Salaisuuden?”

Maagin huulille ilmestyi toispuoleinen virnistys. Hän kaivoi viittansa alta vanhan, kuluneen pääkallon, jota Giendei oli nähnyt hänen käyttävän loitsimiseen aiemmin. “Jätin polulle pienen muistomerkin siltä varalta, että saamme seuraa. Huutojen luulisi antavan meille tarpeeksi aikaa reagoida.”

“Millaisen muistomerkin?”

Theodiuksen virnistys leveni. “Epämiellyttävän.”

Giendei ei voinut olla purskahtamatta nauruun.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.