Luokka: fantasia
Kieli: suomi
Pituus: 1417 sanaa
Vuosi: 2021
Theodius kuuli lähestyvien askeleiden töminän jo kaukaa, eikä edes hätkähtänyt kun työhuoneen ovi läimäytettiin auki hänen takanaan, vaikka sen voima sai lasipullot helisemään hyllyssään.
“Iskä!” Hilla kiljaisi äänellä, johon vain nelivuotiaan keuhkot kykenivät.
“Olen täällä, kultaseni,” hän vastasi tyynesti katsomatta ylös kirjoituksestaan. Muste sivulla kiilsi vielä märkänä ja hän viimeisteli lauseensa samalla, kun pienet kädet tarttuivat hänen lahkeeseensa ja nykivät sitä pontevasti.
“Iskä,” Hilla sanoi uudestaan. Kärsivällisyys ei vielä kuulunut hänen sanavarastoonsa. “Syliin.”
Theodius kiersi mustepullon korkin kiinni ja asetti sulkakynän sivuun ennen kuin kääntyi kohtaamaan tyttärensä itsepintaisen tuijotuksen. Hilla nosti kätensä ylös odottavin ilmein ja Theodius hymähti nostaessaan hänet syliinsä.
Hän alkoi olla liian iso kanniskeltavaksi – tyttö oli yhä lapsenpyöreä mutta nelivuotiaaksi pitkä ja ulottui jo helposti Theodiusta vyötäisille saakka. Pohjolaislapsi ei olisi kasvanut pituutta niin sukkelasti, mutta Hilla oli puoliksi haltija eikä haltijoiden lapsuus noudattanut samaa kaavaa. Lasten kasvu oli aina täynnä yllätyksiä, mutta Hillan oli sitä vieläkin enemmän, eivätkä hänen isänsä enää tienneet, mitä odottaa tämän kohdalla. Hilla oli sekä pohjolainen että haltija, muttei kumpaakaan täysin. Hän näytti seuraavan jotain aivan omaa, ennustamatonta polkuaan, eikä heidän auttanut kuin yrittää pysyä kärryillä.
Hillan kulmat kurtistuivat, kun hän tuijotti isänsä työpöytää ja kaikkia niitä kiellettyjä esineitä, joita hän ei saanut tutkiskella ilman aikuisen ohjausta. “Mitä siinä lukee?” hän kysyi.
“Tein vain muistiinpanoja yhtä juomaa varten.”
“Saako sitä maistaa?”
“Se maistuu pahalta. Sitä juodaan vain, jos on tehnyt tyhmästi ja mennyt syömään kärpässienen tai muuta epäsopivaa,” Theodius sanoi.
Hillan nenä nyrpistyi. “Yäk.”
“Jep. Yäk. En suosittele.”
Hän osoitti työpöydän takana seisovaa rohdoshyllyä, jolla seisoi kaikenkokoisia ja -muotoisia lasipulloja mitä erilaisimmissa väreissä. Hänen vihreät silmänsä olivat uteliaisuudesta pyöreät. “Mitä tuossa isossa pyöreässä on?”
“Vastamyrkkyä kyyn puremiin.”
“Entäs tuossa sinisessä?”
“Unijuomaa. Se auttaa, jos on painajaisia.”
Hilla osoitteli jokaisen pullon läpi yhtä suurella kiinnostuksella ja Theodius vastasi hänelle ainakin jossain määrin totuudenmukaisesti – osa rohdoksista oli sellaisia, joiden käyttötarkoitukset olisivat luultavasti vain aiheuttaneet pahoja unia niin pienelle, eikä hän erityisesti kaivannut niitä aikoja, kun tyttö oli heräillyt kymmenen kertaa yössä itkemään. He olivat käyneet tämän saman keskustelun jo monesti, mutta se piti Hillan poissa itsenäisiltä tutkimusretkiltä ja mikä tärkeintä, turvallisen matkan päässä hiilloksen päällä poreilevalta rautakattilalta.
Hillan vatsa päästi äänekkään kurinan.
“Jos mentäisiin haukkaamaan vähän välipalaa,” Theodius ehdotti.
Tyttö painoi päänsä hänen olkapäätään vasten, ilme mutristuen. “En halua keittiöön.”
“Mikset?”
“No kun se meni rikki.”
“Ai mikä niin, keittiökö?”
“Ei se ollut kuule oikeastaan yhtään minun vika.”
“Ei tietenkään. Mikä meni rikki?”
“Tyyny.”
Theodius kohautti kulmiaan, mutta sanoi vain, “ei kai se estä meitä syömästä? En tiedä sinusta, mutta minä ainakin haluan pannukakkua siirapin ja hillon kanssa.”
Hillan pitkät haltijankorvat värähtivät ja tämän kasvoille palasi innostunut ilme. “Joo. Se kuulostaa kivalta. Minä eka!”
Hän kiemurteli alas Theodiuksen sylistä ja mennä tömisteli huoneesta ulos. Theodius seurasi häntä ja salpasi oven huolellisesti perässään, ihan vain kaiken varalta. Hän huomasi heti keittiöön astuessaan, että yksi kirjailluista sohvatyynyistä oli kokenut karun lopun, sillä lattialla oli höyheniä siellä täällä ja tyynynpäällinen näytti siltä, kuin se olisi joutunut jonkun ison pedon repimäksi. Hänen ei tarvinnut kauaa miettiä, mitä sille oli tapahtunut: hän oli kuullut vaimean pamauksen hetkeä ennen kuin Hilla oli tullut työhuoneeseen ja arvellut, että jotain oli tullut tämän temperamentin tielle.
Se pirskahteli hänestä ulos silloin tällöin, taikuus. Pääasiassa silloin, kun hän sitä vähiten yritti. Theodius oli huomannut jo tämän ollessa hyvin pieni, että tämän voimat olivat arvaamattomia. Hänessä yhdistyi kahden päinvastaisen magianlähteen virtaukset – haltijoiden elämänlähde sekä pohjolaisten pimeämpi, syövyttävämpi lähde – eikä Theodius osannut sanoa, osasiko lapsi kanavoida kumpaakaan vaiko molempia. Tuskinpa siihen olisi osannut vastata kukaan muukaan; heidän kahden rodun välisiä liittoja ei tiedetty historiasta ainuttakaan, tai jos tiedettiin, ne olivat ajalta kauan ennen kuin sellaisia asioita kirjattiin ylös. Giendeillä ei ollut kanavoinnin lahjaa lainkaan, vaikka hän pystyikin koskettamaan oman kansansa puolta alkuperäisestä lähteestä, kun taas Theodiuksessa lahja oli luonnostaan voimakas. Hilla näytti saaneen puolet ja puolet tässäkin suhteessa. Joko tai, kaikki tai ei mitään.
Mitä se tarkoitti tytön tulevaisuuden kannalta, Theodius ei uskaltanut edes arvata.
Hilla oli jo ehtinyt kivuta tuoliinsa. “Pannaria!” hän huudahti ja heilutteli jalkojaan niin, että koko tuoli tärisi.
Theodius pyöritteli teemukia käsissään eikä juuri koskenut pannukakkuihin, Hillan suureksi iloksi. Ulkona tummat pilvet pyörteilivät yli taivaankannen ja vaikka oli jo iltapäivä, hento usva leijui laakson yllä ja peitti järven näkyvistä. Theodius tuijotti lasittunein katsein ulos ikkunasta. Giendei oli ollut poissa kaksi ja puoli viikkoa. Viimeiset lumet olivat sulaneet laaksosta edellisellä viikolla ja kaikki kevään ensimerkit olivat ilmassa, mutta tie solan läpi oli arvaamaton. Paluumatkan kesto oli aina arvoitus: jos lumet sulivat hitaasti, matka voisi kestää yli kuukaudenkin.
Odottaminen oli yhtä sietämätöntä kuin erossaolokin.
“Iskä,” Hilla sanoi yhtäkkiä, kuin arvaten mitä hänen mielessään liikkui. “Koska papa tulee kotiin?”
“Heti kun pystyy. Syöhän nyt.”
Hilla vilkaisi ikkunasta ulos ja käänsi sitten huomionsa takaisin pannukakkuihin. Hän oli kaatanut niiden päälle arviolta puolet hillopurnukan sisällöstä, sillä leivonnaiset olivat paksun karhunvatukkakerroksen peitossa. Hän lusikoi sen päälle siirappia ja sekoitti koko roskan tyytyväisesti hymyillen.
Theodiuksen mielestä tyttö näytti enemmän Giendeiltä, Giendein mielestä Theodiukselta. Tämän lyhyet kiharat olivat Theodiuksen, mutta hiusten pellavanvaalea sävy Giendein. Silmät olivat ilmiselvästi Giendein – keväänvihreät ja kirkkaat niin valossa kuin varjossa, kuten vain haltijan silmät voivat olla. Tämän iho oli harmahtavan liila, kuin outo sekoitus Theodiuksen liilaa ja Giendein vaaleaa, ja tällä oli pisamia. Eniten hän kuitenkin näki merkkejä Giendeistä tytön ilmeissä: hänellä oli samat, huolesta herkästi kurtistuvat kulmat, sama hymy ja usein samanlainen naurukin. Se tyynnytti pahinta ikävää Giendein ollessa poissa.
Hilla hätkähti ja pomppasi seisomaan tuolillaan.
“Mitä nyt?” Theodius kysyi.
Tytön korvat nytkähtelivät kun tämä kuunteli. Nyt Theodiuskin kuuli sen – laukkaavan hevosen kavioiden rummutusta. Hillan kasvoille levisi villi hymy ja hän hyppäsi alas tuolilta, pannukakut tyystin unohtuneena.
“Papa arriva, papa arriva!” hän kiljahteli. Theodius ei osannut montaakaan sanaa haltijakielestä, mutta hän oli kuullut nämä samat sanat niin usein, että tunnisti niiden merkityksen.
Hilla oli vetänyt ulko-oven auki ja pinkaissut pihalle, ennen kuin Theodius oli ehtinyt ylös tuolistaan. Tytön huudot kimposivat takaisin kaikuina Syyslehdon kukkuloilta. Theodius veti häthätää ensimmäiset löytämänsä kengät jalkoihinsa ja seurasi Hillaa pihalle.
Ohuen sumuverhon takaa lähestyi pitkäharjainen rautias kylmäverihevonen hitaassa, kootussa laukassa. Theodius tunnisti Giendein Virman selässä jo ennen kuin tämän kasvot tulivat näkyviin – tämän puolipitkät, kullanvaaleat hiukset hulmusivat ja ryhti oli täydellisen suora. Hän nosti kätensä tervehdykseen, hymyillen leveästi.
“Olet aikaisessa,” Theodius sanoi, kun Giendei pysäytti hevosen heidän viereensä. Hän nosti Hillaa sen verran, että Giendei sai kaapattua tytön syliinsä. Giendei nauroi, kun Hilla puristi pikkuiset käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja hukutti hänet halauksiin.
“Mi sei mancata,” Hilla sanoi. Hän roikkui Giendein kaulasta tavalla, joka ei näyttänyt erityisen mukavalta, mutta Giendei kannatteli häntä vaivattomasti ja hymyili niin, että hänen silmänsä tuntuivat säihkyvän.
“Anche tu mi sei mancata, uccellina,” hän sanoi lempeästi ja suukotti Hillan poskea. Hilla kikatti hellittelynimelle – uccellina, pikku lintunen, oli Giendein lempinimi hänelle. “Pitele kiinni, että pääsemme satulasta alas.”
Hän piteli Hillaa toisella kädellä ja ohjia toisella ja laskeutui satulasta sulavasti, aivan kuin lapsi ei painaisi mitään.
“Toitko tuliaisia?” Hilla kysyi, silmäillen satulalaukkuja kiinnostuneesti.
“Toinpa hyvinkin. Odotas.” Giendei laski tytön maahan ja ryhtyi avaamaan laukkujen remmejä. Hilla piteli hänen takkinsa helmasta kiinni odottaessaan ja päästi innostuneen äänen, kun Giendei kaivoi laukusta ruskeaan paperiin käärityn paketin. “Siellä on yhtä ja toista. Avaa se sisällä, ettei mitään pääse hukkumaan.”
Hilla halasi pakettia itseään vasten ja rynnisti takaisin taloon.
Giendei pudisti naurahtaen päätään. “Tuolla lapsella sitä riittää energiaa. Oletko pärjännyt hänen kanssaan yksin?”
“Totta kai olen.” Theodius kosketti hänen käsivarttaan ja sanoi matalammalla äänellä, “saanko nyt toivottaa sinut tervetulleeksi takaisin kahden kesken?”
Hän veti Giendein itseään vasten, nousi varpailleen ja suuteli häntä syvään, kiirehtimättä, ja nautti täysin siemauksin tämän huulten lämmöstä omiaan vasten.
Giendei hymyili niin, että iho hänen silmiensä ympärillä rypistyi ja syleili Theodiusta tiukasti, eikä kumpikaan päästänyt hetkeen irti. Hän painoi suudelman Theodiuksen hiuksiin, hengittäen tämän tuoksua syvään ja tunsi lopulta olevansa kotona.
“Ikävöin sinua valtavasti,” Giendei sanoi pehmeästi. Hän höllensi otettaan juuri sen verran, että pystyi katsomaan miehensä ruskeisiin silmiin. “Elämäni valo, aarteeni. Yhdessäkään haltijakielessä ei ole sanoja sille, kuinka rakastan sinua.”
Theodius oli tottunut Giendein taipumukseen heittäytyä runolliseksi herkkinä hetkinä, mutta hän tunsi siitä huolimatta kasvojensa kuumottavan.
“Sinähän olet kaunopuheisella päällä,” hän sanoi kiusoitellen, tarttui miestä kauluksesta ja suukotti häntä vielä kerran. Oli hän sen ansainnut. “Olet varmaan juoksuttanut Virma paran henkihieveriin ehtiäksesi kotiin näin lyhyessä ajassa.”
Virma pärskähti ja tuuppasi Giendeitä turvallaan kuin vahvistaakseen väitteen.
“Se oli juoksutuulella,” Giendei totesi. “Ehkä meillä molemmilla oli koti-ikävä.”
Talosta kuului repimisääniä ja ihastuneita kiljahduksia.
“Pannukakuista saattaa olla vielä murusia jäljellä. Voit kertoa matkastasi samalla kun syömme. Kuulisin mielelläni lisää siitä, miten olet kaivannut minua.”
Giendei naurahti. “Mitä moninaisimmin tavoin, usko pois. Mutta sen osan taidan kertoa sinulle myöhemmin kahden kesken, kun pikkuneiti on jo unten mailla.”