Unennäön talo

,
0

Luokka: fantasia
Kieli: suomi
Vuosi: 2021


Päivä oli jo puolessa, kun Sofia heräsi. Talon ovet avattiin ulkopuolisille pari tuntia myöhemmin, kun käsityömestarien liikkeet ja torikojut olivat jo sulkeutumassa. Taru avasi etuovet lukituksesta ja sytytti lipan alla roikkuvan myrskylyhdyn merkiksi siitä, että maagimestari oli paikalla.

Kaupungin ulkokortteleissa tiedettiin, että Unennäön Talon mestari oli tavattavissa vain iltaisin, kun kauppiaat olivat jo lopettaneet työpäivänsä. Hänhän oli sentään untennäkijä ja tarvitsi enemmän lepoa kuin tavalliset tallaajat tehdäkseen vaativan työnsä hyvin. Se ei ollut aivan totta, mutta Sofia antoi huhujen mennä menojaan kuten lystäsivät. Hän piti nukkumisesta eikä missään nimessä aikonut olla kenenkään käytettävissä ennen iltapäivää, ellei itse maailmanloppu häämöttänyt aivan horisontissa.

Oveen koputettiin kahdesti ja Sofia hymähti katsomatta ylös korteistaan.

“Teille on vieras, mestari,” Ingrid sanoi muodollisesti ovensuusta. Sofia nyökkäsi ja sekoitti kortit uudestaan. Ingrid avasi oven apposelleen ja sanoi takanaan odottavalle vanhukselle, “käykää vain sisään, olkaa hyvä. Näkijä ottaa teidät vastaan.”

Vanhus kumarteli kumartelemasta päästyään Ingridille ja sitten Sofialle, vuolaat kiitokset huuliltaan tipahdellen.

Talossa oli muutamia sääntöjä, joita he noudattivat ulkopuolisten läsnäollessa. Ensinnäkin, he kutsuivat kävijöitä vieraiksi, eivät asiakkaiksi – talossa ei ollut maksupakkoa, eivätkä he halunneet antaa vaikutelmaa, että Sofian palvelukset olivat vain maksavien asiakkaiden käytettävissä. Toiseksi, Ingrid otti tulijat vastaan ja johdatti heidät Sofian huoneeseen. Haltijan läsnäolo, edes puolihaltijan, sai suurimman osan paikallisista niin häkeltyneiksi, että Sofian työ oli jo puoliksi tehty ennen kuin vierailija ehti istua hänen pöytänsä ääreen.

Unennäön Talossa tehtiin loitsuja. Haltijat kuuluivat osaltaan rekvisiittaan.

Totuus oli, etteivät Sofian kyvyt olleet kummoiset. Kuten Theodius asian ilmaisi, virtaus oli joissain maageissa luonnostaan heikompi, toisissa voimakkaampi, aivan kuin veden virtaus joessa. Sofia seisoi kuvainnollisessa joessaan kaukana ylä- ja alajuoksuista, eikä sen virta olisi vienyt mukanaan ainuttakaan uimaria.

Se ei estänyt häntä käyttämästä hyväkseen sitä vähää mitä osasi. Talossa vierailevat asiakkaat toivat kultaa ja luita maksuksi palveluksista ja Sofia osasi kaikki asianmukaiset silmänkääntötemput, joilla heitä sopi viihdyttää. Heidän pyyntönsä tapasivat olla arkisia, ja niin olivat ratkaisutkin. Sofia ei juurikaan nauttinut auttamisesta – hän ei ollut mitään parantajatyyppiä –, mutta hänellä oli tarpeeksi pelisilmää havaitakseen mitä ihmiset oikeastaan halusivat häneltä. Välähteleviä valoja, poreilevia noidankattiloita, värikkäitä taikajuomia, joiden voima piili lumevaikutuksissa. Pääasiassa he kuitenkin kaipasivat kuuntelijaa, joka sanoi kipeitäkin totuuksia kaartelematta.

Sen hän oli aina osannut. Hän ei kertonut ihmisille sitä mitä he halusivat kuulla, vaan sen mitä heidän tarvitsi kuulla. Joskus ne olivat yksi ja sama asia, useimmiten eivät. Totuus saattoi tehdä kipeää, mutta lähes kaikki asiakkaat kiittivät Unennäön Taloa siitä, että siellä he kuulivat sen, mitä heidän läheisensä eivät uskaltaneet sanoa.

Sofia levitti pakasta poimimansa kortit viuhkana pöydälle ja heitti noppansa järjestyksessä. Nelisivuinen ensimmäiselle kolmelle kortille, kuusisivuinen toiselle kolmelle, kymmen- ja kaksikymmensivuiset viimeiselle kuudelle.

Hän kopautti pöytää rystysillään kolmasti ja käänsi sitten silmälukujen osoittamat kortit järjestyksessä, silmät kaventuen. Hän päästi syvän huokauksen käännettyään viimeisen kortin.

“Olen pahoillani, herra,” hän sanoi sopivan hiljaisella äänellä. Hän oli vuosien myötä oppinut muokkaamaan äänensävyään ja ilmeitään eri tilanteisiin sopiviksi. “Hän ei tule enää takaisin.”

Vanha herra pyyhkäisi hihallaan silmäkulmiaan. “Niin minä olin oikeastaan jo arvellutkin. Aikaa on kulunut niin paljon.” Hän kaivoi taskustaan nenäliinan. “Mikä hänen kohtalokseen oikein kävi?”

“Suonsilmäke.”

“Hupsu, hupsu tyttö,” mies huoahti. “Olisi pitänyt vain mennä hänen mukaansa, vaikka hän väitti tuntevansa maaston itsekin.”

“Kaikkia onnettomuuksia ei voi viisainkaan estää, hyvä kauppias.”

Sofian ei tarvinnut edes keksiä vastausta päästään. Kauppiaan marjastuksessa kadonneesta oppitytöstä oli kohistu lähikortteleissa jo monta viikkoa ja Taru oli iltapäivällä tuonut viimeisimmän tiedon etsijöiltä; hillasuolta oli vihdoin löytynyt tämän kuvausta vastaava ruumis. Kauppias saisi viralliset suru-uutiset lähipäivinä, kun etsijät saisivat ruumiin kuljetettua kaupunkiin.

Oveen koputettiin uudestaan ja Ingrid purjehti sisään teetarjotin käsissään, hillityn vakava ilme kasvoillaan. Hänellä oli aina teetä valmistumassa ja hän toi sen aina tasan kaksi minuuttia Sofian antaman merkin jälkeen.

“Anteeksi keskeytys, mestari. Arvelin, että vieraamme kaipaisi lämmikettä tällaisena viileänä päivänä,” hän sanoi asettaessaan tarjottimen pöydälle. Hän asetteli kupit ja lautaset Sofian ja vanhuksen eteen ja kaatoi heille teetä. Sen makean mausteinen tuoksu täytti huoneen tuossa tuokiossa.

“Kauniisti ajateltu, Ingrid. Kiitos.”

Ingrid taivutti päätään kunnioittavasti poistuessaan huoneesta, korot lattiaa vasten vaimeasti kopisten. Hän oli linnunluinen ja keijukaisen kokoinen haltijaverestään huolimatta, hädin tuskin Theodiusta pitempi. Korot antoivat hänelle sen verran lisää pituutta, että hän kävi täysiverisestä haltijasta ihmisten silmissä.

Ilta oli tavanomaista hiljaisempi. Vanhuksen lähdettyä ulkona alkoi sataa, eikä tämän jälkeen tullut muita asiakkaita. Kello lähestyi jo kymmentä, kun etuovi kävi ja eteisestä kuului puhetta. Sofia venytteli, toivoen hiljaa mielessään, että Taru laittaisi oven säppiin ja sammuttaisi lyhdyt tulijan jälkeen.

Kohta joku koputti taas oveen, mutta tällä kertaa puhuja ei ollut Ingrid.

“Kas, iltaa, Sofia. Työn touhussa vai?”

Hän hätkähti ja nosti katseensa. Hänen kasvoilleen levisi päivän ensimmäinen hymy. “Sinä saavut aina keskellä yötä kuin mikäkin varas, Theodius. Siitä on kuules kauan kun pistäydyit täällä viimeksi.”

“Parisen vuotta, jos muistan oikein.” Theodius ravisti kaavustaan enimmät vedet ja ripusti sen takan lähistölle kuivumaan. Hän ei ollut muuttunut lainkaan sitten viime näkemän, Sofia tuumasi. “Arvelin, että saattaisit pahastua, jos pelottelisin asiakkaasi tiehensä.”

“Kuinka huomaavaista.”

Ingrid nojaili overkarmiin virne naamallaan. Hän oli potkaissut saappaat jalastaan ja vaihtanut pitkiin, löysiin housuihin ja neuleeseen asiakkaiden puutteessa. “Taru on vielä ulkona. Laitanko puodin kiinni tältä illalta?”

“Laita. Ei työnteosta tule enää mitään, kun täällä on ylimääräisiä pyörimässä jaloissa.”

Theodiuksen silmissä oli huvittunut pilke hänen istuessaan tuolille, joka oli yleensä varattu asiakkaita varten. Hän oikaisi jalkansa suoriksi ja nojautui taaksepäin, tuntien takkatulen miellyttävän hehkun selässään. “On mukava nähdä sinuakin, päivänsäde,” hän sanoi ja kaivoi piipun taskustaan.

“Täällä et polta,” Sofia sanoi piippua tuijottaen. “En halua huoneeseeni väkiyrttien katkua.”

Theodius kohautti harteitaan ja tunki piipun takaisin taskuunsa. “Kuten haluatte, arvon neiti. Keskeytinkö huvituksesi pahasti?”

“Et. Päivä on ollut kuolettavan hiljainen.”

Hän heitti pöydälle kultakolikon, johon oli painettu pohjanmarkan leijonavaakuna. “Povaa minulle jotain.”

“Et ole tosissasi.”

“Lahjoitan aina mielelläni kunniallisen epärehellisiin tarkoituksiin,” hän vastasi kepeästi ja virnisti Sofian ilmeelle.

Sofia sujautti markan rahapussiinsa. “Hyvä on. Mitä haluat tietää?”

Theodius oli harkitsevinaan asiaa vakavasti. “Kerro tulevaisuuteni. Mikä minua odottaa seuraavan, sanotaanko kahden vuoden aikana? Rahaa? Kunniaa? Kuolema?”

“Ei mitenkään omaperäistä,” Sofia totesi, mutta hän sekoitti jo korttipakkaansa tottuneesti. “Sinun noppasi vai minun?”

“Onko sillä väliä?”

“Jotkut sanovat, että ennustettavan nopilla tulos on tarkempi. Samasta syystä kadonneen henkilön etsinnässä käytetään jotain tälle kuuluvaa.”

Theodius virnisti ja kaivoi nopparasiansa esiin. Hän työnsi sen Sofian eteen. “Neiti on niin hyvä. Lahjoitan toisenkin markan, jos ennustuksesi on tarpeeksi huvittava.”

Sofia valitsi kortit pakasta umpimähkään, latoi ne järjestelmällisesti pöydälle ja vieritti Theodiuksen nopat niiden päälle. Eteisestä kantautui tuttua kilinää ja hetken kuluttua Sofia tunsi teen tuoksun. Nopat pysähtyivät ja silmäluvuiksi tulivat kaksi, viisi, kolme ja kuusitoista. Hän käänsi keskimmäisen kortin ensimmäisestä kolmen ryhmästä, sitten seuraavat kortit. Hän naurahti.

“No?”

“Joku makselee kalavelkojansa sinulle – luultavasti vähemmän ystävällismielisessä yhteydessä. Tie haarautuu ja lopputulos voi olla joko sinun eduksesi tai hänen. Todennäköisyys molempiin on yhtä suuri ja riippuu siitä, kuinka valmis olet tilaisuuden tullessa.” Hän vilkaisi Theodiusta alta kulmiensa ja liu’utti kortit häntä kohti. “Joudut ongelmiin, mutta saat apua yllättävältä taholta—“

“Mikä tahansa taho lasketaan yllättäväksi minun kohdallani.”

“—ja… jopas jotakin. Kohtaat jonkun erityisen, joka muuttaa tulevaisuutesi suunnan täysin, jos vain annat niin tapahtua.”

Theodius kohotti kulmaansa. “Mitä hittoa tuo muka tarkoittaa?”

Sofian hymy leveni. “Kohtalo odottaa sinua. Sellainen pitkä, vaalea ja hyvännäköinen kohtalo, tiedätkös.”

Theodius potkaisi häntä pöydän alla ja Sofia räjähti nauruun niin, että nopat lentelivät lattialle. Lattialankut narahtivat ja Ingrid saapui taas teetarjottimen kanssa, mutta tällä kertaa sille oli katettu kolme isoa mukia ja talon suurin teepannu.

“Sinusta on tullut aivan mahdoton sen jälkeen, kun laitoit hynttyyt yhteen Ingridin ja sen ritarinaikkosen kanssa,” Theodius sanoi happamasti ja nappasi mukin itselleen.

Ingrid haki lisätuolin aulasta ja liittyi heidän seuraansa samalla, kun Sofia keräili pudonneet tavarat takaisin pöydälle.

“Olet minulle toisen markan velkaa,” Sofia huomautti.

“Minä en maksa siitä ylimääräistä, että joku pilailee kustannuksellani.”

“Kyllä sinäkin vielä asetut aloillesi,” Ingrid sanoi.

“Minä olen poikamiestyyppiä, kiitos vain.” Theodius nappasi noppansa Sofialta ja pyöritteli niitä kädessään. “Pelataanko?”

Ingrid jakoi kortit ja he pelasivat myöhään yöhön rupatellen ja kuunnellen kuinka sade hakkasi ikkunaruutuja vasten.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.