Näkyjen näkijä

,
0

Luokka: fantasia
Kieli: suomi
Vuosi: 2021 (englanti), 2022 (suomi)


Sinä yönä uni todella antoi odotuttaa itseään. Sofia pyöri ja pyöri sängyssään, mikä oli perin epätavallista – hän tapasi nukkua sikeästi ja tarvitsi vain harvoin silmien ummistamista enempää kehotusta nukahtamiseen, mutta sinä yönä hän tunsi olonsa rauhattomaksi. Jokin karmi hänen selkäpiitään ja varjot näkökentän laitamilla tuntuivat värjyvän ja kasvavan.

Hän tunnisti merkit, vaikka edellisestä kerrasta oli vuosia. Se lähestyi, eikä se iskisi kiinni ennen kuin oli siihen valmis.

Hän nukahti vasta sitten, kun öljy oli jo aikaa sitten palanut loppuun yöpöydällä seisovasta lampusta.

Kun hänen silmänsä avautuivat, hän ei ollut enää huoneessaan. Kuumuus oli läkähdyttävä. Maisemaa hallitsi savu, joka nousi loputtomina patsaina kohti taivasta kurkottaen. Vuoret hehkuivat iltahämärässä kuin nuotion kuoleva hiillos. Oranssiksi maalattu taivas, ilma niin painava ja sakea, ettei hän saanut kunnolla henkeä.

Hän tunnisti sen uneksi saman tien. Vaikka keuhkoihin sattui, hän juoksi lohduttoman maiseman halki kevyin jaloin, hiukset takanaan hulmuten ja kiehuvan kuumasta ilmasta kipunoiden. Korkeiden patsaiden muodostama kuja seisoi keskellä liekkejä, reunustaen portaita, jotka nousivat kohti palatsia, jonka hän oli sitä ennen nähnyt vain kuvissa. Kaikkialla hänen ympärillään rakennuksia romahti ja kaatui, nostattaen ilmaan kipinöitä, jotka sytyttivät ilman tuleen.

Korkeiden pilarit, hän ajatteli hämmästyksissään ja tuijotti patsaita kuin hypnotisoituna. Vaikka kaupunki kuoli hänen ympärillään, hän ei voinut olla lumoutumatta näkemästään. Harvat kuolevaiset pääsivät koskaan vierailemaan etelän mahtavissa haltijakaupungeissa, vaikka Sofia olikin usein haaveillut siitä. Jos hän ei koskaan näkisi kaupunkia valvemaailmassa, oli tämän hetken pakko riittää – seisoa helvetin liekeissä ja katsoa kuinka menneen maailman sankarit hymyilivät kivistä hymyään ja todistivat hetkeä jona heidän jälkeläistensä maailma muuttui tuhkaksi.

Liekkien keskellä varjomaiset hahmot liikkuivat ja loitsut sai maankamaran tärähtelemään. Sofia melkein putosi polvilleen. Näyssäkin maanjäristys täytti hänet kauhulla. Velhoja marssi ulos palavasta palatsista laulaen runoloitsujaan lähestyvään yöhön, velhoja, joiden huput oli vedetty alas kasvojen suojaksi, mutta Sofia tunnisti pohjanpuvun kaukaakin.

’Sinun ei kuuluisi olla täällä.’

Kylmänviileä miesääni kantoi maankuoren raivoamisen ylitse.

Hahmo käveli pilarien muodostamaa kujaa pitkin, kantaen miekkaa kädessään. Viitta takanaan hulmuten hän näytti ilmestykseltä suoraan muinaisesta maailmasta. Sofia näki hänet selvästi, aivan kuin mies olisi seissyt aivan hänen edessään. Lyhyt hoikka mies, jonka vaaleansiniseen ihoon eivät tuli eivätkä järistyksetkään koskeneet, ja Sofia tiesi heti, ettei hän ollut osa unta: hän oli siellä oikeasti, aivan kuten Sofiakin.

Sofia pysyi paikoillaan, kasvot koholla. Mies pysähtyi portaiden yläpäähän, huulet hymystä vääristyen, kun hän katsoi Sofiaan.

’Unenkulkija ja vieläpä ihminen. Kuinka mielenkiintoista.’

Miehen katse siirtyi rakennukseen Sofian vasemmalla puolella ja valtavat liekit iskivät räjähdysmäisellä voimalla läpi rakennuksen ikkunoiden. Sofia kaatui yrittäessään paeta niiden tieltä, mutta tunsi silti kuumuuden puraisevan kasvojaan.

’Pelkkä unennäkijä siis. Et kykene ohjailemaan sen kulkua kuten minä.’ Mies kuulosti pettyneeltä. ’On aika herätä, näkijä. Jos vielä osaat.’

Patsaat kaatuivat korviahuumaavan äänen seuraamana, kun kivi kirskui kiveä vasten, ja Sofia nousi istumaan sängyllään, huohottaen raskaasti.

Sydän hakkasi hänen korvissaan. Hän katsahti käsiinsä ja sävähti. Käsivartta koristi pitkä, punainen palovamma. Hän nousi tärisevin jaloin sängystä, kompuroi tarvikekaapille ja vietti hetken etsiskellen haluamaansa salvaa sen hyllyiltä. Palovamma poltteli kivuliaasti, kun hän levitti siihen salvaa ja kääri sen sideharsolla.

Ulkona oli edelleen pimeää. Oli alkanut sataa sillä aikaa, kun hän nukkui ja ilma oli epämiellyttävän kostea, mikä sai hänen selkäänsä takertuneen paidan tuntumaan entistä nihkeämmältä. Hän veti sen päänsä yli, puki päälleen aamutakin ja poistui huoneesta.

Pikainen vilkaisu vierashuoneeseen kertoi hänelle, ettei Theodius ollut siellä, mikä ei erityisemmin yllättänyt häntä. Sofia hiipi varpaisillaan olohuoneen halki ja portaikkoon, varoen visusti astumasta yhdelle tietylle askelmalle, joka tapasi narista.

Kun hän ehätti ylätasanteelle Sofia kuuli noppien paljonpuhuvan kolinan pöytää vasten, ja Theodiuksen matalan murahduksen, joka sanoi, “minä näin tuon, liimanäppinen voronkutale.”

“Olen alkanut pehmetä. Katto pään päällä ja säännöllisten aterioiden kaltaiset mukavuudet hemmottelevat minut piloille,” Ingrid huokaisi. Hän veti kortin hihastaan juuri kun Sofia astui huoneeseen.

Theodius katsahti ylös korteistaan ja kurtisti kulmiaan nähdessään kuinka epäsiistiltä hän näytti. Sofia tunsi kuinka hiukset tarrautuivat hikisiin kasvoihin. Theodius veti piipun suustaan hitaasti ja puhalsi ilmoille savupilven.

“Sanotaan nyt vaikka niin, että olet ylhäällä aikaisemmin kuin odotin,” hän sanoi. Seinäkellon viisarit väittivät, että Sofia oli mennyt sänkyyn kaksi tuntia sitten, vaikka hänestä itsestään tuntui kuin olisi viettänyt unessa päiväkausia. Theodius oli edelleen päivävaatteissaan eikä tämän valppaassa katseessa ollut väsymyksestä tietoakaan.

Ingrid vilkaisi olkansa yli, kiharat ponnahdellen joka liikahduksella. Hän tuijotti Sofiaa suu auki, mutta ennen kuin hän ehti kysyä mitään Sofia sanoi ykskantaan, “minun täytyy saada puhua hänen kanssaan kahden kesken.”

“Ahaa. Velhojuttuja. Ymmärrän,” Ingrid sanoi pirteästi. Hän ei vaikuttanut olevan millänsäkään Sofian äänensävystä, tai ainakaan hän ei antanut sen näkyä. Hän nappasi korttinsa ja noppansa ja tunki ne taskuihinsa. “Törmäillään, Theodius.”

Hän sulki oven perässään, mutta Sofia ei istunut alas heti. Hän kuunteli ovella, kunnes oli aivan varma, että Ingridin askeleet kulkivat alakerran suuntaan, ja veti sitten oven säppiin.

“Juuri kun olin päihittämässä tuon huijarin uudestaan,” Theodius sanoi, mutta hänen äänestään kuuli, ettei hän valittanut aivan tosissaan. Hän pälyili Sofiaa edelleen jossain määrin epäluuloisesti.

Sofia meni kaapille ja nappasi sieltä pullon. Hän istui Ingridin tuolille, otti tämän käyttämän lasin ja täytti sitten sen piripintaan asti viinillä. Hän kallisti pulloa Theodiuksen suuntaan.

“Juotavaa?”

Theodius kohautti harteitaan ja nosti lasiaan.

“Sain juuri Näyn,” Sofia sanoi kaataessaan viiniä lasiin. Hän oli vaihtanut pohjankieleen, mikä sai Theodiuksen kohottamaan kulmiaan. “Ensimmäisen Näkyni melkein kymmeneen pitkään vuoteen.”

“Kuinka paha se oli?” Theodiuksen ääni oli aina pehmeämpi, sen sävelkorkeus vielä tavallistakin matalampi, kun hän puhui äidinkieltään.

“Pahin mahdollinen.”

Theodius nosti lasin huulilleen ja joi, pitäen koko ajan katseensa Sofiassa. Sofia kääri hihansa, paljastaen palovamman. Siitä oli jo tihkunut nestettä sideharson läpi. Theodius tuijotti haavaa pitkän aikaa räpäyttämättä silmiään, lasi puoliksi koholla, kunnes hän muisti laskea sen takaisin pöydälle.

“Annas kun katson,” hän sanoi viimein ja ojensi kätensä Sofiaa kohti. Sofia totteli. Theodiuksen nelisormiset kädet olivat varovaiset, kun hän tutki vahinkoja. Hän kuljetti kättään harsoon käärityn vamman yllä ja Sofia tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn, kuten aina kun Theodius käytti väkeä. Sofia tunsi kuinka Theodius kosketti voimaa, näki kuinka hänen silmänsä muuttuivat hetkellisesti mustiksi, mutta hän ei koskaan päästänyt sitä virtaamaan vapaasti.

“Pohjolaistaikuutta,” hän mutisi ja päästi irti Sofiasta. Hän räpäytti silmiään kerran ja niiden musta kalvo katosi.

“Niin arvelinkin.” Sofia veti hihan takaisin haavan suojaksi. “Olen satuttanut itseni ennenkin Näyn aikana, mutten koskaan jonkun toisen käyttämän taikuuden takia.”

“Oliko Näyssäsi joku toinen?”

Sofia tyhjensi lasinsa yhdellä kulauksella ja kertoi hänelle kaiken muistamansa. Theodius sytytti piippunsa uudestaan, kadoten imeläntuoksuisen udun taakse, ja hänen ilmeensä oli normaaliakin sulkeutuneempi, kun savu hälveni.

“Velho, joka voi astui toisen velhon uneen,” hän sanoi ja kaatoi itselleen toisen lasillisen. Hän kuulosti huolestuneelta. “Sellaisesta en ole koskaan kuullutkaan. Vai astuitko sinä hänen uneensa?”

Sofia nipisti nenänvarttaan. “Ensimmäinen asia, jonka minä haluaisin tietää on, että miksi juuri Kyynelten kaupunki? Eiväthän haltijat ole käyneet sotaa kahteen vuosituhanteen, paitsi keskenään.”

Hän oli alkanut käyskennellä edestakaisin, ajatukset aivoissa kohisten. Hänen pitäisi lähettää Ingrid matkaan heti aamulla. Tämä oli ennen muinoin tienannut elantonsa kestikievareissa, laulaen, kertoen tarinoita, viihdyttäen illasta toiseen. Jos jotain uutisia oli, Ingrid kyllä kuulisi ne.

“Olet sanonut, että Näkysi eivät aina ole tarkkoja. Voitko olla varma, että se mitä näit ei esittänyt tapahtumia menneisyydestä?”

“En voi,” Sofia myönsi vastentahtoisesti. “Minulla vain on sellainen tunne.”

He vaipuivat hiljaisuuteen. Theodius vilkaisi ulos ikkunasta sateen sumentamaan yöhön, rauhattomuus selkärankaa pitkin hiipien. Huhuja levottomuuksista oli tullut pohjoisesta tipoittain, sitten tulvimalla viimeisten kahden vuoden aikana. Kenties hän oli ollut poissa kotoa liian kauan.

“Luulen, että minun on aika lähteä,” hän sanoi. “Jos sota on tulossa, odotan sitä mieluummin Syyslehdossa.”

Sofian onnistui hymyillä kuivasti. “He pidättävät sinut vielä jonain kauniina päivänä luvattomasta rajanylityksestä.”

“Heidän pitää ensin saada minut kiinni.”

“Olet saattanut hukata kutsumuksesi salakuljettajana.”

Theodius nousi, sulloi nopat kangaspussiin ja nappasi viittansa. “Lämpimät terveiseni kerta kaikkiaan hurmaaville seuralaisillesi.”

“Saatan sinut ovelle.”

Sofia odotti eteisessä sillä välin, kun Theodius keräsi vaatimattoman omaisuutensa. Tämän pohjanpukua peitti mitäänsanomaton velhon kaapu, kun hän poistui huoneesta reppu olalta keikkuen, piippu edelleen hampaiden välissä. Hän veti hupun päähänsä. Sade lankesi entistä rankempana Sofian avatessa oven, ja ulkona odottava katu oli tyhjä ja mutainen.

“Lähetän viestin, jos kuulen mitään mielenkiintosi arvoista,” Theodius sanoi.

“Yritä pysyä hengissä.”

Hän virnisti ja kumarsi Sofialle kevyesti, ihan vain siltä varalta, että joku katseli heitä lähitalojen ikkunoista. Kaatosade ahmaisi hänet, kun hän jätti Unennäön talon, ja Sofia salpasi oven hänen perässään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.