Lasisydän

,
0

Luokka: fantasia
Kieli: suomi
Vuosi: suomennos 2022, alkuperäinen englanninkielinen teksti 2021


Luolat lauloivat.

Maan uumenista kohoava lämpö ja höyry jättivät ilman sumeaksi, ja nopeasti vaihtuvat lämpötilat saivat katosta kasvavat tippukivet hyrisemään ja helkkymään. Suurten ja pienten kristallistalagmiittien keskellä käveli haltija, ja hän oli viimeinen haltija koko maailmassa.

Hänen paljaat jalkansa jättivät hädin tuskin ääntäkään, kun hän käveli pilarien välissä. Ne kurkottivat niin korkealle kohti luolaston kattoa, ettei hän erottanut missä ne päättyivät – hän tiesi vain, että sen täytyi olla hyvin, hyvin kaukana, sillä satunnaiset vesipisarat, jotka katosta tipahtelivat, tekivät kipeää törmätessään ihoa vasten.

Hän kuljetti kättään hohtavaa, läpikuultavaa seinää vasten kulkiessaan sen ohi. Hänen oma heijastuksensa leikitteli seinän sisään suljettujen hahmojen pinnalla. Niitä vaikutti olevan kaikkialla yksinäisissä, vaikeasti saavutettavissa paikoissa, sillä minne ikinä hän kulkikin, hän tuntui löytävän uusia ja yhä uusia. Ulkopuolella levittäytyvissä laajoissa salomaissa. Luolaston syvimmissä uumenissa. Vuoren huipulla, minne johti vain yksi ainoa kulkutie kautta luolien. Paikoissa, missä joskus muinoin oli ollut runsaasti elämää, paikoissa, joissa vanhan taian jäänteet vielä viipyilivät.

Aika ei ollut koskettanut niiden piirteitä, etäisesti hänen omiensa kaltaisia. Vain hiukan häntä pitempiä, pitempien hiusten kera, aivan kuin niitä ei olisi leikattu koskaan silloin, kun ne vielä uneksivat ja kävelivät tämän maan pinnalla. Niiden korvat olivat pitkät ja terävät kuten hänen omansa, raajat pitkät ja sulokkaat, mutta siinä missä hän tunsi menetyksen kirpaisun niitä katsoessa, hahmojen kasvot pysyivät ikuisesti tyyninä ja liikkumattomina kuin lasi.

Ja niin ne tulisivat aina pysymään, riippumatta siitä, kuinka usein hän vaelsi niiden ohi.

Hän pysähtyi vain osittain peitossa olevan hahmon viereen. Se – hän – seisoi pystyssä, käsivarret rintakehän oli ristittynä, aivan kuin hän saattaisi hetkenä minä hyvänsä katsoa ympärilleen ja jatkaa matkaansa. Kristalli peitti käsivarsia ja törrötti selästä piikkeinä, ja kun hän kosketti hahmon kasvoja, ne olivat viileät ja tasaiset kuin lasi. Aivan yhtä kovat, periksiantamattomat. Hän veti kätensä pois.

Vain fossiloituneita jäännöksiä, ei muuta. Ennen pitkää tämäkin hahmo olisi kokonaan kiven peitossa, kuten toisetkin.

Hänen täytyi olla nuori, haltija ajatteli, nuorempi kuin nuo muut, mutta silti minuun verrattuna ikivanha.

Kun he olivat kulkeneet näissä luolissa, kuten hän nyt, kuinka monta kivessä lepäävää hahmoa silloin oli ollut? Olivatko he olleet täällä yksin, vai olivatko he tavanneet eläessään toisia, olivatko he jutelleet, olivatko he pidelleet toisiaan kädestä? Vai olivatko hekin tunteneet samaa kaipausta, samaa yksinäisyyttä kuin hänkin, katsellen ainoita kaltaisiaan olentoja, jotka olivat koskaan tunteneet?

Sillä hän oli ollut yksin niin kauan kuin saattoi muistaa, mikä tarkoitti siitä asti, kun hän oli avannut silmänsä ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen asia, josta hän oli tullut tietoiseksi, oli ollut luolaston laulu, ja muuttuvat, värjyvät valot, jotka leikittelivät kristalliseiniä pitkin, aivan kuin revontulten säihke, jonka hän näki myöhemmin luolaston katossa olevasta aukosta. Ja niin hän vaeltaessaan asumuksensa halki oppi tuntemaan pimeyden, ja yksinäisyyden, ja ettei luolassa ollut ainuttakaan elävää sielua hänen lisäkseen.

Jos hän olisi osannut itkeä, hän olisi tehnyt juuri niin. Hän ei ollut koskaan päästänyt ääntäkään. Hän ei ollut koskaan puhunut sanaakaan. Ei hän edes tiennyt osaavansa; mitä hyötyä oli sanoista sellaiselle, jonka maailma muodostui hiljaisuudesta?

Tuulahdus viileämpää ilmaa sai hänet värisemään, kun hän kiersi pienempien kristallien muodostaman ryppään, joka kasvoi leveän kivijalustan päällä. Niiden sisässä lepäsi yksi jähmettynyt hahmo lisää, aivan kuin se olisi vain käynyt makuulle lepäämään, eikä yksinkertaisesti ollut avannut silmiään uudestaan. Hahmon hiukset olivat lyhyemmät, lähes yhtä lyhyet kuin hänen. Kun hän polvistua koskeakseen hahmon osittain peitettyjä käsiä, hän toivoi, että voisi jäädä lepäämään hahmon viereen ja halata sen nukkuvaa ruumista itseään vasten, ajelehtien uneen, kuvitellen olevansa omiensa parissa.

Sillä hetkellä hän tajusi, että todella itki, eikä pystynyt lopettamaan, ja hänen ensimmäiset äänensä maailmassa olivat haavoittuneen eläimen valitusta.

Jos jään tänne, minusta tulee sellainen kuin heistä, hän ajatteli. Ajatus tuntui koko vuoren painolta hänen harteillaan. Hiudun pois, enkä vaella enää koskaan.

Hän oli haltija, eivätkä haltijat muuttuneet maaksi kuten elävät olennot. He olivat ikuisia kuin vuoret ja puut; he haihtuivat ja hiutuivat pois kuin taikuus, josta he olivat syntyneet, mutta he eivät palanneet maahan.

“Ei!”

Ääni karkasi hänen kurkustaan, kirkkaana ja voimakkaana, ja se säikäytti hänet niin pahasti, että hän lakkasi itkemästä saman tien. Hän kapusi jaloilleen ja repi katseensa irti nukkuvien haltijoiden hahmoista.

“Maailmassa täytyy olla muitakin,” hän sanoi ääneen. “En minä voi olla ainoa. Miten voisin edes tietää sellaista? Enhän ole koskaan kulkenut metsää kauemmaksi.”

Jostain syystä sanojen lausuminen ääneen lohdutti häntä. Oma ääni kuulosti oudolta hänen korvissaan lukemattomien vuodenaikojen hiljaisuuden jälkeen, mutta nyt se jo erotti hänet toisista. Hän liikkui yhä. Hän hengitti yhä. Hänellä oli ääni, ajatukset ja tietoisuus. Hän pystyi vielä valitsemaan.

“Etsin toiset, missä ikinä he sitten ovatkaan.”

Katsomatta taakseen hän jätti luolan, ja vaikka häntä pelotti, hän ei pysähtynyt saavuttaessaan luolaston suun.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *