Luokka: fantasia
Kieli: suomi
Pituus: 1003 sanaa
Vuosi: 2021 (suomennos 2022)
Lattialla on yltympäriinsä pienenpieniä punaisia sirpaleita, jotka kimmeltävät epämiellyttävästi soihdunvalossa. Theodius polvistuu Giendein eteen ja kallistaa tämän päätä taaksepäin sanomatta sanaakaan. Haltijan silmät ovat laajenneet ja oudolla tavalla lasittuneet, eikä hän reagoi kosketukseen lainkaan. Theodius vaihtaa vaivihkaa katseen Luuneydin kanssa.
“Älä,” Luuneyd sanoo vakaasti.
Theodius kääntyy takaisin Giendein puoleen. Kirous on iskenyt häneen tosissaan: mikään ei viittaa siihen, että hän edes kuulee heitä tai ymmärtää missä on. Theodius painaa sormensa Giendein kaulavaltimon päälle, tuntien pulssin rummuttavan kosketustaan vasten, ja kurkottaa kohti väkeä kuten tavallisesti. Tällä kertaa se tosin tuntuu erilaiselta. On kuin virtauksen keskellä olisi muuri, joka jakaa voiman kahtia – väkeen, virtaukseen, jota pohjolaiset kuten Theodius käyttävät, ja toiseen heikompaan, joka hehkuu kuvottavaa valoa, jota hänen ei kuuluisi koskea. Hän työntyy väkisin sen sisään. Pahoinvoinnin aalto hyökyy hänen vatsanpohjaansa asti, ja saa tunteen kuin staattisen sähkölatauksen kulkemaan pitkin käsivartta ja puristamaan leukaperät yhteen. Giendeinkin täytyy tuntea se, sillä hän sävähtää, muttei virkoa loitsun vaikutuksesta.
Luuneyd ei hätkähdä, mutta hänen ilmeensä kovenee, kun Theodiuksen silmät värjyvät mustiksi tämän käyttäessä voimiaan.
“Se haihtuisi kyllä itsekseen päivässä tai parissa,” Luuneyd huomauttaa.
“Se on päivä tai pari ilman toista miekkakättä.”
Theodius sihahtaa yhteenpurtujen hampaiden välistä pakottaessaan voiman virtaamaan itseensä, ja päästää sen vapaaksi vähän kerrallaan, hitaasti, ajoittaen työnsä täydellisesti Giendein sydämenlyöntien tahtiin. Yksi, kaksi, kolme. Kuin annostelisi lääkettä suoraan verenkiertoon.
“Kai sinä tiedät, että haltijat ovat meitä muita kestävämpää tekoa?” Luuneyd sanoo. “Hän ei ole välittömässä vaarassa—“
“Ojenna auttava kätesi tai ole hiljaa.” Theodiuksen ääni on pudonnut astetta karkeammaksi, lähes pelkäksi murahdukseksi. Vastakkaisen voiman pilaantunut maku tuntuu suussa; siinä on hapokas jälkimaku, jota väessä ei ole. Velhon ei ole tarkoitus koskettaa ja käyttää kuin yhtä voimanlähdettä, omaansa, eikä koskaan toista.
Yksi sydämenlyönti lisää, ja hän antaa voiman virrata. Hän keskittyy Giendein vihreisiin silmiin ja suunnitelmallisesti, yksi kerrallaan kuvittelee mielessään kuinka jok’ikinen taian säie heidän välillään purkautuu, kunnes virtaus pysähtyy kokonaan. Toinen sydämenlyönti lisää, ja yhteys hänen ja voimanlähteen välillä katkeaa.
Giendei henkäisee kuuluvasti ja räpäyttää silmiään, lasittuneisuus kadoten silmistään saman tien. Hän näyttää säikähtäneeltä nähdessään Theodiuksen kumartuneena ylleen.
“Eiköhän hän elä,” Theodius toteaa ja nousee jaloilleen. Luuneyd pyöräyttää silmiään, mutta Theodius tietää hänen olevan aivan yhtä helpottunut kuin hänkin, vaikkei sitä näytäkään.
Giendei istuu edelleen lattialla, katse heidän kahden välillä hyppien. Hänen katsoo hetken Theodiusta suoraan silmiin ja sitten äkkiä muualle, kasvot kuumottaen.
“Mitä tapahtui?” hänen onnistuu kysyä, tosin puhutellen toisen miehen saappaita kasvojen sijaan.
“Se löytämäsi epärubiini.”
“Ai.” Hänellä on selvä muisto, jossa hän ottaa käsiinsä nyrkinkokoisen jalokiven, ja sitten punaisen hehkun. “En tuntenut mitään koskiessani siihen. Mikä se oikein oli?”
“Pelkkä kirous kätkeytyneenä arvoesineeksi. Se on nyt poissa.”
Theodius ei kerro hänelle, että kirous oli haltijamagian punoma, luultavasti muinaisaikainen, tehty vain sellaisten käsien käsiteltäväksi, jotka osaavat käyttää haltijain käyttämää puolta voimanlähteestä. Hän tuntee jalokiven sirpaleiden rusahtelevan kengänpohjiensa alla ja jauhaa ne tomuksi kantapäällään.
Luuneyd auttaa Giendein jaloilleen, eikä päästä hänestä heti irti: haltija näyttää edelleen jokseenkin siltä, kuin olisi saanut iskun päähänsä, ja huojuu hitusen seistessään paikoillaan. Luuneyd taputtaa hänen kättään.
“Tunne menee ohi jonkin ajan kuluttua. Kyllä se siitä,” hän sanoo äänellä, joka ei kuitenkaan ole epäystävällinen.
Giendei väläyttää pikaisen, nolostuneen hymyn hänelle. Hymy muuttuu epävarmaksi, kun hän kääntyy Theodiuksen puoleen, ja Giendei kompuroi tiehensä, mutisten hiljaa “kiitos”.
Sillä hetkellä, kun hän ei ole enää kuuloetäisyyden päässä, Theodius rojahtaa istumaan ylösalaisin käännetyn arkun päälle ja ähkäisee.
“Minähän sanoin,” Luuneyd kivahtaa.
“Pää kiinni ja sulje ovi.”
Luuneyd vilkaisee käytävälle. Etäinen valonkajo toisesta huoneesta kertoo, että Zirekel on onnistunut sytyttämään lupaamansa nuotion. Hän ja Giendei ovat jo keskustelun tuoksinnassa. Luuneyd tönäisee ovea jalallaan, jättäen sen hitusen raolleen.
“Senkin typerys. Kyllähän sinä tiedät, että virtaus on haltijoissa erilainen, nuorissakin. Sinun onnesi, että alkuperäinen voima on haihtunut heistä jo ajat sitten. Jos hän olisi vanhan verilinjan perillinen, olisit kuollut.” Nyt kun Giendei on huoneen ulkopuolella, Luuneyd ei kykene pitämään itseään niin aisoissa kuin mihin Theodius on tottunut. Hänen ruskeat silmänsä ovat suuret ja pelokkaat. “Haltijoiden voima virtaa toisen lähteen kautta. Sinun pitäisi tietää se.”
“Vastakohtaisuuksia,” Theodius mutisee. Hän hieroo nenänvarttaan voipuneesti.
“Ei se toimi niin. Edes voimakkaimmat velhot eivät pysty vetämään kuin hyvin pienen määrän voimaa toisesta lähteestä, eikä tuo mitä äsken teit ollut mikään pieni temppu.”
Jokainen velho tietää, että vastakkaisina pidetyissä voimanlähteissä on aavistus samaa, yhteistä alkulähdettä: tätä kutsutaan polaarisuus- eli vastakohtaisuusteoriaksi. Pieni pilkahdus vettä kytee tulessa, sähkö voi johtaa itsensä maan ja mineraalien kautta, elämänlankoja on punottu läpi kuoleman kudelman. Jos kykenee koskettamaan toista, pystyy aistimaan – ja joskus jopa käyttämään – pienen määrän toistakin.
Luuneyd huokaisee. Hän potkiskelee lattiaa saappaankorolla ja saa punaisia siruja lentelemään sinne tänne. “Toivottavasti se oli sen arvoista. Et voi jatkaa tuota rataa loputtomasti.”
“Ilman sitä hän olisi oksentanut kengänpohjansakin ulos ja viettänyt seuraavat päivät sängynpohjalla.”
“Käytit voimaasi ilman johdinta.” Hän painottaa jokaista sanaa kuin puhuen viisivuotiaalle.
“Ja parempi niin hänen kannaltaan. Ei kestä kiittää.”
Theodius pyyhkii kämmenselällä nenäänsä, eikä ylläty nähdessään verta. Hän pyyhkäisee sen jo valmiiksi nuhjuiseen viittaansa. Hän tuijottaa kämmentään, hitaasti sormiaan taivuttaen. Kättä kihelmöi edelleen.
Luuneyd tarkkailee häntä tutkimaton ilme kasvoillaan. “Et ole koskaan ennen koskettanut haltijaa, ethän?”
“Joskus kyseenalaistan sanavalintojasi,” Theodius tuhahtaa. Luuneyd virnistää hänelle siitä hyvästä. “Aistin toisen puolen lähteestä saman tien, jo silloin kun en vielä edes yrittänyt vetää sitä itseeni. En ajatellut, että se tuntuisi niin vahvana.”
“Muistatko, kun paransin sinut ensi kerran? En pystynyt syömään loppupäivänä ollenkaan.”
“Ja siltikin olet jatkanut sen tekemistä. Helpottaako tunne toistuvan altistuksen myötä?”
Luuneyd katselee häntä aprikoiden – vain yksi pitkä, tasainen katse – ja vain jonkin ajan päästä Theodius tajuaa mitä hän ajattelee.
“En tarkoittanut sitä sillä tavoin ja tiedät sen itsekin.” Hänen onnistuu kuulostaa lähinnä ärtyneeltä ja tietää saman tien vain pahentaneensa tilannetta.
Luuneyd kohottaa kulmaansa. “Jaa? Millä tavoin sitten?”
“Pelkkää ammattiuteliaisuutta. Kuinka minun pitäisi tietää tällaisia asioita? Ei Pohjolassa ole haltijoita.” Theodius tuntee kuinka jotain lämmintä noruu hänen nenästään ja pyyhkäisee sen hihaansa. “Kuule, en ole täällä pelehtiäkseni kenenkään kanssa. Kun pääsemme rajalle, minä häivyn – ilman teikäläisiä roikkumassa perässäni.”
“Niin, niin.”
Myöhemmin hän huomaa istuutuvansa Giendein viereen nuotion äärellä. He eivät puhu toisilleen, mutta Giendein ojentaessa hänelle kulhon Theodius pitää huolen, että heidän kätensä koskettavat toisiaan ohimennen.
Ja silloin hän tuntee sen taas uudestaan, vastapuolen voimasta.