Luokka: fantasia
Kieli: suomi
Pituus: 2724 sanaa
Vuosi: 2021 (suomennos 2023)
Tämä on kolmiosainen jatkokertomus, jonka kirjoitin Writer’s Month 2021 -haastetta varten. Kuun jokaiselle päivälle oli oma teemansa, ja nämä kappaleet kirjoitettiin peräkkäisinä päivinä.
Kappale 1 – Verta vedessä
Ilma välähti valkoisena korviahuumaavan räsähdyksen saattelemana, ja Theodius kaatui kuin ei olisi tukipuistaan irti repeytynyttä sätkynukkea kummempi. Vain matala lammikko pehmensi pudotusta. Hänen verensä värjäsi veden vaaleanpunaiseksi yhdessä hetkessä.
Giendei kahlasi veteen ja veti hänet ylös, paniikki suonissa kohisten ja ravisuttaen rintakehää sydämen raskaan jyskytyksen tahtiin. Aikaa oli kulunut vain sekunteja, mutta Theodius oli joka tapauksessa pudonnut veteen kasvot alaspäin.
“Theodius,” Giendei henkäisi. Hän läpsäisi velhon poskea, mutta tämä ei reagoinut. “Theodius, kuuletko minua?”
Verta valui Theodiuksen avoimesta suusta ja leukaa pitkin. Giendein helpotukseksi hänen rintakehänsä kohoili ja Giendei tunsi ilman kutittavan kämmentään pidellessään sitä miehen suun edessä. Hän nosti pohjolaisen käsivarsilleen ja kantoi hänet pois vedestä.
Kaikkialla oli roinaa romahduksen jäljiltä. Pääkallo, Theodiuksen loitsimiseen käyttämä johdin, oli vierinyt tiehensä loitsun aiheuttamien jälkijäristysten ansiosta. Giendei polvistui, ja noukki kallon huomaansa samalla varoen visusti tiputtamasta Theodiusta. Kallo oli saanut uuden halkeaman, joka kulki toisesta silmäkuopasta alaspäin.
Ilma oli pölystä raskas, mutta järistykset olivat lakanneet, eikä Giendei kyennyt kuulemaan mitään ääniä toiselta puolelta. Giendei yskäisi. Loitsu oli tehnyt sen mitä he olivat halunneet – katkaisseet reitin takaa-ajajilta. Hiekkaa ja pikkukiviä ropisi edelleen silloin tällöin romahduksen jättämistä halkeamista. Ne saivat aikaan onttoja kaikuja. Giendei tuijotti käytävälle. Mitä ikinä sillä suunnalla odottikaan, sitä hän ei tiennyt, mutta heidän tulosuuntansa oli tukossa ja sillä hyvä.
Hän häivytti askeltensa äänet niin hyvin kuin taisi, hädin tuskin uskaltaen hengittää. Ensimmäinen oviaukko, jonka hän saavutti vei pieneen kammioon, josta ei johtanut muita oviaukkoja tai kulkuväyliä, ja hänen helpotuksekseen ovi oli edelleen kiinni saranoissaan.
Tämän on pakko kelvata, hän ajatteli. Hän työnsi oven kiinni kyynärpäällään, sävähtäen sitä kuinka kovalta sen päästämä ääni kuulosti raunioiden hiljaisuudessa, mutta pimeydestä ei ilmaantunut mitään. Hänen onnistui salvata ovi. Toivon mukaan se riittäisi lunastamaan hänelle riittävän monta sekuntia miekan esiin vetämistä varten, jos asiat alkaisivat mennä päin helvettiä.
Theodius ei painanut mitään hänen käsivarsillaan. Pohjolaiset olivat pienikokoista kansaa, mutta Theodiuksen taikavoimat ja se tapa, jolla hän kantoi itseään antoi vaikutelman, että hän vei enemmän tilaa kuin todellisuudessa tekikään. Hän oli aina itsevarma, aina tilanteen herra. Vasta nyt Giendei ymmärsi kuinka hauras, kuinka pieni hän todellisuudessa oli, ja se pelotti häntä. Hän istui alas nurkkaan, joka oli kauimpana ovesta, eikä uskaltanut laskea Theodiusta alas edes sekunniksi.
Giendei pyyhki pohjolaisen kasvoja hihallaan. Verenvuoto oli lakannut, mutta tämä ei reagoinut mitenkään, ei vaikka Giendei miten yritti kutsua häntä nimeltä tai ravistaa häntä hereille. Hän oli nähnyt Theodiuksen loitsivan ilman johdinta ennenkin, muttei koskaan tässä mittakaavassa, eikä hän osannut edes arvata mitä se oli tehnyt hänelle. Olisipa edes Luuneyd hänen kanssaan. Hän tietäisi mitä tehdä: niin hän tiesi aina.
Hellävaroen Giendei tunnusteli Theodiuksen pulssia sormillaan ja painoi otsansa velhon otsaa vasten, silmät sulkeutuen. Jos hän keskittyi riittävästi hän pystyi tuntemaan voimanlähteen siinä näkymättömässä tilassa itsensä ja Theodiuksen välillä, mutta tiesi, ettei mikään mahti maailmassa voinut opettaa häntä koskettamaan sitä. Hän ei vain yksinkertaisesti osannut loitsia. Ei ollut koskaan osannutkaan. Asia ei ollut koskaan hänen lähes yhdeksänkymmenen elinvuotensa aikana turhauttanut häntä yhtä paljon kuin nyt.
Sanottiin, että ensimmäiset haltijat olivat syntyneet taikuudesta. Muiden lajien näkökulmasta he olivat lähes kuolemattomia, mutta Giendei tiesi asian todellisen laidan. Muinaisen maailman haltijat olivat oma rotunsa, niin kovin erilaisia nykypäivän haltijoista, että heitä pystyi hädin tuskin kutsumaan samaksi kansaksi. Heistä ensimmäiset olivat ehkäpä eläneet tuhansia ja taas tuhansia vuosia, mutta heitä seuranneet sukupolvet eivät. Jokaisen syntyvän sukupolven myötä alkuperäinen veri laimentui ja heikkeni, sen kantama taikavoima heiketen yhtä lailla. Korkeiden huoneiden perheet harvemmin hankkivat enemmän kuin kaksi lasta yrittäessään hidastaa haltijataikuuden turmeltumista edes jotenkin; Giendei sen sijaan oli yksi viidestä. Vanhemmat olivat huomanneet erheensä hänen ensimmäisten elinvuosiensa aikana ja katuneet sitä siitä asti, ja pitäneet huolen että niin katui hänkin.
Hän vaihtoi asentoaan, pitäen huolen, että Theodiuksen pää lepäsi hänen olkaansa vasten niin, ettei mikään tukkinut hänen ilmateitään. Giendei toivoi, niin heiveröinen toive kuin se olikin, että jossain alitajuntansa perukoilla Theodius tiesi, ettei ollut yksin, ettei Giendei ollut mennyt omian menojaan ja hylännyt häntä. Se kuulosti naurettavalta jopa hänen itsensä mielestä. Hänhän se oli joka sai lohtua Theodiuksen läsnäolosta, ei toisin päin.
Hän pyyhkäisi märät hiukset Theodiuksen kasvoilta ja pakotti itsensä rauhoittumaan. Itsesäälissä rypemisestä ei ollut apua.
“Sinä heräät kyllä, ja sitten etsimme tien ulos täältä,” Giendei mutisi. Sitä hän ei tiennyt, oliko sanat tarkoitettu hänelle itselleen vai toiselle miehelle.
Kappale 2 – Ei yksin pimeässä
“Hei. Hei, Giendei.”
Hän säpsähti hereille, vaikkei hänellä ollut mitään muistikuvaa nukahtamisesta. Oli säkkipimeää: hän erotti juuri ja juuri huoneen seinät. Hän hätkähti nähdessään Theodiuksen kasvot senttien päässä omistaan.
“Olet herän—,“ hän oli sanomaisillaan, mutta Theodius painoi käden hänen suulleen.
“Pidä pienempää suuta,” velho kuiskasi. Suupielessä oli kuivunutta verta, mutta hänen silmänsä olivat täysin valppaat, ja Giendei tunsi helpotuksen vyöryvän ylitseen. “Mitä tapahtui?”
“Etkö muista?”
Hän pudisti päätään. “En mitään loitsun jälkeen. Se vei minulta tajun.”
“Niin teki.” Giendei nielaisi. “Satutit itsesi. Yritin etsiä suojaa – jotakin lepopaikkaa siihen asti, että heräisit.”
Hän oli yhtäkkiä epämiellyttävän tietoinen siitä, että Theodius oli yhä osittain hänen sylissään. Theodiusta koko asia tuntui huvittavan, ja kuivahko hymy, jonka hän väläytti Giendeille sai tämän tuntemaan olonsa koko lailla lämpimäksi.
“No, näyttää siltä, että olin hyvissä käsissä,” Theodius sanoi. Hän yritti työntää itsensä jaloilleen, mutta rojahti melkein heti takaisin alas, hymy kasvoilla hyytyen.
“Et pysty kävelemään. Minä kannan kyllä sinut,” Giendei tarjoutui, mutta Theodius pudisti päätään.
“Jommankumman meistä pitää olla valmis käsittelemään asetta. En pysty loitsimaan nyt, vaikka tahtoisinkin.” Hän könysi ylös vaivalloisesti, jalat edelleen painonsa alla täristen. Hän nojasi seinää vasten vatsaansa pidellen. “Helvetti soikoon. Luuneyd antaa minulle sakinhivutusta.”
Hän varmisti, että puukko – lyhyt pohjolaisveitsi – roikkui edelleen vyöltä kullan ja punaisen kirjavasta huotrastaan, ja tarkisti samalla toisen veitsen, joka pilkisti saappaan varresta. Vyön metallihelat helisivät joka kerta, kun hän liikahti.
“Ei olisi pitänyt pukea tätä tänään,” hän mutisi. “On helkkarinmoinen ihme, jos ääni ei houkuttele joka ikistä hautakammiossa majailevaa otusta peräämme minun marssiessani ympäriinsä kuin olisin matkalla juhannuspeijaisiin.”
Giendei noukki vanhan, kärsineen pääkallon lattialta ja ojensi sen hänelle. “Unohdin melkein. Poimin tämän mukaani aikaisemmin.”
“Kiitos. Hyvä tietää, ettei se joutunut hukkaan.” Theodius kääri kallon kangaspalaan ja sitoi kotikutoisen pussukan roikkumaan vyöltään.
Giendeikin kapusi jaloilleen. Kosteat vaatteet tarrautuivat ihoon epämukavasti ja miekankahva oli jättänyt kivistävän kohdan paikkaan, jota vasten se oli painanut hänen ollessaan tiedoton. Theodius ei näyttänyt paljon häntä paremmalta. Hänen vaatteensa olivat aivan yhtä kosteat ja hänen etumustansa oli veritahrojan peitossa.
“No, loitsu toimi,” Giendei sanoi. “Tulosuuntamme on täysin tukossa. Meidän on etsittävä kiertotie, jos sellaista on.”
“Siinä tapauksessa paras ryhtyä toimeen. Mennään.”
Giendei tunsi kuinka niskavillat nousivat pystyyn, kun he avasivat salvan ja työnsivät oven auki, mutta paikan hiljaisuutta ei rikkonut mikään. Ainoa ääni tuli ajoittaisista vesipisaroista, jotka putosivat katosta yhteen monista lätäköistä, ja pimeydessä niistä jokainen kuulosti äänekkäämmältä kuin oikeasti oli. Käsi miekankahvaa pidellen hän kompuroi eteenpäin ja melkein törmäsi vastapäiseen seinään. Hän sävähti tuntiessaan käden kiertyvän ranteensa ympärille.
“Unohdin, että te haltijat ette näe pimeässä niin hyvin,” Theodius mumisi. Kangas kahisi ja hän jupisi hiljaa itsekseen. “En löydä tuluslaatikkoa, joka minulla oli mukana.”
“Putosi varmaan siihen lammikkoon aikaisemmin.”
Murahdus. Theodius nykäisi hänen kättään. “No, minä kuljen edeltä. Pysy valppaana.”
“Näetkö eteesi?”
“En hyvin, mutta pärjään kyllä.”
Kulku kävi hitaasti. Giendei ei sanonut sitä ääneen, mutta hän oli hyvin kiitollinen siitä, että Theodius puristi hänen kättään: hän hädin tuskin näki minne jalkansa laittoi ja kompasteli omiin jalkoihinsa useammin kuin vain pari kertaa. Pimeys tuntui lähestyvän joka suunnasta. Jokainen pienikin ääni tuntui moninkertaisesti tavallista kovemmalta. Theodius pysäytti heidät erään käytävän kulmassa ja Giendei painautui seinää vasten, kunnes toinen mies nykäisi hänen kättään uudestaan merkiksi, että tie oli selvä.
Vähä vähältä ilmanlaatu alkoi muuttua. Giendei tiesi pian, että he olivat saapumassa avarampaan tilaan. Äänet kulkivat eri tavalla heidän ympärillään, ja hän kuuli etäistä rapinaa kaukaa yläpuoleltaan, kuin siipien havinaa; lepakoita, tai ehkä lintuja. Hän tunsi ilmavirran ihollaan ja suureksi helpotukseen huomasi näkevänsä paremmin. Katonrajassa olevasta halkeamasta virtasi sisään heikkoa valoa.
Giendei uskalsi hengittää vapaammin, mutta Theodius nosti kätensä ja sihahti, “pysy lähettyvillä. En yllättyisi, jos emme olisi täällä yksin.”
He pysyttelivät lähellä seinää edetessään. Kammio oli suurempi kuin Giendei oli kuvitellut. Hänen silmänsä olivat erottavinaan korkean, ihmismäisen patsaan ääriviivat, jonka pää oli liian korkealla, että olisi voinut nähdä tarkasti mitä se esitti. Sammal ja kasvillisuus peittivät lattiaa. Kammiosta erkani useita oviaukkoja, tai ainakin niin oli ollut kauan sitten. Ensimmäiset kolme, jotka he löysivät olivat kaikki romahtaneet, ja neljäs vei entistä syvemmälle maan alle ja oli niin pahasti tulvaveden alla, että heidän olisi pitänyt sukeltaa päästäkseen eteenpäin. Vesi löyhkäsi, aivan kuin sen syvyyksiin olisi kuollut jotakin lähiaikoina. Viides reitti oli aivan kammion toisella puolella ja paljasti kapean portaikon, joka johti…
“Ylös,” Theodius kuiskasi. “Lupaavaa. Käydäänpäs vilkaisemassa.”
He kiipesivät. Askelia seurasi ontto kaiku, ja ilmavirta voimistui heidän päästessään perille. Lattia oli epätasainen ja vietti oikealle, mutta alapuolisten käytävien kosteudesta ei ollut merkkiäkään. Vasemmanpuoleiseen seinään oli rakennettu tasaisin välimatkoin syvennyksiä.
Giendei kyykistyi, rypistäen otsaansa. “Katso.”
Siellä täällä oli hajallaan kuivia lehtiä. Koivun, lehmuksen, pihlajan. Lehdossa, jonka kautta he olivat astuneet sisälle raunioihin kasvoi kaikkia kolmea.
“Lähistöllä on pakko olla sisäänkäynti.” Theodius urahti ja hieroi vatsaansa. “Odota hetki.”
“Oletko kunnossa?”
“Kunhan saan tasata hengitystäni hetkisen.”
Hän peruutti lähimpään syvennykseen ja istui alas. Jokaisessa syvennyksessä oli jonkinlainen kapea, laakea taso, joka pisti käytävään päin. Tasoa peitti kerros jotakin, mikä näytti vanhalta, sulaneelta steariinilta. Hänen hengityksensä tasaantui hitaasti, pahin kipu helpottaen jonkin ajan kuluttua, mutta hän tunsi jonkin jomottavan sisuskaluissaan joka kerta vetäessään henkeä. Pelkkä sakinhivutus tuskin riittäisi, vaan Luuneyd luultavasti päättäisi hänen päivänsä omin käsin jahka saisi selville, että hän oli jälleen kerran käyttänyt voimiaan ilman johdinta.
Hän suoristautui yhtäkkiä. Ilmassa leijui raskaana outo, pistävä lemu, joka voimistui koko ajan, ja vain sekunnin murto-osaa myöhemmin hän kuuli hitaiden, laahustavien askeleiden tulevan kohti. Giendei henkäisi terävästi ja kääntyi ääntä kohti, mutta ennen kuin hän ehti saada sanaa suustaan Theodius oli laskenut molemmat kätensä hänen suulleen. Hän kiskaisi Giendein selkä edellä syvennykseen ja piti häntä väkisin paikoillaan yllättävän lujasti, jalat hänen vyötärönsä ympärille kiedottuna aivan kuin odottaen haltijan yrittävän juosta karkuun.
“Hiljaa,” Theodius henkäisi hänen korvansa juuressa, niin hiljaa, että Giendei hädin tuskin kuuli häntä. Hän näki pian miksi.
Valtava hahmo raahusti näkyviin ja kulki heitä kohti nelinkontin. Giendei tärisi nähdessään mikä se oli. Peikko. Se oli hevosvankkurien kokoinen ja kuvottavalla tavalla epämuodostunut, kuin sellaisen käsiparin muovaava, jolla oli vain hämärä käsitys siitä miltä peikkojen yleensä kuului näyttää. Theodius oli täydellisen liikkumaton eikä tuntunut edes hengittävän otuksen rahnustaessa heidän ohitseen. Hän ei pidellyt Giendeitä mitenkään hellävaraisesti, kynnet melkein tämän ihoon kaivautuen.
Giendein yllätykseksi peikko jatkoi matkaansa, aivan kuin se ei olisi huomannut heitä lainkaan. Se näytti ikivanhalta – se kulki kumarassa, takajalat oudosti taittuneina, kun se lähes tulkoon raahasi itseään eteenpäin, ja kalpea, maitomainen kalvo peitti pikkuruisia silmiä pitkän, sotkuisen turkin alla.
Se on sokea, hän ajatteli. Pakko olla.
Hän halusi sulkea silmänsä, mutta oli kuin hän olisi jähmettynyt paikoilleen. Hän oli varma, että otuksen oli pakko tuntea kuinka hänen sydämensä takoi vimmatusti, että sen oli pakko haistaa hänen pelkonsa, mutta se ei kääntynyt ympäri. Vihdoin viimein sen takkuinen hahmo katosi portaita pitkin alakertaan. Theodius päästi Giendeistä irti vasta, kun peikon pistävä haju oli kokonaan haihtunut.
“Paras mennä ennen kuin se tulee takaisin. Kiirehdi.”
Pitemmittä puheitta hän nappasi Giendein kädestä vielä kerran ja alkoi vetää häntä perässään.
Kappale 3 – Aamunkajossa
Vanhat portit olivat ruosteiset ja vääntyneet, mutta niiden auki pakottaminen vaati silti valtavan ponnistuksen Giendeiltä. Hän tönäisi niitä vielä viimeisen kerran ja heitti koko painonsa niitä vasten, kunnes saranat viimein pettivät ja ovet kaatuivat mahtavan kolinan saattelemana. Hän ja Theodius kiipesivät niiden yli ja raahustivat sammalpeitteisiä portaita ylöspäin uupuneen hiljaisuuden vallitessa.
Heikko varhaisaamun aurinko pilkahteli juuri ja juuri puiden välistä, mikä oli helpotus hautakammion painostavan pimeyden jälkeen. He olivat törmänneet peikkoon paluumatkallaan, mutta Theodius tiesi ettei otus seuraisi heitä auringon noustua, ei vaikka heidän ulos murtautumisensa ääni olisi jotenkin kantautunut sen korviin.
“On jo aamu,” Giendei pohti ääneen. “Kuinka kauan olimme poissa? Päivän? Kaksi?”
He olivat astuneet raunioihin varhain iltapäivästä, mutta hänen ajantajunsa oli hämärtynyt maan alla. Joka paikkaa särki ja vatsa tuntui nälästä ontolta: olivatko he olleet siellä tunteja vai päiviä, sitä hän ei osannut sanoa. Mitä hän nyt tarvitsi oli kylpy, lämmin ateria ja kunnolliset päivänokoset.
Hänen takanaan Theodius kirosi kovaan ääneen, kun jalat pettivät alta. Hän ei yrittänyt nousta uudestaan ylös, ja hänen kasvoillaan helmeili hiki.
Giendei oli hänen luonaan saman tien. “Mikä on?”
Theodius ravisti päätään hampaat irvessä. “Luuneyd. Tarvitsen häntä nyt.”
Giendei nosti hänet syliinsä harkitsematta hetkeäkään ja lähti kulkemaan rivakasti. Hän näki kuinka Theodiuksen kasvot vääristyivät kivusta. Hänen suupielestään valui taas verta; hän yskäisi ja sitä lensi heidän vaatteilleen mustina roiskeina.
“Anteeksi, jos tämä sattuu.”
“Älä siitä välitä,” Theodius ähkäisi. “Jatka matkaa.”
Giendei pyrähti juoksuun. Hän juoksi kuten vain haltija pystyi juoksemaan; kuin itse tuuli, ikään kuin susilauma olisi heidän kintereillään, lentäen vaivatta yli aluskasvillisuuden, kaatuneiden puiden ja juurakkojen.
Tämä puoli lehdosta ei ollut hänelle tuttu, mutta ympärillä oli kasvillisuuden, jäkälän ja sammaleen peitossa hajanaisesti levittäytyviä jäänteitä, jotka näyttivät rakennusten perustuksilta, mikä viittasi siihen, että tusinoittain taloja oli joskus seissyt alueella. Paikasta vinkannut neuvonantaja oli kertonut heille, että haudan lähellä oli aikanaan ollut kylä. He eivät voineet olla kovin kaukana toisesta sisäänkäynnistä ja leiristään.
Oli suuri helpotus, kun hän haistoi ilmassa palaneen tuoksua ja pian sen jälkeen erotti savupilarin, joka kohosi taivasta kohti tiheiköstä. Telttakangas sulautui ympäröiviin puihin liiankin hyvin. Giendein kurkusta pakeni tukahtunut ääni, kun jotain suurta liikahti varjoissa, jotain suunnatonta ja pitkää; se oli Zirekel.
Auringonvalo läikehti kohotetun kirveen terällä, kun jätti astui lähemmäs. “Missä pirussa te olette olleet? Onko teillä mitään käsitystä siitä, kuinka kauan olette olleet poissa?” hän kysyi ärtyneesti. “Piditti sellaista meteliä, että luulin peikkojen tulleen takaisin!”
“Tarvitsemme Luuneydin apua, nyt heti,” Giendei sanoi, ääni särkyen.
Theodius oli upottanut kyntensä Giendein paitaan ja pidellyt siitä parhaansa mukaan kiinni. Hänen onnistui mutista hiljaa ’vittu’ ennen kuin hänen otteensa kirposi. Hän valahti tiedottomaksi, pää retkahtaen Giendein käsivartta vasten. Veri oli jättänyt tumman, tahmean vanan hänen leukaansa pitkin kohti kaulaa valuessaan.
Zirekelin silmät laajenivat. “No niin tosiaan tarvitsette. Luuneyd! Luuneyd, he ovat täällä!” hän karjaisi. Parvi varpusia pyrähti säikähtäneenä lentoon läheisestä pensaasta.
He kiirehtivät puistikkoon juuri, kun Luuneyd kömpi ulos teltastaan. Ulkonäöstä päätellän hän oli ollut valveilla koko yön: tummat silmänaluset olivat jättäneet syvät varjonsa hänen ruskeaa ihoaan vasten. Hän soi yhden vilkaisun Giendeihin ja toisen Theodiukseen, ja kaikki tyyneyden merkit katosivat hänen kasvoiltaan. Niiden tilalle nousi ilme, joka oli kuin ukkosvaroitus, ja yleensä merkitsi hankaluuksia.
“Tuo hänet tänne,” Luuneyd komensi, vetäen teltan ovikankaan syrjään heitä varten. Giendei totteli. Teltta oli riittävän tilava kahta makuupussia varten, mutta hänen oli silti käytävä polvilleen mahtuakseen sisään. Hän laski Theodiuksen makuuasentoon niin varovasti kuin täriseviltä käsiltään kykeni. Luuneyd seurasi häntä ja kävi työhön välittömästi, vetäen esille välineitä ja rohdoksia lukuisista paikoista.
“Kovapäinen idiootti teki taas taikojaan ilman johdinta välikätenä,” Luuneyd tuhahti, mulkaisten Theodiusta silmät kiiluen. Äänensävystä kuuli, ettei se ollut kysymys vaan toteamus, ja Giendei nyökkäsi automaattisesti. Luuneyd käänsi katseensa seuraavaksi Giendeihin. “Minä hoitelen hänet. Te muut, painukaa ulos.”
“Tuleeko hän kun—“
“Ulos.”
Giendei oli etäisesti tietoinen siitä, että vaatteet hänen päällään olivat kosteat ja pahanhajuiset, sekä veren, hien ja ties minkä tahrimat, mutta hän mielensä oli täysin tyhjä. Hän istui teltan luona täristen kauttaaltaan ja hautasi kasvot käsiinsä. Monta minuuttia kului. Linnunlaulun ja Zirekelin edestakaisten askelten lisäksi muita ääniä ei ollut.
“Tuon sinulle jotain syötävää,” Zirekel sanoi lopulta. Giendei nyökkäsi uudestaan. Kun Zirekel palasi soppakulho ja lusikka mukanaan, Giendei otti ne vastaan konemaisen jäykästi. Vasta joitain minuutteja myöhemmin hän tajusi, että hänen pitäisi syödä. Hän tiesi olevansa edelleen nälkäinen, muttei pystynyt tuntemaan sitä enää.
Aurinko nousi yhä korkeammalle, paistaen puiden välistä ja koskettaen Giendeitä lohdullisella valollaan. Hän alkoi tuntemaan olonsa uneliaaksi. Kuinka kauan aikaa oli kulunut? Minuutteja, tunteja? Hän ei tiennyt kauanko parantaminen kesti, jos nyt loitsun tekemät vahingot pystyi ylipäätään korjaamaan taialla eikä rohdoilla. Hänen oli täytynyt puristaa tyhjää kulhoa käsissään, sillä Zirekel palasi ja joutui repimään sen hänen otteestaan väkipakolla.
“Luuneyd osaa kyllä hommansa. Sinun ei tarvitse olla huolissasi,” Zirekel sanoi hiljaa. Kultaiset renkaat syöksyhampaiden ympärillä kimalsivat valossa hänen puhuessaan.
“Niin.”
Zirekel pökkäsi hänen olkapäätään ohimennen ja poistui.
Teltan ovikangas aukesi ja Luuneyd tuli ulos vasta paljon myöhemmin, kun Giendei oli alkanut torkahtelemaan auringossa. Luuneyd oikoi mekkoaan ja nousi venytellen jaloilleen.
“Kuinka hän voi?” Giendei kiirehti kysymään ennen kuin Luuneyd ehti puhua.
“Paranemaan päin. Vaihdan pari valikoitua sanaa hänen kanssaan jahka hän herää.” Luuneydin ilme pehmeni ja hän hymyili Giendeille. “Voit mennä katsomaan häntä nyt jos haluat, tiedätkös.”
Jostain syystä Giendei tunsi kasvojaan kuumottavan. “Taidanpa haluta. Käykö se varmasti?”
“No, haluan joka tapauksessa aamupalaa, joten voit yhtä hyvin pitää häntä silmällä minun puolestani. Kunhan et herätä häntä.”
Paljon puhuva katse Luuneydin silmissä ei jäänyt Giendeiltä huomiotta, eikä se, että tämä tarkkaili häntä herkeämättä aina siihen asti, kunnes teltan läppä oli kunnolla sulkeutunut hänen selkänsä takana.