---

Lukunäyte Kolminkertainen sielu -trilogian ensimmäisestä kirjasta: Henki.

Hatam-Ile, 9. seitsemäskuuta 3045

Huone oli hämärä, kun Ren’i avasi silmänsä ja huomasi tuijottavansa kattoa, jota ei tunnistanut. Kattoa kannattelevat parrut olivat erilaiset kuin palatsissa, ja seiniä koristivat kaiverrukset. Ilma oli oudon utuinen. Se sai kaiverrusten hahmot näyttämään epätodellisilta, kuin unikuvilta. Niiden piirteet väreilivät edestakaisin kuin toisiinsa sulautuvat aallot, muuttuen ja murtuen joka kerta, kun hän räpäytti silmiään. Hänestä tuntui, että hänen olisi kuulunut tunnistaa kuvat jostain, mutta ne muuttuivat aina juuri, kun hän oli saamassa niistä kiinni.

Jokin tuoksui kevyesti savulta ja joltain imelältä. Se sai hänen nenänsä kutisemaan, ja hän aivasti.

”Kas, olethan sinä hereillä,” huvittunut ääni sanoi.

Ren’i käänsi päätään. Hänen vierellään istui iäkäs akherinainen, jonka kiharapilvessä oli enemmän valkoista kuin ruskeaa. Ren’i räpäytti hitaasti silmiään ja yritti keskittää katseensa häneen.

”Et taida muistaa miten päädyit tänne,” nainen sanoi, lukien hänen pöllämystyneen ilmeensä oikein. Ren’i pudisti päätään. ”Olen Mineha, Hatam-Ilen parantaja. Metsästäjät toivat sinut tänne.”

”Parantaja?” Ren’i toisti. Ääni tuntui karhealta hänen kurkussaan.

Nainen nousi ylös pieni kulho kädessään. ”Älä yritä puhua vielä. Juo tämä.”

Ren’i otti kulhon käsiinsä. Nainen tuki hänen niskaansa, kun hän joi, ja otti tyhjän kulhon häneltä. Ponnistus oli uuvuttanut hänet, ja Ren’i laski päänsä takaisin makuualustalleen, antaen silmiensä sulkeutua uudestaan. Hän tunsi lattian keinahtelevan allaan.

”Missä minä olen?” Hänen kielensä tuntui painavammalta kuin yleensä. Sanat olivat paksuja ja kömpelöitä hänen suussaan.

”Vanhimpain talossa,” Mineha vastasi. Ren’i kuuli hänen kävelevän ympäri huonetta ja siirtelevän tavaroita.

Utu alkoi hitaasti väistyä. Ren’i tunsi pehmeät turkikset paljasta selkäänsä vasten ja upotti sormensa syvälle silkkiseen karvaan. Hänen oikeaa käsivarttaan kihelmöi, ja hän tunsi, kuinka käden lihakset vastustivat liikettä, aivan kuin hän ei olisi tehnyt kädellä mitään kuukausiin. Hän nosti sen ylös ja tuijotti sarjaa pieniä, vaaleanpunaisia arpia, jotka kuvioivat hänen ihoaan kyynärpäästä ranteeseen.

”Anna kätesi levätä,” parantaja sanoi napakasti, ja Ren’i antoi käden pudota takaisin turkiksille. ”Saat kiittää onneasi, ettei ilves rikkonut luita. Pystyn kutomaan jänteet ja lihakset takaisin yhteen, mutta luut paranevat hitaasti. Arven se kyllä jättää.”

”En suoraan sanottuna tunne oloani erityisen onnekkaaksi tällä hetkellä.”

Mineha hymyili toispuoleisesti. ”Odotas vaan, kun lääkkeet lakkaavat vaikuttamasta.”

Hän sammutti ympäri huonetta sirotellut kynttilät yksi kerrallaan, avasi pienen tuuletusikkunan, ja makea tuoksu alkoi hälvetä.

Ren’i kiskoitteli. Hänen päällään ollut huopa valahti alemmas ja jätti ylävartalon paljaaksi. Viileä ilma tuntui helpotukselta, ja hän huomasi vasta silloin kuinka lämmin huoneessa oli. Avoinna olevasta ikkunasta virtasi sisään ilta-auringon punertavaa valoa.

”Kerron muille, että olet hereillä,” Mineha sanoi ja avasi oven rakoselleen. Hän vilkaisi Ren’iä. ”Sinulle on muuten vieras, jos vain jaksat ottaa hänet vastaan.”

Ren’i huokaisi. Hän ei ollut valmis kohtaamaan kapteeni Hamria. ”En tule tämän valmiimmaksi. Päästä hänet sisään.”

Parantaja naurahti ja työnsi oven apposelleen. Ren’i kuuli hänen äänensä vaimean kaiun, kun hän sanoi, ”hän on herännyt. Ja pidäkin huoli siitä, että hän on edelleen siinä kunnossa mihin jätin hänet, kun palaan.”

Lähestyvät askeleet olivat pehmeät ja niistä puuttui kapteenin saappaiden metallinen kalke, joka normaalisti seurasi häntä kaikkialle. Ren’i haukotteli, valmistautui henkisesti höykytykseen, ja hyytyi kesken uuden venytyksen, kun tulija astui huoneeseen.

”Ai,” hän sanoi sanotuksi. Hän karautti kurkkuaan. ”Sinä.”

Haukka tuijotti häntä jurosti, kulmat kurtussa. Hänen kätensä olivat puhtaat, mutta hänen vaatteensa olivat yltä päältä kuivuneiden veritahrojen peitossa, ja kaikki metsässä sattunut palasi Ren’in mieleen kertaheitolla. Hän muisti kivun, ilveksen, kasvot yläpuolellaan, ja tunsi poskiaan kuumottavan.

Hän oli yhtäkkiä epämiellyttävän tietoinen siitä, että retkotti vieraassa talossa alasti jonkun sellaisen arvosteltavana, joka ei pitänyt hänestä, ja veti huovan paremmin päälleen, yrittäen päästä taas itsensä herraksi.

”Pahoittelut tämänhetkisestä olotilastani. En yleensä ota vastaan vieraita tässä asussa,” Ren’i sanoi ja yritti hymyillä parasta – ja ainoaa – diplomaattista hymyään. Hän kääntyi kyljelleen ja tunsi peiton valuvan uudestaan. ”Tulitko itkemään elottoman ruumiini viereen? Vai nauramaan idiootille, joka ei osaa käsitellä jousta kunnolla?”

Haukan kädet puristuivat nyrkkiin. Asiaa ei helpottanut, ettei edes hän itse tiennyt miksi oli vielä paikalla, tai miksi oli astunut koko huoneeseen. Hän ei tiennyt miksi oli jäänyt odottamaan, että Ren’i heräisi. Hän oli vilkaissut prinssin tajuttomia kasvoja kerran ja tuntenyt jähmettyvänsä paikoilleen kuin olisi kasvattanut juuret, eikä ollut saanut itseään lähtemään odotushuoneesta, aivan kuin jokin näkymätön voima olisi pitänyt häntä paikoillaan. Edes Minehan veisuun loppuminen ei ollut vapauttanut häntä; hänen oli nähtävä omin silmin, että prinssinkuvatus eli. Hän inhosi sitä, että tämän äänen kuuleminen oli helpotus.

Se oli vastoin kaikkia hänen periaatteitaan. Hän ei välittänyt, hänen ei kuulunut välittää siitä, oliko maailmassa yksi demoni vähemmän kuin ennen. Kukaan ei olisi pysäyttänyt häntä, jos hän olisi painunut takaisin mökkiinsä ja jättänyt Onniarin selvittämään sotkun ja huolehtimaan, että demonit eivät polttaisi koko kaupunkia kostoksi maantasalle. Hän oli tehnyt oman osuutensa, eikä edes Ared olisi pyytänyt häneltä enempää.

Yksi katse kertoi hänelle, että Mineha oli onnistunut työssään. Ren’i oli uutta arpea lukuunottamatta tasan samannäköinen kuin ennenkin, ja mikä pahinta, yhtenä kappaleena. Haukka potkaisi oven kiinni takanaan, huomaten tyytyväisenä, että ääni sai Ren’in hätkähtämään.

”Olet yhtä ylimielinen kuin kaikki teikäläiset,” Haukka ärähti. ”Luuletko, että maailma pyörii ympärilläsi vain siksi, että olet kuninkaallinen?”

”En, jos totta puhutaan. Pitäisikö?”

”Olet joko täysi typerys, tai sitten teit kaiken tahallasi.” Haukan silmät siristyivät vaarallisesti. ”Oliko se kenties suunnitelmasi? Järjestää itsesi pulaan, jotta saisitte tekosyyn hyökätä Hatam-Ileen ja pyyhkiä sen maantasalle?”

Ren’i tuijotti häntä suu auki.

”Oletko tosissasi?” Hän naurahti epäuskoisesti. Haukan ilme synkkeni ja Ren’i jatkoi, ”taidatpa olla. Ei, en joutunut villieläimen raatelemaksi huvikseni. Usko pois. Se oli sen verran inhottavaa, etten ikimaailmassa suostuisi kokemaan sitä vapaaehtoisesti.”

Hän näytti ja kuulosti aidosti närkästyneeltä, ja Haukka tiesi, että hän puhui totta. Haukka kohautti harteitaan ja otti Minehan paikan huoneen ainoalla tuolilla. Ren’i yritti vaihtaa asentoa ja nappasi kiireesti kiinni peitosta ennen kuin se pääsi valahtamaan lattialle kokonaan. Hän ei tosiaan näyttänyt kovin kuninkaalliselta juuri silloin. Hänen tukkansa oli sotkuinen ja sojotti ylös toiselta puolelta päätä, ja hänen kasvonsa olivat epätavallisen kalpeat lian alla.

Ren’i siristi silmiään muistaessaan jotain olennaista. Hän osoitti Haukkaa sormellaan. ”Hetkinen. Sinä löit minua. Siellä metsässä,” hän tokaisi.

Haukka kohotti toista kulmaansa. ”Niin tein. Jos aiot mestauttaa minut sen takia, siitä vain. En aio pyytää anteeksi.”

”Miksi minä haluaisin— En sanonut, että sinun tarvitsee— Onko sinun pakko olla tuollainen?” Ren’i huokaisi ja pyyhkäisi hikiset hiukset pois kasvoiltaan. ”Se teki kipeää. Ei olisi tarvinnut olla ihan niin kovakourainen.”

”Yritin pitää sinut hereillä, idiootti. Loukkaantunutta ei saa päästää menettämään tajuntaansa.”

”Ai.”

Haukka risti käsivartensa. ”Vai olisitko mieluummin kuollut? Voin järjestää asian, jos sitä toivot.”

”Se, tuota, ei ole tarpeen.” Ren’i oli hetken hiljaa. ”Kiitos. Kun et antanut niin tapahtua.”

”En tehnyt sitä sinun takiasi. Minulle on yhdentekevää elätkö vai kuoletko.”

”Tiedän. Olen silti kiitollinen.”

Haukka nappasi pöydältä pyyhkeen, kastoi sen vesiastiaan ja ojensi sen Ren’ille. Tämän kasvot olivat edelleen veren ja lian kirjavoittamat. ”Pese kasvosi. Näytät hirveältä.”

Heidän katseensa kohtasivat, kun Ren’i otti pyyhkeen häneltä. Ren’i tunsi katseensa kiinnittyvän Haukan silmiin, niihin samoihin pronssinvärisiin silmiin, jotka olivat vieneet hänen huomionsa aikaisemmin, ja unohti tyystin, mitä oli ollut aikeissa sanoa. Hän nousi istumaan ja oli iloinen, että sai peittää loimottavat kasvonsa pyyhkeellä.

Haukan katse seurasi tahtomattaan Ren’in jokaista liikettä, jokaista vartalon kaarta, jääden tuijottamaan sitä, kuinka auringonvalo tanssi hänen ihollaan ja olkapäiden yli valuvilla hiussuortuvilla. Hänellä oli sotilaan ruumiinrakenne – vahvat käsivarret, vahva rintakehä – ja Haukka unohti hetkeksi hengittää, kun Ren’i kääntyi ja aurinko osui hänen kasvoihinsa. Tässä valossa hänen silmänsä olivat säpsähdyttävän vihreät, kuin vastapuhjenneet lehdet, Haukka huomasi, eikä osannut enää irrottaa katsettaan niistä.

Mies oli demoniksi hyvännäköinen, jopa Haukka joutui vastahakoisesti myöntämään sen.

”Tässä,” Ren’i sanoi, ja hetki särkyi. Hän heitti pyyhkeen takaisin Haukalle.

Haukka katsoi muualle, kun Ren’i heilautti jalkansa alas ja nappasi sängynpäätyyn viikatut vaatteensa.

”Sinun on syytä puhua kapteenillesi,” Haukka sanoi Ren’in pukeutuessa, puhutellen seinää eikä häntä. ”Hän nosti metelin, kun sotilaasi toivat hänet paikalle.”

Ren’i virnisti. ”Sen uskon. Hän ei valitettavasti osaa suhtautua yhtään mihinkään filosofisesti. Se on yksi hänen suurimmista puutteistaan.”

Hänen paljasta rintakehäänsä vasten lepäsi pieni hopeinen riipus. Haukka ehti nähdä sen vain hetkellisesti, kun Ren’i liikahti ja aurinko osui siihen ja sai sen välkehtimään. Ren’i veti paidan päänsä yli, peittäen riipuksen näkyvistä. Hän tajusi vasta puettuaan paidan päälleen, ettei sen oikeasta hihasta ollut jäljellä kuin roikkuvia lankoja, ja vaikka etumustaa koristavat veritahrat eivät erottuneet mustaa väriä vasten, olivat ne onnistuneet tekemään kankaasta kovan.

Hänen päänahkaansa pisteli, kun hän repi hiuksiinsa sotkeentuneen nauhan irti ja yritti saada kutrinsa suostuteltua uudelle poninhännälle. Lopputulos ei ollut hääppöinen, mutta Haukka päätti olla mainitsematta asiasta.

”Tuota, olikohan sinulla jotain asiaa?” Ren’i kysyi, kun Haukka ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. ”En suostu uskomaan, että tulit vain pitämään minulle seuraa.”

Haukka murahti. ”Vanhimmat haluavat ilmeisesti puhua kanssasi.”

Se, että vanhimmat olivat nähneet hänet odottamassa, eivätkä olleet häätäneet häntä talosta, vaivasi Haukkaa enemmän kuin hän oli valmis myöntämään itselleen. Neuvonpito jatkui edelleen, eikä asiattomien kuulunut astua taloon – he eivät olleet päästäneet edes Ren’in henkivartijoita odotustilaan –, mutta Ared oli vain jättänyt viestin Haukalle ja pyytänyt häntä välittämään sen Ren’ille tämän herättyä, kuin aavistaen, että hän odottaisi siihen asti.

Ren’i tunsi äkillisen jännityksen kipristelevän vatsanpohjassaan. ”Miksi?”

”Turha innostua ennenaikaisesti. En usko, että he ovat päättäneet vielä mitään.”

Ren’i veti housut jalkaansa, nyöritti saappaansa ylös asti ja nousi seisomaan, ottaen tukea sängynlaidoista. Haukka seisoi ovella ja työnsi sen auki sanomatta sanaakaan. Ren’i seurasi häntä. Talon ulko-ovi oli auki ja matalalla iltataivaalla loistava aurinko sokaisi hänet, kun he astuivat ulos.

---

Kolminkertainen sielu -trilogian ykkösosa alkaa ilmestyä verkkoromaanina, kappale kerrallaan, elokuussa 2023! Koko trilogia tulee olemaan luettavissa täysin ilmaiseksi tällä sivustolla – ensimmäisen kappaleen tarkka julkaisupäivämäärä ilmoitetaan heinäkuussa.

Helpoin tapa pysyä ajantasalla julkaisuista on asentaa selaimeen RSS-lukija ja laittaa tämän sivuston RSS-syöte seurantaan (linkki löytyy ylävalikosta).