Hatam-Ile, 12. seitsemäskuuta 3045

Ren’i oli seuraavana aamuna kiitollinen Onniarin ohjeille. Jok’ikinen millimetri hänen vartalostaan valitti ja voihki, kun hän nousi sängystä, aivan kuin hän olisi yltä päältä mustelmilla. Lyhyt kävely Hatam-Ilestä leiriin riitti väsyttämään hänet, ja hän torjui Hamrin vastaväitteet päättäväisesti saapuessaan perille.

”En tarvitse lääkäriä, uskokaa jo,” hän toisti jo kolmatta kertaa. ”Menen nukkumaan. Voimme puhua lisää huomenna.”

”Mutta ylhäisyys—”

”Hyvää yötä, kapteeni.”

Ren’i pyyhkäisi kapteenin ohi ja painui telttaansa, jättäen tämän sopertelemaan itsekseen.

Hän nukkui melkein yhtä soittoa seuraavaan aamuun asti. Kroppaa jomotti edelleen, mutta ruokahalu oli taas palannut, ja hän tunsi olonsa paremmaksi kunnon aterian jälkeen.

Mineha oli sanonut, että verenhukan aiheuttama huimaus saattaisi kestää vielä päiviä. Ren’i ei ollut varma, mitä Onniar oli suunnitellut hänen varalleen, mutta luotti tämän arviointikykyyn. Ren’i otti lounaan jälkeen päiväunet, kuten akherit tekivät kuumimpien tuntien aikana, ja yllättyi herätessään virkeämpänä kuin aamulla. Hän venytteli perusteellisesti päivän kääntyessä iltaan, hieroen pahimmat kolotukset jäykistä jäsenistään, ja lähti kohti kaupunkia auringon siirtyessä läntiselle taivaalle.

Ren’i ohitti matkallaan liudan säntäileviä akherilapsia, jotka pysähtyivät vilkuttamaan hänelle. Hän vilkutti takaisin ja lapset pinkaisivat kiljuen ja kikattaen tiehensä, huutaen kuorossa, ”se huomasi, se huomasi!”

Hän ei ollut huomaavinaankaan pusikoista kantautuvaa rasahtelua ja vaivoin peiteltyä supattelua, joka kertoi selvästi, että pienet tarkkailijat seurasivat häntä yhä.

Hatam-Ilessä juhlavalmistelut olivat jo täydessä vauhdissa. Polun varteen oli pystytetty tasaisin välimatkoin lyhtypylväitä. Kaupungin portteja reunustavat patsaat olivat saaneet koristeellisia kankaita ympärilleen, ja portin yläpuolelle oli viritetty ketjuun puisia lyhtyjä, jotka oli maalattu vihreän ja sinisen eri sävyin. Ikkunoissa roikkuvat pitkät kankaat oli pyyhkäisty syrjään ja asukkaat kurkottelivat ikkunoista ulos virittäessään talojen välille naruja, joista roikkui värikkäitä, kukkakuvioisia viirejä.

Kauppiaita oli varjoisilla kaduilla lähes joka kulmassa, samoin houkutuksia. Ruoan ja juoman herkulliset tuoksut tulivat vastaan joka suunnasta, ja Ren’i huomasi olevansa taas nälkäinen. Akherien ruokavalio oli lihapainottainen, ja monissa kojuissa oli mitä moninaisimpia kuivattuja ja tuoreita herkkuja, joiden nimiä hän ei edes tiennyt. Hän pysähtyi kaivelemaan taskujaan leivonnaiskojun eteen, silmäillen metsällä syömiään pulleita leipäsiä, joiden sisään oli leivottu makeasti maustettuja kuivattuja hedelmän- ja lihanpaloja. Taikina oli päältä kiiltävän ruskea paistamisesta. Hän löysi ilokseen muutaman kultakolikon taskunpohjaltaan ja oli laskemassa niitä kämmenellään, kun tunsi jonkun nykivän paidanhelmaansa.

Yksi hänen aikaisemmin näkemistään lapsista roikkui pontevasti hänen paidastaan ja virnisti, kun Ren’i katsoi alas.

”Nuo kellertävät ovat parempia, setä,” hän sanoi ja osoitti leivonnaisia, joiden pinta ei ollut yhtä ruskettunut kuin toisten. ”Ne eivät ole niin kuivia sisältä.”

Ren’i vastasi virnistykseen. ”Taisin tavata asiantuntijan.” Lapsi kikatti. Ren’i viittoili myyjälle. ”Anteeksi, ottaisin noita vaaleampia. Paljonko tällä rahamäärällä saa?”

Hän poistui kojulta hetkeä myöhemmin taskut kevyempinä ja pussillinen leivonnaisia mukanaan. Hän sujautti kiitokseksi yhden vierellään odottavalle lapselle, joka ahmaisi sen melkein yhtenä suupalana ja säntäsi tiehensä.

Ren’i oli tuhonnut neljä ja puoli leivosta matkalla mökille, mikä oli ajanut pahimman nälän tiehensä. Hän nosti kätensä tervehdykseen nähdessään Onniarin.

”Kas, tulit parahiksi,” Onniar sanoi. Hän silmäili paperipussia Ren’in käsissä. ”Mitäs sinulla siinä on?”

Ren’i antoi hänelle yhden leivonnaisista. ”Tein löytöjä matkan varrella. Kaupungin läpi ei meinannut päästä kulkemaan.”

Onniar hymähti. ”Näkisitpä, miltä kekrijuhlan aikaan näyttää. No, ehkäpä näetkin. Keskikesä on tärkeä tapahtuma, mutta kekri avaa satokauden ja on vuoden suurin juhla.”

Ovi kävi ja Haukka astui ulos mökistä lyhytjousi ja täysi nuoliviini mukanaan.

”Kiitos,” Onniar sanoi. ”Oletko varma, ettet halua liittyä seuraan?”

Haukka pudisti päätään. Hänen hiuksensa olivat tänään tiukalla poninhännällä, josta oli karannut suortuvia, eikä Ren’i voinut olla tuijottamatta. Tyyli todella puki häntä; se toi hänen vahvan leukansa ja terävät poskipäänsä esiin vielä paremmin kuin yleensä. Löysän, hihattoman paidan kaula-aukko jätti hänen solisluunsa näkyviin, ja käsivarsien lihakset erottuivat selvästi, kun hän jännitti jousen ja ampui kokeeksi läheisessä puussa roikkuvaan maalitauluun nuolen. Hän oli ilmiselvästi vahva – ei sillä tavalla kuin sotilas oli vahva, vaan kuten joku sellainen, joka oli kasvanut kulkemaan ja selviytymään luonnossa.

Ren’i vislasi. ”Täysosuma.” Hän heitti viimeisen leivoksen Haukalle, joka nappasi sen lennosta ja katsoi häntä kulmat rypyssä. ”Pidä se. En jaksa enempää.”

Haukka vilkaisi leivosta epäluuloisesti ja Ren’i huokaisi voipuneesti, sanoen, ”ei sitä ole myrkytetty, jos sitä murehdit. Ostin sen Hatam-Ilestä akherikauppiaalta.”

Haukka otti varovaisen puraisun leivästä, terävät hampaat vilahtaen.

Ren’in oli pakko myöntää itselleen, että hänen katseensa tuntui seuraavan Haukkaa, missä ikinä he olivatkaan, eikä miehen asenne häntä kohtaan muuttanut asiaa mitenkään. Hän oli varma, ettei se johtunut siitä, että hän oli komea, vaikka oli hän kieltämättä sitäkin. Jokin hänessä veti Ren’iä puoleensa magneetin lailla, eikä hän ei osannut selittää miksi. Hän oli nähnyt lukemattomia kauniita ja komeita kasvoja ennenkin, oli suudellut ja tehnyt paljon muutakin monen kanssa sukupuolesta riippumatta, ja tiesi kyllä sanomattakin, milloin kiinnostus oli yksipuolista. Oli ajanhukkaa juosta jonkun sellaisen perässä, joka ei pitänyt hänestä, kun maailma oli täynnä mahdollisuuksia.

Koko juttu oli typerä. Haukan kanssa hän oli vaihtanut hädin tuskin kahta kohteliasta sanaa, muttei silti saanut tätä mielestään. Jos Alara tai Maral ikinä saisivat vihiä asiasta, Ren’i ei saisi hetken rauhaa heidän kiusanteoltaan.

”Voit jättää tavarat siihen,” Onniar sanoi Haukalle. Tämä tipautti nuoliviinin ja jousen penkille ja palasi mökkiin leivonnainen mukanaan. Onniar kohdisti huomionsa Ren’iin. ”Näytät jo paremmalta. Oletko levännyt kunnolla?”

”Olen. Myönnän, että olit oikeassa. Oloni on edelleen kuin koorin alle jääneellä.”

”Emme tee mitään rankkaa tänään, joten voit ottaa rennosti. Otapa jousi, niin näytän sinulle, kuinka sitä käsitellään.”

Lyhytjousen jännittäminen ei vaatinut yhtä paljon voimaa kuin pitkäjousen, mutta Ren’i tunsi silti lihastensa valittavan, kun aurinko painui mailleen. Onniar korjasi hänen asentoaan ja otettaan päättäväisesti.

”Ei sinun tarvitse tehdä mitään ylimääräisiä eleitä,” Onniar huomautti ja jännitti oman jousensa uudestaan, tehden liikkeen liioitellun hitaasti. ”Kevyt, tehokas liikekaari riittää. Älä tuhlaa energiaasi turhaan hössötykseen.”

Ren’i tunsi kätensä anelevan armoa, mutta jännitti jousen rauhallisesti, pakottaen itsensä keskittymään vain maalitauluun. Aurinko laski, tuoden mukanaan iltahämärän ja lopulta aavikon pimeän yön, mutta Onniar jatkoi oppituntia sytyttämättä edes ulkolyhtyä. Hän seisoi Ren’in olan takana ja kohensi hänen käsivartensa asennon heti, kun se pääsi herpaantumaan.

”Akheri oppii ampumaan pimeässäkin,” hän sanoi. ”Keskity kohteeseen.”

”Yritän, mutta minulla ei ole sellaista pimeännäköä niin kuin teillä.”

Onniar hymähti. ”Emme mekään näe täydellisesti yöllä. Kompensoit puutteitasi tähtäämällä liian korkealle sen sijaan, että keskittyisit siihen, mitä tiedät varmasti. Maalitaulu on edelleen samassa paikassa, vaikket näekään sitä yhtä hyvin. Hengitä syvään ja luota intuitioosi. Tiedät kyllä, missä kohteesi on.”

Ren’in hengitys höyrysi ja viilenevä ilma kipristeli hänen sormiaan, mutta hän pakotti mielensä sulkemaan sen ulkopuolelle. Hän siristi silmiään. Yö oli hänelle pelkkiä varjoja ja teräviä muotoja. Puunrungot kohosivat tummina pilareina metsän mustuutta vasten, ja hän sulki silmänsä, keskittyen vain jännitetyn jousen paineeseen käsissään. Hän tunsi jousen painon lihasmuistissaan, tunsi tutun värähdyksen, joka syntyi joka kerta nuolen lähtiessä lentoon ja löytäessä maalinsa.

Ren’i kokosi ashaynsa. Hän antoi sen hipaista ympäröiviä puita, pensaita, ruohonkorsia, tuulenvireessä värähteleviä lehtiä, antoi itsensä kuunnella yön ääniä ja paikantaa niiden lähteet ympärillään. Hän tähtäsi ja päästi nuolen irti.

”No niin,” Onniar sanoi, ja Ren’i avasi silmänsä. Ylimetsästäjän hymy välähti kirkkaana pimeässä. ”Sait vihdoin juonen päästä kiinni. Mennäänpäs katsomaan lähempää.”

Nuoli oli osunut vain parin sentin päähän puuhun kaiverretusta ruksista.

”Luulen, että voimme lopettaa tähän tältä illalta. Näyt käsittäneen, mitä ajoin takaa.”

”Keskityin vain siihen, mitä aistin ympärilläni,” Ren’i sanoi harteitaan kohauttaen. ”Se on keskittymistekniikka, joka meille opetetaan armeijassa.”

Onniar veti nuolen irti tyytyväisen näköisenä. ”Sama periaate pätee tähänkin. Havainnoi, opi tuntemaan ympäristösi, keskity siihen, mitä aistisi kertovat sinulle. Kyse on itseluottamuksesta. Jos aistisi tietävät, missä kohde on, kuuntele niitä ja sulje kaikki muu pois.”

Ren’i istahti mökin edustalla seisovalle kannolle ja venytteli jäykkyyden pois käsivarsistaan. Hän oli salaa tyytyväinen siihen, että oli ottanut metsäreissusta opikseen ja pukenut päälleen pitkähihaisen, vaikka se oli tuntunut tuskallisen lämpimältä ilta-auringossa.

”Hoi, Haukka,” Onniar kutsui ja koputti oveen. ”Avaa. Tiedän, että olet hereillä.”

Mökistä kuului kolinaa ja Onniar meni sisälle heidän varusteensa mukanaan. Ren’i antoi katseensa vaeltaa yötaivaan halki. Osan tähtikuvioista hän tunnisti, osaa ei. Kauarin oli juuri noussut horisontin yläpuolelle iltatähtien seuraksi. Melkemin pienimmän kuun kelmeä valo heijastui kaukaisista dyyneistä, saaden hiekan hehkumaan kellertävänä. Läntiselle taivaalle kivunnut Merenos oli kasvanut puolikuuksi. Se oli yö yöltä lähempänä, ja Ren’i tiesi, että soikeaa rataansa noudattava kuu oli saavuttamassa kierrossaan pisteen, jolloin se ohittaisi Melkemin läheltä ja hehkuisi yötaivaalla kahta muuta kuuta suurempana. Jo nyt sen sinivihreä kajo näytti värjäävän ympäröivät tähdet valollaan, eikä Ren’i saanut silmiään irti siitä.

Hol Sarossa juhlittaisiin taatusti yhtä railakkaasti kuin Syrjämaillakin. Kaupunki täyttyisi lukemattomista hääjuhlista, joita juhlittaisiin aamuun asti, kuten joka kerta Merenoksen täysikuun aikaan.

Ovi kolahti uudestaan ja Onniar tuli ulos höyryävien savimukien kanssa. Hän ojensi yhden Ren’ille.

”Teetä,” Onniar sanoi ja istahti kellastuneelle ruohomatolle oman mukinsa kanssa. Hän ei vilkaissut olkansa yli, kun ovi aukesi taas ja Haukka tuli ulos, mutta hänen suupielensä venyivät tietäväiseen hymyyn.

Ren’i lämmitteli sormiaan mukinsa ympärillä ja otti hörpyn. Tee oli makeampaa kuin hän oli odottanut, vaikkei aivan yhtä makeaa kuin kaakao, jota Hol Sarossa nautittiin kylminä öinä. Menisi vielä kauan ennen kuin hän saisi maistaa sitä uudestaan.

”Kuulas yö,” Ren’i sanoi. Hän puhalsi ilmoille höyrypilven. ”Täytyy myöntää, että tähän ilmastoon on vaikea tottua. Päivällä paahtuu ja öisin on koleaa kuin Pohjoisella merellä.”

”Yöt ovat aina kylmiä aavikolla. Hiekka ei loppujen lopuksi sido juurikaan lämpöä ja pilvetön taivas päästää senkin vähän karkaamaan,” Onniar vastasi.

”Miten ihmeessä te selviätte täällä?”

”Olemme tottuneet olosuhteisiin.”

Haukka oli asettautunut istumaan kauemmaksi heistä. Yön viileys tuntui kaivautuvan luihin ja ytimiin jopa takin turkissomisteiden läpi, ja hän joi hitaasti kupistaan, nauttien lämmöstä, jonka tee jätti jälkeensä.

Ren’i sävähti ja suoristi selkänsä, kaikki raukeus kasvoiltaan kadoten. ”Kuulitteko tuon?” hän kysyi.

Onniar oli jo kurkottamassa kohti joustaan. Haukka kuuli oudon, matalataajuisen rätinän, joka sai vilunväristykset kulkemaan pitkin selkäpiitä ja niskavillat nousemaan pystyyn. Hän tunnisti äänen saman tien. Hän sanoi hiljaa, ”Onniar. Katso taivaalle.”

Taivaankansi väreili kuin tuulessa värisevä, läpikuultava huntu. Revontulet eivät olleet yhtä voimakkaat kuin ne, jotka Haukka oli nähnyt aikaisemmin, mutta ne saivat silti aavikon kylpemään vihreän ja keltaisen sävyissä.

”Uskomatonta,” Ren’i henkäisi. ”Näin kaukana etelässä. Miten se on mahdollista?”

”Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Edellinen tulimyrsky oli voimakkaampi kuin tämä,” Haukka sanoi, ja Ren’i kääntyi katsomaan häntä. ”Etkö muka nähnyt? Se oli vain päivää ennen kuin te tulitte Hatam-Ileen.”

”Nukuin luultavasti sen ohi.” Ren’i tuijotti taivasta suu auki. Hän oli kuullut sotilaidensa mutisevan jotain revontulista, muttei ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Ensitapaaminen akherien kanssa oli vienyt kaiken tilan hänen mielessään. Pohjoisessa revontulia näki vain talvisin ja silloinkin vain, jos ei ollut pilvistä. ”En ole koskaan kuullut, että pohjantulia voisi nähdä täällä asti – ja tähän aikaan vuodesta.”

”Jotkut vanhimmista sanoivat, että niin on tapahtunut ennenkin, mutta hyvin harvoin,” Onniar sanoi. ”En tosin muista, että minun aikanani niin olisi käynyt kertaakaan.”

Ren’i huokaisi ja ilma hänen edessään väreili lämmöstä hetken aikaa. ”Harmi, ettei tämä osunut Merenoksen paluujuhlan yölle.”

”Kuinka niin?”

”No, tiedäthän. Merenoksen täysikuu on suosittu aika hääjuhlille, ainakin meillä pohjoisessa.”

”Niin olen kuullut. Miten se liittyy revontuliin?”

”No, pohjoisessa niiden ajatellaan liittyvän avio-onneen. Revontulten sanotaan syntyvän, kun Tari ja Khuus tapaavat, ja, no, tuota…” Ren’i takelteli. Haukka erotti pimeässäkin, että hän punastui korviaan myöten.

Onniar virnisti. ”Aivan, aivan. Kiireinen yö teille pohjoisen asukeille, vai?”

Ren’i yskähti, hämillinen ilme kasvoillaan, ja hän hörppäsi kiireesti kupistaan, katse visusti kengänkärjissään.

Haukka nosti oman mukinsa huulilleen. Ulkonäöstä huolimatta Ren’i oli toisinaan kuin keskenkasvuinen. Vaikka kishalainen laskettiin täysi-ikäiseksi 26-vuotiaana, tämä oli hädin tuskin poikanen demonien mittapuulla. Sen huomasi toisinaan.

”Onniar, kuule, olen tässä viime päivinä tuumiskellut,” Ren’i sanoi, rikkoen syntyneen hiljaisuuden. ”Mistä teikäläisten nimet tulevat?”

”Nimet?”

”Etunimet,” hän täsmensi. ”Ne poikkeavat pohjoisen nimistöstä aika tavalla.”

”Jaa-a, kuule,” Onniar sanoi partaansa rahnuttaen. ”Kun olemme pieniä, vanhempamme antavat meille lempinimen. Jotkut pitävät sen nimenään, mutta suurin osa valitsee itselleen mieluisen nimen vähän vanhempana, yleensä jotain kuvailevaa.”

”Ahaa. Se selittääkin.”

”Entä itse?” Haukka puuttui puheeseen. Ren’i hätkähti tajutessaan, että Haukka todella puhui hänelle. Hän ei olisi uskonut korviaan, ellei mies olisi katsonut häntä tyypillisen juro ilme kasvoillaan.

”Entä itse mitä?”

”Mistä olet saanut nimesi?”

”Mitä tarkoitat?”

”Se ei kuulosta daqaneesilta.”

”Ehkä siksi, että lausut sen väärin. Se on Ren’i, eikä Reni. Siinä on lyhyt tauko ännän ja iin välillä.”

”Ren’i,” Haukka toisti hitaasti. Ren’i nyökkäsi. Nimi kuulosti oudolta miehen suusta. ”Tarkoittaako se jotain?”

”Ei ainakaan vanhalla demonikielellä, sikäli kuin tiedän. Kuinka niin?”

Haukka oli hetken hiljaa. ”Mietinpähän vain. Se kuulostaa akherikielen sanalta ’kevät’,” hän sanoi. Hän joi kuppinsa tyhjäksi.

”Onniar kertoi, että sinä sait nimesi siitä, että olet tarkkanäköinen.”

Haukka nyökkäsi.

”Entä sinä?” Ren’i kysyi, kääntyen Onniarin puoleen. ”Tuleeko omasi akherikielestä?”

Onniar purskahti nauruun. ”Ei, herttinen sentään. Luovuin kutsumanimestäni jo kauan aikaa sitten, kun minusta tehtiin ylimetsästäjä.”

”En ymmärrä.”

”Ai niin, unohdin, ettei teillä ole samanlaista nimikäytäntöä.” Hän raaputti partaansa mietteliäänä. ”Lyhyesti sanottuna akherilla on kaksi nimeä. Etunimi on oikeastaan enemmänkin lempinimi. Haukkaa kutsutaan Haukaksi, mutta se ei ole hänen oikea nimensä.”

Ren’i vilkaisi Haukkaa. ”Mikä sitten?”

”Ei kuulu sinulle,” Haukka murahti.

”Vain hän itse tietää sen, eikä meillä ole oikeutta kysyä sitä.” Onniar taputti rintakehäänsä. ”Katsos, jokaisella akherilla on todellinen nimi, henkinimi. Sitä ei tiedä kukaan muu kuin akheri itse. Monet kertovat omansa läheisimmilleen – puolisoille, lähimmille ystäville, perheenjäsenille -, muttei aina, eikä koskaan ulkopuolisille. Henkinimi on se, kuka todella olet, eikä sitä pidä antaa kellekään kevyin perustein.”

”Eli onko Onniar siis sinun..?” Ren’i jätti lauseen kesken.

Onniar nyökkäsi. ”Juuri niin.”

Haukka tutkaili Ren’iä ja huomasi, kuinka tämän kasvoille ilmestyi kauhistunut ilme.

”Olen todella pahoillani,” hän sanoin kangerrellen. ”En tajunnut alkuunkaan—”

”Anna minun kertoa juttu loppuun saakka ennen kuin panikoit,” Onniar vastasi nauraen. Haukka näki hänen olemuksestaan, että hän nautti olostaan suunnattomasti. ”Luovuin kutsumanimestäni, kun minusta tuli ylimetsästäjä, aivan kuten Ared luopui omastaan noustessaan päälliköksi. Parantajat, päälliköt, vanhimmat, kaikki vastuuhenkilöt antavat henkinimensä kansalleen ottaessaan paikkansa vastaan. Vain siten voimme tietää, että he ovat tehtävän mittaisia.”

”Mitä se tarkoittaa?”

Haukka muljautti silmiään ja sanoi, ”sitä, että voit kutsua häntä Onniariksi, koska ylimetsästäjällä ei ole toista nimeä. Me luotamme häneen, koska hän on paljastanut nimensä meille – näyttänyt kuka todella on.”

”Ahaa. Luulen ymmärtäväni. Kai.”

”Älä suotta vaivaa sillä päätäsi,” Onniar tuumasi. Hän tyhjensi kuppinsa yhdellä kulauksella ja kömpi pystyyn. ”Saatan sinut takaisin kaupunkiin. Laskusilta on jo ylhäällä tähän aikaan, mutta sillanvartija päästää kyllä sinut yli, kun olen mukanasi.”

Ren’i joi kiireesti loput teestään ja nousi jaloilleen. Haukka otti hänen ja Onniarin mukit ja paineli takaisin mökkiin sanomatta sanaakaan kummallekaan.

”Eikö hän tule mukaan?” Ren’i kysyi, kun Onniar lähti tallustamaan takaisin Hatam-Ileen.

”Haukkako? Ei. Hän asuu mökissä.”

”Ihan yksinkö?”

”Hän viihtyy omissa oloissaan.”

”Ajatella,” Ren’i sanoi kuivasti, ja Onniar nauroi ääneen.