Hatam-Ile, 17. seitsemäskuuta 3045

Kahdeksaspäivä valkeni pilvettömänä ja polttavan kuumana. Ren’i nukkui puoleenpäivään saakka, eikä kukaan tullut herättämään häntä, mikä oli poikkeuksellista. Hän oli antanut konsuleilleen komennon, että kesäjuhlan päivä pidettäisiin lepopäivänä, ja oli tyytyväinen päätökseensä poistuessaan teltastaan. Auringonpaahde tuntui ankarammalta kuin viikkoihin, ja hänen niskansa oli jo hiestä kostea, kun hän käveli kaartilaistensa telttojen välistä kohti kenttäkeittiötä.

Leirin hiljaisuuden rikkoi vain heinäsirkkojen siritys ja teltoista kantautuva kuorsaus. Suurin osa sotilaista oli ottanut akherien vinkit vastaan paremmin kuin Hamr, sillä leiri oli epätavallisen autio, eikä vahtivuorossa olevia lukuun ottamatta ulkona ollut juuri ketään. Yuraun teltan läppä oli auki teltan omistajan torkkuessa makuualustallaan aukinainen kirja kasvoillaan. Luwai venytteli avoimen telttansa lattialla. Sava, kaartin sotilaista kokenein, istui telttansa edessä öljyämässä varusteitaan. Hän oli Hamrin tapaan merilanilainen, eikä kuumuus haitannut häntä. Ren’i nyökkäsi hänelle ohi kulkiessaan.

Kenttäkeittiö oli korkea, ilmava teltta lähellä konsulien telttoja. Ilma sen sisällä oli viileämpää kuin ulkona, ja Ren’i huokaisi helpotuksesta astuessaan sisään. Pöydät olivat yhtä lukuun ottamatta tyhjiä. Kapteeni Hamr istui lähellä vesitynnyriä, kartta eteensä levitettynä.

”Oli tämäkin aika herätä,” Hamr tuhahti.

”Huomenta teillekin, kapteeni.”

Ren’i tyhjensi juomalasinsa kolmasti ennen kuin janontunne hellitti. Hän tiesi, että hänen täytyi olla nälkäinen, mutta sai vain vaivoin pakotettua itsensä nielemään mitään. Hän katseli vierestä, kun kapteeni hahmotteli kartalle reittejä kulmat kurtussa.

”Onko teidän pakko tehdä töitä syödessäkin?”

”Vihollinen ei pidä vapaapäiviä, teidän ylhäisyytenne. Jonkun täällä täytyy olla jatkuvasti valppaana.” Ren’i kuuli moitteen kapteenin äänessä ja päätti jättää sen omaan arvoonsa. ”Siitä puheen ollen. Ette kai te tosissaan ole menossa siihen hölynpölyjuhlaan tänä iltana?”

Ren’i ei kysynyt, mistä kapteeni oli kuullut juhlasta. Kishalaisten saama kutsu oli ollut suosittu puheenaihe ympäri leiriä, vaikka Ren’i ja hänen kaartilaisensa olivat pitäneet suunsa visusti kiinni.

”Olen, kapteeni, eikä juhlassa ole kysymys hölynpölystä. Muistatte varmaan, että Hol Sarossakin juhlitaan tänään Merenoksen täysikuuta.”

Kapteeni murahti. ”Menette sinne omalla riskillänne. Minulla on tapaaminen konsulien kanssa.”

”Kuten haluatte, kapteeni. Olen antanut sotilaille luvan osallistua juhlaan, jos he haluavat, mutta en usko kovin monen tulevan.”

”En ymmärrä, mikä into teillä on veljeillä akherien kanssa. Voisitte laittaa heidät ruotuun parilla sanalla ja armeija pitäisi huolen, että teitä totellaan.”

”Ei, kapteeni,” hän sanoi jämäkästi. ”Unohtakaa koko ajatus. Akherit eivät ole loukanneet meitä mitenkään, ja haluan, että heitä kohdellaan kunnioittavasti.”

”Tämä diplomatiahömpötys on sekoittanut päänne.”

Ren’i väläytti hänelle vinon hymyn. ”Modernin politiikan hienouksia, kapteeni hyvä. Olenhan sentään isäni poika.”

Hän söi aamiaisensa loppuun hiljaisuudessa ja päätti ottaa torkut palattuaan telttaansa. Se vähä uni, mitä hän oli saanut, oli ollut katkonaista, ja Ren’i tunsi orastavan päänsäryn jomotuksen ohimoillaan. Hän oli heräillyt vähän väliä tuskanhiestä märkänä ja raudanmaku suussaan, ja sama uni oli toistunut kerta toisensa jälkeen, kun hän oli onnistunut nukahtamaan uudestaan.

Ren’i nousi, jätti astiansa tiskipaljuun ja täytti vesileilinsä. Hän oli aikeissa livahtaa tiehensä ja toivottaa kapteenille hyvää päivänjatkoa, kun Hamr vilkaisi häntä silmäkulmastaan ja sanoi, ”muistakaakin olla varovainen, ylhäisyys. Älkää antako hauskanpidon sumentaa järkeänne.”

Ren’i huokaisi uudestaan. ”Ettekö te koskaan tee mitään vain huvin vuoksi?”

”Minähän teen parhaillaan,” Hamr sanoi täysin vilpittömästi ja osoitti karttaansa.

---

Auringonlaskun värjäämä taivaanranta kylpi vielä punaisen ja purppuran sävyissä, kun ensimmäiset iltatähdet ilmestyivät näkyviin ja Kauarin nousi horisontin ylle. Ren’i sitoi hiuksensa niskaan nutturalle sinisin nauhoin, kuten Ruanilla oli tapana tehdä hänen hiuksilleen Hol Saron kesäfestivaalien aikaan. Hänellä oli tunne, että lopputulos ei ollut kovin vakuuttava ilman peiliä ja Ruanin kädentaitoja. Ajatus sai hänet nauramaan ja sitten vakavoitumaan.

Merenoksen paluu yötaivaalle osui yleensä keskikesään ja täytti Kishan kaupungit juhlijoilla. Kishalaisia häitä juhlittiin tavan mukaan auringonlaskun jälkeen, eikä mikään yö ollut yhtä suosittu ajankohta kuin Merenoksen täysikuu. Sen ajateltiin olevan harvinaisuudessaan onnekas aika kaikille tärkeille tapahtumille.

Tänä yönä hänen kotikaupunkinsa kadut olisivat täpötäysiä vanhasta kaupungista Miren porteille asti, eikä Hol Saro nukkuisi ennen aamunkajoa. Hän muisti Chujan ja Naheren juhlan kaksi kesää sitten: viinin, Merenoksen sinivihreän kajon, ilotulituksen, tanssin, joka jatkui aamun pienille tunneille saakka, ja sen hetken, kun he tajusivat pariskunnan kadonneen vähin äänin omaan rauhaansa jossain puheiden ja lauluesitysten välissä. Ren’i oli odottanut aamua haaremin parvella Alaran ja Maralin kanssa ja katsellut, kuinka taivas muuttui mustasta lemmikinsiniseksi ja pakotti viimeisetkin tähdet piiloihinsa. Hän ei muistanut enää missä oli nukkunut ja kenen kanssa, vai oliko herännyt yksin omasta vuoteestaan, mutta yön hän muisti, yön ja kaikki läheisensä, joiden kanssa sen oli viettänyt.

Hän veti yksihihaisen, sinivihreän tunikan aluspaidan päälle, kiinnitti ensiveitsen koristeellisessa huotrassaan reiteensä, ja painoi muiston pois mielestään ennen kuin se ehti muuttua koti-ikäväksi.

Lähes kaikki kaartilaisten teltat olivat tyhjiä ja niiden lyhdyt sammutettuja; kauempana vain Ferei, Faeter ja Luwai pelasivat korttia jälkimmäisen teltansuulla. Ren’i seurasi tuttua reittiä leiristä tasangon halki ja huomasi jo kaukaa moniväristen lyhtyjen keinahtelevan valon. Puista ja pensaista roikkuvat koristeet olisivat voineet olla köynnöksiä, jos niistä ei olisi roikkunut tuulenvireessä helkkyviä metallikoristeita. Ne kuulostivat tuulikelloilta, Ren’i ajatteli.

Alati voimistuvan musiikin ääni johdatti häntä kohta Hatam-Ileä, rumpujen kumea sointi heijastuen kaikuina kivistä ja aidoista. Sama soitto kantautui kaukaa idästä, ja hän tiesi, että alueen kaikissa yhteisöissä juhlittiin sinä yönä.

Merenos nousi läntiseltä taivaalta, Quan sen perässä. Lähestyessään jokea hän näki molempien kuiden kajon sekoittuvan toisiinsa aavikon yllä, kun puut eivät kätkeneet niitä näkyvistä. Merenos oli niin lähellä, että hän saattoi erottaa sen kraatterit selvästi paljain silmin. Arpineenkin kuu oli kaunis kuin turkoosi marmorikuula. Sen pehmeä valo oli innoittanut taiteilijoita ja runoilijoita halki vuosituhansien, eikä sitä himmentänyt edes se, että kuu kantoi samaa nimeä kuin veljensä pettänyt luopiojumala.

Joenrannasta kantautui naurua. Laitureille oli tuotu lyhtyjä, joiden valot heijastuivat joen pinnasta, ja uimapaikka oli täpösen täynnä perheitä lapsineen. Kaupungin portit oli valaistu kirkkaasti. Kynttilöitä ja ulkotulia oli joka paikassa, ja patsaiden ympärille oli ilmestynyt valtava kukkameri, vaikka kesän korventama luonto oli monin paikoin kuiva ja paljas.

Ren’i kulki täysien katujen halki, antaen musiikin johdattaa itseään. Rumpujen töminä oli hukkunut jousisoitinten ja harmonikan sointien alle, ja avoimista ikkunoista kantautui iloisessa kakofoniassa erilaisia melodioita asukkaiden juhliessa ja soittaessa kodeissaan. Lyhdyt saivat kadut kylpemään sateenkaaren väreissä, ja ilma oli makea ruokien ja parfyymien tuoksuista.

Toriaukion keskelle oli pystytetty suuri kokko, joka paloi korkealla liekillä heittäen kipinöitä ilmaan. Osa katsomon penkeistä oli muusikoiden käytössä. Ren’i näki eturivissä istuvien harpunsoittajien korjaavan asentoaan, kun musiikkiin tuli lyhyt tauko, ja hetken päästä nämä alkoivat soittaa uutta, entistä nopeampaa kappaletta niin, että jouset viuhuivat. Soitin oli erikoinen – se roikkui soittajan olalta nahkaremmistä, ja jousi tanssi keveästi neljä kielen yli, mutta ääni ei muistuttanut mitään Ren’in kuulemaa jousisoitinta. Se sulautui iloisesti harmonikan soitiin ja antoi musiikille tanssittavan rytmin.

Moni juhlijoista tanssi, osa istui ja söi pienissä ryhmissä lähellä lukemattomia ruokakojuja, joita oli ripoteltu ympäri aukiota. Kukat ja värikkäät lyhdyt koristivat matalia pöytiä, jakkaroita ja jopa kojumyyjien ylimääräisiä varustelaatikoita. Ren’in yllätykseksi väkijoukossa ei ollut pelkkiä akherikasvoja: osa sotilaista oli kuin olikin ottanut kutsun vastaan ja ilmestynyt paikalle siviilivaatteissaan. Hän oli melko varma, että näki Yuraun ja Linneen syventyneenä keskusteluun Sinilehden ja kahden muun akherin kanssa.

Hän antoi katseensa vaeltaa aukion halki. Hän ei ollut odottanutkaan näkevänsä Haukkaa juhlassa, mutta tunsi silti epämääräisen pettymyksen piston, kun ei löytänyt tämän kasvoja väkijoukosta. Jokin pieni osa hänestä oli elätellyt toivetta, että alkoholi saisi tämän rentoutumaan sen verran, että he voisivat paiskata kättä ja kuopata erimielisyytensä edes yhdeksi illaksi.

”Ren’i! Mukavaa, että pääsit tulemaan,” tuttu ääni tervehti häntä.

Ared seisoi lähellä kokkoa päällikön kolmivärinen viitta toiselta olalta roikkuen. Hän oli vaihtanut ylleen pelkistetyn, akherityyliin kaksirivinapituksella koristellun siniraidallisen tunikan ja ihonmyötäiset pitkät housut, jotka korostivat hänen hentoa varttaan. Hän nosti kätensä tervehdykseen Ren’in lähestyessä.

Parvi kiljuvia lapsia säntäsi juhlijoiden jalkojen välistä ja melkein törmäsi Ren’iin, joka seisahtui näiden tukkiessa hänen tiensä. Lapset juoksivat kikattaen rinkiä hänen ympärillään, heilutellen leluviirejään. Viirit heijastivat lyhtyjen kullankeltaista valoa, ja niiden ympärillä parveili niitä samoja hehkuvia hyönteisiä, joita Ren’i oli nähnyt joella kylpiessään. Osa niistä jäi parveilemaan hänen päänsä ympärille, mikä sai lapset nauramaan.

”Ne tykkää sinusta,” eräs lapsista nauroi.

Ren’i yritti napata yhden niistä käsiensä väliin siinä kuitenkaan onnistumatta. Lapset nostivat viirinsä niin korkealle kuin ylettyivät ja heiluttelivat niitä, kunnes tulikärpäset kiinnostuivat taas viireistä ja jättivät Ren’in rauhaan. Lapset pinkaisivat uudestaan vauhtiin kärpäsparvi perässään.

Ared virnuili leveästi, kun Ren’i lopulta pääsi hänen luokseen.

”Et sattumoisin haluaisi akherinimeä?” hän kysyi. ”’Tulikärpänen’ kuvaisi sinua hyvin.”

”Taidan jättää sen tällä kertaa välistä,” Ren’i sanoi. Hän katseli ympärilleen hymyillen. ”Melkoiset juhlat. En tiedä miten te onnistuitte siinä tähän aikaan vuodesta, mutta olette muuttaneet koko kaupungin kukkakedoksi.”

”Se kuuluu asiaan. Entisaikoina juhlan tarkoitus oli houkutella värikkyydellään sateet ja kukoistuskausi alkamaan.” Ared katseli huvittuneena, kun lapset tekivät uuden kierroksen kokon ympäri. ”Kuulin siskoltani, että auttelit järjestelyissä.”

”Luulen, että olin lähinnä tiellä. Keittiötaitoni ovat kyseenalaiset.”

Ared nauroi. ”Älä tuomitse itseäsi ennen kuin olet päässyt maistamaan. Tule, haetaan syötävää. Olen istunut neuvoston kokouksissa päivätolkulla ja kuolen nälkään.”

He valtasivat itselleen tyhjän paikan katsomon alimmalta riviltä akherinuorten ja muutamien taivashisotilaiden keskeltä, ja katselivat toisia juhlijoita syödessään. Akherit eivät käyttäneet syödessään lusikan lisäksi muita aterimia, ja Ren’i huomasi tottuvansa ajatukseen käsin syömisestä nopeasti päällikön esimerkin avulla. Maut poikkesivat ruokalajeista, joihin Ren’i oli tottunut, mutta jokainen niistä oli edellistä herkullisempi. Jopa kasvisruoissa oli täyteläisen lihaisa sivumaku, ja erilaisia leipiä oli kymmenittäin, tummia, vaaleita, pilvimäisen pehmeitä ja rapeita, litteitä leipäsiä, jotka rouskuivat hampaissa. Hän ei ehtinyt maistaa kuin suupalan sieltä ja toisen täältä, kun Ared ehdotti hänelle jo jotain uutta kokeiltavaksi.

Vaikka Merenos oli noussut jo korkealle ja taivas oli tähtikirkas, kokko levitti lämmintä hehkuaan ympäri aukiota ja piti juhlijat lämpiminä. Soittajat olivat aloittaneen hitaamman melodian, joka oli vetänyt runsaasti pariskuntia tanssimaan, ja Ren’i katseli, kuinka Hopeapuro ja Yölaulu purjehtivat heidän ohitseen kädet toistensa ympärillä, täysin toisiinsa uppoutuneina. Hän vilkutti heille, mutta kumpikaan ei huomannut häntä.

”Älä suotta vaivaudu,” Ared sanoi suupalojen välistä. ”En usko, että he näkevät muuta kuin toisensa ennen auringonnousua.”

”Ovatko he olleet naimisissa kauankin?”

”Siinä viitisentoista vuotta, jos muistini ei petä. Tosin he tunnustivat toisensa jo vuosia ennen koko seremoniaa.”

”Tunnustivat toisensa?”

”Niin, no. Tiedäthän.” Ared katsoi Ren’iä kummeksuvasti, kun tämä vain tuijotti takaisin tyhjin katsein. ”Etkö tiedä, mitä se tarkoittaa?”

Ren’i pudisti päätään.

”Luulin, että pohjoisessakin oli meikäläisiä… No, katsotaanpas osaanko selventää asiaa.” Ared karaisi kurkkuaan. Hän näytti ensimmäistä kertaa siltä, kuin ei tietäisi mitä sanoa. ”Sitä on kieltämättä vähän vaikea selittää. Tunnustus on nykyään varsin harvinainen tapahtuma. Sisareni ja Hopeapuro ovat ainoa pari Hatam-Ilestä viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta, jotka ovat tunnustaneet.”

Ren’i rypisti otsaansa miettiessään. ”Siis… Eikö teillä päin ole tapana kertoa toisille tunteistaan?”

”Ei, ei, en tarkoittanut sitä. Sana ’tunnustus’ on hämäävä.” Ared pyöritteli juomalasia käsissään. ”Yksinkertaisesti sanottuna tunnustaneet ovat sielunkumppaneita. Sanotaan, että heidät on tarkoitettu toisilleen jo kauan ennen syntymää – että kohtalo johdattaa heidät yhteen väistämättä. Se on vanhinta mahdollista taikuutta, vanhempaa kuin teidän jumalanne tai edes Melkemin kamara itse.”

Yölaulun käsivarret olivat hellästi Hopeapuron vyötärön ympärillä, kun he keinuivat hitaasti musiikin tahtiin. He katsoivat toisiaan kuin muuta maailmaa ei olisi ollut olemassakaan.

”Kaikilla ei suinkaan ole sielunkumppania. Suurin osa meistä avioituu tai valitsee kumppaninsa ilman tunnustusta. Hopeapuro ja Yölaulukin on vihitty perinteisin menoin, vaikkei se ole varsinaisesti tarpeen,” Ared jatkoi. ”Tunnustus on maallisia lakeja vahvempi side, joka ylittää ajan ja paikan. Se on kirjattu aavikon lakiin. Kun kumppanit tunnustavat toisensa, no, se on kutakuinkin siinä.” Hän napsautti sormiaan. ”He ovat kansamme silmissä yhtä, eikä kukaan tai mikään saa yrittää erottaa heitä.”

”Runollista.”

Ared hymähti ja nappasi uuden palasen savustettua fasaania lautaseltaan. ”Tiedän, että se kuulostaa vain sadulta. Se on niin harvinaista, etteivät edes kaikki akherit usko siihen.”

”Mutta sinä uskot?”

”Uskon sen, minkä omin silmin näen.” Hän elehti kohti siskoaan. ”Eikä mielessäni ole epäilystäkään, kun katson heitä.”

Ren’i myönsi, että he näyttivät niin umpirakastuneilta, että hänkin halusi hetken aikaa uskoa. Kishan kulttuuri tunsi sielunkumppani-termin lähinnä teatterin kuvastojen kautta; kohtalon johdatus ja tuhoon tuomittu rakkaus olivat taivashiviihteessäkin suosittuja teemoja. Valtiatar Naheren tunnetuin työ, yli tuhatsivuinen runoeepos Tarin ja Khuusin kaikennielevästä romanssista, joka oli ylittänyt maailmojen rajoja ja kokonaisia vuosituhansia, sivusi osin samoja teemoja. Eepoksen runoista tunnetuimmat tosin olivat sen verran maallisia rakkauskohtausten kuvausten kanssa, että niiden ajattelu sai Ren’in nolostumaan.

”No, sielunkumppaneita tai ei, mutta minäkin näen, että he tekevät toisensa onnellisiksi,” Ren’i sanoi.

”Sen kuuluukin olla niin. Heidän välinen siteensä on yhteisen päätöksen tulos.” Ared otti hörpyn lasistaan. ”Meillä on sanonta, että tunnustus torjutaan kolmasti ja hyväksytään neljästi. Vaikka jotkut kaksi – tai kolme tai neljä – olisivat sielunkumppaneita, on tunnustuksen hyväksyntä jokaisen oma valinta. Kumppaneiden täytyy haluta sitä sydämestään.”

Taivasheilla ei ehkä ollut samaa perinnettä, mutta Nahere ja Chuja katsoivat toisiaan paljolti samalla tavalla kuin Hopeapuro ja Yölaulu, jopa Ren’i pystyi näkemään sen. Hitto vie, hän oli varma, että oli itse joskus katsonut Alaraa samalla tavalla, kun oli ollut vielä nuori ja kokematon ja kuvitellut ensirakkauden kestävän loppuelämän. Ajatus kuristi kurkkua, ja hän huuhtoi sen alas tyhjentämällä lasinsa yhdellä kulauksella. Kitkeränmakea akheriviini poltteli hänen suutaan tavalla, joka jätti hänen päähänsä miellyttävän leijuvan tunteen.

Hän ei selvästikään ollut ainoa. Heidän lähistöllään istuvat sotilaat, molemmat valkoisessa siviiliasussa, naureskelivat keskenään ja tyhjensivät viinilasejaan, kun pari akherinaista lähestyi heitä.

”Anteeksi,” toinen naisista sanoi leveästi hymyillen. ”Ystäväni ja minä mietimme, että haluaisitteko tulla tanssimaan?”

Sotilaat vilkaisivat toisiaan. Vaaleamman poskille nousi vieno puna, kun hän kohtasi naisen hymyn, ja hän onnistui sanomaan, ”enpä tiedä… En taida osata askelia.”

Akherinaiset tirskuivat.

”Ei se ole ollenkaan vaikeaa. Opit varmasti.” Hän ojensi kätensä.

Toinen sotilaista vilkaisi Ren’iä, jolloin Ren’i vihdoin tunnisti tämän. Sava näytti täysin erilaiselta ilman rintapanssaria ja kypärää, ja hänen puolipitkät kiharat hiuksensa oli sidottu ohuille, päänahkaa myötäileville leteille, jotka korostivat hänen komeapiirteisiä tummia kasvojaan. Pitkät, suipot taivashikorvat olivat selvästi näkyvillä.

Ren’i kohotti lasinsa heitä kohti ja iski silmää. ”Teinä en antaisi heidän odottaa. Tuollaista tarjousta ei tule joka päivä vastaan.”

Jos Sava oli yllättynyt, hän ei antanut sen näkyä. Hän tyhjensi lasinsa reippaasti ja nousi ylös. ”Kishalaisen ei sovi tuottaa pettymystä komentajalleen. Näyttäkääs tietä.”

Ren’i ja Ared seurasivat, kun sotilaat antoivat naisten vetää itsensä keskelle tanssivia pareja. Tanssi poikkesi suuresti kishalaisista muodollisista tansseista, joihin sisältyi suuret määrät jäykkiä, sotilaallisia liikkeitä, eikä juuri ollenkaan suoraa kosketusta. Kumpikin sotilaista näytti perin juurin hämmentyneiltä, kun naiset tarttuivat heitä suorasukaisesti kädestä ja ohjeistivat heitä laittamaan toisen käden parinsa vyötäisille.

Yleensä niin vakava Sava näytti ujolta kuin pikkulapsi uuden ystävänsä kanssa, eikä näyttänyt tietävän, mitä tehdä itsellään. Akherinainen katseli häntä tavalla, joka ei jättänyt tämän tarkoitusperiä epäselväksi. Sava oli hyvännäköinen tavalla, joka oli aina kiinnittänyt huomiota sukupuolesta riippumatta, vaikka hän yleensä ohittikin, muiden kunniakaartin sotilaiden tapaan, saamansa huomion olankohautuksella komennuksella ollessaan. Hänen kaltaisistaan käytettiin daqaneesin sanaa merjilei – merjilin kaltainen, ei nainen eikä mies – ja hän oli luonnostaan pitkä ja raamikas.

”Katsos tuota,” Ren’i naurahti, kun kappale päättyi ja akherinaiset vetivät parinsa päättäväisesti uuden, nopeatempoisen tanssin pyörteisiin. ”Tässähän oppii alaisistaan kaikenlaista uutta ja jännittävää.”

”Sinä saat myös luvan tulla tanssimaan.”

Hopeapuro ja Yölaulu olivat tulleet heidän luokseen. Hopeapuro istui alas ja nappasi muitta mutkitta Ren’in lautasen tähteineen itselleen tämän protesteista välittämättä, mutta Yölaulu ojensi kätensä Ren’ille ja virnisti.

”Kiitos vain, mutta minä en tanssi,” Ren’i sanoi.

Yölaulun virne leveni. ”Voi, kyllä tanssit. Vaimoni haluaa levätä, joten sinä saat tulla tuuraajaksi, kun kerran olet joutilaana.”

”Olisin luullut, että pyytäisit ennemmin veljeäsi.”

”Päällikön ei ole sopivaa tanssia,” Ared sanoi vakavaa teeskennellen. Ren’i oli melkein varma, että tämä oli keksinyt säännön omasta päästään, sillä katse, jonka hän vaihtoi siskonsa kanssa, sai heidät molemmat hymyilemään.

”Sopiiko se sinulle, Hopeapuro?” Ren’i katsoi häntä kysyvästi.

Hopeapuro kohautti olkapäitään, posket jo täynnä ruokaa. Hän piteli syödessään kylkeään toisella kädellä.

”No, täytyyhän minun näyttää sotilailleni hyvää esimerkkiä,” Ren’i sanoi ja nousi jaloilleen. Viini oli ollut vahvempaa kuin hän oli kuvitellut, ja hän tunsi maan keinuvan jalkojensa alla, mutta tunne ei ollut epämiellyttävä. Hän kumarsi teatraalisesti Yölaululle. ”Olisi suuri kunnia tanssia kanssanne, ylhäinen neito. Jos sallitte?”

Yölaulu pukkasi Ren’iä kyynärpäällä kylkeen, mutta hänen silmänsä hymyilivät. ”Vitsiniekka.”

He onnistuivat löytämään tyhjän paikan kokon toiselta puolelta. Ren’i yritti olla huomaamatta Savan tuijotusta, kun Yölaulu opasti häntä kädestä pitäen ja demonstroi, kuinka heidän kuului pitää kiinni toisistaan. Ren’i sekoili askelissaan tuon tuosta ja oli varma, että tallasi Yölaulun varpaille useammin kuin kerran, mutta tämä ei huomauttanut asiasta, vaan veti hänet päättäväisesti tanssin pyörteisiin. Ren’i ymmärsi pian miksi Hopeapuro oli kaivannut taukoa; Yölaulu pyöritti häntä sellaiseen tahtiin, että Ren’iä hengästytti jo ensimmäisen kappaleen jälkeen.

Maailma pyörähti itsensä ympäri laulun noustessa kohti taivasta ja tähtien himmeää valoa. Kaikkialla minne hän katsoi oli hymyileviä, nauravia kasvoja. Hänen katseensa pyyhkäisi aukion halki, kun Yölaulu pyörähti hänen nostetun käsivartensa alta pitkät mustat hiukset vapaana hulmuten, ja Ren’i löysi väkijoukosta yhdet kasvot, jotka eivät hymyilleet. Hän tunnisti tämän läpitunkevan tuijotuksen jo kaukaa.

Yölaulu törmäsi häneen ja Ren’i tajusi pysähtyneensä kesken liikkeen.

”Mitä nyt?” Yölaulu kysyi. Hän seurasi Ren’in katsetta ja pyöräytti silmiään huomatessaan minne hän katsoi. ”Niin tietysti. Tyypillistä Haukkaa.”

Haukka kohtasi Ren’in katseen rävähtämättä, ja Ren’i tiesi, että Haukka tiesi tulleensa huomatuksi. Tämä istui yksin aukion kauimmaisella laidalla, niin kaukana kokosta, että liekkien kajo hädin tuskin ylsi valaisemaan hänen kasvojaan, mutta Ren’i näki hänen ruskeat silmänsä yhtä selkeästi kuin he olisivat olleet kasvotusten. Yhtä selkeästi kuin päiviä sitten parantajan huoneessa, ilta-auringon kultaisessa valossa. Ren’i tunsi jalkojensa liikahtavan kuin itsekseen.

”Kuinka kauan hän on ollut täällä?” Ren’i sai kysyttyä.

”Koko illan,” Yölaulu sanoi. ”Ihmettelen, että hän ylipäätään tuli paikalle. Ei hän tule koskaan.”

Ren’i oli lakannut kuuntelemasta. Hän kohensi valahtanutta nutturaansa ja sanoi, ”suo anteeksi. Käyn tervehtimässä häntä.”

Haukka nosti haarikan huulilleen ja joi, saamatta katsettaan hetkeksikään irti Ren’istä. Tällä ei ollut pisaraakaan rytmitajua akheritansseihin, mutta tapa, jolla hän kantoi itseään, tuntui vetävän Haukan katsetta puoleensa. Siinä vaiheessa, kun Haukka tajusi tulleensa huomatuksi, oli liian myöhäistä paeta. Ren’i pujotteli jo tanssivien juhlijoiden välistä kohti häntä typerä virne huulillaan. Oli vaikea uskoa, että sama mies, joka käsitteli miekkaa ammattilaisen elkein, osasi olla niin kömpelö jossain niin arkipäiväisessä asiassa kuin tanssissa.

Ristiriita oli omalla tavallaan huvittava, Haukka myönsi sen itselleen.

”Hei,” Ren’i sanoi. Hän inhosi sitä, kuinka hengästyneeltä kuulosti.

Haukka kohotti kulmiaan, muttei vastannut tervehdykseen.

Ren’i karautti kurkkuaan. ”En odottanut näkeväni sinua täällä.”

Jos Haukka oli aivan rehellinen itselleen, hän ei ollut edes suunnitellut tulevansa koko juhlaan. Hän ei ollut juhlinut sen jälkeen, kun hänen vanhempansa olivat kuolleet kymmenen vuodenkiertoa sitten, mutta hän oli jotenkin löytänyt itsensä punomasta vihreää nauhaa lettiinsä, kuten hänen isällään oli ollut tapana tehdä ennen juhlia, ja antanut jalkojensa seurata tuttua musiikkia. Kokon lieskat kohottautuivat kohti taivasta ja toivat mieleen liekit hänen unestaan. Jokin – ehkä musiikki, ehkä kokko, ehkä yö itsessään – oli vetänyt häntä puoleensa kuin yöperhosta, yhtä varmasti kuin unen tuli, eikä hän ollut osannut kääntyä poispäin, vaikka olisi halunnutkin.

”Oliko sinulla jotain asiaa?” Haukka kysyi tylysti.

Ren’i hymyili tämän äänensävystä välittämättä. Musiikki virtasi hänen lävitseen; hän tunsi rumpujen ja haitarin rytmin veressään kuin toisen sydämen lyönnit. Se tuntui kuiskivan rohkaisujaan hänen korvaansa.

”Miksi sinä täällä yksin murjotat? Tämänhän pitäisi olla iloinen juhla.” Ren’i levitti kätensä. ”Tulisit tanssimaan niin kuin kaikki muutkin.”

”Minä en tanssi.”

”Niin minäkin sanoin, mutta serkkusi päätti toisin.” Hänen virnistyksensä leveni. ”Vai etkö osaa? Luulen päässeeni nyt hommasta jyvälle. Voisin opettaa sinua.”

Haukka oli juuri ottanut huikan puolityhjästä haarikastaan ja tunsi juoman menevän väärään kurkkuun.

”Yritätkö vihjailla, että…” Hän näki vastauksen Ren’in silmistä. Piru vie, mieshän oli täysin vilpitön. ”Et ole tosissasi. Minä? Sinun kanssasi?”

”En minä nyt niin huono ole.”

”Painu helvettiin.”

”Äläs nyt,” Ren’i sanoi ja nauroi sydämellisesti niin, että hänen silmäkulmiinsa tuli naururyppyjä. Jokin hänen naurussaan salpasi Haukan hengen, vaikkakin vain lyhyeksi hetkeksi. ”Jos Quan ja Merenoskin hautaavat sotakirveensä yhdeksi yöksi ja juhlivat keskenään, eikö meidänkin kannattaisi tehdä samoin?”

”Saat tunkea sotakirveesi sanonko minne,” Haukka ärähti.

Hän nousi seisomaan niin äkisti, että Ren’i otti tahtomattaan askeleen taaksepäin. Haukka ei ehtinyt sen pitemmälle, kun huomasi, että heillä oli yleisöä.

Samat lapset, jotka olivat ympäröineet Ren’in aikaisemmin, seisoivat rivissä hänen takanaan ja supisivat toisilleen. Lopulta he näyttivät päättävän jotain ja työnsivät yhteistuumin pienen, ruskeatukkaisen akheritytön etummaiseksi.

”Tuota, anteeksi,” hän sanoi reippaalla äänellä ja nykäisi Ren’iä lahkeesta.

Ren’in kasvoilla käväisi kummastunut ilme, joka vaihtui lämpimäksi hymyksi, kun hän huomasi kuka kysyjä oli. Hän kyykistyi tytön eteen kädet polviensa päällä.

”Hei,” hän tervehti. ”Voinko olla avuksi?”

Tyttö pureskeli alahuultaan. Hän ei näyttänyt kuusivuotiasta vanhemmalta. ”Tuota, onko se totta, mitä aikuiset sanoo teistä? Oletko oikeasti demoni?”

”Olenhan minä.” Hän taivutti päätään ja osoitti pitkää, suippoa korvaansa. ”Näetkös?”

”Ja onko nuo sinun oikeat hiukset?”

”On. Kokeile, jos et usko.”

Tyttö astui lähemmäs. Hän epäröi hetken, mutta kahmaisi kiinni Ren’in punaisista hiuksista molemmin käsin, kun tämä kumartui alemmas. Toiset lapset henkäisivät kuuluvasti. Tyttö vaikutti tyytyväiseltä, sillä hän kikatti päästäessään irti.

”Ihkaoikeat,” hän sanoi hihkaisten. Pari muutakin lasta uskaltautui lähemmäs.

”Saanko minäkin kokeilla?”

”Ja minä!”

Ren’i nauroi ja, Haukan hämmästykseksi, antoi lasten tutkailla hiuksiaan ja korviaan kärsivällisesti, hoputtamatta heitä kertaakaan. Haukka näki tämän ilmeestä, että lapset eivät aina osanneet olla erityisen hellävaraisia, sillä hän sävähti aina, kun joku heistä veti liian kovaa, mutta hän ei sanonut mitään, eikä torunut heitä millään lailla.

”Vau,” yksi lapsista, kiharapäinen poika, sanoi ihmeissään.

”Minähän sanoin, että hän on aito,” aiempi tyttö sanoi pontevasti.

”Näytä meille taikatemppuja,” poika sanoi. ”Äiti sanoo, että demonit osaa tehdä temppuja tulella, niin kuin saduissa!”

”Joo, tee temppuja!” tyttö kiljahti. Toiset lapset yhtyivät pyyntöön, toinen toistaan innokkaammin, mikä keräsi runsaasti katseita lähistöllä olevilta aikuisilta.

”Kuulkaas nyt. Ei ole kohteliasta puhua tuolla tavalla vieraille,” Haukka puuttui keskusteluun. ”Hän on täällä juhlimassa, ei esiintymässä. Sitä paitsi—”

”Ei se haittaa, Haukka. Ei uteliaisuudessa ole mitään pahaa,” Ren’i keskeytti hänet. Hän käänsi katseensa takaisin lapsiin, jotka tuijottivat häntä odottavin ilmein, ja sanoi lempeästi, ”luulen, että teidän vanhemmat eivät ehkä tykkäisi siitä, jos sytyttäisin vahingossa jotain tuleen ja polttaisin kaikki ruoat. Tulta pitää käsitellä varoen.”

”Minun sisko kaatoi kerran vahingossa kynttilän ja sytytti meidän verhot tuleen,” yksi lapsista sanoi vakavasti.

Ren’i nyökkäsi. ”Niin. Emme ehkä halua pilata juhlaa tekemällä sellaista.”

”Ei sen tarvitse olla mitään isoa,” yksi vanhemmista lapsista sanoi toiveikkaasti.

”Saduissa asioita liioitellaan toisinaan. On totta, että monet demonit osasivat tehdä tulitaikoja entisaikoina, mutta nykyään kyky on harvinaisempi.”

Ruskeatukkainen tyttö näytti pettyneeltä. ”Etkö sinä osaa?”

”Asia on vähän monimutkaisempi.” Ren’i osoitti paljasta vasenta käsivarttaan ja olkapäähän tatuoitua liekkiä. ”Me kannamme edelleen tulta mukanamme, mutta se on vain eri muodossa. Moni kantaa sitä ihollaan, niin kuin minä.”

”Polttaako se?”

Ren’i naurahti ja pudisti päätään. ”Ei, ei polta. Saat koskea sitä, jos haluat.”

Haukka hätkähti. Hän tiesi, että kishalaisten tatuoinnit olivat pyhiä, eivätkä he koskeneet muukalaisiin fyysisesti – hän oli nähnyt omin silmin, kuinka Ren’i sävähti joka kerta, kun Onniar, Ared tai kuka tahansa muu akheri koski häneen edes ohi mennen. Ren’i oli käytännössä kiemurrellut koko ajan, kun Yölaulu oli yrittänyt opettaa häntä tanssimaan.

Ren’i antoi lapsen koskea tatuoitua ihoaan uteliaasti tutkiskellen, pienet sormenpäät kuvioiden ääriviivoja ja varjostuksia myötäillen.

”Tekeekö se kipeää?” tyttö kysyi.

”Ei. Se on vain kuva.”

Yksi lapsista heilutti viiriään, ponnahdellen malttamattomasti kantapäillään. ”Näytä edes jotain pientä, ole kiltti!”

”Jaa, että jotain ihan pientä?” Ren’i väänsi kasvoilleen hyvin keskittyneen ilmeen, kulmat kurtussa, hivellen leukaansa sormillaan kuin harkiten asiaa ankarasti. Lapset tuijottivat häntä henkeään pidätellen. Ren’i napsautti sormiaan. ”Kuulkaapas, taisinpa tosiaan keksiä jotain hienoa.”

”Mitä?” lapset kysyivät kuorossa.

”Kohta näette. Siirtykää kauemmaksi, tähän tarvitaan vähän tilaa.”

Lapset pinkaisivat liikkeelle yhtenä parvena. Ren’i nousi seisomaan ja siirtyi tutkiskelemaan lähelle tuotuja varastolaatikoita kuin etsien jotain. Hän säpsähti, kun Haukka laski käden hänen olalleen.

”Mitä oikein suunnittelet?” Haukka kysyi, madaltaen ääntään tarkoituksella, etteivät lapset kuulisi.

”Vain pientä esitystä. Älä näytä noin huolestuneelta, ei se ole mitään vaarallista.” Ren’i iski hänelle silmää. ”Onko täällä jossain soihtuja?”

Haukka nyrpisti nenäänsä haistaessaan kheruviinin kitkerän tuoksun Ren’in hengityksessä. ”Olet juovuksissa.”

”Enpäs ole. Join kolme lasia viiniä, ei sitä lasketa.” Hän virnisti nähdessään Haukan ilmeen. ”Saat potkaista minua uudestaan, jos en ole sanani mittainen, lupaan sen.”

Lasten innostus oli kerännyt runsaasti huomiota muilta juhlijoilta, ja monet aikuisetkin olivat tajunneet, että jotain oli meneillään. Haukka näki serkkujensa katselevan heitä toiselta puolelta aukiota. Ren’i veti tunikan ja aluspaidan päänsä yli, heitti ne lähimmän penkin päälle ja riisui saappaat jaloistaan. Sotkuisesta nutturasta oli karannut suortuvia lasten käsittelyn jäljiltä. Ne laskeutuivat pitkin hänen paljasta selkäänsä, ja Haukan katse viivähti tatuoinnissa, joka peitti vasemman puolen hänen yläselästään kokonaan.

Ren’i kosketti kurkkuaan, kuten oli nähnyt Hamrin, Ellerramin ja monen muun taivashin tekevän lukemattomia kertoja, ja kokosi ashaynsa. Hän ei ollut onnistunut voimistamaan ääntään sen voimalla ennen, mutta jokin seurassa, musiikissa ja viinissä oli saanut veren sykkimään suonissa rohkaisevasti. Isä oli joskus sanonut, että ashay vaati kantajaltaan itseluottamusta, eikä Ren’i muistanut tunteneensa itseään yhtä itsevarmaksi ikuisuuksiin. Ren’i vapautti ashaynsa ja tunsi tutun kihelmöinnin ihonsa alla, joka kertoi selvin sanoin, että yritys oli onnistunut.

Hän veti syvään henkeä, otti soihdun kumpaankin käteen ja karautti kurkkuaan.

”Arvoisa juhlaväki,” hän sanoi ashayn vahvistamalla äänellä. Nekin tanssijat, jotka eivät olleet kiinnittäneet lasten intoiluun huomiota, pysähtyivät katsomaan. ”Kiitoksena avokätisyydestänne – ja nuorimpien juhlijoiden pyynnöstä – haluan näyttää teille jotain erityistä. Pyytäisin teitä astumaan hieman kauemmas turvallisuussyistä.”

Hän astui takaisin yhdeksän kuun kehään, pysähtyi kokon eteen ja sytytti soihdut yksitellen. Hän vilkaisi Haukkaa kerran olkansa yli, virnisti tälle leveästi vielä kerran, ja otti tutun asennon, jonka hänen jalkansa olisivat löytäneet unissaankin: toinen jalka toisen edessä, polvet hiukan koukistettuina.

”Tämä,” hän sanoi ja nosti toisen soihdun päänsä päälle, ”on Kishan kevättanssi.”

Väkijoukon läpi kulki äänekäs kohahdus.

Ren’i antoi silmiensä sulkeutui hetkeksi, kun hän veti syvään henkeä, ja alkoi liikkua. Hän ei ollut tanssija, ei lähellekään Alaran veroinen, mutta kevättanssin liikkeet oli iskostettu hänen lihasmuistiinsa niiden satojen ja taas satojen tuntien aikana, jotka hänet ja muiden ylhäissyntyisten perheiden 25-vuotiaat oli pakotettu kuluttamaan harjoitellessaan aikuistumisseremoniaansa varten. Valmistautuminen alkoi jo vuotta ennen juhlaa, ja harjoituksia oli päivittäin. Esityksen piti olla täydellinen; he edustivat perheitään keisarinnan ja koko pääkaupungin edessä, he tanssivat Quanin jalanjäljissä, he etuoikeutetut ja valitut. Opettajat olivat pitäneet huolen siitä, että virheitä ei sallittu keneltäkään – ei etenkään kruununperilliseltä, jonka kuului tanssia eturivissä päästä varpaisiin tulen väreihin verhottuna.

Ren’i työnsi ajatuksen mielestään ja antoi vartalonsa täyttää aukot muistissaan. Vasen jalka aloitti aina, oikea seurasi. Käsi, jonka olisi pitänyt pidellä veistä, kuljetti soihtua hänen askeleidensa tahdissa. Liekit seurasivat hänen käsiensä piirtämiä kuvioita, pyörien nopeammin ja nopeammin niin, että tuli näytti tanssivan ilmassa.

Haukka ei edes huomannut pidättävänsä hengitystään seuratessaan hänen tanssiaan. Poissa oli kaikki se epävarmuus ja kömpelyys, joka oli vaivannut häntä Yölaulun kanssa. Prinssi ei liikkunut sulokkaasti vaan voimalla, hallitusti kuin sotilas, ja liekkien loimu väreili hänen ihollaan, herättäen hänen nahkaansa kaiverretut kuvat henkiin.

Orkesteri oli laittanut muut soittimet pois ja alkanut soittaa rumpuja tanssin tahtiin, rytmi kiihtyen, sitten rauhoittuen ja kiihtyen taas, kun Ren’i pyöritti palavia soihtuja nopeammin. Haukka istui takaisin alas. Hän ei ollut ainoa, jonka katse oli nauliintunut Ren’iin. Joka ainoa silmäpari, akheri tai taivashi, seurasi herkeämättä hänen jokaista liikettään.

Kevättanssi oli rituaali, jonka kaikki Daqanissa tiesivät, mutta jota vain harva koskaan pääsi todistamaan omin silmin. Kolmen miekan aukio oli avoin vain Hol Saron asukkaille, ja heistäkin vain kaikkein onnekkaimmille kevätjuhlan aikaan. Syrjäläiset eivät sitä koskaan päässeet näkemään.

Ren’i hymyili tanssin rytmiin hukkuessaan ja tuli tanssi villisti hänen silmissään, kun hänen jalkansa kuljettivat häntä rummun iskujen tahtiin. Hän heitti toisen soihduista korkealle ilmaan, pyörähti ympäri, ja nappasi sen ilmasta ennen kuin se ehti osua maahan, mikä sai lapset kiljahtelemaan ihastuksesta. Löystynyt hiusnauha antoi viimein periksi, rusetti aueten ja päästäen hänen hiuksensa vapaiksi. Ne hulmusivat hänen takanaan joka liikkeellä kuin liekkimeri, ja hetken ajan Haukka pystyi kuvittelemaan hänet sellaisena kuin hän tulisi olemaan. Hän oli keisari, tulenkantaja, demonijumalten verta ja lihaa – yhtä itsevarma, vaarallinen ja kaunis kuin kulovalkea.

Ren’i päätti tanssinsa haastavaan tepasteluun, matkien tapaa, jolla Alara oli päättänyt oman tanssinsa kuukausia sitten, ja kumarsi syvään, kädet sivuille ojennettuina.

Kului muutama sekunti, jolloin oli täydellisen hiljaista, aivan kuin katsojat eivät olisi heti tajunneet tanssin päättyneen. Lapset puhkesivat aplodeihin, rikkoen hiljaisuuden, ja muut seurasivat perästä. Ren’i suoristautui ja heitti palavat soihdut kokkoon, päästäen irti ashaystaan. Haukka näki, kuinka hänen hiestä kiiltävä rintakehänsä kohoili rasituksen jäljiltä, mutta hänen kasvoillaan ei ollut merkkiäkään väsymyksestä.

Ared oli noussut seisomaan ja taputti näkyvästi muiden joukossa. Ren’i kumarsi uudestaan, hymyillen korvasta korvaan. Haukka ei yhtynyt aplodeihin; siinä vaiheessa, kun hän pääsi taas itsensä herraksi, Ren’i oli jo vetämässä paitaa takaisin päälleen ja taputus oli vaimentunut.

Ren’i hymyili uudestaan huomatessaan Haukan seuraavan häntä katseellaan, ja Haukka käänsi huomionsa takaisin haarikkaansa. Hän oli juonut liikaa. Olut teki hänen olonsa aina kummalliseksi.

”Se oli kaunis ele, Ren’i Oereinpoika,” naisen ääni sanoi.

Ren’i pyörähti ympäri, tunnistaen äänen saman tien. Vanhimpain talon ovi oli auki ja monet vanhimmista seisoivat aukiolla. Harmaatukkainen akherinainen seisoi lähellä kokkoa ja katseli Ren’in suuntaan odottavasti. Ared jätti Yölaulun ja Hopeapuron katsomoon ja kiiruhti naisen luokse.

Ren’i veti tunikan aluspaitansa päälle kiireesti. Hän oli yhtäkkiä kiusallisen tietoinen siitä, että oli yltä päältä hiessä, eikä millään lailla edustuskelpoisessa tilassa. Ashay oli jättänyt jälkeensä kevyen päänsäryn, joka tykytti takaraivossa ja teki keskittymisestä vaikeaa. Hän toivoi, etteivät hänen jalkansa tärisseet näkyvästi, kun hän kiirehti Aredin ja vanhuksen luo.

”Kunnioitettu vanhin,” hän sanoi ja kumarsi naiselle kevyesti.

”En usko, että olen vielä esitellyt teitä kunnolla toisillenne,” Ared sanoi. ”Ren’i, tässä on Nemeken. Hän on vanhimpain neuvoston puheenjohtaja ja Hatam-Ilen akhereista pitkäikäisin.”

”Sano vaan suoraan, että olen ikivanha, Ared,” Nemeken sanoi kuivasti, mutta hänen suupielensä nykivät. Hän vakavoitui melkein saman tien. ”Neuvosto on saavuttanut yhteisymmärryksen. Päätös ei ollut helppo, mutta me kaikki olemme samaa mieltä siitä, että tilanteen vakavuus vaatii poikkeuksellisia toimia. Oletan, että jaat näkemyksen kanssamme.”

Ren’i nyökkäsi. Hän näki silmäkulmastaan, että Haukka lähestyi ja jäi seisomaan kuuloetäisyyden päähän.

”Vaikka päätös tulee aiheuttamaan vastustusta, emme näe todellisia vaihtoehtoja sille, mitä olet ehdottanut,” Nemeken jatkoi. ”Annatko sanasi siitä, että kansaamme kohdellaan yhtä kunnioittavasti kuin omaanne, jos yhdistämme voimamme liqariuhkaa vastaan?”

”Annan,” Ren’i sanoi vakavana. Hän laski molemmat kätensä rinnalleen ja kumarsi syvään. ”Vannon sen kunniani kautta.”

Haukka kiristeli hampaitaan, kädet puristuen nyrkkiin, muttei keskeyttänyt heitä. Hän oli tiennyt sisimmässään, ettei heillä ollut vaihtoehtoja – vanhimmat eivät veisi heitä kodeistaan muun kuin äärimmäisen pakon edessä. Jos lähestyvän aavikon ja kuivuuden uhka ei ollut saanut heitä jättämään maata, joka oli ollut heidän kotinsa jo ammoisista ajoista lähtien, ei siihen pystyisi mikään muukaan.

Nemeken ei nähnyt hänen ilmettään, mutta tuntui aistivan Haukan ajatukset, sillä hän jatkoi, ”meillä on kuitenkin ehtomme, joihin teidän on suostuttava.”

”Kerro,” Ren’i sanoi.

”Te pidätte sodan kaukana kaupungeistamme, kuten olet luvannut. Jos liqarit onnistuvat tunkeutumaan aavikon halki, te puolustatte kansaamme ja kotejamme kuin ne olisivat omianne. Jos kotimme vahingoittuvat, te autatte jälleenrakennuksessa.”

”Sovittu. Mitä muuta?”

”Sotilaanne osallistuvat Hatam-Ilen ja muiden kaupunkiemme ruokahuoltoon, mukaan lukien metsästykseen. Ne, jotka liittyvät armeijaanne saavat täyden ylläpidon, muttemme halua kenenkään nääntyvän nälkään sodan kustannuksella.”

Ren’i kumarsi uudestaan. ”On oleva kuten määräätte. Meidän on paras teetättää sopimuksesta viipymättä kirjallinen versio, jonka minä ja kaikki päätöksentekoon osallistuneet allekirjoittavat.”

”Miksi?” Haukka kysyi tuikeasti. ”Olet jo antanut lupauksesi. Se on pitävä, halusit tai et.”

Ren’i hymyili valjusti. ”Jos minä kuolen rintamalla, siirtyy päätösvastuu konsuleilleni. Kirjallinen sopimus pitää huolen siitä, että kaikkia päätöksiämme kunnioitetaan myös minun jälkeeni.”

Hänen sanojaan seurasi hiljaisuus, jonka rikkoi vain orkesterin aloittama hidastempoinen tanssikappale.

”Olkoon siis niin.” Nemeken risti käsivartensa. ”Kutsu koolle päällystösi. Kokoonnumme vanhimpain taloon auringon laskiessa. Tämä on vasta ensimmäinen askel. Älä kuvittele, että meitä odottava tie tulee olemaan helppo.”

Hän kääntyi lähteäkseen. Ren’i hengitti hitaasti ulos, yrittäen koota ajatuksensa. Naisen sanat tuntuivat selvittäneen hänen päänsä alkoholin ja adrenaliinin vaikutuksesta yhtä tehokkaasti kuin uinti kylmässä avannossa.

”Yksi asia vielä, Nemeken,” hän sanoi. Nainen pysähtyi. ”Mikä sai teidät muuttamaan mielenne? Sanoitte, että aavikolla kunnia ansaitaan, enkä ole tietääkseni ansainnut vielä mitään. Epäonnistuin testissä, jonka asetitte minulle.”

Nemeken ei hymyillyt, mutta hänen äänestään paistoi huvittuneisuus, kun hän sanoi, ”kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää. Hän, joka kantaa tappionsa arvokkaasti, ei ole täysin kunniaton.”

---

---