Kello lähestyi puoltayötä, kun Oerei veti viimein saappaat jaloistaan asuntonsa ovimatolla. Jo makuuhuoneen ovelta erotti, että Ren’i oli umpiunessa päiväpeitteen päällä, pienet kasvot pehmohevosen karvaan haudattuna. Hän ei reagoinut oven vaimeaan narahdukseen mitenkään.

Ruan huokaisi. ”Pahoitteluni, teidän ylhäisyytenne. En saanut häntä suostuteltua menemään yksin nukkumaan. Lopulta hän kuukahti tuohon.”

”Ei se sinun syysi ole.”

”Yritin kyllä selittää hänelle, ettei hänen tarvitse odottaa teitä, mutta tiedättehän, millainen hän on sille päälle sattuessaan.”

Unissaankin Ren’i puristi suosikkileluaan tiukasti, kuin peläten, että joku yrittäisi ottaa sen häneltä pois, ja Oerei tunsi uuden syyllisyyden piston rinnassaan. Toistuvat lumimyrskyt olivat tukkineet maantiet Karasta Hol Saroon niin perusteellisesti, että oli suoranainen ihme, ettei sää ollut viivyttänyt matkantekoa kahta päivää enempää, mutta seitsenvuotiaan ajantajulle sekin oli pieni ikuisuus.

Oerei astui kynnyksen yli, tuntien kuinka nuoskalunta valui kauluksen alle. Ren’i äännähti unissaan, kylki hitaasti kohoillen ja laskien.

”Tarvitsetteko vielä jotain, ylhäisyys?” Ruan kysyi.

”Taidan pärjätä itsekin. Mene sinä vain lepäämään,” Oerei vastasi, ja lisäsi, ”kiitos, kun katsot hänen peräänsä.”

”Sitä vartenhan minä täällä olen.” Ruan väläytti hänelle väsyneen hymyn ja kumarsi kevyesti. ”Kutsukaa minua, jos satutte kaipaamaan apua.”

Hän lukitsi huoneiston oven hiljaa lähtiessään.

Oerei kävi sängyn laidalle istumaan ja silitti Ren’in sotkuista punaista tukkaa. Hän oli nukahtanut Oerein puolelle sänkyä, eikä ollut suostunut kömpimään edes peitteiden alle lämpimään. Punoittavista silmänalusista näki, että poika oli itkenyt itsensä uneen; pelkkä ajatus raastoi sisikuntaa, ja Oerei kirosi mielessään senaatin vaatimuksineen helvettiin.

Erossaolo oli yhtä vaikeaa heille kummallekin, eivätkä pohjoisen pitkät etäisyydet tehneet mitään helpottaakseen taakkaa.

Ren’i ynisi toistamiseen, hieroi silmiään nyrkkiin puristuneella kädellä, ja raotti hitusen silmiään tuntiessään käden silittelevän edelleen päätään. ”Isä?”

Oerei hymyili tämän unenpöpperöiselle äänelle. ”Niin. Olen kotona.”

”Missä sinä olit?” Ren’i sanoi sen melkein syyttävästi.

”Anna anteeksi. Vaunut jäivät jumiin hankeen ja jouduin taittamaan loppumatkan hevosen selässä.” Oerei pyyhkäisi hiussuortuvan pojan otsalta ja kysyi, ”oletko vihainen?”

Ren’i nyökkäsi, huulet mutrussa. ”Sinä lupasit.”

”Niin lupasin. Olen pahoillani, että annoin sinun odottaa.”

Hän ei suostunut katsomaankaan Oerein suuntaan, vaan tuijotti uppiniskaisesti pehmoleluaan, puristaen sitä rintaansa vasten kuin oljenkortta. Vihreät silmät täyttyivät uudestaan kyynelistä. ”Sinä lupasit,” hän toisti.

”Olen tässä nyt,” Oerei sanoi, tietäen hyvin, ettei se muuttanut mitään. ”Voinko silti saada halin?”

Hän oli puolittain odottanut pojan jatkavan murjotustaan, mutta Ren’i kömpikin istumaan niin kiireesti, että pehmolelu kieri lattialle. Hän kapusi Oerein syliin hetkeäkään epäröimättä, antoi tämän puristaa itsensä rintaansa vasten, ja purskahti uudestaan itkuun kietoessaan pienet käsivartensa isänsä kaulan ympärille.

”Shh. Ei ole mitään hätää,” Oerei sanoi tyynnyttelevästi hänen korvaansa. ”Oliko sinulla noin ikävä minua?”

Ren’i hikkasi, nyökkäsi uudestaan, ja Oerei katui jokaista päivää kuluneen kolmen viikon ajalta. Poika oli ikäisekseen arka, eikä Oerei mielellään viettänyt öitä poissa kotoa hänen luotaan. Asiaa ei aina voinut auttaa; kaikki senaattorin velvollisuudet eivät olleet sellaisia, jotka olisi voinut hoitaa Hol Sarosta käsin. Edes se ei lieventänyt syyllisyydentuskaa mitenkään, että Oerei oli viimein saanut maaniteltua Karan senaattoreilta loput tarvitsemansa allekirjoitukset lakimuutoskirjelmään, jonka valmistelu oli vienyt leijonanosan kuluneesta neljästä vuodesta. Se oli olematon korvaus mielipahasta, jota lapsi joutui kärsimään hänen poissaollessaan.

”Minullakin oli ikävä sinua,” Oerei sanoi hiljaa, taputellen Ren’in selkää.

Niiskaus. ”Olisin voinut tulla mukaan.”

Oerein teki mieli hymyillä. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Ren’i oli esittänyt saman ehdotuksen. ”Pääset sitten, kun olet vähän isompi. Jo pelkkä menomatka täältä sinne vie melkein seitsemän päivää, ymmärräthän?”

Ren’in alahuuli väpätti. ”Minä olen jo iso poika!”

Sillä kertaa Oerei ei voinut estää itseään hymyilemästä. ”Niinhän sinä olet. Mietitään asiaa sitten uudestaan, kun joudun joskus taas lähtemään reissuun. Lupaan, etten lähde minnekään pitkään aikaan,” hän sanoi.

Se lupaus pitäisi, sen hän tekisi selväksi senaatille ja keisarinnalle heti seuraavana päivänä.

Ren’i ei vastannut mitään, päästi vain pidättelemänsä nyyhkäisyn, kun Oerei suuteli hänen kyynelten juovittamaa poskeaan.

Oerei puheli rauhallisella äänellä Ren’in niiskuttaessa, vain pidellen häntä lähellään. Hän tiesi jo kokemuksesta, että tämän oli saatava itkeä itkunsa rauhassa loppuun, ja kun Ren’i sai viimein koottua itsensä, tämän posket punoittivat yhtä paljon kuin silmätkin. Oerei suukotti hellästi hänen otsaansa ja pyyhki kasvot kuivaksi omalla nenäliinallaan.

”Kas niin, kas niin,” Oerei sanoi. ”Oletko jo syönyt iltapalaa?”

”Joo.” Ren’i otti nenäliinan häneltä ja niisti nenänsä. ”Voinko nukkua täällä tänä yönä?”

”Totta kai.” Oerei pörrötti hänen tukkaansa. ”Käypäs hakemassa yövaatteet, niin minä sammutan sillä välin kynttilät.”

Takassa palaneesta tulesta oli jäljellä vain hehkuva hiillos, kun Oerei oli peseytynyt ja vaihtanut kostean matkavaatekerran oloasuun. Ren’i istui sängyn laidalla jalkojaan heilutellen, pehmolelu taas sylissään Oerein sulkiessa takahuoneen oven.

”Olisithan sinä voinut jo käydä maate,” hän sanoi jokseenkin huvittuneesti, pannen merkille, että Ren’i oli kiskonut yöpaidan päälleen väärinpäin. Hän päätti olla huomauttamatta asiasta.

”Ei minua nukuta vielä.” Hänen katseensa porautui kuluneeseen nahkareppuun, joka roikkui tuolin selkänojalta. Sen alle oli muodostunut pieni lammikko sinä aikana, jonka Oerei oli kuluttanut pesuhuoneessa. ”No, löysitkö uusia kirjoja Karasta?”

”Löysin toki. Tahdotko nähdä?” Ren’in silmiin syttyi innostunut pilke. Tämä oli jo hyppäämässä alas sängyltä, kun Oerei naurahti ja sanoi, ”nyt vällyjen väliin, poikaseni. Voin lukea sinulle niistä yhdestä pari lukua sillä ehdolla, että käymme molemmat makuulle.”

Ren’in naama venähti siinä samassa. ”Nyt jo?”

”Kello on kohta yksi yöllä. En tiedä sinusta, mutta minua kyllä väsyttää jo.”

Hän huokasi kuin olisi kärsinyt suurtakin vääryyttä. ”Hyvä on.”

Oerei tunsi uteliaan silmäparin tapittavan tiivisti selkäänsä koko sen ajan, kun hän avasi repun ja kaiveli tuliaisensa esille. Hän oli pitänyt kirjat huolellisesti saamassaan ostoskassissa ja kietonut sen ympärille vielä vettähylkivän kankaan suojaksi talven arvaamatonta säätä vastaan. Oli silti helpotus nähdä, etteivät ne olleet kärsineet matkan aikana; kannet tuntuivat ainoastaan kylmiltä pakkasen jäljiltä. Hän valitsi kokoelmastaan kuvakirjan täynnä karalaisia satuja, jätti loput sivupöydälle, ja palasi kirja kainalossa sängyn luo.

Hän sammutti kaikki muut kynttilät paitsi sen, joka paloi lyhdyssä yöpöydällä ja asetteli isoimmat tyynyt selkänojaksi ennen kuin kävi istumaan sängylle. Hän kohotti toista kättä sen verran, että Ren’i pääsi sujahtamaan kainaloon ja veti peiton heidän jalkojensa suojaksi.

”Mitä siinä lukee?” Ren’i kysyi, tapittaen uteliaasti kansikuvaa, joka esitti vanhanaikaisessa asarihaarniskassa ratsastavaa soturia punarautiaan hevosen selässä.

”’Vanhan Karan satukokoelma’,” Oerei vastasi. Hän hymyili, kun Ren’i kokeili kultaisin kohokirjaimin painettua otsikkoa etusormellaan. ”No niin, olepas kuulolla.”

”Onko siinä yhtään kuvia?”

”On toki. Kohta näet.”

Kirjan tarinat eivät olleet muutamaa sivua pidempiä, mutta Ren’in silmät alkoivat lupsahdella kiinni jo puolessa välissä kolmatta, kertomusta hömelöstä taivashikauppiaasta ja tämän kolmesta ovelasta tyhjäverisestä apulaisesta. Hän haukotteli tuon tuostakin ja Oerei tiesi, että hän yritti pakottaa itsensä pysymään väkisin hereillä, kun myöhäinen ajankohta alkoi vaatia verojaan. Paperi rapisi Oerein kääntäessä sivua.

”’Siispä syysaamun valjetessa kelpo kauppias Merr’in naulasi ovenpieleen uuden kyltin, jossa oli yhden nimen sijasta neljä, mutta Väerren väki tiesi, kuka siellä todella piti lankoja käsissä: viekas Vremmy, jonka veroista tinkijää ei ollut syntynyt asarimuistiin, nerokas Nienjadel, jonka merjilisilmiltä yksikään vilppi ei päässyt livahtamaan ohitse, ja sekä ihmeellinen Inkhai, jonka kaupantekotaidoista kerrottiin tarinoita vielä monta ihmisikää myöhemmin. Ja niin kauppa kukoisti, elivät he mukavasti ja sopuisasti keskenään kaikki neljä elämänsä loppuun saakka, eikä Väerressä ole sen koommin nähty kunnollisempaa kauppalaa’,” Oerei luki loppuun. Hän vilkaisi Ren’iä silmäkulmastaan ja sulki kirjan hiljaa. Poika nukkui suu auki, tuhisten hiljaa jokaisen hengenvedon mukana, ja kuolavana oli jättänyt kostean läntin Oerein yöpaidan rintamustaan.

Hän siirsi Ren’in omalle puolelleen sänkyä ja peitteli hänet, varoen herättämästä häntä. Hän vain ynähti, kun Oerei suukotti hänen otsaansa.

”Kauniita unia, pienoiseni,” Oerei kuiskasi.

Hän sammutti lyhdyn, kuunteli poikansa tasaisen hengityksen tuttua rytmiä sulkiessaan silmänsä, ja tunsi viimein olevansa kotona.

Omistettu isäni (1959-2023) muistolle. Ikävöin sinua aina.