Suuri Akherin autiomaa, 26. yhdestoistakuuta 3045

Myrsky ei osoittanut laantumisen merkkejä seuraavien päivien aikana. Aikansa tuulen kulkua ja puuskien esiintymistiheyttä arvioituaan Vannuil määräsi harjoitukset jatkumaan, joskin aiempaa pienemmissä ryhmissä ja tiukasti sään vaihteluita seuraten.

Lämpötila ei ollut alkanut nousemaan sadekautta edeltävälle tasolle, vaikka sateista ei ollut tietoakaan. ja aamun ensiharjoitukset tehtiin kuuran peittämällä hiekkamaalla. Ilma oli sotilaiden hengityksestä sumea lähellä kanjonin jäännöksiä missä tuuli ei päässyt puremaan yhtä kirpeästi, ja Vannuil seurasi harjoitusten kulkua paksuun turkistakkiin kääriytyneenä. Hän ei ollut ainoa, joka kaivoi talvivarusteet esille. Akherin suuren autiomaan yöt olivat yhtä hyytävän kylmiä kuin talvet pohjoisessa, ja viides legioona koostui pääasiassa holsarolaisista ja karalaisista, joille karut olosuhteet olivat tuttuja entuudestaan.

Haukka ja Ren’i näkivät toisiaan vain iltaisin. Haukan herätessä Ren’i oli jo lähtenyt, ja armeijan juoksevat asiat (joita oli niin paljon, ettei Haukka käsittänyt miten Ren’i pysyi perillä niistä kaikista) pitivät hänet kiireisenä pitkälle iltaan useimpina päivinä.

Akherivapaaehtoiset noudattivat erikoisluvalla muista sotilaista poikkeavaa päivärytmiä. He heräsivät lähellä puoltapäivää, sillä heidän yönäköään tarvittiin armeijan tähystystehtäviin ja yövartiointiin, ja heidän harjoituksensa ajoitettiin myöhään iltapäivään, jolloin myrskytuuli tapasi rauhoittua hetkellisesti ennen uutta voimistumistaan iltahämärää kohti. Tuulen noustessa harjoitukset keskeytettiin ja kaikki paitsi aivan välttämättömimmissä tehtävissä olevat sotilaat siirtyivät suojaan myräkältä.

Aiempi kokemus kishalaisen pitkäjousen käsittelystä helpotti Haukan ensimmäisiä päiviä toisten vapaaehtoisten kanssa, mutta hän tunsi silti harjoittelun rasitukset kropassaan. Hänet siirrettiin alokkaiden joukosta Vannuilin omin käsin kokoamaan erikoisjoukkueeseen, kun konsuli oli tarpeeksi tyytyväinen hänen kykyynsä käsitellä jousta vaativissa olosuhteissa. Joukkuetta johti yrmeäilmeinen veremiläinen nainen nimeltä Piikki, joka oli lähes yhtä pitkä kuin Haukka, ja jonka terävältä katseelta ei ollut turvassa kukaan. Hän puuttui pieniinkiin puutteisiin, kuten aukinaisiin takin nappeihin ja huolimattomasti ajeltuihin partoihin vailla huumorintajun häivääkään, eikä häntä näyttänyt hetkauttavan vähääkään se, että oli saanut itselleen lyhyessä ajassa koko liudan vähemmän mairittelevia lempinimiä jousiampujiensa keskuudessa.

”Ainakin nimi on osuva,” Haukka tokaisi Aamukasteelle harjoitusten päätteeksi, kun he palasivat muiden mukana illalliselle.

”Se liittyy kai hänen ammattiinsa. Toiset veremiläiset sanoivat, että hän on puusepän tytär,” Aamukaste selitti.

”Siitä en olisi niinkään varma,” Haukka mutisi. ”Hän ja kapteeni Hamr tulisivat varmasti juttuun.”

Viestinviejät kulkivat leirin ja tähystyspaikkojen väliä päivittäin, mutta kerrottavaa oli vain vähän. Haastavat olosuhteet vaikeuttivat tähystystehtäviä, eivätkä edes tarkkasilmäiset akherit nähneet paljon nenäänsä pidemmälle hiekkamyrskyn jatkaessa riehumistaan. Ruskea hiekka sumensi ilman, eikä edes lähimpiä dyynejä erottanut. Myrskyn jatkuttua viikon koko leirin halki oli pystytetty samanlaisia lyhtyjä kuin päällystön telttojen välille opastamaan kulkijoita osastolta toiselle, sillä niin kishalaisilla kuin akhereilla oli jatkuvia vaikeuksia löytää perille. Sotilaat vaelsivat puolisokeina myrskyn halki eriväristen liekkien ohjaamana, eikä kukaan saanut enää kulkea ulkona yksinään edes poistuakseen käymälään.

Ilmapiiri oli sähköinen. Jopa aavikon oikkuihin tottunut Ared myönsi, että ilma oli akhereillekin epätavallinen.

”Hiekkamyrskyt harvemmin kestävät kahta kolmea päivää kauemmin näin kaukana etelässä,” hän totesi seistessään Ren’in rinnalla teltan ulkopuolella, tähyillen kohti rannikkoa, vaikkei siitä ollut näkynyt vilaustakaan päiväkausiin. ”En muista koko ikänäni nähneeni tällaista myräkkää näin aikaisin vuodesta.”

”Aikaisin?” Ren’i kysyi. ”Yhdestoistakuuhan on melkein ohi.”

”Meidän vuotemme alkaa kekristä,” Ared muistutti häntä. Hän siristi silmiään. ”Aavikko on arvaamaton. Kun pyydämme siltä apua, emme aina tiedä itsekään missä muodossa apu tulee.”

”Luulin, että runoloitsujen tarkoitus on nostattaa myrskyjä.”

”Ehkä, mutta nekään harvemmin kestävät näin kauan. Luonnonvoimiin puuttuminen on aina riskialtista, eikä seurauksia pysty ennakoimaan.” Äkillinen tuulenpuuska melkein pyyhkäisi heidät molemmat pois tasapainosta. Ared kietoi viitan tiukemmin ympärilleen ja joutui korottamaan ääntään, jotta Ren’i kuuli hänen sanansa tuulen yli. ”En pidä tästä alkuunkaan. Minulla on paha aavistus tulevasta.”

”Etkö pysty katsomaan tulesta, mikä meitä odottaa?” Ren’i huusi takaisin, kun he rämpivät takaisin konsulitelttaa kohti.

”Olen yrittänyt, mutten ole nähnyt mitään uutta.”

”Mitä se tarkoittaa?”

”En tosiaankaan tiedä.” Ared rypisti kulmiaan. Huolestuneena hän muistutti Haukkaa tavallista enemmän. ”Tulevaisuus on epävarma, eikä tuli ole aina oikeassa. Meidän on vain pysyttävä valppaina.”

Ren’i kiroili kulkiessaan omalle teltalleen ja katui sitä saman tien, tuntien kuinka hiekka rahisi hampaissa. Hän vihasi yllätyksiä – tuskin yksikään sotilaskomentaja nautti niistä – ja vain vuosikymmenten ankara kuri esti häntä näyttämästä turhautumistaan sotilaidensa tai Haukan edessä.

Hän ja Haukka näyttivät saavuttaneen sanattoman sopimuksen siitä, ettei sodasta puhuttu heidän ollessaan kahden teltan seinien sisäpuolella. Ren’i huvitti Haukkaa kertomalla tarinoita Hol Sarosta, ystävistään ja monista kommelluksistaan alokasaikoina, Haukka puolestaan oppipoikavuosistaan Onniarin opissa. Joinakin iltoina Ren’in pieni kenttäkirjasto oli parasta saatavilla olevaa ajanvietettä ja he vain istuivat lähekkäin, lukien hiljaisuudessa. Matkalla parkkiintunut Karasin tarun uusin osa, jonka Oerei oli laittanut Ren’in mukaan, oli viimein päätynyt Haukan käsiin, ja Ren’i hämmästyi huomatessaan kuinka nopea lukija tämä oli. Siinä ajassa, joka Ren’iltä kului parin luvun lukemiseen, Haukka oli kahlannut läpi puolet kirjasta.

Kanjonin huipulle, kauas seinämän romahtaneesta osiosta, oli pystytetty uusi tähystyspiste, kun uuden romahduksen vaara oli viimein todettu vähäiseksi. Ren’i vieraili pisteellä sotilassaattueessa, mikä tarkoitti sitä, että he saattelivat hänet kiviseinämän juurelle ja jäivät hevosineen odottamaan, kun hänen keisarillinen korkeutensa pääsi leikkimään vuorikiipeilijää kokeneiden akherien paimennuksessa. Hän tunsi itsensä typeräksi pukiessaan nahkavaljaat ylleen ja lähtiessään ähisten ja puhisten kapuamaan särmäistä kallionkuvetta ylöspäin. Hän tunsi Savan, Yuraun ja Linneen virnuilun niskassaan ja oli ainoastaan helpottunut, kun pyörteilevä hiekka peitti heidät näkyvistä.

Apukäsienkin kanssa eteneminen oli hidasta. He puoliksi kävelivät, puoliksi kiipesivät jatkuvan tuulen vihmoessa, ja kun he lopulta pääsivät huipulle oli Ren’in tukka likomärkä hiestä. Vartiopaikka – jos sitä sellaiseksi saattoi kutsua – oli laakean kanjonin seinämän päällä, ja muutamaa isoa lohkaretta lukuun ottamatta paikassa ei ollut minkäänlaista tuulensuojaa. Tähyäjien teltat oli pystytetty tiiviiseen ympyrään lohkareiden suojaan. Siitä huolimatta he joutuivat tuon tuostakin kiristämään ja tarkistamaan tappien kiinnitykset, kun tuuli teki parhaansa lennättääkseen ne merelle.

Paikka oli yhtä ankea kuin Ren’i oli odottanutkin, eikä hän nauttinut tunteesta, että heidän allaan avautui pelkkää tyhjyyttä silmänkantamattomiin. Maata ei erottanut ja niin alapuolella odottava pudotus kuin ympärillä kaartuva taivas olivat tasaisen rusehtavan verhon peitossa, joka sumensi maiseman kokonaan. Täältä katsottuna hän ymmärsi myrskyn voiman eri tavalla kuin ennen ja tunsi itsensä pölyhiukkaseksi sen edessä. Hiekkamassa, jota tuuli liikutti, oli niin valtava, että kanjonin toista laitaa ei erottanut, aivan kuin sitä ei olisi olemassa. Se oli nielaissut jopa kiviröykkiön, joka tukki solan suun.

Ren’i oli kiivetessään toivonut näkevänsä vilahduksen merestä ja rannikosta, mutta siitä ei ollut toivoakaan. Tähyäjät olivat niin erillään muusta maailmasta, että universumi olisi voinut lakata olemasta, eikä kukaan leirissä olisi saanut tietää sitä viikkoihin.

”Miten te kestätte näissä olosuhteissa?” hän puuskahti yhdelle tähyäjistä, kun nämä liittyivät hänen seuraansa telttojen ulkopuolella. Edes kiikarin läpi ei erottanut muuta kuin hiekkaa, kirottua hiekkaa joka ilmansuuntaan.

”Kaikkeen tottuu,” tähyäjä totesi. ”Tähystyspisteet Om-Varin ja Veremin välillä ovat aavikolla. Keli niissä on melko lailla samanlainen kuivan kauden aikana.”

Ren’i antoi lopulta periksi ja ojensi kiikarin takaisin tähyäjille.

”Tarkkailkaa rannikkoa,” hän sanoi tympääntyneenä. ”Ilmoittakaa heti, jos havaitsette mitään, vaikka se olisi vain merkki myrskyn päättymisestä. Jos havaitsette liikettä, tyhjentäkää leiri saman tien ja palatkaa pääleiriin ensitilassa.”

”Ylhäisyys?”

”Menetimme jo edellisessä iskussa turhan monta henkeä. Ei anneta liqareille tilaisuutta toistaa temppua.”

Matka takaisin maantasalle kesti vielä kauemmin kuin ylöspäin kulkiessa. Ren’illä oli inhottava tunne, ettei alapuolella odottanut kuin loputon pudotus, ja tähyäjien ammattitaidosta huolimatta hän puristi turvaköyttä molemmin käsin niin lujaa, että lihaksia särki. Kädet tuntuivat hikisiltä ja liukkailta nahkahanskojen sisällä.

Sään levottomuus oli tarttunut häneenkin. Hän kuunteli sotilaidensa sanailua vain puolella korvalla, ja oli paluumatkalla leiriin niin ajatuksiinsa uppoutunut, että hädin tuskin huomasi mitä kautta he ratsastivat. Hän havahtui metallin kalkkeeseen ja Vannuilin komentoja äyskivään ääneen. Jopa tavanomaisen loitsun vahvistamana konsulin ääni tuntui hukkuvan tuuleen.

Ren’i veti ohjista ja pysäytti Vasaman niin äkisti, että vain Savan nopea reaktiokyky esti takana ratsastavia törmäämästä heihin. Hän ei olisi tunnistanut harjoittelijoita akhereiksi, ellei olisi tunnistanut parinkymmenen metrin päässä sparraavaa sotilasparia Denaeksi ja Aamukasteeksi. Parin rivin päässä heistä Kuukivi harjoitteli pitkän sotilaan kanssa, jonka kypärän alta roikkui pitkä, musta letti.

Harjoittelijoilla oli yllään kishalainen rintapanssari suojuksineen ja käsissään samanlainen kilpi ja miekka, jollaisia viidennen legioonan jalkaväkisotilaat kantoivat. Jousista ei näkynyt tietoakaan. Kunniakaarti oli kerääntynyt Ren’in ympärille seuraamaan harjoituksia ja Ren’i näki ilmeistä, että he olivat yhtä yllättyneitä kuin hänkin.

”He eivät ole hassumpia aloittelijoiksi,” Sava mutisi.

”Niin kai, mutta mistä lähtien jousimiehen on tarvinnut osata käyttää miekkaa?” Yurau ihmetteli.

Ren’i kokosi Vasaman ohjat ja painoi kantapäät oriin kupeisiin. ”Parasta pistäytyä Vannuilin puheilla. Seuratkaa.”

Vannuil seisoi kentän laidalla haarniskassaan, eikä hän ollut yksin. Ared seurasi harjoituksia tämän toisella puolella vakavin ilmein. Hän oli vaihtanut ohuen päällikön viitan paksuun villakangasviittaan, jollaista monet pohjoisen sotilaat pitivät uniformunsa yllä yön kylminä tunteina.

Vannuil kohotti kätensä tervehdykseen Ren’in ja kaartin lähestyessä ja huusi kantavalla äänellä, ”seis! Pidämme lyhyen juomatauon. Tarkistakaa parinne varusteiden kiinnitykset huolellisesti.”

”Tervehdys, Vannuil. Mitä täällä on tekeillään?” Ren’i kysyi ja liukui alas Vasaman selästä.

”Harjoittelemme, ylhäisyys.”

”Huomaan sen,” hän sanoi hitusen purevasti. ”Miksi heillä on miekat?”

”Suunnitelmiin tuli muutos.” Vannuil viittilöi taivaalle. ”Ampuminen tässä säässä on vaikeaa. Emme pysty hyödyntämään jousimiehiäni lainkaan, jos tämä myrsky jatkuu vielä seuraavan taistelun sattuessa.”

”Luultavasti jatkuu,” Ared huomautti. Hän tutkaili akherisotilaita edelleen huolestuneen näköisenä. ”Mitkään merkit eivät viittaa siihen, että olosuhteisiin olisi tulossa muutosta.”

Vannuil näytti jurolta. ”Sitä pelkäsinkin.”

”Joten päätitte liittää heidät jalkaväkemme joukkoon?” Ren’i kysyi.

”En varsinaisesti,” Vannuil vastasi. ”Keskustelimme asiasta päällikön kanssa ja tulimme siihen lopputulokseen, että heidän on parasta opetella käyttämään miekkaa – ihan vain kaiken varalta. Liian moni asia on mennyt viime aikoina pieleen, että haluaisin ottaa ylimääräisiä riskejä.”

Ared luultavasti luki kysymyksen Ren’in kasvoilla, sillä hän sanoi, ”haluan vain, että mahdollisimman moni heistä palaa ehjänä kotiin. Jos sen vuoksi täytyy rikkoa omat periaatteensa, olkoon sitten niin.”

Ren’in onnistui hymyillä. ”Kunhan vain olette tietoisia siitä, että Onniar antaa teidän molempien kuulla kunniansa.”

”Sitä en epäile hetkeäkään,” Vannuil totesi tyynesti. Hän karautti kurkkuaan ja huusi, ”takaisin asemiin! Katsokaa, että jätätte riittävästi etäisyyttä itsenne ja toisten välille!”

Ren’i jäi kuin huomaamattaan seuraamaan harjoituksia. Kaartilaiset laskeutuivat ratsujensa selästä kalinan seuraamana ja taluttivat hevoset etäämmäs. Akherien liikekielestä näki, että monet heistä olivat aloittelijoita lähitaistelussa, mutta jokaisilla kasvoilla oli ilme, joka kieli äärimmäisestä keskittymisestä. Ren’i näki melkein heti, että Vannuilin strategia keskittyi puolustukseen. Hän ei yrittänytkään koulia akhereista miekkasankareita, vaan opettaa heitä suojelemaan itseään ja toisiaan hyökkääjiltä – antaa heille kaiken mahdollisen avun, jonka pystyi. Ajatus nosti palan Ren’in kurkkuun.

Asiaa ei helpottanut se, että hän näki joukossa niin monia tuttuja kasvoja. Denae, Kuukivi, Aamukaste ja tämän kaksi kumppania, joiden nimiä Ren’i ei muistanut. Lukuisia Yölaulun ja Hopeapuron naapureita ja ystäviä, vanhempia, joiden oli nähnyt paimentavan lapsiaan kesäjuhlassa ja joenvarren uimapaikoilla. Nuoria ja vanhoja, metsästäjiä, maanviljelijöitä, kauppiaita ja käsityöläisiä. Hänen katseensa etsi ensimmäisenä ja viimeisenä Haukan hahmon joukon laitamilta, eikä voinut olla pidättämättä hengitystään tämän torjuessa iskun toisensa jälkeen. Hiki virtasi hänen kasvojaan pitkin, kun hän käsitteli miekkaa tutussa rytmissä, aivan kuten Ren’i oli häntä opettanut. Jokainen liike oli osa samaa liikesarjaa, vailla pysähdyksiä tai taukoja, ja Ren’i tiesi, että toisessa elämässä hänestä olisi tullut erinomainen sotilas.

Kauan sitten ajatus olisi ehkä tuntunut hänestä ylevältä, jopa kunnialliselta. Nyt se oli ainoastaan vastenmielinen. Hän oli nähnyt Haukan taistelevan henkensä edestä Liqariassa ja toivoi koko sydämestään, että tulisi päivä, jolloin tämän ei tarvitsisi tarttua aseeseen – ei miekkaan eikä jouseenkaan – enää koskaan.

Kaartilaiset ratsastivat hänen kanssaan päällystön erillisalueelle asti. Päästyään sinne Ren’i ojensi Vasaman ohjat Savalle ja sotilaat hyvästelivät hänet yhtenä helisevän raudan kuorona.

”Kertokaa kapteenille, etten halua tulla häirityksi tänä iltana,” hän sanoi ja katsahti Savaan. Tämä nyökkäsi ymmärryksen merkiksi, käänsi ratsunsa ja viittoili toisia seuraamaan perässään.

Kunniakaartilaisten poissaollessa teltan suuaukkoa vartioi pari Vannuilin omia sotilaita, jotka kumarsivat Ren’in lähestyessä ja vetivät ovikankaan sivuun sanomatta sanaakaan. Huolimatta paksuista seinäkankaista teltassa oli niin viileää, että Ren’i näki hengityksensä huuruavan sytyttäessään lyhdyt palamaan. Hän kätensä olivat kohmeat paikallaanolosta, ja vei monta yritystä ennen kuin teltta oli kunnolla valaistu.

Ilta oli alkanut hämärtyä. Ren’i oli ehtinyt juuri vaihtaa arkivaatteisiinsa, kun oviaukolla seisovat sotilaat tervehtivät jotakuta – hän tiesi jo ketä – ja äänestä päätellen kumarsivat uudestaan. Kun Haukka astui sisään hetkeä myöhemmin, hänellä oli edelleen harjoitusvarusteet yllään. Hän kantoi kypärää kainalossaan ja miekka roikkui uumalta. Ren’i ei voinut olla tuijottamatta, vaikka oli nähnyt hänet sotisovassa vain vähän aikaisemmin.

”Vannuil haluaa, että opimme pukemaan ja riisumaan varusteet ilman apua,” Haukka sanoi huomatessaan Ren’in tuijotuksen.

”Teidän on melkeinpä pakko. Tositilanteessa ette ehtisi auttaa toisianne sellaisessa.”

Hymy, jonka Ren’i väläytti hänelle, oli väkinäinen. Hänen olemuksessaan oli jotain oudon kireää, ja Haukasta tuntui siltä, ettei Ren’i kohdannut hänen katsessaan kokonaan. Haukka kurtisti kulmiaan.

”Onko kaikki hyvin?”

Ren’i suupielet nykivät, kun hän yritti hymyillä leveästi. ”Totta kai on.”

Haukka tutkaili häntä, huoliryppy kulmakarvojen välissä syventyen joka sekunnilla. ”Oliko tähyäjillä huonoja uutisia? Ovatko he nähneet jotain?”

”Ei, ei, tilanne jatkuu edelleen samana. Tähystyspisteeltä ei erota kanjonin toista puolta, saati sitten merenrantaa.”

”Mistä sitten on kyse?”

”Ei mistään. Huolehdit liikaa,” Ren’i vastasi ja omaksui kepeimmän äänensävynsä. Hän astui lähemmäs ja laski kätensä Haukan hartiasuojuksille. ”Asu tosiaan pukee sinua. Olet niin komea, että voisin katsella sinua koko illan.”

Kireys ei ollut kadonnut minnekään, mutta Haukka kuuli hänen äänestään, ettei saisi aikaan kuin riidan jatkamalla inttämistä. Haukka huokaisi ja hieroi niskaansa. ”Joskus toiste, kenties. Nämä varusteet painavat.”

Ren’i hymähti. ”Painoon tottuun ennen pitkää. Autanko sinut ulos niistä?”

”Ole niin kiltti. Eikä sanaakaan Vannuilille.”

Ren’i iski hänelle silmää.

Haukka kosketti Ren’in poskea kämmenselällään, kun tämä avasi rintapanssarin remmejä poissaoleva ilme kasvoillaan, ja sai tämän sävähtämään. Ren’i näytti siltä kuin olisi hetkeksi unohtanut missä oli ja kenen kanssa, sillä hän näytti hämmentyneeltä Haukan läsnäolosta.

”Kuule,” Haukka sanoi. ”Voit kertoa minulle, jos mieltäsi painaa jokin.”

Ren’i ei katsonut häntä silmiin, mutta nojautui silti kuin huomaamattaan hänen kätensä lämpöä kohti. ”Mistä tuo tuli?”

”Kunhan sanoin.”

He puhuivat hyvin vähän loppuillan aikana. Ren’i näytti Haukalle kuinka hänen kuului öljytä ja muuten huoltaa varusteitaan, käyden jokaisen osan läpi ammattisotilaan systemaattisella tarkkuudella, mutta hänen katseensa pysyi etäisenä, eikä hänen puheessaan ollut sen tavanomaista lämpöä. Haukka oli odottanut, että Ren’i pitäisi etäisyytensä nukkumaan mennessäänkin, mutta siitä ei ollut huolta. Kun lyhdyt sammuivat hän painautui Haukan selkää vasten, kietoi käsivarren Haukan vyötäisille ja puristi häntä itseään vasten tiukasti.

”Khaeron,” Ren’i kuiskasi. Nimi hukkui Haukan hiuksiin. Ren’i suuteli hänen niskaansa ja huokaisi sitten kerran, voipuneesti, ja Haukka pystyi tuntemaan kuinka jännityksen rippeet lopulta lähtivät hänen kehostaan.

Riipuksen kylmä metalli hipaisi Haukan selkää, saaden hänet värähtämään. Hänen ei tarvinnut kysyä miksi Ren’i ei riisunut sitä nukkumaan mennessään.

”Ren’i,” hän sanoi hiljaa.

”Niin?”

”Se, mitä kerroit äidistäsi…” Hän tunsi Ren’in puristavan itseään lujemmin. ”Miten isäsi on onnistunut salaamaan sen kaikki nämä vuodet?”

Ren’i oli pitkään hiljaa. Haukka tunsi sormenpäiden silittelevän vatsaansa hajamielisesti, ja hän kuvitteli melkein pystyvänsä kuulemaan kuinka tämä mietti.

”Peitetarina, jonka hän sepitti tädilleni, oli puoliksi totta. Nainen, jota hän väitti äidikseni, todella oli yksi hänen henkivartijoistaan, ja hän todella menehtyi lumivyöryssä ennen isän paluuta Hol Saroon. Hänellä ei ollut elossaolevia sukulaisia, ei omaa perhettä, ei ketään, joka todistaisi vastaan.” Ren’in hengitys lämmitti Haukan niskaa. ”Minusta tuntuu joskus siltä, että olen hänelle elämäni velkaa, vaikken tiedä edes hänen nimeään.”

Haukka otti hänen kätensä omaansa ja pujotti sormensa Ren’in sormien lomaan, eivätkä he puhuneet enempää.

Sinä yönä taivaankansi värjäytyi värjyvin vihreän, sinisen ja keltaisen sävyin, ja etelän asukkaat Meril-Anin linnoituskaupungista Hatam-Ileen saakka ihastelivat vuodenaikaan sopimattomia revontulia repeilevän pilvipeitteen välistä. Mantereen eteläkärjessä tuuli voimistui lähes hirmumyrskylukemiin, ja vaikka leiskuvat värit olisivat päässeet kuultamaan hiekkapilvien läpi, kukaan sotilasleirissä ei olisi nähnyt niitä.