Suuri Hol Saron ikimetsä, 3. kolmaskuuta 3046

Oli aamuyö, kun Haukka kömpi ylös sängystä varoen herättämästä Ren’iä ja pukeutui. Hän tunnisti tutun levottomuuden veressään. Sillä, että hän ei ollut kotona, ei ollut merkitystä. Pimeinä tunteina hänen mielensä oli aina virkeämpi, eikä edes lämmin syli saanut sitä levolliseksi, kun se kerran oli herännyt.

Vastasatanut lumi narskui Haukan kenkien alla, kun hän tuntia myöhemmin hiipi puiden välistä niin hiljaa kuin taisi. Kishalaisissa saappaissa oli turkisvuori ja paksut pohjalliset, jotka eivät joustaneet samalla tavalla kuin kotoisten akherimallisten saappaiden. Se teki askelten vaimentamisesta kaksinkertaisesti hankalampaa vieraassa ympäristössä, vaikka pahin jäykkyys oli pikku hiljaa alkanut väistymään kehosta. Oli kuin vieras vuodenaika olisi vastustanut hänen pyrkimyksiään tietoisesti, yhtä tottumattomana häneen kuin hän siihen. Hän tunsi itsensä pieneksi ja kömpelöksi, aivan kuin viisitoistakesäisenä, kun Onniar oli vienyt hänet metsälle ensi kerran. Silloinkin jalat olivat löytäneet metsänpohjalta jokaisen oksan, johon kompastua.

Kylmänkostea pakkasilma muodosti kuuraa hiuksiin ja takin turkiskaulukseen, mutta pakkasen purevuudessa oli jotain, josta hän oli alkanut pitämään. Se piti mielen virkeänä ja ajatukset vain olennaisessa: ympäristössä ja jousen painossa käsissä. Kuun kelmeä kajo riekaleisten pilvien välistä valaisi hänen matkaansa ja täytti metsän valoilla ja varjoilla, jotka näyttivät niin syviltä, että niistä olisi voinut kuvitella astuvansa toiseen maailmaan. Haukka tunsi vaistomaisesti rauhoittuvansa luoviessaan tiensä varjosta toiseen kuin olisi itsekin muuttunut yhdeksi niistä.

Vaikka metsä oli vieras hänelle, hän ei tuntenut oloaan samalla tavalla ulkopuoliseksi kuin Liqariassa. Ashay hänen veressään oli kuin huojentava kuiskaus, joka kertoi hänelle, ettei lähimailla ollut hänen, Ren’in, ja heidän matkakumppaniensa lisäksi toisia, joita ashay oli koskettanut.

Tunnetta ei voinut kuvailla sanoin. Jos hän keskittyi siihen, hän pystyi seuraamaan sitä etäisyyksien päähän, tuntien metsän ympärillään jokaista pientä elämää myöten, ja siellä todella oli elämää, paljon enemmän kuin pelkät silmät olisivat voineet erehtyä luulemaan. Pienempiä, suurempia, lumen alla ja latvustoissa ja pienten, lähes jäätyneiden purojen luona virstojen päässä. Metsän tyyneys oli illuusio – se ei nukkunut sen enempää kuin hänkään.

Vähän kerrallaan kireys poistui raajoista ja jalat oppivat tunnistamaan paikat, joihin astua päästämättä ääntäkään. Jostain kuului siipien räpytystä. Haukka pysähtyi ja veti hiljaa nuolen viinistä. Pitkäjousen jänne värisi hänen jännittäessään sen. Kauempana jokin lintu päästi oudon räähkäisyn, joka oli täysin vieras hänelle, ja hän kuuli kuinka se ravisteli siipiään. Haukan silmät kiiluivat, kun hän pälyili ympärilleen ja löysi katseellaan suuren kuusen, jonka alimmat oksat viistivät maata. Hän pudotti nuolen takaisin viiniin, heilautti jousen olalleen ja lähti kiipeämään.

Nuoli löysi kohteensa yhdellä sulavalla liikkeellä, eikä lintu ehtinyt päästää ääntäkään sen upotessa sulkien peittämään kylkeen. Haukka laskeutui kevyesti lumihankeen ja käveli kaatonsa luokse. Se makasi mustana virtaavan puron äärellä yksi lasittunut silmä edelleen taivasta kohti tuijottaen. Lintu oli iso, lähes kaksi kertaa fasaanin kokoinen, ja lähes kauttaaltaan musta. Siipisulissa kiilsi vesipisaroita kylvyn jäljiltä. Haukka veti nuolen irti siitä ja noukki linnun ylös hellävaroen, ihaillen tapaa, jolla kuunvalo heijastui sulista ja antoi niille sinihohtoisen kiillon.

Horisontissa oli hento vaaleansininen kajastus, kun hän palasi takaisin mökille lintu kainalossa. Järven toisella laidalla seisovista pienemmistä mökeistä nousi savua merkkinä siitä, että joku oli jo herännyt uuteen päivään. Sotilaat olivat vaihtaneet vahtivuoroa hänen poissaollessaan. Vastarannalla Suwa ilmestyi hetkeksi näkyviin kahden mökin välistä, ja Vannuil oli ottanut Kerrinin paikan toisella rannalla. Tämä istui veteen pistävän laiturin nokassa, pitkät jalat jäänpintaa viistäen, ja huomasi Haukan lähestymisen jo kaukaa.

”No, oliko metsästysonnea?” Vannuil kysyi, kun Haukka oli kuuloetäisyyden päässä.

Haukka nosti lintua jaloista vastaukseksi. Vannuil hymyili.

”Tuottiko se hankaluuksia?” Vannuil jatkoi.

”Se ei ehtinyt huomata minua.”

”Sen parempi. Metso on äkäinen lintu. Ne käyvät aikuisen taivashin kimppuun epäröimättä, jos saavat siihen tilaisuuden.”

”Metso,” Haukka toisti nimen.

Vannuil nyökkäsi. ”Metsän kuninkaaksikin kutsuttu.”

”Onko se syömäkelpoinen?”

”On toki.” Vannuilin hymy katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, kun hän kohdisti värittömät silmänsä suoraan Haukkaan. Haukalla oli usein hänen seurassaan sukkela tunne, että sulkeutunut demoninainen näki hänen lävitseen, ja niin oli tälläkin kertaa. Se oli alkuun hermostuttanut häntä, mutta hänen oli myönnettävä, että oli alkanut pitää tästä. ”Mikä on vointinne?”

Haukka tiesi, ettei kysymys ollut pelkkä tyhjä kohteliaisuus, ja päätti vastata rehellisesti. ”En ole vieläkään tottunut ajatukseen, että olen menettänyt kokonaisia kuukausia. Se ei tunnu todelliselta.”

”Eikä herääminen puolen maailman päässä kotoa varmasti auttanut asiaa.”

”Ei varsinaisesti.” Haukka hengitti ja vesihöyry samensi maiseman hetkellisesti. ”Miten on Meiqälin laita?”

Vannuil oli hetken vaiti. ”Paranemaan päin. Hän on jaloillaan parissa päivässä, jos vain malttaa levätä.”

”Se vaikuttaa olevan varsin paljon pyydetty hänen luonteellaan.”

”Sotilasta ei ole tehty makoilemaan paikoillaan. Joutenolo tekee hänet kaistapäiseksi.” Vannuil näytti huvittuneelta. ”Teinä pitäisin sen mielessä jatkoa ajatellen. Hänen ylhäisyytensä on läpikotaisin ammattikuntamme edustaja tässä asiassa.”

”Olen huomannut sen,” Haukka vastasi hitusen purevasti.

Vannuil hymähti. ”Olen vilpittömästi iloinen, että olette taas joukossamme. Alkakaahan nyt laputtaa ennen kuin poissaolonne huomataan.”

Haukka hiipi uinuvaan mökkiin ja lukitsi oven takanaan. Hän oli palauttanut varusteensa, kyninyt linnun ja pujahtanut takaisin vällyjen väliin ennen kuin aurinko oli ehtinyt kohota horisontin ylle ja karkottaa viimeisetkin aamutähdet näkyvistä.

---

Suuri Hol Saron ikimetsä, 4. kolmaskuuta 3046

Tuuli oli pyyhkinyt järven jään puhtaaksi lumesta, ja matalalla horisontissa pilkottava aurinko sai mustan pinnan kimmeltämään. Ren’i jupisi kirouksia tarpoessaan paljain jaloin lumihangen halki laiturille, tuntien kuinka kylmä pisteli jalkapohjia kuin lasinsirut. Lankut olivat jäästä liukkaat, ja hän sai pidellä tiukasti kiinni kaiteesta kavutessaan portaita pitkin muutaman metrin levyiseen avantoon, jonka sotilaat olivat jäähän leikanneet. Hän ei pysähtynyt miettimään – se tuppasi vain tekemään hommasta moninkertaisesti vaikeampaa –, vaikka hyytävä vesi sai hampaat kalisemaan ja ihon nousemaan kananlihalle. Hänen teki mieli huutaa painaessaan päänsä pinnan alle.

Veri kohisi korvissa, kun hän nosti päänsä vedestä. Hän kiipesi takaisin laiturille kiireen vilkkaa, tai ainakin niin kiireesti kuin kangistuneilta jäseniltään kykeni, ja kiskoi pyyhkeen äkkiä päälleen. Polvet löivät loukkua, mutta ilman viileys tuntui miellyttävältä avannon jälkeen. Niin oli aina, olipa pakkasta kuinka paljon tahansa, vesi tuntui aina ilmaa pahemmalta.

Kylmää vettä valui noroina pitkin niskaa, kun hän tallusti takaisin mökille iho punoittaen. Niin varhain aamupäivästä mökki oli vain hänen ja Haukan. Yksi vilkaisu makuuhuoneeseen kertoi, että Haukka oli sikiunessa; tämä kääntyi selälleen ja alkoi kuorsata. Ren’i hiipi kylpyhuoneeseen ja veti oven kiinni perässään.

Pääkaupungista ei ollut kuulunut sanaakaan sen jälkeen, kun he olivat poistuneet sieltä. Hiljaisuus hermostutti Ren’iä, eikä hän voinut olla miettimättä, mikä tilanne kaupungissa oli. Olivatko Sava ja toiset edelleen jumissa palatsissa? Oliko Ruan turvassa? Entä loput palvelusväestä?

Hän tunsi vatsansa muljahtavan, kun ajatukset viivähtivät haaremissa ja sen asukkaissa. Heidän joukossaan oli niin paljon tyhjäverisiä ja puoliverisiä, ettei hän halunnut uskoa heidän olevan vaarassa, mutta silti…

Hän uskalsi ajatella Verraa ensimmäistä kertaa päiväkausiin vasta maatessaan lauteilla, kiukaan sihinää kuunnellen, ja tunsi syyllisyyden painavan raskaasti rintaansa vasten. Tämän laskettu aika oli kolmaskuun lopuilla.

Ren’i tarttui vesikauhaan ja heitti lisää löylyä, täyttäen koko huoneen vesihöyryllä. Ennemmin tai myöhemmin hänen olisi kerrottava Haukalle, olisi keksittävä, mitä se kaikki tarkoitti heidän kannaltaan, mutta sanat tarttuivat kurkunpohjalle jo pelkästä ajatuksesta. Haukka tiesi kyllä, että hänellä oli ollut muitakin, että hänellä oli ollut menneisyytensä ennen kuin he olivat tavanneet, mutta Ren’in oli rehellisyyden nimissä myönnettävä, ettei ollut koskaan suonut ajatusta perheen perustamiselle. Hänen oli vaikea kuvitella elämäänsä armeijan ja velvollisuuksiensa ulkopuolella, ja jo se, ettei hänen tarvitsisi enää kohdata kaikkea sitä yksin, tuntui pieneltä ihmeeltä.

Miten lapsi sopisi siihen kaikkeen? Miten hän pystyisi lupaamaan tälle turvallisen, onnellisen elämän, kun ei pystynyt lupaamaan sitä edes itselleen ja Haukalle?

Hän sulki silmänsä ja valeli kasvoilleen vettä. Puut olivat palaneet loppuun kiukaan tulisijassa siinä vaiheessa, kun hän poistui saunasta.

---

Aurinko oli jo laskemassa, kun usean lähestyvän ashayn hehku sai Ren’in havahtumaan ajatuksistaan, ja hän melkein pudotti lukemansa kirjan ponkaistessaan ylös nojatuolista. Hän tunnisti tulijat jo kaukaa, ja niin ilmeisesti tunnistivat muutkin, sillä hän kuuli Suwan huutavan jotain pihamaalla.

”Haukka,” Ren’i huikkasi. ”Pue päällesi. Saamme kohta seuraa.”

Lumi narskui, kun joku juoksi pihan poikki; koirat haukkuivat, ravaavien hevosten kavioiden töminä pysähtyi ja lakkasi. Haukka ilmestyi olohuoneeseen hiuksiaan letittäen, kun mökin oveen koputettiin ja Vannuil kurkisti sisään.

”Kapteeni Hamr kaarteineen on saapunut,” Vannuil tiedotti. ”Hän pyytää päästä puheillenne.”

”Laskekaa heidät sisään,” Ren’i vastasi.

Vannuil työnsi oven apposelleen ja sanoi olkansa yli, ”selvän teki, hän on valmis ottamaan teidät vastaan.”

Useiden jalkaparien paino sai mökin raput tärisemään, ja hetkeä myöhemmin kapteeni Hamr astui sisään paksuissa talvitamineissa tavanomaisen puolihaarniskansa sijaan. Hänen vasenta poskeaan koristi tuore arpi ja hiukset olivat ratsastuksen jäljiltä sotkussa, mutta hän näytti muutoin samalta kuin ennenkin.

Ren’i virnisti hänet nähdessään.

”No, teitäkin näkee,” Ren’i sanoi. ”Mikä teitä oikein viivytti? Olin jo alkanut kuvitella, että meinasitte odottaa kevättä Hol Sarossa.”

Hamr avasi suunsa kimpaantunein ilmein, muttei saanut tilaisuutta vastata. Ilma oli yhtäkkiä täynnä ilahtuneita huudahduksia, kun Sava, Linnee ja loput kunniakaartista tungeksivat samanaikaisesti mökkiin tuuppien ja tönien toisiaan alta pois. Kapteeni mutisi jotain itsekseen ja siirtyi kiireesti syrjemmälle. Kenkähylly ja naulakko täyttyivät kenkäpareista ja turkistakeista alta aikayksikön kaikkien kiirehtiessä riisumaan ulkovaatteensa.

Melutaso mökissä nousi kaikkien puhjetessa puhumaan samaan aikaan. Sotilaat ja Ren’i tervehtivät toisiaan, kuulumisia vaihdettiin, ja Linnee ja Sava kiiruhtivat moikkaamaan Haukkaa heti hänet nähdessään.

”Helvetin hyvä nähdä sinut taas pystyssä,” Sava sanoi takoessaan Haukkaa olkapäähän tuttavallisesti. ”Säikäytit kuules meidät kaikki perusteellisesti.”

”Ette te minusta näin vähällä eroon pääse,” Haukka totesi vastaukseksi. Molemmat sotilaat hymyilivät ja kävivät istumaan hänen viereensä.

Ren’i ja Hamr juttelivat etäällä toisista vaimein äänenpainoin sillä aikaa, kun kaartilaiset asettautuivat mukavammin pitkin olohuoneen nojatuoleja, sohvia, ja penkeille ruokapöydän ympärille. Joku vapautti ashaynsa ja lukuisat lyhdyt syttyivät, saaden huoneen kylpemään kirkkaassa valossa. Mökki oli tilava, mutta parinkymmenen tulijan jäljiltä se näytti yhtäkkiä paljon pienemmältä kuin ennen.

Ren’i kävi muitta mutkitta istumaan ruokapöydälle, sillä kaikki tuolit oli jo varattu, mikä sai osakseen monta huvittunutta katsetta. Hän kuljetti katsettaan tutuista kasvoista toisiin ja kosketti rintaansa vasemmalla nyrkillä.

”Hyvä, että pääsitte vihdoin kaikki liittymään seuraamme,” hän sanoi. ”Normitilanteessa ottaisin teidät vastaan vähän arvokkaammin, mutta olosuhteet ovat mitä ovat. Olen iloinen nähdessäni, että olette kaikki edelleen yhtenä kappaleena.”

”Voimme sanoa samaa teistä muista,” Linnee vastasi. Sava ja monet muut nyökyttelivät hänen sanoilleen.

”Minulla on ensi alkuun vähän ilmoitusluontoista asiaa, joka tulee vaikuttamaan teidän työnkuvaanne.” Ren’i hymyili. ”Huomaatte varmasti, että joukossamme on yksi henkilö lisää. Osa teistä tuntee jo hänet, mutta viralliset esittelyt ovat tässä vaiheessa varmasti paikallaan.” Hän tunsi kuinka Hamr kokosi ashaynsa ja selitti saman asian äänettömästi Kerrinille. Ren’i viittasi Haukkaa kohti ja sanoi, ”minulla on suuri kunnia esitellä Hatam-Ilen Haukka, sulhaseni ja tuleva puolisoni.”

Huoneessa oli hetken verran hiljaista, kunnes sotilaat puhkesivat onnitteluhuutoihin. Kerrin, Luwai ja Tyreil nousivat seisomaan taputtaessaan, ja Sava taputti Haukkaa selkään niin lujaa, että tämä tunsi hampaiden kalisevan suussaan.

”Jo oli aikakin!” Linnee sanoi.

”No niin, voitte lakata virnuilemasta, huhupuheet pitävät paikkansa,” Ren’i huusi metelin yli, mikä sai vastaukseksi runsaasti naurua. ”No, kapteeni, teillä oli kai lisää sanottavaa asiasta?”

Kapteeni Hamr sai karauttaa kurkkuaan pariin otteeseen ennen kuin toiset hiljenivät. ”Kuten tiedätte, tämä tarkoittaa joitain muutoksia kunniakaartin työjärjestelyihin. Historiallisesti kunniakaarti on vastannut sekä kruununperillisen että tämän mahdollisen puolison turvallisuudesta, mutta meillä ei ole ollut kokonaiseen aikakauteen kruununperillistä, joka olisi mennyt naimisiin ennen valtaistuimelle nousua, ja käytänteet ovat päässeet ruostumaan. Hänen majesteettinsa avioitui oltuaan valtaistuimella useamman vuosisadan, samoin keisari Verqur’ei ennen häntä, kolmasti. Olosuhteet ovat muutenkin poikkeukselliset,” hän sanoi ja vilkaisi merkitsevästi Haukkaa, ”ja olemme hänen ylhäisyytensä kanssa yksimielisiä siitä, että joudumme ottamaan nykyisen turvallisuustilanteen monin tavoin huomioon. Siksi olemme päättäneet jakaa kunniakaartin kahtia.”

”Jatkossa puolet teistä vastaa minun turvallisuudestani, puolet taas Haukan,” Ren’i sanoi. ”Haluan, että kuuntelette häntä aivan kuten kuuntelisitte minua, ja kunnioitatte hänen päätöksiään kuten omiani.”

”Ja puhuttelette häntä tästä lähin ’hänen armokseen’,” Hamr huomautti äänellä, joka ei suvainnut vastaväitteitä. ”Kyllä, Sava, se koskee myös sinua.”

Ren’i käänsi huomionsa Haukan puoleen. ”Minusta on parempi, että saat itse valita, ketkä otat henkivartijoiksesi. Savan ja Linneen sinä tunnet jo, ja tietysti Vannuilin.” Vannuil vilkutti ovelta vastaukseksi. ”Luwai ja Jen’ei ovat Karasta, Thu’il, Tyreil ja Miresh Meril-Anista, aivan kuten Savakin. Suwa on Hol Saron kasvatteja,” hän sanoi ja osoitti mustatukkaista merjileitä, joka istui nojatuolilla takan edessä, ”samoin Kerrin.”

Kerrin, lyhyehkö ja voimakasrakenteinen taivashimies, jolla oli punaruskeat kiharat hiukset, samanvärinen lyhyt parta ja kulmikas leuka, hymyili ja teki käsillään pienen eleen.

”Kerrin on kuuro,” Ren’i selitti. ”Hän palveli ennen 4. legioonan Hiljaisissa.”

”Hiljaisissa?” Haukka toisti epävarmasti.

”Erikoisjoukoissa. He käyttävät ainoastaan ashayta ja viittomia kommunikointiin. Se on erityisen hyödyllistä sotilastehtävissä, jotka vaativat äärimmäistä varovaisuutta.” Ren’i osoitti kahta täydellisen identtistä mustatukkaista taivashinaista, jotka istuivat Kerrinin vieressä sohvalla, ja sanoi, ”sitten ovat Ferei ja Faeter, kaksoset Nemerwatanista, ja Trellen Trimainen kaupungista. Malinqa, Eruwai, Dresh ja Qalarin aloittivat palveluksensa samaan aikaan minun kanssani, yövyimme samassa asuntolassa alokasajan.” Kaikki neljä vilkuttivat eri puolilta huonetta. ”Sitten on Vyetar – tuo vaaleatukkainen ikkunalaudalla, myöskin kotoisin Hol Sarosta, hän ei koskaan viitsi istua normaalisti—”

”Niinhän te sanotte, ylhäisyys, mutta katsokaapas vain missä itse istutte parhaillaan,” Vyetar letkautti takaisin.

”—sekä Mer ja Vhinka, 4. legioonasta, aina kiinni toisissaan kuin iilimadot.” Vhinka, tummaihoinen ja punatukkainen, näytti tämän kuullessaan kieltä, mikä sai toiset nauramaan. ”Hei, se on ihan totta! Yritän vain antaa teistä rehellisen kuvan hänelle.”

”Olisi ehkä helpompaa, jos käyttäisimme kaikki nimilappuja, ylhäisyys,” Linnee huomautti kuivasti. ”Ette voi olettaa, että hänen armonsa osaa meidän nimemme yhden kuuleman jälkeen.”

Ren’i väläytti pahoittelevan hymyn Haukan suuntaan.

”Saanko valita kenet haluan?” Haukka kysyi.

”Kenet vain, paitsi tietty kapteenin,” Ren’i täsmensi. ”Voit toki jättää valinnan minullekin, jos et ole varma. Tunnen jokaisen tässä huoneessa yhtä hyvin kuin omat taskuni ja menen takuuseen heidän ammattitaidostaan. Okei, toisinaan he jauhavat paskaa kuin pahaiset torikauppiaat ja laukovat niin surkeita vitsejä, että se ajaa minut epätoivon partaalle, mutta luottaisin henkeni heidän käsiinsä.”

”Kerrassaan koskettavaa,” Luwai sanoi virnistäen ja oli pyyhkivinään silmäkulmiaan.

”No, no, lopetetaanpas tämä ylimääräinen tunteilu,” Sava puuttui puheeseen. ”Kapteeni alkaa näyttää huonovointiselta.”

Hamrin ilme kiristyi vaarallisesti, mikä sai sotilaat purskahtamaan nauruun uudestaan.

Haukka tutkiskeli heitä yksitellen. Vaikka he olivat kaikki ilmiselvästi täysiverisiä taivasheja, pitkiä ja voimakasrakenteisia suippoine korvineen, kasvonpiirteet vaihtelivat laidasta laitaan yhtä paljon kuin akhereillakin. Joukossa oli vaaleita kasvoja ja tummia kasvoja, kapeita silmiä, pyöreitä silmiä, ihonsävyjä oliivinruskeasta pikimustaan ja hiekanvalkoiseen ja kaikkea siltä väliltä, ja he kaikki tarkkailivat häntä yhtä uteliaasti kuin hän heitä. Hän ei ollut koskaan nauttinut huomion keskipisteenä olemisesta, mutta viikot vapaaehtoisten joukossa olivat opettaneet hänelle jotain sotilaan mielenmaisemasta. Huomio ei ollut pahantahtoista; he näkivät hänet sotilaana sotilaiden joukossa.

”Sava,” Haukka sanoi. ”Ja Linnee.”

Kumpikin heistä ilahtui silmin nähden, ja hän tiesi tehneensä oikean päätöksen. Hän mietti hetken ja kysyi sitten, ”kuinka monella teistä on metsästyskokemusta?”

Ilmaan nousi monta kättä. Huoneen toisella laidalla toinen kaksosista käänsi hänen kysymyksensä Kerrinille viittoen. Sekä Kerrin että kaksoset nostivat kätensä pystyyn. Haukan katse viivähti hetken Vannuilissa, mutta muutti mielensä saman tien. Nainen oli toiminut hänen komentajanaan, vaikkakin vain lyhyen aikaa, eikä Haukka voinut kuvitella tätä alaisenaan sen paremmin kuin Onniaria tai ketään muutakaan vanhoista opettajistaan.

”Kerrin ja te kaksi,” Haukka sanoi ja osoitti sohvalla istuvia sotilaita. Hän kohdisti katseensa kaksoseen, joka oli viittonut aiemmin ja sanoi, ”anteeksi, en muista nimeäsi. Osaatko tulkata mitä hän sanoo?”

”Faeter, teidän armonne,” nainen sanoi ja kumarsi kevyesti. ”Me molemmat osaamme.”

He liittyivät Savan ja Linneen seuraan pöydän ääreen. Haukka katsoi kahta sotilasta, jotka olivat muiden joukossa nostaneet kätensä pystyyn. Heidän kasvonsa olivat hänelle tutut, ja hän muisti nähneensä heidät Hatam-Ilessä toisia useammin.

”Tyreil?” hän sanoi, ja pitkänhuiskea taivashimies nyökkäsi. Hän oli vielä Ren’iäkin pidempi ja niin pitkäraajainen, että hän näytti oudon hontelolta lihaksikkaasta vartalosta huolimatta. Haukka viittoili häntä liittymään joukkoon ja mies väläytti ensimmäisen hymyn, jonka Haukka oli koskaan tämän kasvoilla nähnyt.

Vaalea nainen, jonka tukka oli lyhyellä poninhännällä niskassa, nousi ylös, kun Haukka sanoi, ”Luwai.”

Heidän lisäkseen joukkoon liittyi vielä kolme – Eruwai, Miresh ja Vyetar (joka kävi istumaan nojatuolin selkämykselle omistajan elkein) –, minkä jälkeen Ren’i huokaisi syvään.

”Kai minun olisi pitänyt asetella sanani tarkemmin,” hän sanoi. ”Olet vienyt minulta kaikki metsästyskumppanini.”

”Ikävää.”

Ren’i huokaisi uudestaan.

Kapteeni Hamr löi kätensä yhteen kahdesti ja sanoi kantavalla äänellä, ”no niin, ei tässä ole aikaa lepäillä laakereilla. Alkakaas purkaa tavaroitanne, joka iikka, meidän on vielä päätettävä yöpymisjärjestelyistäkin!”

Kun sotilaat kiiruhtivat töihin, kapteeni kääntyi takaisin Ren’in puoleen ja jatkoi, ”isänne haluaa puhua teidän,” hänen katseensa viivähti sekunnin murto-osan ajan Haukassa, ennen kuin hän jatkoi, ”sekä hänen armonsa kanssa tänä iltana.”

Haukka katsoi takaisin rävähtämättä. Se, että Hamr oli asettunut tukemaan prinssiään, ei ollut muuttanut tämän suhtautumista tyhjäverisiin miksikään. Hän ei voinut olla miettimättä, pitikö sama paikkansa muiden kaartilaisten kohdalla. Haukka ei pitänyt kapteenista sen enempää kuin tämäkään hänestä, mutta myönsi, että tämän avoin vihamielisyys helpotti asioita tietyllä tapaa. Kapteeni oli uppiniskainen, jähmeä ja kaavoihinsa kangistunut. Sellaista henkilöä Haukka osasi käsitellä, olihan hänessä itsessään paljon samaa.

”Uutisia Hol Sarosta?” Ren’i arvasi.

Kapteenin ilme synkkeni hänen taivuttaessaan päätään myöntymisen merkiksi. ”Ei sellaisia, joista tulette pitämään.”

---

Kirjoittajan löpinät: Haukka vs. introvertin painajainen, 20 uutta ystävää yhdellä rykäyksellä.