Hatam-Ile, 10. seitsemäskuuta 3045

Yö oli kaikkea muuta kuin miellyttävä.

Ren’i ei ollut saanut syödäkseen kuin kulhollisen rasvalta maistuvaa lientä ja pari palaa ohutta, pehmeää akherileipää, jota Mineha oli kutsunut rieskaksi, ja illan hämärryttyä hän ymmärsi syynkin. Kun lääkkeiden vaikutus haihtui, Ren’i löysi itsensä lattialta ämpärin laitoja puristamassa, ja kun vatsa lopulta asettui, hän oli melko varma, että oli oksentanut illallisen mukana puolet sisuskaluistaan. Oikeaa kättä särki kuin se olisi sahattu kahtia, eikä nukkumisesta ollut toivoakaan. Hän tunsi olonsa kaikin puolin huteraksi tuijottaessaan vastapäistä seinää ja käydessään mielessään läpi jokaisen muiston kuluneelta päivältä, ja mitä enemmän hän muisti, sitä enemmän hänen teki mieli kadota maanrakoon.

Millainen typerys hän olikaan ollut. Hänen olisi pitänyt tajuta kysyä Onniarilta sopivista varusteista jo kutsun saatuaan, mutta hän ei ollut voinut vastustaa kiusausta päästä esittelemään taitojaan. Koko juttu oli vaikuttanut täydelliseltä tilaisuudelta pelastaa kasvonsa akherien edessä, todistaa, että hän oli sanansa mittainen mies ja osasi asiansa edes jossain, mutta hänen oli vain onnistunut kaivaa syvemmän kuopan itselleen.

Ren’i huokaisi ja potkaisi peiton yltään. Mineha oli sytyttänyt valkean ennen poistumistaan, mikä oli lämmittänyt huoneen hiostavan kuumaksi. Ren’i ei jaksanut vaivautua nousemaan ja avaamaan tuuletusikkunaa.

Hän oli särkynsä ja kolotuksensa ansainnut. Kun unta ei kuulunut, hän venytteli kättään varovaisesti, hampaat irveeseen puristuen, kun vastikään korjatut lihakset vastustivat jokaista pienintäkin liikettä. Aamunkajo oli alkanut jo värjäämään horisonttia, kun hän lopulta torkahti. Siinä vaiheessa, kun hän seuraavan kerran tuli tietoiseksi itsestään, joku oli heittänyt peiton takaisin hänen päälleen, ja verhojen välistä virtasi huoneeseen aamupäivän polttavaa valoa.

Kokoushuoneesta kantautuva puheensorina oli niin vaimeaa, ettei Ren’i saanut yksittäisistä sanoista selvää, vaikka makasi hiljaa paikallaan kuuntelemassa monta minuuttia. Hän nousi istumaan, yrittäen venytellä pahimmat jomotukset jäsenistään, kun huoneen ovi aukesi.

”No, heräsithän sinä viimein,” Mineha tervehti häntä. Ren’i ei ollut kuullut hänen lähestyvän ja hätkähti niin pahasti, että melkein tipahti sängynreunalta. ”Saitko nukuttua?”

”Miten kuten.” Ren’i hieroi kohtaa, johon ilveksen hampaat olivat uponneet. Koko käsivartta jomotti.

Mineha asetti tarjottimen pienelle sivupöydälle. Ruoan tuoksu sai veden nousemaan kielelle, ja Ren’i muisti vatsansa olevan typötyhjä. Ajatus syömisestä oli etonut häntä yön aikana, mutta ruokahalu palasi yhdessä rysäyksessä, kun hän näki, että tarjottimella oli iso kulhollinen jonkinlaista punertavaa keittoa ja tuoretta leipää lohkeilevan juuston, leikkeleiden ja kuivattujen hedelmien kera.

”Voit jaloitella tänään, jos haluat, mutta älä rasita itseäsi helteessä,” Mineha sanoi. ”Tulen tarkastamaan vointisi iltapäivästä.”

”En voi koskaan kiittää tarpeeksi saamastani huolenpidosta.” Ren’i kumarsi häntä kohti, molemmat kädet rinnan yli ristittyinä, mikä sai vanhan parantajanaisen hymyilemään huvittuneesti.

Keitossa oli outo, voimakkaan rautainen sivumaku, mutta Ren’i söi tarjottimen tyhjäksi alta aikayksikön. Syötyään hän huomasi, että tuolilla seisoi siistissä pinossa vaihtovaatteita, ja nuuhkaistuaan rikkinäistä tunikaansa kerran Ren’i päätti ottaa tarjouksen vastaan. Vaateparsi oli yksinkertainen mutta mukava, ja hän tunsi olonsa vähän vähemmän tukalaksi väljässä topissa ja akherityylisissä polvihousuissa.

Ren’i hieroi rintaansa hajamielisesti. Hutera olo, jonka hän oli yhdistänyt edellispäivän koetuksiin, oli hiukan helpottanut, muttei silti haihtunut täysin. Se tuntui epämääräisenä levottomuutena väsymyksen ja kolotusten taustalla, sellaisena levottomuutena, jonka hän yhdisti tietoon siitä, että häntä odotettiin jonnekin, mutta käytävä hoitohuoneen ulkopuolella oli tyhjä, kun hän astui ulos.

Olen ollut liian kauan sisätiloissa, Ren’i päätteli, ravistellen itseään henkisesti.

Olo helpotti asteella, kun hän astui ulos vanhimpain talosta, vaikka häntä olikin vastassa vain paahtava auringonpaiste. Kesti hetken ennen kuin hänen silmänsä tottuivat kirkkauteen. Muutamien ruokakojujen luona oli akhereita ostoksilla. Aukion katsomot olivat melkein tyhjillään, lukuunottamatta yhtä varjoisaa nurkkausta aukion toisessa päässä, missä akherilapset leikkivät kuumuudesta välittämättä. Heidän seurassaan oli kaksi pitkää hahmoa valkoisissa asuissa, ja Ren’i ei voinut olla virnistämättä tunnistaessaan heidät. Lapset heittivät ilmaan suuren pallon ja Linnee sai juosta napatakseen sen kiinni.

”Hei, epäreilua!” yksi lapsista kiljahti, kun Linnee pujotteli kevein askelin lasten välistä ja heitti pallon suoraan Yuraulle. Lapset säntäsivät kikattaen ja kirkuen Yuraun perään, kun tämä suuntasi kohti kukkaruukuista kasattua maalia palloa pompotellen. Heidän takanaan katsomossa Jen’ei ja Tyreil, kaksi muuta kunniakaartin sotilasta, seurasi peliä unisin ilmein. Tyreil pukkasi Jen’eitä kylkeen huomatessaan Ren’in. Ren’i vilkutti heille.

”Hei!” Tyreil huusi. ”Linnee! Yurau! Hän on täällä!”

Yurau teki maalin lapsilauman huutojen saattelemana. Kun hän ja Linnee huomasivat Ren’in, he vaihtoivat pari sanaa lasten kanssa ja jättivät nämä pelaamaan keskenään. Molempien naisten kasvot kiilsivät hiestä, kun he harppoivat Ren’in luokse.

”No, mikä on pelitilanne?” Ren’i kysyi hymyssä suin.

Yurau pudisti päätään. ”5-2 lasten hyväksi. Taisimme aliarvioida heidät.”

”Mikä on vointinne, ylhäisyys?” Linnee kysyi.

”Parempi.” Ren’i katseli punoittavista kasvoista toisiin. ”Oletteko olleet täällä koko aamupäivän?”

Yurau kohautti harteitaan. ”Olemme vuorotelleet. Kapteeni vaatimalla vaati, että aukiolla päivystää joku, kunnes pääsette takaisin leiriin.”

”Kuulostaa hänen tapaiseltaan,” Ren’i myönsi. Hän oli miettinyt päänsä puhki yön unettomien tuntien aikana ja päätti tarttua päällimmäiseen huolenaiheeseensa saman tien. ”Kuulkaas, ette ole sattumoisin nähneet Onniaria missään?”

”Sitä akheriylimetsästäjää? Emme sitten eilisen.”

”Se pitkä kaveri, joka näyttää aina vihaiselta, kävi täällä aamusta,” Linnee sanoi. ”Ehkä hän tietäisi, mistä Onniarin löytää.”

”Kuka?” Ren’i kysyi.

”Se, jolla on musta letti ja asennevamma. Kotka, vai mikä hänen nimensä olikaan.”

”Ai Haukkako?” Molemmat naiset nyökkäsivät. ”Jos näette häntä uudestaan, viitsittekö kertoa hänelle, että minulla on asiaa?”

”Totta kai, ylhäisyys,” Yurau sanoi. Hän näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa vielä jotain. Ei ollut hänen tapaistaan epäröidä missään asiassa – Ren’i oli tottunut siihen, että Yurau antoi ajatustensa näkyä ja kuulua, mikä oli toisinaan aiheuttanut kahnauksia kapteenin kanssa –, mutta tällä kertaa tämä vaihtoi pikaisen katseen Linneen kanssa ennen kuin jatkoi, ”mietimme tässä erästä asiaa. Luuletteko, että meidän olisi soveliasta osallistua siihen juhlaan, josta akherivanhin puhui teille?”

”Totta kai,” Ren’i vastasi. ”Ette te tarvitse siihen minun lupaani. Kutsu oli tarkoitettu meille kaikille.” Hän painoi etusormen huuliaan vasten. ”Ja ei halaistua sanaa kapteenille tai hän nostaa metelin.”

Yurau hymyili niin, että hänen poskiinsa ilmestyi hymykuopat. Vaikka he harjoittelivat yhdessä Ren’in kanssa ja olivat olleet osa hänen kunniakaartiaan jo vuosikymmeniä, Ren’i tajusi, ettei ollut nähnyt Yuraun tai Linneen nauravan tai edes hymyilevän kovin usein. Molemmat sotilaat katsoivat häntä innoissaan kuin lapset, jotka olivat saaneet huoltajaltaan luvan lähteä ulos leikkimään.

Ren’i ei ollut varma kuinka nuoria he olivat. Linneen tukka oli kauttaaltaan hiekanruskea siinä missä Yuraun oli hailakansininen, eikä kummankaan iättömissä taivashipiirteissä ollut mitään, mistä päätellä olivatko he Ren’in ikäisiä vai vanhempia. He olivat olleet armeijassa hänen kanssaan samoihin aikoihin, mutta se ei kertonut vielä mitään – kutsunnat olivat vapaaehtoisia, ja monet aloittivat palveluksen vasta myöhemmällä iällä.

”Osaamme pitää salaisuuden, ylhäisyys,” Linnee lupasi. He kumarsivat Ren’ille yhtenä naisena.

---

Vanhimmat jatkoivat kokoustamistaan, vaikka lämpötila talossa nousi auringon kohotessa keskitaivaalle. Mineha laittoi Ren’in juomaan kitkeränmakuista lääkejuomaa, joka jätti suuhun imelän jälkimaun, ja johdatti hänet talon perällä olevaan taukohuoneeseen, jossa yksi Minehan apulaisista – kasvonpiirteistä päätellen joku sukulainen – oli keittämässä lounasta. Mineha naurahti, kun Ren’i ehdotti, että voisi kyllä syödä leirissä.

”Kuka sanoi, että olet jo valmis lähtemään?” hän kysyi huvittunein ilmein. ”Tarkistan vointisi taas auringonlaskun aikaan. Yritä lepäillä siihen asti.”

Ren’i näki parhaaksi totella ja söi lounaansa mukisematta.

Iltapäivän tunnit kuluivat verkkaisina ja raukeina. Hän torkkui tunnin, kunnes lepohuoneen lämpötila kävi sietämättömäksi, ja päätti huvittaa itseään venyttelemällä pahimmat jumit kropastaan. Käytävä lepohuoneen ulkopuolella oli talon viilein paikka, ja hän kävi muitta mutkitta istumaan lattialle, kun Minehasta tai vanhimmista ei näkynyt merkkiäkään. Nikamat valittivat paikallaanoloa, kun hän kurkotti kohti varpaitaan ja taipui niin syvään venytykseen, että nenänpää hipoi lattiaa.

Ren’i jähmettyi kesken liikkeen, katse hakeutuen kohti suljettua pääovea. Vaikka aukiolta ei kantautunut ääntäkään, hänellä oli sukkela tunne, että joku oli tulossa. Tunne osoittautui oikeaksi. Hän melkein hyppäsi ilmaan, kun ovi aukesi raolleen hiljaa narahtaen.

Hämmennys vaihtui hymyyn, kun hän näki tulijan, huolimatta siitä, ettei tämän ilme ollut yhtään pehmentynyt sitten viime näkemän.

Se oli Haukka.

”Hei, hyvä ajoitus,” Ren’i huikkasi hänelle. ”Odotas hetki.”

Haukka sulki oven perässään. Hänen paljaat jalkansa eivät päästäneet ääntäkään hänen liikkuessaan. ”Sotilaasi sanoivat, että sinulla oli jotain asiaa.”

Ren’i teki venytyksen loppuun ja ponnahti sitten jaloilleen. Jos hän oli rehellinen itselleen, hän oli odottanut Haukan ohittavan pyynnön olankohautuksella. Hän toivoi, että se, että tämä suostui ylipäätään puhumaan hänelle, oli hyvä merkki.

”Halusin itse asiassa puhua Onniarin kanssa, mutten ole nähnyt häntä sitten… No, muistat varmaan.” Jos Ren’i olisi saanut valita, hän olisi mieluiten unohtanut koko metsäreissun. ”Tiedätkö, mistä löytäisin hänet?”

”Hän oli metsästysmajalla, kun viimeksi näin.”

”Ai, täällä on sellainenkin? Veisitkö minut sinne?”

”En ole sinun juoksupoikasi,” Haukka töksäytti.

”Etsisin kyllä hänet itse, jos tuntisin paikan paremmin.” Ren’i väläytti hänelle leveimmän hymynsä. ”Tiedän, että olen vaivannut sinua jo aivan liikaa, mutta lupaan, että tämä jää viimeiseksi kerraksi. Ole niin kiltti?”

Haukka pyöräytti silmiään. Raivostuttavaa kyllä, se sai Ren’in hymyilemään entistä itsepintaisemmin.

Hän käyttäytyi kuin pahainen kakara, joka on tottunut saamaan tahtonsa läpi, Haukka ajatteli. Luultavasti olikin, olihan hän sentään prinssi – keisarillisen perheen kruununperillinen vailla sisaruksia tai serkkuja haastamaan asemaansa.

Ajatus ärsytti Haukkaa suunnattomasti. Ren’in ilme ärsytti häntä vieläkin enemmän.

Haukka murahti, kääntyi kannoillaan ja viittoili Ren’iä seuraamaan.

”Kiitos tuhannesti,” Ren’i sanoi harppoessaan hänen perässään.

Haukka ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan suuntasi aukion halki katsomatta taakseen. Hän kuuli Ren’in puuskuttavan takanaan, kun tämä yritti pysyä hänen tahdissaan. Haukka huokaisi ja hidasti vastentahtoisesti. Hänen olisi pitänyt passittaa Ren’i takaisin lepäämään. Demoni tai ei, hän oli menettänyt paljon verta, ja parantaminen vei parannettavan voimia aivan yhtä lailla kuin parantajankin.

Ren’i huohotti ja puristi kylkeään. Onnettomuus oli vienyt häneltä enemmän voimia kuin hän oli ajatellut. Hengitys kulki työläästi, ihan kuin hän olisi juuri juossut koko tasangon halki, eikä vain aukiolta kadun päähän.

”Olen kuullut, että teikäläiset ovat nopeajalkaisia,” hän huohotti, kun he lähestyivät nostosiltaa, ”mutta sinähän viiletät sellaista tahtia, etten pysy perässä.”

”Tämä olisi voinut odottaa huomiseen,” Haukka mumisi ennen kuin ehti estää itseään.

Ren’in kasvot olivat edelleen tavallista kalpeammat ja hän näytti silmin nähden väsyneeltä, muttei tehnyt elettäkään hidastaakseen, vaikka hänellä oli ilmiselviä vaikeuksia pysyä Haukan tahdissa. Mineha antaisi heidän molempien kuulla kunniansa, siitä Haukka oli varma.

”Miksi jättää huomiseen mitään, minkä voi tehdä tänään?” Ren’i naurahti nähdessään Haukan ilmeen. ”Mitä? Eikö teillä ole sitä sanontaa?”

”Saat syyttää itseäsi, jos Mineha hermostuu. Minä en ota vastuuta tekemisistäsi.”

”En minä sitä odotakaan.”

Haukka pysähtyi niin äkisti, että Ren’i käveli suoraan häntä päin ja melkein lensi nurin.

”Tajuatko kuinka paljon verta menetit eilen?” Haukka kysyi, ääni kuin ukkosmyrsky. ”Jos sinulla olisi järkeä päässä, painuisit lepäämään. On oma vikasi, jos tuuperrut.”

Ren’i tuijotti häntä tyhjin katsein ja Haukka näki hänen silmistään, ettei hän ymmärtänyt.

”Johan minä olen levännyt,” Ren’i sanoi. ”Vietin koko yön sairastuvalla, jos muistat.”

”Yhden yön.”

”Mineha sanoi, että saan jaloitella.”

Haukka vastusti halua muljauttaa uudestaan silmiään. ”Kai sinut on joskus ennenkin parannettu? Olet sotilas, olet varmasti loukkaantunut ennenkin.”

”Ei meillä ole parantajia,” Ren’i vastasi. ”Se kyky on sammunut Quanin verilinjassa jo aikakausia sitten.”

Sanoja seurasi tyrmistynyt hiljaisuus.

”Että mitä?”

”Meillä on ashay. Emme sairastu tai kuole vanhuuteen niin kuin, no, kaikki muut.”

Haukka tuijotti häntä kuin hän olisi kasvattanut siivet.

Tietysti. Demoniveri ei suojannut tapaturmilta tai väkivallalta – tai siltä, jos joku yksittäinen demoni nyt vain sattui olemaan kävelevä katastrofi –, mutta se teki heistä silti käytännössä kuolemattomia. He elivät tuhansia vuosia ja parantuivat sellaisista vammoista, jotka olisivat tappaneet asarin, merjilin tai akherin. Aina ennen Haukka oli vihannut sitä heissä, sitä ylimielisyyttä, jolla he kantoivat itseään halki elämän kuin mikään ei voisi pysäyttää heitä, ei aika, ei sairaus, eivät edes luonnonvoimat. Nyt hän ei ollut enää niinkään varma, oliko se edes ylimielisyyttä. Hän näki Ren’issä tavallisen ääliön, jolla ei ollut minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, koska hän ei ollut koskaan ennen tarvinnut sellaista.

Haukka veti syvään henkeä ja kokosi hermonsa. ”Parantaja ei ole lääkäri eikä ihmeidentekijä, eikä hän voi luoda mitään tyhjästä. Hän voi korjata rikkoutuneet raajat, mutta kehosi muistaa silti, että se koki jotain rasittavaa. Parantaminen vie voimia parannettavalta aivan yhtä lailla kuin parantajastakin.”

Ren’i tapitti Haukkaa silmät suurina ja muisti, mitä isä oli sanonut hänelle taikuudesta kotona Hol Sarossa. Että se imi ympäröivästä maailmasta, eikä luonut mitään tyhjästä.

”Tuota, entä jos parannettava on heikossa kunnossa? Jos hänellä ei ole mitään mistä ottaa?” hän kysyi epävarmasti.

”Silloin parantaja ei voi tehdä mitään.” Haukka haeskeli sanojaan, ja päätyi yhteen Onniarin viljelemistä vertauksista. ”Jos kaivo on tyhjä, siitä ei voi nostaa vettä. Tajuatko?”

Ren’i sai vasta parin hetken päästä äänensä kulkemaan uudestaan ja sanoi, ”alan tajuta.” Hän ei ollut koskaan ennen ollut yhtä tietoinen sydämenlyönneistään, tai siitä kuinka veri virtasi hänen sisällään jokaisella lyönnillä, eikä tunne ollut miellyttävä. ”Taidan palata sairastuvalle, kun olen hoitanut asiani.”

Hän seurasi Haukkaa vaiteliaana, katsellen kuinka maasto muuttui pikku hiljaa. Aamuyön pimeydessä hän ei ollut kiinnittänyt huomiota ympäristöön, mutta näki nyt, että heidän noudattamansa tie sillalta kaartui vasempaan, poispäin metsästä ja paikasta, jossa he olivat tavanneet aikaisin aamulla. Tie kapeni kinttupoluksi, joka noudatti tiukasti metsänreunaa. Heidän vasemmallaan ruoho ja kasvillisuus vaihtuivat punertavaksi, kuivaksi savimaaksi, joka näytti päättyvän kuin seinään.

Ren’i värisi, vaikka tunsi kuuman tuulen hikisellä ihollaan. Ei, maa ei loppunut kesken; hän tajusi lähestyessään reunaa, että kaupunki ja metsä seisoivat korkean kallionpenkereen päällä, ja kielekkeen reunalta oli huikea pudotus kuumana hohkaavalle aavikolle. Hiekka näytti jatkuvan loputtomiin ja siitä heijastuva aurinko sai hänen silmänsä vetistämään.

Haukka vilkaisi olkansa yli. Hän irrotti vyöllään roikkuvan vesileilin ja heitti sen Ren’ille sanomatta sanaakaan.

Metsänrajassa häämötti karkeatekoinen hirsimökki. Sitä ympäröivät puut olivat matalia, mutta suojasivat mökkiä auringon pahimmalta porotukselta. Ren’i huomasi jonkun istuvan mökin varjoisalla seinustalla ja tunnisti miehen heidän tullessaan lähemmäksi.

Onniar otti piipun suustaan. Hän näytti yllättyneeltä. ”Kas. En odottanut näkeväni teitä kahta, ainakaan samassa paikassa samaan aikaan.”

”Hänellä on jotain asiaa,” Haukka mutisi.

”Antoiko Mineha hänelle luvan poistua?”

Haukka kohautti olkapäitään.

Onniar hieroi nenänvarttaan, savuava piippu edelleen toisessa kädessään. Hän näytti voipuneelta. ”Kapteenisi esitti asian varsin selväsanaisesti. Jos haluat minun kantavan vastuun siitä, mitä tapahtui—”

”Vastuu on yksin minun,” Ren’i keskeytti hänet. ”Olin huolimaton ja saan syyttää vain itseäni onnettomuudesta. Sinulla – tai kellään muullakaan – ei ole mitään vastattavaa.”

Onniar räpäytti hitaasti silmiään. ”Tietääkö kapteenisi sen?”

”Tein asian hänelle varsin selväksi. Hän osaa olla kiihkomielinen, muttei yrittäisi vastustaa suoraa käskyä.”

”Jos arvon prinssi niin sanoo,” Onniar sanoi, pidätellen huvittuneisuuttaan. ”No, mistä halusit puhua?”

”Minulla olisi eräs pyyntö.”

Ren’i oli miettinyt asiaa koko yön läpeensä, häpeä syventyen mitä enemmän hän asiaa mietti, kunnes tunsi kiemurtelevansa omissa nahoissaan. Onniarin silmät laajenivat, kun Ren’i polvistui hänen eteensä ja risti molemmat kädet rintakehälleen. Ele oli perin juurin kishalainen, mutta mantereella ei ollut ketään, joka ei olisi tunnistanut sitä: syvän nöyryyden ele, jota alamainen osoitti keisarinnalleen, tai oppipoika mestarilleen.

”Äläpäs nyt. Ei tuollaiseen ole mitään tarvetta,” Onniar kiirehti sanomaan. Hän ojensi kätensä kuin tarttuakseen Ren’iin ja vetääkseen hänet jaloilleen, muttei tohtinut koskea häneen.

Ren’i painoi päänsä. ”Pyydän, opeta minua. Eilinen todisti minulle, että olen vieras teidän maallanne. Haluan oppia tavoillenne – oppia pärjäämään täällä kuin akheri.”

Haukka ja Onniar tuijottivat häntä pitkään.

”Hän on seonnut,” Haukka sanoi.

Onniar karaisi kurkkuaan. ”Arvostan pyyntöä, mutta se saattaisi herättää pahennusta. Sinä olet prinssi ja minä vain paikallinen metsästäjä. Ei ole arvollesi sopivaa—”

”Minä pyydän,” Ren’i sanoi. Hän laski molemmat kämmenensä polviensa päälle ja kumartui niin syvään kuin taisi. Niin syvään hän kumarsi normaalisti vain keisarinnan edessä. ”En prinssinä, vaan omana itsenäni. Ren’inä.”

Onniar ja Haukka eivät voineet kuin tuijottaa häntä.

”Oletko tosissasi?” Onniar kysyi lopulta.

Ren’i nyökkäsi, pitäen katseensa kunnioittavasti maassa. Pitkät sekunnit kuluivat, mutta hän säilytti asentonsa hievahtamatta, hädin tuskin edes hengittäen.

Onniar asetti piipun takaisin hampaiden väliin ja sanoi lopulta, ”hyvä on, hyvä on. Suostun, kunhan vain nouset ylös.”

Ren’in pää ponnahti ylös. ”Todellako?”

”Jos kerran niin kovasti tahdot.”

Hän kömpi jaloilleen ja kumarsi uudestaan, hymyillen korvasta korvaan. ”Kiitos, Onniar. Lupaan olla ahkera. Milloin aloitamme?”

”Ensimmäisenä lupaat minulle, että lepäät kunnolla. Ei vastaväitteitä,” Onniar korotti ääntään, kun Ren’i avasi suunsa. ”En ota sitä riskiä, että pökerryt ja tipahdat kalliolta. Lepäät huomenna – ei harjoituksia, eikä mitään muutakaan fyysisesti rasittavaa. Tapaat minut ylihuomenna täällä mökin luona tuntia ennen auringonlaskua.”

Ren’i taivutti päätään. ”Teen kuten tahdot.”

”Ja jätä aseet leiriin. Puukon voit tuoda mukanasi, jos tahdot, kunhan se ei häiritse liikkumista.”

”Enkö tarvitse jousta?”

Onniar virnisti. ”Teikäläisten pitkäjousi on vain tiellä. Opetan sinut ampumaan akherijousella.” Ren’in silmiin ilmestyi innostunut pilke. ”Syy, mikset ehtinyt ampua ilvestä ennen kuin se iski, oli osin asevalinnan. Olet tottunut piirityksiin ja ampumaan kohteita muurinharjalta ja torneista, mutta mikään metsästysase pitkäjousi ei näissä olosuhteissa ole. Lyhytjousen kantama ei ole yhtä pitkä, mutta sillä on etunsa sellaisen riistan kanssa, jota me metsästämme.”

”Hyvä on. Ylihuomenna siis.”

”Saata hänet takaisin kaupunkiin, Haukka,” Onniar sanoi. Haukka mulkaisi häntä. ”Kuulit kyllä. Pidä huoli, että hän jää sairastuvalle yöksi.”

Haukka ei edes katsonut Ren’iin kääntyessään takaisin Hatam-Ilen suuntaan. Ren’i toivotti pikaiset jäähyväiset Onniarille ja kipitti Haukan perään, jättäen Onniarin yksin polttamaan. Tämä katsoi heidän peräänsä hymyillen ja otti henkäyksen piipustaan.

”No, jopas, jopas. Tästähän voi tulla mielenkiintoista,” Onniar tuumasi ja nauroi makeasti.

---

---