12: Palava pohjoinen

Hol Saro, 17. yhdeksäskuuta 3045

Varoituskellojen kilkatus vartiotorneissa oli jatkunut lähes taukoamatta aamunsarastuksesta lähtien. Oerei tunsin häpeän painavan häntä raskaasti, häpeän siitä, että hän hädin tuskin kiinnitti koko ääneen enää huomiota. Ensimmäisen viikon ajan hän oli herännyt siihen joka aamu; sen läsnäoloon oli lopulta turtunut.

Levottomuus seurasi silti häntä kaikkialle, aivan kuin musta savupatsas, joko kohosi kattojen yllä ja tummensi taivaan. Keisarillisen puutarhan nurmikosta tarttui nokea hänen saappaisiinsa, ja kaikkialla pitkin käytäviä oli tuhkansekaisia jalanjälkiä, joita kertyi nopeammin kuin kukaan ehti siivota. Sotilaspartio täydessä sotisovassa – samantapaisessa kuin se, jollaista Ren’i kaarteineen käytti – rymisteli hänen ohitseen peitset olalla, silmät puolelta toiselle pälyillen. Jokainen sotilas palatsissa kantoi samaa ilmettä kasvoillaan.

”Teidän ylhäisyytenne,” valtaistuinsalin ovella seisovat sotilaat sanoivat ja kumarsivat syvään.

”Hänen majesteettinsa odottaa minua,” Oerei ilmoitti.

Sotilaat kumarsivat uudestaan ja avasivat ovet. Oerei nyökkäsi heille marssiessaan sisään.

Sali oli tyhjä lukuun ottamatta keisarinnaa ja tämän henkivartijoita, jotka seisoivat mykkinä saliin johtavien ovien luona. Oerei tunsi takaraivossaan, että vartijoita oli lisää salaovien takana ja holvatun katon tarjoamissa piilopaikoissa. Hän lähetti tunnustelevan ajatuksen matkaan silkasta tottumuksesta ja laski. Kaksikymmentä valtaistuinsalissa, toiset samanmoiset piilossa viereisissä huoneissa ja salakammioissa. Keisarinna ei ollut lisännyt vartijoiden määrää levottomuuksista huolimatta, vaikka senaatti oli sitä vaatinut, ja Oerei tiesi syyn.

Henkivartijat olivat silkka muodollisuus. Ellerram ei tarvinnut heitä nyt sen enempää kuin aiemminkaan.

”Olette myöhässä,” Vasaqinin kolkko ääni tervehti häntä. Tatuoitu nainen seisoi kuin vuori keisarinnan vierellä, eikä hänen ilmeensä pehmennyt Oerein laskeutuessa kunnioittavasti toisen polven varaan.

”Rauha, Vasaqin,” Ellerram sanoi. Hänen hymynsä ei ulottunut silmiin saakka. ”Veljemme velvollisuudet senaatissa ovat ensiarvoisen tärkeitä tällaisina aikoina.”

”Olen pahoillani, että annoin teidän majesteettinne odottaa,” Oerei sanoi, taivuttaen päätään.

Hiuspinnien roikkuvat jalokivet helisivät Ellerrammin liikahtaessa. ”Nouskaa, prinssi Oerei.”

Oerei nousi.

Ellerram oli luopunut seremoniallisesta leningistään, mutta hän uhkui keisarillista mahtia koko olemuksellaan ilmankin. Punainen housupuku näytti vereen kastetulta, ja taidokkaasti pään päälle nutturaksi kootut hiukset muistuttivat Tiranin, Kishan ensimmäisen keisarinnan patsaasta, joka vartioi Kolmen miekan aukiolta palatsiin johtavaa portaikkoa. Hänen oikea kätensä lepäsi vyötäisillä roikkuvan sauvan kahvalla. Hopean ja kullan kirjomat kaiverrukset sauvan pinnassa heijastivat kynttilöiden kelmeää valoa. Oereita kylmäsi, vaikkei Ellerram koskaan koskenut sauvaan paljain käsin.

Kokoushuoneen pitkä pöytä karttoineen oli tuotu saliin. Asetelma kartalla oli pysynyt samana viikkokausia; ylipäällikkö armeijoineen etelässä, keisarinna legioonineen pohjoisessa. Sotilasfiguurit muodostivat kehän Hol Saron ympärille.

”Mitä uutisia?” Ellerram kysyi. Vaikka hän puhutteli Oereita, hänen katseensa oli keskittynyt karttaan. Vasaqin asetteli Liqarian keltamustin värein maalattuja figuureja Sumujen niemen saarille pöydän toiselta puolelta.

”Senaattorit ovat myötämielisiä pyynnöllemme. He ovat valmiita vetämään osan legioonista pois Ti’anruista kastellin puolustukseen.”

”Se jättäisi läntisen valtakunnan ja Nemerwatanin suojelualueen vaille puolustusta.”

Oerei nyökkäsi synkkänä. ”Esitin senaatille saman huolenaiheen kuin teidän majesteettinne. Nemerwatanin edustajat eivät pidä ajatuksesta, mutta suora tulkinta sopimuksesta ei määrittele, kuinka suurilla pääluvuilla länttä on puolustettava Kishan voimin.”

”Sopimuksen tarkka sanamuoto on ’Kishan keisarikunta ja rubiinivaltaistuin ovat pitävä Nemerwatanin varustettuna, niin sodan kuin rauhan aikoina’,” Vasaqin lainasi sopimusta silmääkään räpäyttämättä. Oerein ei ollut vaikea uskoa, että tämä olisi kyennyt luettelemaan koko sopimuskirjelmän sisällön ulkomuistista. ”Levottomuudet eivät ole levinneet merjilialueelle. Jos vetäisimme puolet joukoista takaisin Hol Saroon…”

”Ei,” Ellerram keskeytti ja Vasaqin vaikeni oitis. ”Nemerwatanissa elää Karan jälkeen keisarikunnan suurin asarivähemmistö. Jos läsnäolomme lännessä heikkenee, kapinalliset eivät jätä tilaisuutta hyödyntämättä. Tiedämme hyvin, että Kushalin neuvosto on haluton puuttumaan verenvuodatukseen, jos se asettaa merjilihenkiä alttiiksi.”

Merjilit ei olleet sotineet vuosituhansiin, eivät siksi, ettei heidän alueillaan olisi koskaan ollut levottomuuksia, vaan siksi, että he välttelivät sitä viimeiseen asti. Harvat heistä kantoivat asetta tai edes osasivat käyttää sellaista. Liityttyään keisarikuntaan heidän päävaatimuksensa oli ollut, että Kisha suojelee heitä tarpeen vaatiessa, jättäen heidän kansalaisensa väkivallan ja sotimisen ulkopuolelle.

”Entäpä Kara? Kaupungissahan on vakituisesti viisi legioonaa,” Vasaqin kysyi.

Oerei ei vastannut heti. Kun hän puhui, hän asetteli sanansa huolella. ”Tilanne Karassa on varsin rauhallinen pääkaupunkiin verrattuna. Senaattorit Turain ja Mheretas eivät pidä päätöstä viisaana, ovathan he karalaisia itsekin, mutta kaupungin legioonat seisovat käytännössä toimettomina. Niiden siirtäminen Hol Saroon veisi korkeintaan kolmisen viikkoa.”

Ellerram kohdisti katseensa häneen. Kajaalin reunustamissa silmissä oli tutkimaton ilme, mutta Oerei tunsi sisarensa tarpeeksi hyvin tietääkseen, mitä tämä aprikoi. He mittailivat toisiaan äänettömästi, jokaista elettä ja sanaa tutkiskellen.

”Viisi täyttä legioonaa, eikä prinssi Chujasta tai valtiatar Naheresta ole silti onnistuttu löytämään jälkeäkään.” Ellerramin ääni oli tyyni. ”Jos he ovat yhtä toimettomia kuin sanotte, prinssi Oerei, ehkä kurinpalautus olisi tarpeen. On äärimmäisen tärkeää, että Chuja ja Nahere löytyvät pikimmiten.”

Oerei vastasi yhtä tyynesti, ”kenties he eivät ole Karassa, jos heitä ei ole onnistuttu löytämään.”

Vasaqin tutkaili häntä peittelemättömän epäluuloisesti. ”Jos en tuntisi teitä paremmin, väittäisin teidän salaavan jotain, ylhäisyys. Olette oudon innokas vetämään joukkomme pois paikasta, jossa prinssi Chuja on viimeksi havaittu.”

”Olen yhtä huolissani veljestämme kuin hänen majesteettinsa,” Oerei sanoi. ”On kuitenkin myönnettävä, etten henkilökohtaisesti usko heidän olevan enää Karassa. Koko valtakunta tietää heidän asuvan siellä. Jos he haluavat salata olinpaikkansa, olisi epäviisasta jäädä paikkaan, josta heitä osataan etsiä, ja veljemme on kaikkea muuta kuin tyhmä.”

Vasaqin murahti, muttei sanonut enempää.

”Legioonat pysykööt toistaiseksi Karassa,” Ellerram sanoi. ”Prinssi Oerein ajatuksissa on järkeä, muttemme voi jättää huomiotta prinssi Chujan tilaa. Jos tunnemme veljeämme ollenkaan, hän halunnee pysytellä tarpeeksi lähellä sivistystä.”

”Jokaisessa syrjäkylässäkin on lapsenpäästäjä, teidän majesteettinne,” Oerei huomautti.

”Siispä legioonalaiset kääntäkööt vuoristokylät ylösalaisin. Pitäkää huoli, että heidät toimitetaan turvallisesti luoksemme ensitilassa.” Ellerram ei kohottanut ääntään kertaakaan, mutta hänen äänensävynsä teki selväksi, että asia oli loppuunkäsitelty.

Oerei kumarsi syvään. ”Niin tapahtukoon, teidän majesteettinne.”

”Entä kastellin puolustus?” Vasaqin kysyi.

Ellerram heilautti kättään välinpitämättömästi. ”Puhumme itse senaatille asiasta. Nemerwatanin legioonat ovat uskollisia kruunulle ja siten paras vaihtoehtomme, mutta meidän ei ole syytä loukata neuvostoa päättämällä asiasta ilman heidän panostaan. Vasaqin, järjestäkää audienssi huomisaamuksi.”

Vasaqinin käädyt kalisivat rintapanssaria vasten hänen kumartuessaan. Hän kääntyi kannoillaan ja poistui metallisen kumahtelun saattelemana valtaistuinsalista. Raskaiden tammiovien sulkeuduttua salissa oli hiljaista. Jopa hälytyskellojen äänet jäivät paksujen seinien ulkopuolelle.

”Jättäkää meidät kahden,” Ellerram komensi vartijoitaan, kun Vasaqin oli poistunut. He kumarsivat epäröimättä ja siirtyivät aikailematta takahuoneisiin hallitussa rivissä vailla valituksen sanaa.

Ellerram rentoutui silmin nähden henkivartijoiden lähdettyä ja päästi pitelemänsä huokauksen, koko ryhti muuttuen kuin taikaiskusta. Hän veti povitaskustaan kirjeen ja ojensi sen Oereille. Sinetti oli murrettu ja paperi kosteudesta ryppyinen. ”Tämä saapui noin tunti sitten,” hän sanoi, aito hymynkare huulillaan. ”Arvelin, että saattaisit olla kiinnostunut lukemaan sen.”

Se, että hän oli lakannut teitittelemästä, karmi Oerein selkäpiitä. Ellerram teki niin aniharvoin, eikä koskaan ilman syytä. Oerein kädet vapisivat pahasti, kun hän pääsi kirjeen loppuun ja katsahti sisareensa.

”Kolmekymmentäviisituhatta?” Oerei kuiskasi epäuskoisesti. Se oli paljon enemmän kuin edes hänen pahimmissa kuvitelmissaan. ”Voiko lähteeseen luottaa?”

”Tieto tulee tavanomaisesta lähteestämme, eikä kirjeeseen langetettua suojaloitsua oltu murrettu ennen saapumista hoviin. Kirje tosin on päivätty jo kuudeskuussa, joten lähteemme arvio määristä perustuu vanhaan tietoon.”

”Hehän heittävät kaiken mahtinsa Ren’in joukkoja vastaan!”

”Kuten olin toivonutkin.” Ellerram kurkotti kohti karttaa. Hänen kätensä pysähtyi punaiseksi maalatun sotilasfiguurin ylle. ”He saavat katkeran oppitunnin, kun Ren’i pyyhkii viimeisenkin liqarikomppanian maailmankartalta. Liqarian uhka on kukistettu sodan jälkeen – ilman armeijaansa heistä ei ole meille vastusta vuosisatoihin.”

Pelko kuristi Oerein kurkkua, mutta hän nieli kaikki vastalauseet, jotka hänen mieleensä nousivat. Ellerram näki kuinka kalpeaksi hän oli käynyt ja jatkoi lempeämmin, ”älä ole levoton. En olisi lähettänyt Ren’iä, ellen tietäisi hänen pystyvän tehtävään.”

Oerei nielaisi. ”Yksi legioona ja akherit koko Liqarian jalkaväkeä vastaan on haaste kelle tahansa sotilaskomentajalle.”

”Et tunne poikaasi kuten minä, veli hyvä. Kasvatin hänet ylipäälliköksi, kuten minut kasvatettiin Musharin aikana, koska näin hänessä saman lupauksen kuin itsessäni.” Ellerram hymyili kaihoisasti muistellessaan heidän edesmennyttä pikkusiskoaan. ”Tämä on lahjani hänelle. Kun hänestä tulee keisari, hän kiittää vielä minua. Hän ei nouse valtaistuimelle valmistautumatta.”

”En epäile hänen kykyjään, mutta he ovat pahasti alakynnessä.” Oerei esti vain vaivoin ääntään tärisemästä. ”Tiedät kyllä, miten Liqaria suhtautuu kuningashuoneeseen. Jos he pääsevät voitolle, he eivät tule ottamaan sotavankeja.”

Hymyn häiveet karisivat Ellerramin kasvoilta, kun hän kohtasi veljensä katseen. ”Pelkäät, ettei hän tule enää kotiin.” Hän huokaisi uudestaan. ”Totta kai pelkäät. Pidät minua varmasti tunteettomana.”

”Teidän majesteettinne—”

”Ei muodollisuuksia. Puhutaan kerrankin suoraan kuten perheenjäsenten kuuluukin.” Ellerram pyyhkäisi hiussuortuvan korvansa taakse. ”Tiedän hyvin, ettei sinun ole voinut olla helppoa kasvattaa häntä yksin. Sen jälkeen, kun Mitae…” Hän sävähti silmin nähden. ”Yritän sanoa, että ymmärrän nyt paljon paremmin, mitä menetit hänen äidissään, vaikken koskaan saanut tilaisuutta tavata häntä. Se, mitä Chuja ja minä olemme tehneet tukeaksemme teitä kahta ei tule koskaan korvaamaan sitä, että Ren’i kasvoi äidittä, mutta se ei tarkoita, etteikö hän olisi yhtä tärkeä meille kaikille.”

Oerei avasi suunsa ja sulki sen sitten uudestaan saamatta sanaakaan suustaan. Hän tyytyi vain painamaan päänsä, katse kokouspöydässä.

Keisarinnan askeleet jättivät hädin tuskin ääntäkään kiveä vasten, kun hän seisahtui Oerein vierelle. Hänen äänensä oli aiempaa vaimeampi hänen sanoessaan, ”hän palaa kyllä kotiin, ja tekee sen voittajana. Luota edes tämän kerran arviointikykyyni.”

Ovi kävi Vasaqinin palatessa saliin. Hän kumarsi ovien sulkeutuessa takanaan ja sanoi syvällä äänellä, ”senaatti kuulee teitä aamunkoitteessa, majesteetti.”

”Erinomaista.” Ellerram nyökkäsi Oereita kohti, eikä hänessä ollut jäljellä aavistustakaan siitä haavoittuvaisesta naisesta, joka hän oli hetki sitten ollut. ”Näemme siis silloin. Voitte poistua, prinssi Oerei.”

Oerei kumarsi hätäisesti ja marssi ulos nopeammin kuin olisi oikeastaan ollut kohteliasta. Jos ovivahdit ja Vasaqin tuijottivat hänen peräänsä kummastuneesti, hän ei huomannut sitä. Hänen sydämensä löi samaa kiivasta tahtia askelten kanssa, eikä pelko, jota hän oli pitänyt tiukassa otteessaan viime kuukaudet enää totellut häntä. Ahdistuksen vyyhti purkautui kuin lankakerä ajatusten laukatessa hengästyttävää tahtia.

Hän tajusi puristavansa kirjettä edelleen kädessään vasta, kun työhuoneen ovi oli pamahtanut kiinni hänen takanaan. Hän potki kengät jaloistaan ja luki kirjeen uudestaan ja vielä kerran uudestaan. Merimatkan kosteus oli saanut kuoren turpoamaan ja käpristymään, mutta suojaloitsun ansiosta sisältö oli pysynyt eheänä, eikä muste ollut vettynyt lainkaan. Käsiala oli sama, jonka hän oli nähnyt lukemattomissa samankaltaisissa kirjeissä vuosien mittaan. Hätäisestä käsialasta päätellen kirjoittaja oli toiminut kiireessä.

’Liikekannallepano edelleen käynnissä. Kolmekymmentäviisituhatta sotilasta Morissa, uusia saapuu päivittäin. Kutsunnat koskettavat jokaista sotilaspiiriä. Marssille lähtö heti lumen sulaessa.’

Hänen mielessään ei ollut tilaa muulle kuin Ren’ille. Ajatus etäisyydestä heidän välillään vihlaisi kovemmin kuin koskaan aikaisemmin tämän poissaollessa. Tiesikö tämä millaisen vihollisen saisi eteensä? Pelko tuntui puristavan Oerein sisuskalut umpisolmulle. Hän tunki otteessaan rypistyneen kirjeen taskuunsa.

Parvekkeen lasiovien takaa paljastui erilainen Hol Saro kuin se, jota hän ja Ren’i olivat katselleet tatuointipäivänä monta kuukautta sitten. Savun haju tuntui kitkeränä ilmassa ja sai hänen silmänsä kirvelemään. Hälytyskellojen ääni kaikui kaupungin eri kortteleista eritahtisesti, sekoittuen kesäsateen tasaiseen ropinaan kattoja ja ikkunoita vasten. Se ei riittänyt tukahduttamaan liekkejä, jotka olivat ahmaisseet rakennuksen aivan Galasen laitamilla, taikka palon nostattamaa savupilveä.

Hän olisi antanut mitä vaan nähdäkseen poikansa juuri nyt. Se oli itsekäs toive, Oerei tiesi sen hyvin. Niin kauan kuin Ren’i oli etelässä, hän oli paremmassa turvassa kuin pääkaupungissa konsanaan, olipa hänen tiellään kuinka monta liqaria hyvänsä. Oli niin paljon, mitä Oerei olisi halunnut kertoa hänelle, mutta sitäkin enemmän hän halusi kuulla Ren’in äänen. Tietää, että hän oli kunnossa, elossa.

Oveen koputettiin kolmasti. Kun Oerei ei vastannut, tulija koputti uudestaan.

”Teidän ylhäisyytenne.” Lulan ääni kantoi oven läpi. Hätätilanteessakaan mikään ei saanut häntä joustamaan kohteliaisuussäännöistä ja ryntäämään huoneeseen ilman lupaa. ”Ylhäisyys. Tiedän, että olette siellä.”

Oerei huokaisi. ”Tule sisään.”

Lula näytti yhtä väsyneeltä kuin hänkin. Tämän kasvot olivat menettäneet paljon luontaisesta pyöreydestään kesän mittaan, ja ilman pitkää peruukkiaan hän näytti oudon kuihtuneelta, kuin kaikki väri olisi haihtunut hänestä. Lyhyet ruskeat hiukset ulottuivat hädin tuskin korviin asti ja tekivät hänestä ikäistään nuoremman näköisen. Hän oli kumartamaisillaan, mutta Oerei heilautti kättään ja pudisti päätään ennen kuin hän ehti tehdä muuta kuin taivuttaa niskaansa.

”Aikamme on kortilla,” Oerei sanoi. ”Ei tuhlata sitä turhiin muodollisuuksiin, kun kukaan ei ole näkemässä.”

”Kuten haluatte.” Lula hypisteli tunikansa helmaa, kuten aina, kun ei osannut päättää, mitä tehdä käsillään. ”Kapteenit ovat palanneet kaupungista.”

”Onko uutisia?”

Lula näytti harvinaisen vakavalta. ”He sanoivat, että on parempi, jos kuulette sen heiltä itseltään.”

”Tulen heti.” Oerei kaivoi rypistyneen kirjeen taskustaan uudestaan ja ojensi sen Lulalle. ”Katsoisitko saatko tästä irti mitään. Suojaus oli paikoillaan, kun se toimitettiin, mutta se ei vielä tarkoita, etteikö se olisi käynyt väärissä käsissä matkallaan.”

”Selvä homma,” Lula sanoi ja työnsi kirjeen taskuunsa. ”Kaikki tavanomaiset tarkistukset?”

Oerei nyökkäsi. ”Jos Menusheen on vielä mahdollista löytää jokin reitti, hankkiudu Mrellen puheille. Hän saattaa saada kirjeestä irti jotain, mitä emme löytäisi itse.”

He poistuivat työhuoneesta yhtä aikaa. Oerei ei edes huomannut missä välissä Lula erkani omille teilleen, mutta kun hän kääntyi katsomaan olkansa yli, tämä oli jo tiessään. Käytävän seinäpaneeli liukui takaisin paikoilleen kuin sitä ei olisi koskaan liikutettukaan.


Kirjoittajan löpinät: Ehkä on hyvä, ettei Melkemissä ole puhelimia, koska muuten Ren’in ruudulle ponnahtelisi jatkuvalla syötöllä ahdistavia uutisia ja viestejä kotipuolesta.

Olemme jo ensi vuoden puolella, kun seuraava luku ilmestyy, joten mukavaa loppuvuotta ja joulunaikaa kaikille!

2

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

2 responses to “12: Palava pohjoinen”

  1. jarvis avatar
    jarvis

    Huh, tilanne kotipuolessa on mennyt paljon huonompaan suuntaan. Ei taida Ren’iä odottaa rauha siinä vaiheessa kun pääsee palaamaan kotikonnuilleen.

    Mukavaa joulun aikaa ja vuoden vaihdetta!

    1. Aura avatar

      Ja Ren’i parka on autuaan tietämätön mistään… Kummassakin päässä mannerta kuohuu samaan aikaan. :’)

      Kiitos samoin, toivottavasti pyhät ovat menneet levollisissa merkeissä!