Hatam-Ile, 14. seitsemäskuuta 3045

Leiri oli muuttunut muutamassa päivässä kangastelttojen muodostamaksi pienoiskaupungiksi, joka näytti peittävän Meril-Anin tasangon alleen. Ren’i oli pitänyt lupauksensa olla häiritsemättä akherien elämää, ja armeija oli vetäytynyt puolentoista virstan päähän Hatam-Ilestä, mutta tasanko oli puuton ja laakea, eikä leiriä ollut vaikea erottaa edes pidemmän matkan päästä. Rivisotilaiden asuinalueet oli jaoteltu komppanioiden mukaan pienemmiksi alueiksi, ja pataljoonat muodostivat omia selkeitä kaupunginosiaan värikkäiden telttakankaiden sekamelskassa.

Haukka varjosti kädellä silmiään auringonpaahteessa. Tähystyspaikaltakin oli matkaa leirille melkein virstan verran, mutta hän erotti selvästi leirin keskelle muodostetun erillisalueen, jossa prinssin ja tämän kunniakaartin punaisin lipuin koristellut teltat sijaitsivat.

Hän huomasi parin päivän tarkkailun aikana, että leirin päivärytmi noudatti samaa kulkua lähes tulkoon minuutin tarkkuudella. Aamuharjoitukset, prinssin ja armeijan päällystön kokous, lounas, päivälepo, iltaharjoitukset. Armeija liikkui kuin suuri, öljytty kone, sen jokainen osa tietäen tarkasti, mikä sen paikka ja tehtävä oli. Vedenhaku oli ainoa askare, joka rikkoi monotonian. Leiristä valui tasaisena virtana sotilaita joen yläjuoksulle täyttämään vesiastioita tynnyreistä vesileileihin ja pesusoikkoihin.

Demonit olivat ottaneet Onniarin neuvosta vaarin, Haukka huomasi palatessaan kuudespäivän aamuna takaisin Hatam-Ileen. Hän kaartoi metsikön kautta näköalapaikalle, kolme fasaania toisen käden alla roikkuen, ja seurasi, kuinka sadat sotilaat jakautuivat pareiksi ja harjoittelivat samassa rytmissä. Näky oli häkellyttävä. Heidän hengityksensä sai ilman höyrystymään ja muuttumaan sumuiseksi, mutta harjoituksen tahti ei hidastunut kylmyydestä huolimatta. Haukka oli erottavinaan pitkän, punapäisen hahmon etulinjassa, vaikka tiesi, ettei edes hänen näkönsä yltänyt niin kauas. Hän laskeutui vaivihkaa kalliolta ja jatkoi matkaansa.

---

Ren’i oli edelleen hikinen harjoitusten jäljiltä kiskoessaan kuivan tunikan päälleen ja kiinnittäessään rintapanssarin sen ylle. Aurinko oli juuri hiipinyt horisontin ylle ja sen ensisäteet olivat alkaneet sulattaa yöpakkasen muodostamaa kuuraa, kun Yurau raotti suuren punaraitaisen teltan läppää ja Ren’i astui sisään, kohdaten konsuliensa ja kapteeni Hamrin odottavat katseet.

”Hyvää huomenta, teidän ylhäisyytenne,” Kha’ar sanoi, ja he kumarsivat Ren’ille kevyesti.

Kha’ar oli viidennen legioonan kolmesta konsulista kokenein. Hän oli ansainnut ensimmäiset meriittinsä jo keisari Verqur’ein, Ren’in isoisän, ollessa vasta nuori kruununperillinen, ja johtanut silloisen legioonansa voitokkaasti Karan asarikapinaa vastaan.

Teltan keskellä seisoi jykevä puupöytä, jonka päälle oli levitetty kartta. Hamr nojasi pöytään, tuijottaen karttaa itsepintaisesti kuin odottaen, että se alkaisi puhumaan hänelle.

Ren’i kohensi ryhtiään ja antoi katseensa kiertää kasvoista toisiin. Toisella puolella pöytää Vannuil ja Qel mittailivat häntä katseillaan, ilmeettöminä kuin kivipaadet. Kha’ar siveli mustaa pujopartaansa, vinosti hymyillen. Konsulit olivat kaikki sodan karaisemia ammattisotilaita, ja Ren’i arveli, ettei yksikään heistä ollut alle kaksituhatta vuotta vanha. Ren’i oli heihin verrattuna sylilapsi. Vaikka heidän oli pakko kunnioittaa hänen arvoasemaansa, hän tiesi heidän tarkkailevan jokaista liikettään kuin mittaillen hänen osaamistaan – tai odottaen tilaisuutta iskeä kimppuun ensimmäisestä heikkouden merkistä.

Hänen asemansa oli turvattu vain niin kauan, kun hänellä ei ollut sisaruksia, serkkuja tai omia jälkeläisiä. Se ei estänyt konsuleita arvostelemasta hänen liikkeitään ja päättämästä jo nyt asettuako tukemaan häntä, kun seuraava, väistämätön kiista kruununperimyksestä syttyisi.

”Huomenta, hyvä herrasväki,” Ren’i vastasi, kallistaen päätään. ”Säästän teidät ja itseni turhilta muodollisuuksilta, ottaen huomioon, että olemme kokoontuneet neuvonpitoon joka aamu kuluneiden viikkojen aikana. Mennään suoraan asiaan.”

Rintapanssari ja samettiviitta tuntuivat tukalan kuumilta, mutta hän ei antanut sen näkyä ilmeelläkään. Hän piti huolen siitä, että esiintyi konsulien edessä aina täydessä uniformussa, kiillotettu metalli säihkyen kuin he olisivat matkalla paraatiin eivätkä sotaan.

Qelin puolipitkät letit valahtivat toisen olan yli, kun hän kumartui ja asetti harpin kärjen Meril-Anin tasangon ylle. Hän mittasi etäisyyden Hatam-Ilestä maasillalle sanomatta sanaakaan. Hän oli tumma siinä missä kollegansa Vannuil oli vaalea, ja hänen tiukasti letitetyt hiuksensa olivat yhtä pikimustat kuin hänen ihonsa.

”Puhun siis suoraan,” Vannuil sanoi. Hän oli pitkä ja vahvarakenteinen, ja hänellä oli sellaisen sotilaan tumma, vakaa ääni, joka oli tottunut antamaan käskyjä, ei ottamaan niitä. ”Seitsemäskuun puoliväli on mennyt, ylhäisyys. Akherit ovat viivästyttäneet strategiaamme tarpeeksi puheillaan neuvotteluista, siirtäen ’päätöstään’ kerta toisensa jälkeen.”

Ren’i nyökkäsi merkiksi, että kuunteli.

Vannuil jatkoi, ”heidän suostumuksensa ei merkitse – eikä sen pitäisikään merkitä – yhtään mitään, koska mitään neuvoteltavaa ei ole. Keisarinnan käsky on selkeä. He liittyvät meihin, joko hyvällä tai pahalla.”

”Kaikella kunnioitukselle, ylhäisyys,” Qel puuttui puheeseen, katse edelleen kartassa. ”On ihailtavaa, että olette antaneet heille neuvottelunvaraa. Vapaaehtoisista tulee aina parempia sotilaita, ja tarkoituksemme täällä on ennen kaikkea sitouttaa akherit osaksi keisarikuntaa. Emme halua palata tänne aina viiden vuoden välein pakottamaan heidät takaisin ruotuun.”

”Mutta?” Ren’i kysyi.

Vannuil hymyili, jos sitä saattoi hymyksi kutsua. Naisen silmät olivat niin vaaleansiniset, että ne näyttivät valkoisilta, yhtä valkoisilta kuin hänen hiuksensa, ja Ren’i kavahti hänen katsettaan vaistomaisesti.

”Emme ole täällä heidän vieraanvaraisuutensa varassa, vaan he meidän.” Hänen pistävän katseensa silkka voima olisi riittänyt hyydyttämään heikkohermoisemman rivisotilaan veren. ”Nämä ovat Kishan maita ja he ovat kishalaisia.”

”Tiedän, että he pelaavat aikaa,” Ren’i sanoi.

”Miksi siis odottaa? Molemmat osapuolet tietävät jo, mitä toinen yrittää tehdä,” Qel sanoi.

Ren’i pudisti päätään. ”En usko, että he yrittävät pitkittää tilannetta ikuisuuteen. Olen puhunut heidän päällikkönsä kanssa, ja he tietävät yhtä hyvin kuin mekin, että liqarit ovat tulossa. Aikaa ei ole loputtomiin.” Hän risti kätensä selkänsä taakse. ”Kha’ar, te olette taistelleet Liqariassa. Kuinka pitkä alueen talvi on?”

Kha’ar siveli edelleen partaansa. ”Mantereen pohjoisosassa on nyt keskitalvi. Itärannikko on tasaista, puutonta tundraa, ja Itäiseltä mereltä puhaltavat tuulet tekevät talvesta on ankaran – lähes yhtä ankaran kuin meillä Hol Sarossa. Ilmavirrat pysähtyvät länsirannikon Khuusian vuorijonoon kuin seinään ja jättävät pilvet pyörimään kehää Morin tasankoalueen ylle. Alue ei ala sulamaan ainakaan kahteen kuukauteen.”

”Oletteko varma?” Vannuil kysyi tuikeasti.

”Täysin. Jos merivirrat ovat suotuisia, he voivat odottaa kevättä ja marssille lähtöä aikaisintaan yhdeksäskuun lopuilla. Jos talvi venyy, he saattavat päästä liikkeelle vasta yhdestoistakuun puolella.”

Telttaan laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain Qelin harpin naputus pöytää vasten.

Ren’i katsahti kattoon, mietteliäs ilme kasvoillaan. ”Merenoksen paluuseen on vain pari päivää aikaa. En usko, että liqarit kaivautuvat lumihangesta siihen mennessä, joten voimme yhtä hyvin odottaa akherien päätöstä juhlaan saakka.”

”Ja jos he eivät anna päätöstään silloinkaan, ylhäisyys?” Kha’ar kysyi.

Ren’i muisti keskustelunsa harmaatukkaisen naisen kanssa onnettomuutensa jälkeen ja hymyili. ”Minulla on sellainen tunne, että antavat kyllä.”

Qel huokaisi. ”Jos niin sanotte, ylhäisyys.” Hän otti pöydän reunalle asetetut puiset sotilasfiguurit ja alkoi asettelemaan niitä kartalle. ”No niin, minulla ja Kha’arilla on muutamia ehdotuksia lopulliseksi taistelupaikaksi, joista haluaisimme kuulla mielipiteenne.”

---

Hatam-Ile, 16. seitsemäskuuta 3045

Metsänpohja tuntui erilaiselta mokkanahkaisten akherisaappaiden läpi. Niiden pohja oli ohut ja pehmeä, toisin kuin jäykissä sotilassaappaissa, joita kishalaiset käyttivät osana uniformuaan. Ren’i tunsi jokaisen juuren, pikkukiven ja kohouman niiden läpi, mikä oli tehnyt kipeää ensimmäisen illan ajan, mutta hän oli alkanut turtumaan siihen.

Onniar kulki edellä, jousi olalla roikkuen. Hän oli vienyt Ren’in metsälle kolmena peräkkäisenä iltana, vain kuljettaen tätä eri reittejä ja antaen tämän tottua uuteen ympäristöön. Ren’i oli tuntenut itsensä lapseksi metsästäjän nimetessä puita ja kasveja hänelle. Etelänpyökki, hopeasaarni, aavikon kuivissa olosuhteissa menestyvä lyhytjalava. Monet kuivat pensaat, joita hän oli kuvitellut kuolleiksi, kantoivat piikikkäiden oksien ja kellertävien lehtien suojissa vaaleita läpikuultavia marjoja, jotka sulautuivat ympäristöönsä niin hyvin, ettei niitä tahtonut erottaa. He olivat keränneet niitä monta pussillista ja kantaneet ne Hatam-Ileen.

”Kherumarjoja. Kirpeitä, mutta niistä tulee hyvää viiniä,” Onniar oli sanonut, kun Ren’i söi yhden raakana ja irvisti. ”Saat maistaa parin päivän päästä.”

Hiki valui pitkin Ren’in selkää, kun he kulkivat yhä syvemmälle metsikköön. Erämaa jäi kauas taakse ja hiekkainen maa muuttui mullansekaiseksi saveksi, sitten matalaksi heinikoksi. Puut ja pensaat kasvoivat tiheämmin, ja oksistot jättivät alleen varjoisia kujia, jotka tarjosivat edes vähän helpotusta helteeltä. Ren’i nosti leilin huulilleen ja joi. He olivat kulkeneet jo toista tuntia, vaeltaen paljon kauemmas kuin aikaisempina päivinä, ja hän tunsi väsymyksen painavan raajojaan.

”Mitä me oikein etsimme?” Ren’i kysyi. Selkäreppu tuntui painavammalta joka askeleella, ja sen kantohihnat hiersivät hänen ihoaan. Hän oli vihdoin saanut ensimmäiset kaatonsa akherijousella – kaksi pulskaa fasaania – ja ajatteli kaipaavasti iltanuotiolla paistuvia rasvaisia koipipaloja kunnon oluen kera.

”Kohta näet.” Onniar osoitti vasemmalle ja jatkoi, ”olemme melkein perillä. Tule perässä.”

Lehtipuut kasvoivat niin lähekkäin toisiaan, ettei porotus päässyt metsänpohjaan saakka, ja Ren’i huomasi ilokseen, että puiden juurakot olivat monin paikoin sammalen ja varpujen peitossa. Hän tunsi leukansa loksahtavan, kun he puskivat tiheikön läpi suurelle metsäaukealle.

Auringonvalo pääsi siivilöitymään lehvästön läpi vain hentona, vihreänä hehkuna, joka sai koko lehdon hohtamaan. Sen keskellä seisoi syvä metsälampi, jonka vesi välkehti turkoosina. Ren’i astui lähemmäs. Vesi oli niin kirkasta, että hän erotti pohjan selvästi.

”Se on juomakelpoista,” Onniar sanoi. Hän polvistui vesirajaan ja täytti leilinsä.

Ren’i matki häntä ja täytti omansa, nosti sen huulilleen ja tyhjensi sen yhteen menoon. Hän täytti ja joi leilin tyhjäksi vielä kerran, ja kiersi korkin paikalleen täytettyään sen uudestaan. Valo sai lammenpohjan hienonhienon hiekan kimaltamaan kultaisena. Ren’i pisti kätensä veteen ja kurkotti kohti pohjaa kokeillakseen sitä kädellään, mutta huomasi, että kirkas vesi sai lammen näyttämään matalammalta kuin se todella oli. Hän ei ylettynyt lähellekään pohjaa.

Onniar naurahti. ”Älä kurkota niin, että putoat. Lampi on syvä.”

”Kuinka syvä?”

”Jaa, siinä nelisen metriä, luulisin.”

Ren’i kumartui, kahmaisi vettä kämmeniinsä ja valeli kasvonsa jääkylmällä vedellä. Kylmyys oli helpotus; ajatus lampeen pulahtamisesta tuntui yhtäkkiä houkuttelevalta.

Hän jätti Onniarin istumaan lammen luokse ja tutkaili lehtoa kiertäviä puita lähemmin. Monet niistä näyttivät etäisesti tutuilta. Lehtien muoto ja sahalaitaiset reunat vahvistivat hänen epäilyksensä – pähkinäpuita. Ne eivät kasvaneet yhtä korkeiksi kuin Keski-Kishan pähkinäpuut, ja niiden lehtien väri oli paljon pohjoisia serkkujaan vaaleampi, mutta Syrjämaiden aurinko helli niitä tavalla, mihin pohjoisen talvet eivät kyenneet.

”Nehän ovat jo kypsiä,” Ren’i ihmetteli ääneen ja nykäisi yhden pähkinän irti oksastaan. Pohjoisempana pähkinät eivät kypsyisi vielä moneen Kauarinin kuunkiertoon.

Onniar venytteli ja kellahti nurmikolle. ”Totta kai. Niitä varten me oikeastaan tulimmekin.”

”Ai?”

”Yölaulu pyytää tuomaan niitä joka vuosi juhlia varten. Keräämme niin paljon kuin jaksamme kantaa ja palaamme sitten takaisin.”

Lyhyttä lepohetkeä myöhemmin Ren’i katseli, kun Onniar kapusi puuhun oravan ketteryydellä. Tämä asettui tukevan oksan haaraan istumaan ja alkoi noukkia. Ren’i suojasi päätään ja pysytteli turvallisen matkan päässä, kun lehvästöstä satoi pähkinöitä sellaisella voimalla, että tanner tömähteli ja karkotti linnut lähimmistä puista.

Paljastui, että Onniar oli pakannut reppuunsa juuttikankaasta punottuja säkkejä. He poimivat molemmat reput täyteen, sitten säkit, mikä kävi yllättävän nopeasti. Pähkinät kasvoivat suuremmiksi kuin pohjoisessa – suurin, jonka Ren’i näki, oli lähes hänen nyrkkinsä kokoinen – ja reput olivat niin pullollaan, että ne pysyivät hädin tuskin kiinni. Ren’i sitoi fasaanien jalkojen ympärille narun ja kiinnitti sen vyöltään, ja he aloittivat paluumatkan Hatam-Ileen, kantamukset huomattavasti painavimpina.

”Olet kiitoksesi ansainnut. Apukädet tulivat tarpeeseen,” Onniar sanoi, kun he löysivät viimein tiensä takaisin metsäpolulle.

”Teetkö tämän aina yksin?” Ren’i kysyi, ääni hengästyksestä särkyen. Hänellä ja Onniarilla oli reppujensa lisäksi yksi täysi säkki molemmissa käsissä, ja hän tunsi käsivarsiensa anovan armoa. Onniar oli häntä päätä lyhyempi, eikä Ren’i käsittänyt, miten tämä sai kantamuksensa kuljetettua.

”Tämä oli ennen Hopeapuron ja Pajun heiniä, mutta ajat muuttuvat.” Onniar vilkaisi olkansa yli ja näki Ren’in kysyvän katseen. Hän jatkoi, ”he olivat tarkkailuretkellä Seiyessä, kun liqarit löysivät heidät. Paju – yksi metsästäjistämme – menehtyi, mutta Hopeapuro selvisi. Hän ei pysty enää kiipeämään tai kantamaan mitään painavaa, mutta hänen jousikätensä säilyi.”

”Eikö Mineha parantanut häntä?”

Onniar pudisti päätään. ”Maasillalta on melkein viiden päivän matka Hatam-Ileen. Hopeapuro joutui matkaamaan kaksi viikkoa vammojensa kanssa Liqariasta tänne. Minehan onnistui kyllä pelastamaan hänen henkensä, mikä oli jo pieni ihme itsessään, mutta osa vammoista oli ehtinyt jättää pysyviä vaurioita.”

Ren’i oli pitkään hiljaa. Hopeapuro ontui kävellessään, mutta se ei ollut mitenkään epätavallista sotilaiden keskuudessa, eikä Ren’i ollut kiinnittänyt siihen liiemmälti huomiota. Tämä oli Onniarin lisäksi hänen tapaamistaan akhereista eloisin ja puheliain: oli vaikea ajatella häntä kuoleman kielissä.

”Liqareilla on paljon vastattavaa,” Ren’i sanoi synkästi. ”Pidän huolen, että heiltä menee siihen ainakin viikko, jos vain suinkin pystyn.”

Onniar pysähtyi. Hän katsoi Ren’iä pitkään.

”Ren’i,” hän sanoi hiljaa. ”Te olette samoja taivasheja kuin liqaritkin, kai sinä sen tiedät?”

”Niin, no… Toki he ovat samaa lajia kuin me, mutta heimomme erosivat toisistaan jo kauan sitten.”

”Kulttuurinne ja kielenne ovat monin tavoin erilaisia, se on totta, mutta meidän näkökulmastamme teidän ja heidän välillä ei ole eroja. Se, mitä liqarit tekivät, sen kishalaiset ovat tehneet lukemattomille akhereille kauan sitten, ja tulevat tekemään jatkossakin.” Hänen äänensävynsä oli toteava, tyyni, mikä viilsi paljon syvemmältä kuin Haukan avoimet syytökset. ”Tämä on kotimme, emmekä halua liqareja tänne sen enempää kuin tekään. He murskaisivat meidät jalkoihinsa epäröimättä – tappaisivat senkin vähän, mitä kulttuuristamme on jäljellä, vain päästäkseen teikäläisiin käsiksi.”

Ren’i tuijotti häntä. Onniar hymyili surullisesti.

”Se, mitä he tekivät Pajulle ja Hopeapurolle, oli hirveää, mutta kysy itseltäsi rehellisesti: miten se eroaa siitä, mitä me olemme jo joutuneet kestämään kaikki nämä vuosituhannet?” Onniar hiljensi hänet pudistamalla päätään. ”Sinun ei tarvitse vastata minulle, Ren’i. Mutta opettajanasi haluan, että katsot asioita toisesta näkökulmasta, niin epämukavaa kuin se joskus onkin.”

Loppumatkan ajan ainoat äänet olivat lintujen liverrys ja tuulen humina puiden latvoissa. Ren’i keskittyi vain seuraavaan askeleeseen ja taas seuraavaan, eikä hän saanut sanaa suustaan ennen kuin he saapuivat paikkaan, jossa käyrähammasilves pentuineen oli käynyt heidän kimppuunsa.

”Onniar,” hän sanoi. Hänen helpotuksekseen Onniar vilkaisi häntä ja hymyili tavalliseen tapaansa. ”Olen tässä miettinyt erästä asiaa. Tähyäjäsi tuntevat maasillan paremmin kuin me. Onko sitä mahdollista ylittää kokonaisen armeijan voimin?”

”Mistäs tämä oikein tuli?”

”Olemme pohtineet erästä strategiaa konsulieni kanssa. Kävi miten kävi, me tarvitsemme suunnitelman.”

Onniar hidasti sen verran, että Ren’i sai otettua hänet kiinni. He kävelivät rinta rinnan, Onniarin näyttäessä mietteliäältä.

”Onhan se periaatteessa mahdollista,” hän sanoi, ”mutta jos ajattelet viedä joukkosi yli, kehottaisin harkitsemaan.”

”Miksi? Jos liqarit pystyvät siihen, pystymme mekin. Voisimme käydä heidän kimppuunsa ennen kuin talvi päättyy. He eivät ole tottuneet sodankäyntiin lumihangessa, mutta me olemme.”

”En epäile sitä,” Onniar sanoi tyynnyttävästi ja nyökäytti päätään. ”Mutta maasillan ylitys on vaikeaa laskuveden aikaankin. Joutuisitte lähettämään joukkonne yli muutaman kymmenen sotilaan ryppäissä, ja he joutuisivat jäädä odottamaan jollekin saarista, kun vesi alkaa taas nousta. Saarten ylittämiseen menee kahdesta kolmeen päivää, kokonaiselle armeijalle luultavasti viikkoja, enkä usko, että kaikki selviäisivät siitä.”

”Onko paikka tosiaan niin vaarallinen?”

”Vaarallisempi. Nousuvesi ei peitä luotoja kokonaan, mutta meri puhaltaa myrskyjä kohti Sumujen niemeä yhtenään, ja korkeat aallot voivat pyyhkiä niin akherin kuin taivashinkin mennessään. Kalliot ovat liukkaita ja jyrkkiä, ja luotoja ympäröivät terävät karikot koituisivat putoajien kohtaloksi.” Onniar piti tauon. ”Kuka ikinä lähteekään ylittämään niemeä tulee kärsimään hirveitä miestappiota.”

Ren’i nyökkäsi. ”Ymmärrän. Jos liqariarmeijan vahvuus on sellainen kuin olemme kuulleet, otamme heidät vastaan puolustusasemista, ja tarvitsemme omat joukkomme täysimääräisinä, jos mielimme voittaa.”

Aurinko oli jo painumassa mailleen, kun he ylittivät sillan ja palasivat kaupunkiin. Vanhimpain talon ovet olivat säpissä ja valkea savuvana nousi taivaalle, puhuen selvää kieltään siitä, että vanhimmat istuivat kokouksessa edelleen, kuten olivat tehneet joka päivä viimeiset pari viikkoa. Ren’i työnsi harmistuksensa syrjään ja seurasi Onniaria aukion halki yhdelle sivukujista. Koristelyhtyjä ja -kankaita roikkui lähes joka ikkunasta, mutta lyhtyjä ei oltu sytytetty lähestyvästä yöstä huolimatta.

Lyhdyt syttyvät Merenoksen noustessa, Ren’i muisti vanhan akherinaisen sanoneen hänelle. Juhla oli seuraavana päivänä ja valmistelut olivat täydessä vauhdissa, päätellen kodeista kantautuvista herkullisista tuoksuista.

Onniar pysähtyi kujan perimmäisen talon ovella ja koputti kolmasti. Sisältä kantautui naurua, joka tuli yhä lähemmäs, kunnes ovi avautui. Ovesta tulvahti valtava pilvi vesihöyryä ja Ren’i tunsi vatsansa kurisevan, kun hän haistoi paistuvan lihan ja juuresten tuoksun. Ruskeaihoinen ja mustahiuksinen akherinainen virnisti nähdessään heidät.

”Jo oli aikakin,” hän sanoi ja viittilöi heille. ”Tulkaa sisään. Saatte auttaa kuorimisessa.”

Onniar huokaisi äänekkäästi. ”Sitä minä vähän pelkäsinkin.”

He astuivat sisälle ja Ren’i sulki oven heidän perässään. Talon sisäseinät olivat samaa kellertävää hiekkakiveä kuin ulkoseinätkin, ja ne oli koristeltu monin paikoin värikkäillä seinäryijyillä. Ikkunasyvennöksissä ja pöytätasoilla seisoi öljylamppuja, joiden valossa koko talo kylpi. Paikka oli kodikas ja hyvin siisti.

Ren’i vilkaisi kantamuksiaan ja seisoi hievahtamatta ovensuussa, yrittäen vaivihkaa potkia saappaita jaloistaan, mutta nainen naurahti ja sanoi, ”älä turhaan riisu kenkiä. Siivoamme vasta, kun saamme ruoanlaiton valmiiksi.”

Jokin hänen piirteissään näytti etäisesti tutulta. Ren’i mutisi anteeksipyyntönsä kävellessään Onniarin perässä toiseen huoneeseen, rasvan houkutteleva käry voimistuen joka askeleella, ja yritti olla ajattelematta Ruanin ilmettä, jos tämä näkisi hänen kävelevän vieraassa asunnossa kengät jalassa.

Keittiö oli kirkkaasti valaistu ja joka tasolla oli purkkeja, kulhoja, vateja ja leikkuulautoja. Avoimen tulisijan sijaan huoneessa oli suuri leivinuuni, joka peitti lähes koko seinän. Koukuista riippui hiilihankoja ja paistinpannuja, kattiloita ja ritilöitä sekä niin monia veitsiä, ettei Ren’i ollut nähnyt moista arsenaalia edes armeijan asevarastossa. Hopeahiuksinen nainen työnsi juuri lihavartaita uuniin, ottaen toisella kädellä tukea kävelykepistä. Hän vilkaisi olkansa yli ja Ren’i tunnisti hänet siinä samassa, vaikka nainen oli pukeutunut vaaleaan, löysään leninkiin metsästysvaatteidensa sijasta.

”Kas, lisäkäsiä,” Hopeapuro sanoi. Hänen silmänsä osuivat Ren’in tuomiin fasaaneihin. ”Laske nuo pöydälle – joo, siihen leikkuulaudan viereen. Pähkinät voitte kaataan noihin vasuihin,” hän sanoi ja osoitti nurkassa lojuvia puisia, pesusoikon näköisiä astioita.

”Onko tämä sinun talosi?” Ren’i kysyi asetellessaan fasaanit pöydälle.

”Minun ja vaimoni.”

”Vaimosi?”

Hopeapuro virnisti, kun tumma nainen kumartui suukottamaan hänen poskeaan. Hän oli pitkä ja pyöreä siinä missä Hopeapuro oli lyhyt ja pajunvitsamaisen siro, eikä Ren’i voinut olla tuijottamatta naisen kasvoja. Hänellä oli samanlaiset kulmikkaat kasvot, täyteläiset huulet ja ylpeä nenä kuin…

”Minä olen Yölaulu,” hän sanoi. Hymy korosti hänen teräviä poskipäitään. ”Pahoittelut serkkuni puolesta, jos olet joutunut sietämään hänen seuraansa viime päivinä.”

Ren’i räpäytti silmiään. ”Sinä olet Haukan serkku.” Tietysti. Hän näki yhteneväisyydet heidän välillään selvästi, vaikka Yölaulun ilme pehmensi vaikutelmaa. Hän ravisteli itseään henkisesti ja hymyili takaisin. Missä hänen käytöstapansa olivat? ”Minä puolestaan olen Ren’i. Hauska tutustua.”

”Tiedän,” Yölaulu sanoi huvittuneesti. ”Olin paikalla, kun te saavuitte.”

”Ai niin, niinpä taisit olla.”

”Mukavaa kuitenkin tehdä tuttavuutta henkilökohtaisesti.” Hän asetti kätensä rintansa päälle ja kumartui hiukan. ”Näinhän teillä päin tervehditään, vai kuinka?”

Ren’i kiiruhti vastaamaan eleeseen. ”Kyllä, juuri noin.” Hän vilkaisi Onniaria silmäkulmastaan. ”Tuota, miten täällä päin tervehditään toisia kohteliaasti?”

Yölaulun hymy leveni. Hän ojensi kätensä Ren’ille ennen kuin Onniar ehti väliin. ”Anna minulle kätesi. Oikea käsi, ei vasen. Perheenjäsenet kättelevät vasemmalla, uudet tuttavuudet oikealla.”

He kättelivät. Yölaulun ote oli vahva ja hän katsoi Ren’iä suoraan silmiin, mikä hermostutti häntä. Naisen silmät olivat samanväriset ja -muotoiset kuin Haukan, ja Ren’i tunsi olonsa hämilliseksi niiden edessä.

Uuninluukku kolahti kiinni ja Hopeapuro asetti uunikintaat lähimmälle työtasolle. ”Kulta, pidätkö paistinpannua silmällä, ettei ruoka pala pohjaan?” Yölaulu astui hänen ohitseen ja nosti suuren paistinpannun päälle lasketun kannen, mikä täytti huoneen hedelmäisellä tuoksulla. Hopeapuro käänteli molemmat fasaanit, tutkaillen niitä huolellisesti. ”Nämä molemmat on hyvin ammuttu. Nuoli ei ole jättänyt isoa koloa siiven alle.”

”Kiitä oppipoikaani. Hän ampui molemmat,” Onniar sanoi. Hän oli jo kyykistynyt lattialle ja alkanut kuorimaan pähkinöitä linkkuveitsen avustukselle.

”Akherijousella?”

”Jep.”

Hopeapuro kohotti kulmiaan. ”Jopas jopas. Ehkä sinulla on vielä toivoa jäljellä,” hän sanoi Ren’ille, joka hymähti. ”Otapa hanskat. Saat kyniä ne itse, kun kerran kaadoitkin ne. Osaatko tehdä sen?”

”Osaan. Pohjoisessakin syödään fasaania.”

Hopeapuro seurasi vierestä, kun Ren’i alkoi kynimään lintuja. Hän nyökkäsi tyytyväisenä, kun ensimmäinen lintu oli vapautettu höyhenistään, ja jätti Ren’in työstämään toista. Hetken päästä uuninluukku avautui taas ja keittiöön tulvahti uusi pilvi kuumaa höyryä. Ren’i tutkaili telineessä olevia veitsiä, yrittäen löytää jotain fileointiin sopivaa, kun Hopeapuro taputti häntä olalle.

”Älä leikkaa niitä liian ohuiksi tai liha kuivuu paistettaessa,” hän sanoi ja ojensi Ren’ille lihaveitsen.

Hänen leikkausjälkensä jätti toivomisen varaa, mutta hän osasi erotella linnun kaikki syömäkelpoiset osat luista ja jänteistä niin tarkasti, ettei mitään joutuisi hukkaan. Yölaulu otti kulhon, jonne hän oli kerännyt leikkaamansa lihapalat ja vilkaisi häntä säälien.

”No, yritit varmasti parhaasi. Eipä se niiden makuun vaikuta,” hän sanoi käännellessään rosoiset fileet pannulle hedelmäkuutioiden sekaan. Ren’i käänsi kuumottavat kasvonsa toisaalle ja yritti olla huomaamatta Onniaria, joka hytkyi äänettömästä naurusta.

”Anteeksi,” Ren’i mutisi.

Hopeapuro väläytti hänelle leveän hymyn. ”Älä välitä hänestä. Tärkeintä on, että autat.”

”Se pahansisuinen kapteeni ei kuulkaas hypi riemusta, kun kuulee teidän muuttaneen hänen prinssinsä keittiöapulaiseksi,” Onniar huomautti, heristäen kuorimaveistä heidän suuntaansa.

Hopeapuro vilkaisi ympärilleen ja kohautti harteitaan. ”Hassua. Minä en näe täällä kuin kaksi hikistä metsästäjää, jotka läpättävät enemmän kuin tekevät töitä. Missä te muka prinssin näette?”

Ren’i ei voinut estää itseään naurahtamasta.

Hänen kyseenalaiset keittiötaitonsa eivät estäneet toisia laittamasta häntä töihin. Hän oli ehtinyt seistä toimettomana vain kymmenisen sekuntia, kun sai eteensä puhtaan leikkuulaudan ja rivin verenpunaisia, pitkulaisia juureksia, jotka jättivät tahroja joka paikkaan, sitten omenia, persikoita, aprikooseja, ja koko liudan värikkäitä vihanneksia, joiden nimiä ei tiennyt. Jompikumpi naisista otti hänen täyttämänsä kulhot heti, kun hän sai yhden erän valmiiksi, ja lisää aineksia ilmestyi hänen eteensä ennen kuin hän oli edes ehtinyt huuhtelemaan veistänsä.

Hän kuunteli Yölaulun ja Hopeapuron puheensorinaa puolella korvalla, kun nämä rupattelivat ja naureskelivat keskenään. Onniar oli istahtanut lattialle; hän oli puolessa välissä urakkaansa ja hyräili työskennellessään pähkinänkuorten armeija ympärillään. Manuaalisen työn rytmissä oli jotain sellaista, mikä vei Ren’in keskittymisen kokonaan, ja hän unohti väsyneiden raajojensa kivistyksen ja pitkän päivän rasitukset. Talo oli pieni, mutta viihtyisä, ja hän tunsi itsensä oudon tervetulleeksi erikoisesta tilanteesta huolimatta.

Ren’illä oli tunne, ettei ollut koskaan ollut oikeassa keittiössä. Hän oli toki poikavuosinaan livahtanut palatsin keittiötiloihin kähveltämään (ja aikuisempana kiltisti pyytämään) välipalaa harjoitusten välissä tai yön pimeinä tunteina, mutta palatsin keittiössä oli aina kymmenittäin palvelijoita työn touhussa, eikä sitä voinut kutsua kodikkaaksi parhaalla tahdollakaan. Se oli kolkko, virallinen paikka, jossa tilaa oli vain kiireelle, eikä kruununprinsseillä tai sotilailla ollut sinne asiaa opettelemaan, kuinka taikinaa vaivataan.

Ne harvat, joita hän oli kasvaessaan ajatellut ystävinään, olivat toisia sotilaita kasarmilta, eivätkä sotilaat vierailleet toistensa kotona. Hänen kotinsa olivat kasarmit ja tien tomu jalkojen alla. Niihin ei kutsuttu, niihin käskettiin, ja hän oli aina ollut hyvä noudattamaan käskyjä.

Yölaulu avasi keittiön ikkunan huomatessaan Ren’in kuivaavan hikisiä kasvojaan paidanhelmaan, ja keittiön kuumuus helpotti. Toisista taloista kantautui puheen, naurun ja ruoanlaiton ääniä, ja tuoksut paljastivat, etteivät monet naapureista menisi aikaisin nukkumaan.

”Ehkä meidän pitäisi päästää heidät lähtemään,” Hopeapuro sanoi lopulta, kun Ren’i oli alkanut haukottelemaan muutaman minuutin välein. ”Mielellään ennen kuin saamme sijata vierasvuoteen.”

Onniar kömpi ylös lattialta ja varisti roskat housuistaan. Hän ei näyttänyt väsyneeltä, mutta se ei yllättänyt Ren’iä: tämä oli sanonut, että suurin osa akhereista nukkui pitkälle iltapäivään kesäaikaan.

”Kai sinä tulet juhlaan huomenna?” Yölaulu kysyi Ren’iltä.

”Totta kai.”

Hän hymyili, mikä sai hänet muistuttamaan Aredia melkoisesti. ”Hienoa. Saat huomata, että ruoka maistuu paremmalta, kun sen tekemiseen on itse osallistunut.”

Yö oli tähtikirkas, eikä matka Hatam-Ilestä leiriin tuntunut yhtä pitkältä kuin yleensä. Ren’i peseytyi, vaihtoi puhtaan aluspaidan ylleen ja kömpi vällyjen väliin, varmana siitä, että nukahtaisi minuuteissa. Kylmä ilma kipristeli hänen poskiaan ja sai hengityksen höyryämään, ja hän kuuli Onniarin sanat päässään.

’Miten se eroaa siitä, mitä te olette tehneet meille?’

Ajatus piti häntä hereille pitempään kuin hän oli valmis myöntämään, ja kun hän lopulta nukahti, hän uneksi aavikoista ja tulimyrskyistä.

---

---