Hatam-Ile, 7. – 11. kymmeneskuuta 3045

Viestit solan ja leirin välillä kulkivat tuskastuttavan hitaasti. Puolitoista päivää oli kulunut ensimmäisistä savumerkeistä, kun purppurajuovahaukka taiteltu kirje jalkaansa sidottuna singahti Hatam-Ileen ja antoi yhden Onniarin metsästäjistä ottaa itsensä kiinni. Viesti oli lyhyt.

Kahta päivää myöhemmin saapui veremiläinen viestinviejä armottomasta ratsastuksesta nääntyneen koorin selässä ja vahvisti sen, mitä kirjeessä oli sanottu.

Liqarian rannikolta nousi savua. Armeija oli lähtenyt liikkeelle.

Kokous venyi aamun pikkutunneille. Ren’i, Ared ja akherivanhimmat katselivat sumein silmin, kun konsulit Agal ja Venu kokosivat joukkonsa vain tuntia sarastuksen jälkeen ja lähtivät marssimaan aavikon halki.

Ren’i ei ollut varma, missä vaiheessa Onniar oli alkanut osallistumaan kokouksiin, mutta tämä kiisteli kovaäänisesti Vannuilin kanssa strategiasta heidän jakaessaan akherivapaaehtoiset joukkueisiin.

”Akheri ei käytä haarniskaa,” hän toisti uppiniskaisesti jo kolmatta kertaa, välittämättä konsulin vastaväitteistä tuon taivaallista. ”Jousimiehen kuuluu olla nopea jaloistaan. Ei se onnistu sellaisen rautapaljouden kanssa.”

”Sotilaan lähettäminen etulinjaan ilman asianmukaisia varusteita olisi murha, mies hyvä.”

Onniar suoristautui. Hänen silmissään oli sama itsepintaisen ylpeä pilke, jonka Ren’i oli nähnyt Haukalla tuhansia kertoja. ”Olemme vapaaehtoisia, emme palkkasotilaita. Taistelemme rinnallanne omilla ehdoillamme tai emme ollenkaan.”

Lopulta Vannuil nosti kätensä pystyyn ja antoi periksi. ”Luovutan! Pidäkin huoli, että he pysyvät etujoukkojen takana niin paljon kuin mahdollista.”

Onniar virnisti. ”Ole huoleti, tyttöseni. Tiedän kyllä mihin teidän pitkäjousenne kantama pystyy.”

Kuulomatkan päässä olevat taivashisotilaat näyttivät siltä kuin olisivat kaikki vetäneet vettä väärään kurkkuun, mutta Vannuil suhtautui tytöttelyyn yhtä välinpitämättömästi kuin ylimetsästäjän vokotteluyrityksiin. Jos Qel ja Kha’ar olivat kuunnelleet sananvaihtoa, he näkivät parhaaksi olla kommentoimatta asiaa.

Päällystöstä kukaan ei nukkunut enää täysiä yöunia. Kokoukset konsulien ja vanhimpain neuvoston kanssa pitivät Ren’in ylhäällä pitkälle yli puolenyön, ja hän olisi vaihtanut kaiken maallisen omaisuutensa vielä yhdestä päivästä ja yöstä mökin rauhassa. Oli päiviä, jolloin hän ja Haukka eivät nähneet toisiaan kertaakaan, toisinaan taas Haukka odotti häntä kokoustalon ulkopuolella. Tunne hänen läsnäolostaan kantoi Ren’iä pitkien, uuvuttavien päivien halki. Heillä ei ollut aikaa juuri muuhun kuin muutamaan lauseeseen ja hätäisesti vaihdettuun suudelmaan noina viikkoina, eikä Haukka nähnyt häntä koskaan ilman puolihaarniskaansa.

Ren’in epäilyksistä huolimatta kapteeni oli pitänyt lupauksensa. Hän oli pidättäytyväinen, joskaan ei varsinaisesti kohtelias, puhuessaan akherivanhimpien kanssa, ja vaikka hän varmasti tiedosti olevansa tarkkailun alaisena, hän ei antanut sen näkyä työssään millään lailla.

Siitä huolimatta Ren’i piti huolen, että tällä oli seurassaan aina vähintään kaksi sotilasta kunniakaartista. Hän oli nimittänyt Savan ja Luwain, vaalean taivashinaisen Karasta, kapteenin henkilökohtaisiksi apulaisiksi. Sava oli kasvanut Meril-Anin monikulttuurisessa ympäristössä, ja Karan väestöstä lähes puolet oli asarialkuperää. He tunnistivat vaaran paikat Ren’iä paremmin ja osasivat pitää kapteenin poissa turhien ärsykkeiden luota, mikä oli helpompaa Meril-Anin legioonien siirryttyä pois Hatam-Ilen liepeiltä. Agal ei suinkaan ollut ainoa eteläisten legioonien ei-täysiveristä alkuperää oleva sotilas, kuten Ren’i oli kuluneiden viikkojen aikana huomannut, ja tapa, jolla kapteeni katsoi heitä, ei jättänyt mitään arvailujen varaan.

---

Hatam-Ile, 24. kymmeneskuuta 3045

Viikot kuluivat jatkuvan sateen moukaroidessa Hatam-Ileä, mutta sotaharjoitukset eivät tauonneet hetkeksikään. Haukka kävi metsällä yksin Hopeapuron kanssa. Kaikki muut metsästäjistä harjoittelivat päivittäin muiden vapaaehtoisten joukossa nyt, kun Onniar osallistui heidän opettamiseensa. Sateiden aikana riistalle ei ollut samanlaista tarvetta kuin kuivana kautena, mutta Haukka tiesi Hopeapuron kaipaavan samaa kuin hänkin – jotain tapaa paeta raastavaa toimettomuuden tunnetta. Useimpina päivinä he vaihtoivat hädin tuskin kahta sanaa keskenään, mutta pitkät tunnit luonnon hiljaisuudessa tyynnyttivät Haukan pahimman levottomuuden ja auttoivat häntä nukkumaan silloin, kun huoli tulevasta olisi muuten pitänyt häntä hereillä.

Oli kymmeneskuun viimeinen viikko, kun tähyäjät ilmoittivat, että vihollisarmeija oli saavuttanut Seiyen pohjoisrannikon.

”Onko se varmaa?” Nemeken kysyi Om-Varin vaakunaa kantavalta tähyäjältä tämän laskeuduttua koorinsa selästä.

Tähyäjä nyökkäsi, hengittäen melkein yhtä raskaasti kuin ratsunsa. ”Kapteenimme lähetti etuvartion puoliväliin maasiltaa tutkimaan tilannetta. Liqarit ovat alkaneet lähettämään partioita ylittämään saaria.”

Tämä vaihtoi virkeämpään ratsuun ja lähti ratsastamaan takaisin kohti solaa vielä samana iltana jäämättä edes lepäämään.

---

Iltasade oli alkanut rummuttaa ikkunaruutuja vasten, kun mökin oveen koputettiin. Haukka sulki kirjansa ja nousi ylös, huopa lattialle valahtaen. Hän oli tuntenut tutun läsnäolon lähestyvän ja jättänyt oven auki tarkoituksella. Kun Ren’i astui sisään, hän näytti uupuneelta. Märästä viitasta syntyi lätäkkö kynnykselle. Haukka tiesi hänen ilmeestään, että jotain oli tapahtunut.

”Uutisia leiristä?” Haukka kysyi.

Ren’i huokaisi ja veti oven kiinni takanaan.

”Kerron kohta. Auttaisitko minut ulos tästä,” Ren’i pyysi ja napautti rintaansa nyrkillä.

Haukka astui lähemmäs, laski kätensä rintapanssarin kylmälle metallille ja katsoi häntä kunnolla. Likomärkänä ja väsyneenäkin Ren’i oli sotilas päästä varpaisiin, ja niin komea sotisovassaan, että Haukan kurkkua kuristi. Hän otti Ren’in kasvot käsiinsä ja suuteli häntä pitkään. Ren’i kiersi käsivartensa hänen ympärilleen hellävaroen.

”Vaatteesi kastuvat,” hän mutisi.

”Hitot siitä,” Haukka vastasi. Hän pyyhkäisi Ren’in kasvoihin liimaantuneet suortuvat tämän korvan taakse. ”Kerro.”

Ren’i epäröi. ”Lähdemme marssille.”

”Koska?”

”Huomenna.”

Haukka oli hetken hiljaa ja suuteli sitten häntä uudestaan, entistä intohimoisemmin. Vei aikaa ennen kuin hänen tottumattomat sormensa saivat autettua Ren’in ulos varusteistaan osa kerrallaan. Rintapanssari tipahti lattialle saappaiden ja hanskojen seuraksi. Nahkaremmit olivat jättäneet painaumia tatuoituun ihoon, ja Haukka pysähtyi katsomaan niistä jokaista tahtomattaan.

Sanoja ei tarvittu, kun Haukka tarttui häntä kädestä ja veti hänet mukanaan makuunurkkaukseen. He riisuivat toinen toisensa kaikessa rauhassa, pysähtyen varastamaan suudelman tai kaksi vaatekappaleiden välissä. Ren’in posket helottivat hänen käydessään polvilleen Haukan eteen. Hän katsoi Haukkaa kuten janoinen mies keidasta, ja Haukka tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä.

”Älä,” hänen onnistui protestoida, vaikka ääni tuntui tarttuvan kurkunpohjaan. ”Ei kruununprinssin sovi polvistua kenenkään edessä.”

Ren’i laski kätensä hänen lanteilleen ja hymyili. ”Päinvastoin. Et uskoisi kuinka usein sitä joutuu tekemään tässä roolissa.” Hänen lämmin hengityksensä kutitti Haukan ihoa. ”Anna minun näyttää kuinka paljon olen kaivannut sinua.”

Haukka antoi.

Yö tuntui tavallista pidemmältä, mutta väsymyksestä huolimatta Ren’i ei osoittanut nukahtamisen merkkejä. Haukka piteli häntä sylissään, hiljalleen hänen hiuksiaan silitellen, ja kuunteli hänen sydämenlyöntiensä levotonta rytmiä. Se toi mieleen pitkät talviyöt Liqariassa ja ne hiljaiset tunnit epätietoisuudessa, jotka hän oli kuluttanut Ren’in unta valvoen.

Ren’i päästi tuskastuneen huokaisun ja laski päänsä Haukan olkaa vasten. ”Anteeksi. Pidän sinuakin hereillä.”

”Tuskin,” Haukka totesi. ”Menen yleensä nukkumaan lähellä aamunkoittoa.”

”Niin myöhään?”

Hän kohautti harteitaan, tai ainakin yritti, mikä oli varsin hankalaa Ren’in painon alla. ”Olen yövalvoja. Se teki vanhempieni elämästä mielenkiintoista, kun olin pieni.”

Ren’i pureskeli alahuultaan miettiessään. Kun hän puhui, hän kuulosti siltä kuin olisi asetellut sanansa varovasti. ”Millaisia he olivat? Vanhempasi?”

Haukka oli pitkään hiljaa. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, ensikertaa sen jälkeen, kun hän oli paennut Hatam-Ilestä, hän ajatteli vanhempiaan toden teolla. Heidän hymyjään, heidän ääniään ja käsiensä lämpöä. Jokainen yksityiskohta nousi mieleen kuin itsestään, yrittämättä, vaikka hän oli pelännyt vuosien tehneen tehtävänsä ja haihduttaneen jotain olennaista heidän muistoistaan.

”Anteeksi. Ei olisi pitänyt kysyä,” Ren’i kiirehti sanomaan, ja Haukka havahtui siihen, että oli ollut vaiti jo monta minuuttia.

Haukka taputti hänen olkaansa tyynnyttävästi. ”Olin vain ajatuksissani.” Suru äidin ja isän poismenosta ei ollut kadonnut minnekään, mutta Haukan yllätykseksi pahin kipu oli laantunut. Osa siitä olisi hänen mukanaan aina, hän tiesi sen, mutta ajatus ei tuntunut enää lamaannuttavalta. Muistoista oli tullut vain muistoja ja kaipauksessa oli jotain pysyvää, eikä häntä pelottanut katsoa sitä silmiin kuten ennen. ”Isäni nimi oli Rusko. Hän oli, no, aika lailla samanlainen kuin Onniar. Hilpeä, hyvä kuuntelija, vaikkakin täynnä huonoja vitsejä. He olivat pikkuserkkuja.”

”Oliko hänkin metsästäjä?”

Haukka naurahti. ”Ei, ei. Hän oli niin surkea käsittelemään työkaluja, että olisi todennäköisemmin ampunut metsästyskumppaneitaan kuin riistaa. Äitini ei antanut hänen edes hakata halkoja – pelkäsi kai, että hän pääsisi vielä hengestään.” Haukka hymyili tahtomattaan. ”Isä piti huolta talosta ja meistä – minusta ja serkuistani – ja ruokki lähes koko perheemme. Hitto vie, että kaipaan hänen lihapataansa toisinaan.”

Ren’i kierähti vatsalleen ja risti käsivartensa Haukan vatsalle. Tämän kaulan ympärillä roikkui lyhyestä ketjusta sama hopeakoru kuin ennenkin. Se tuntui omituisen viileältä Haukan ihoa vasten, aivan kuin ruumiinlämpö ei olisi tarttunut siihen lainkaan.

”Entä äitisi?”

”Sateenharso. Hän oli seppä ja vahva kuin härkä, vaikkei sitä olisi hänestä uskonut. Hän oli Arediakin lyhyempi, mutta jaksoi silti kantaa meitä kolmea kuin emme olisi painaneet mitään.”

”Hänellä oli kaunis nimi.”

”Niin oli,” Haukka sanoi pehmeästi. ”Hän oli puoliksi omvarilainen, mutta isovanhempani antoivat hänelle hatamileläisen nimen.”

”Se selittää sepäntaidot,” Ren’i sanoi. ”Kuukivi mainitsi, että Om-Varissa on kaivoksia. Osasiko hänkin työstää kvartsia, kuten Kuukivi?”

Haukka nyökkäsi. ”Hän oli kätevä käsistään – ja kova pitämään jöötä niin pajassa kuin kotonakin. Hänen kanssaan oli turha yrittää tinkiä, hän ei joustanut tuumaakaan. Heistä kahdesta äiti oli se, joka tuli komentamaan meitä nukkumaan.”

”Olitteko te kaikki kolme yökukkujia?”

”Minä ja Yölaulu vain.”

Ren’i hymyili. ”Olin kuulemma samanlainen. Isäni tosin tuppaa olemaan iltavirkku, joten se ei haitannut häntä.”

Haukka arveli, ettei hänellä ollut toista vanhempaa; ainoa, josta hän oli Ren’in koskaan kuullut puhuvan, oli tämän isä. ”Armeijarytmiin tottuminen mahtoi olla vaikeaa.”

”On se sitä vieläkin. Joudun opettelemaan sen uudestaan joka vuosi, kun kesä on ohi.” Ren’i venytteli. ”Viihtyisit Hol Sarossa. Kauppiaita ja sotilaita lukuun ottamatta kaupunki herää henkiin auringonlaskun jälkeen.”

Haukan oli vaikeaa kuvitella itseään suurkaupunkiin, etenkään demonivallan kansainväliseen keskukseen, josta käsin jo Quan itse oli hallinnut kasvavaa keisarikuntaansa. Verem oli akherikaupungeista suurin ja vanhin, eikä sekään ollut Kishan mittapuulla juuri muuta kuin kyläpahanen. Jos hän oli tuntenut olonsa epämukavaksi vieraillessaan Veremissä vanhempiensa kanssa nuorena, miten hän pärjäisi miljoonakaupungissa demonienemmistön ympäröimänä?

”Enpä tiedä,” hän sanoi. ”Mitä tekemistä akherilla olisi teikäläisten kaupungissa?”

”Hol Sarossa asuu muitakin akhereita,” Ren’i huomautti. ”Näyttäisin sinulle keisarillisen kirjaston. Pitäisit siitä, usko pois. Ja voisit tutustua perheeseeni.”

Haukka hymähti. ”He varmaan hyppivät riemusta, kun näkevät minut.”

”Olen tosissani.”

”Niin olen minäkin. Tiedän, mitä teikäläiset ajattelevat tyhjäverisistä. Olen nähnyt miten kapteenisi kohtelee meitä.”

”Eivät he kaikki ole sellaisia,” Ren’i sanoi. ”Isäni pitäisi sinusta. Setäni myös, ja Nahere.”

”Entä tätisi?”

Ren’i nielaisi. Hän oli yrittänyt olla ajattelematta tätinsä reaktiota. ”Puhun hänelle, kun palaamme pohjoiseen. Hän luottaa minuun. Olen varma, että saan kyllä hänen päänsä kääntymään.”

”Hän on keisarinna.”

”Hän on silti tätini. Hän heltyy kyllä lopulta.” Haukka loi häneen pitkän, vakaan katseen. Ren’i katsoi yhtä itsepintaisesti takaisin. ”Hän kasvatti minut isäni kanssa, Haukka. Tiedän, että hän haluaa parastani.”

”Keisarinna haluaa keisarikuntansa parasta. Eikä se, mikä tekee sinut onnelliseksi, ole välttämättä osa sitä.”

Ren’i kohottautui istumaan. Hänen kulmansa olivat vetäytyneet yhdeksi juroksi viivaksi. ”Siinä tapauksessa hän saa nimittää jommankumman veljistään kruununperilliseksi.”

”Ei kruununprinssi voi luopua kruunusta.”

”Voipas. Se on harvinaista, mutta siitä on ennakkotapauksia.”

”Ren’i…”

”Khara’in Toinen toisella aikakaudella,” Ren’i luetteli ulkomuistista. ”Venliaranu Viides neljännellä aikakaudella—”

”Kuule—”

”—ja Kiyasu Ensimmäinen yhdeksännellä aikakaudella,” Ren’i jatkoi kuin ei olisi kuullut häntä. ”He kaikki luopuivat valtaistuimesta ja astuivat syrjään kruununperimysjärjestyksestä. On muitakin, mutta nuo ovat kolme tunnetuinta tapausta.”

”Ren’i, älä viitsi.”

Ren’i nosti leukaansa uhmakkaasti. ”Joko hän hyväksyy sinut tai saa etsiä itselleen uuden seuraajan. En jätä sinua, sanoivatpa toiset mitä tahansa.”

”Älä anna kapteenisi kuulla tuota tai hän raahaa sinut vaikka tukasta repien takaisin pohjoiseen.”

”Tarkoitan sitä.”

Nyt nousi Haukkakin istumaan. ”Kuunteletko edes itseäsi? Tuo on vaarallista puhetta.”

Kysymys oli turha, sillä hän näki jo Ren’in silmistä, että tämä oli tosissaan.

”Tiesin, mitä meillä olisi edessä, kun ryhdyin tähän. En aio juosta karkuun ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa.” Ren’i otti Haukan käden omaansa ja puristi sitä lujaa. ”En halua valtaistuinta tai kruunua, enkä ole koskaan halunnutkaan.”

Haukka ei voinut muuta kuin vastata kädenpuristukseen. ”Siitä ei tule helppoa.”

Ren’i toi Haukan käden vasemman olkapäänsä liekkitatuoinnin päälle ja piteli sitä paikoillaan omalla kädellään. Hänen silmissään näytti kytevän hiillos; oli kuin ne olisivat hehkuneet omaan valoaan, vain hiukan liian kirkkaina mökin hämärässä, ja Haukka muisti uudestaan unensa tulimyrskystä. Se sai yöilman tuntumaan kuumemmalta ja sai ihon kihelmöimään kauttaaltaan.

”En voi luvata, että meillä on helppo taival edessä, mutta sen vannon, että kuljemme sen yhdessä.” Ren’in iho tuntui polttavan kuumalta Haukan viileää kämmentä vasten, ja hänen sydämensä sykki Ren’in sanojen tahtiin. ”Kun sota on ohi, virallistan suhteemme. Sidon itseni sinuun kansani menoin. Ashayni, elämäni, jokainen siunaus, jonka olen verenperintönä saanut, on myös sinun, jos vain huolit ne.”

Haukka tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Hän sai nieleskellä ennen kuin sai taas äänensä kulkemaan. ”Taidamme kiirehtiä asioiden edelle,” hänen onnistui sanoa, vaikka ääni hänen päässään yhtyi Ren’in sanoihin.

Ren’i puristi hänen kättään tiukemmin. ”Huomisesta ei tiedä kukaan. En halua katua asioita, jotka jäivät sanomatta.”

Haukka kosketti hänen poskeaan toisella kädellä. ”Kansani sanoo, että tunnustuksen hyväksyminen itsessään on jo lupaus. Emme tarvitse valoja tai seremonioita todistamaan sitä.”

”Ared kertoi minulle, että se on vanhaa taikuutta.”

”Luultavasti yhtä vanhaa kuin Melkemin kamara itse.” Haukka tunsi sanat kielensä kärjellä ja tiesi, että niiden oli päästävä ulos tai hän katuisi lopunikäänsä. Hänen äänensä oli tunteesta painava, kun hän lausui, ”Ren’i mar Oereinen, tunnustatko minut sielunkumppaniksesi, kuten minä tunnustan sinut?”

”Tunnustan,” Ren’i vastasi, ääni kurkkuun takertuen.

”Ja hyväksytkö tunnustuksen, kuten minä hyväksyn?”

”Hyväksyn. Ehdoitta ja vapaasta tahdostani.”

Kun he suutelivat, Haukka tiesi, ettei se ollut vain hänen kuvitelmaansa; tatuointi poltti hänen ihoaan, ja hän tunsi Ren’in sydämensykkeen omansa rinnalla monta pitkää sekuntia. Jopa sateen taukoamaton kohina vaikutti taukoavan hetkellisesti, kun hän pikemminkin tunsi kuin kuuli jonkin loksahtavan paikoilleen. Quanin tuli paloi valkohehkuisena Ren’in silmissä, kun hän katsoi Haukkaa suoraan silmiin.

Ren’i nukkui tavanomaista levollisemmin Haukan käsivarsilla, vaipuen syvään uneen hänen lämpönsä tuudittamana. Haukka nukahti kuunnellen hänen hengityksensä tasaista rytmiä, ja kun hän avasi silmänsä, oli lähes yhtä pimeää kuin mökissä oli ollut. Hän tunnisti yllään kaartuvan tumman taivaan ja hiekasta sumean ilman, ja tuuli, joka tarttui hänen hiuksiinsa, kuumotti hänen ihoaan auringon lailla.

Taas tämä uni, Haukka ajatteli. Hiekka vihmoi hänen paljasta ihoaan jatkuvan tihkusateen lailla. Tuulen ujelluksessa hän kuuli kutsuhuudon toistavan kaikuna nimeään kerta toisensa jälkeen.

Kuten aina, hänen jalkansa tottelivat kutsua kuin itsestään – hänen ei tarvinnut edes ajatella liikkeelle lähtöä, kun vartalo jo totteli. Tuuli oli voimakkaampi kuin yleensä, ja hän sai kulkea pää kumarassa hiekan pyörteillessä ympärillään, dyynien päällä äänettömästi matkaa tehden. Tie tuntui loputtomalta.

Aika kului eri tavalla unessa, ja tällä kertaa hän oli tietoinen siitä, että uneksi. Oliko hän matkannut vain joitain hetkiä, vaiko taittanut taivalta jo viikkokausia? Minuutit tuntuivat päiviltä, valon määrä ei muuttunut, mutta hän vaistosi ajan kuluvan, vaikkei tuntenut matkan väsymystä vartalossaan. Jossain vaiheessa hän oli pistänyt juoksuksi, mutta kumpuilevat dyynit jatkuivat jatkumistaan.

Tuuli kantoi kuumaa ilmaa mukanaan, punaiseen santaan sekoittui harmaata nokea, jota alati leijaili taivaalta. Haukka pysähtyi korkean dyynin päälle katselemaan edessään avautuvaa näkymää, vaikka tunne rinnassa veti häntä sitkeästi eteenpäin.

Hiekka sai silmät vetistämään ja hän sai taistella keskittääkseen katseensa. Utuisen ilman läpi erottuivat kanjonin korkeat seinämät… Ei, ei se ollut kanjoni. Se oli kallio, se oli kaksihuippuinen vuori, ei, vaan valtava kaupunki, joka kohosi kuin aave hiekkasumusta. Mitä kauemmin hän sitä katsoi, sitä enemmän se muutti muotoaan. Sen juurella seisoi hahmo, ja vaikkei hän mitenkään voinut erottaa sen kasvoja, hän tiesi sen katsovan suoraan häneen.

Puuskittainen viima yltyi mitä lähemmäs hahmoa Haukka kulki, ja hahmo kulki samanaikaisesti häntä kohti.

Polte iholla kasvoi askel askeleelta. Ilma oli niin sakeana tuhkaa ja hiekkaa, ettei hän nähnyt toisen kasvoja. He kurkottivat kohti toisiaan yhtä aikaa ja Haukka valmistautui henkisesti tuntemaan poltteen ihollaan. Heidän kätensä pysähtyivät vain kymmenen sentin päähän toisistaan.

Haukka pidätti henkeään, mutta mitään ei tapahtunut. Ilma näytti seisovan paikoillaan heidän käsiensä välissä, kuin odottaen jonkinlaista merkkiä. Ääni, se sama aineeton ääni, jonka hän oli kuullut unessa kymmeniä kertoja, sai hiekan väreilemään toistaessaan hänen nimeään uudestaan, yhä uudestaan.

Hänen nimensä, hänen todellinen nimensä. Se kaikui äänellä, joka kulki pitkin selkäpiitä ja ryömi ihon alle.

Ääni tuntui kajahtelevan kiviseinistä, mutta Haukka tiesi, että se tuli jostain syvältä hänen mielensä sopukoista, jonka vain hän pystyi kuulemaan. Se oli niin täynnä kaipausta, kaipausta tulla kuiskatuksi aavikon tuuliin, että hän tunsi sydämensä pakahtuvan, ja yhtäkkiä hän ymmärsi.

Hän tarttui hahmon käteen omallaan, kumartui lähemmäs ja kuiskasi nimensä. Kuin taikaiskusta ilma syttyi tuleen heidän ympärillään, mutta tällä kertaa Haukka ei pelännyt. Liekit ympäröivät heidät ja kohosivat tulipatsaana taivaisiin. Kultainen kajo, niin kirkas, että se häikäisi silmiä, levisi sykkien heidän yhteenpuristettujen käsiensä välistä ja lähti kiemurtelemaan Haukan käsivartta pitkin. Se jätti kirkkaita, hohtavia juovia kuin hiussuonia jälkeensä, ja mikä ennen oli polttanut kuin tuli oli nyt kuin lempeän syysauringon hyväilyä hänen ihollaan.

Pyörteilevän hiekan läpi vihreät silmät katsoivat häneen odottaen.

”Ren’i,” Haukka kuuli sanovansa.

Viimeinen asia, jonka hän erotti myrskyn läpi, oli kultainen tulinauha, joka sitoi heidän kätensä yhteen, kunnes hän ei kirkkaudelta erottanut enää mitään. Hän heräsi säpsähtäen ja tajusi Ren’in nukkuvan edelleen vierellään mökin hämärässä. Tämä oli kierähtänyt selälleen hänen viereensä, käsi Haukan kättä tiukasti puristaen. Kun Haukka sai vedettyä kätensä vapaaksi, hän tuijotti sitä uskomatta näkemäänsä, ja tunsi sydämensä jättävän lyönnin väliin.

Kämmen oli noen mustaama, kuten oli Ren’inkin.

---