Hatam-Ile, 18. seitsemäskuuta 3045

Korkeat liekit loimusivat lattiaan upotetussa tulisijassa, mikä lisäsi huoneen lämpötilaa entisestään. Aavikon pitkä päivä oli kuumentanut vanhimpain talon lähes tulkoon saunaksi, mutta Haukkaa kylmäsi, kun hän otti paikkansa Sinilehden ja Hopeapuron välissä. Ared oli antanut hänelle poikkeusluvan tulla kuuntelemaan keskustelua sen varjolla, että taloon oli tulossa muitakin neuvostoon kuulumattomia, minkä vuoksi tavanomaiset säännöt eivät päteneet. Vanhimpien kasvot eivät paljastaneet mitään, eivät edes silloin, kun Ared itse astui sisään Ren’in seurassa.

Vanhimpain taloon ei ollut koskaan astunut yksikään taivashi kaikkina niinä vuosisatoina, kun Hatam-Ilessä oli ollut asutusta, ei kertaakaan ennen Ren’in onnettomuutta. Oli kuin prinssin tulo olisi sysännyt liikkeeseen jotain pysäyttämätöntä: nyt heitä oli melkein kolmekymmentä. Ren’i odotti seisaallaan, kun kolme Kishan punaisiin uniformuihin pukeutunutta, tatuoinneista päätellen korkea-arvoista sotilasta seurasi heitä huoneeseen ja otti paikkansa hänen takanaan. Heidän kauluksensa oli koristeltu mustin kirjailuin, jotka muodostivat keisarikunnan vaakunan – yksi ainoa syreeninkukinto lehtineen. Quanin verilinjan merkki: viisaus ja voima.

Haukka värähti sen nähdessään ja pakotti itsensä katsomaan muualle.

Konsulien perässä seurasivat kapteeni Hamr ja koko kunniakaarti. Jopa sisätiloissa he kävelivät samassa rytmissä, sovittaen askeleensa toistensa tahtiin. Jokaisen taivashin vasen käsivarsi oli paljas, heidän meriittinsä kaiverrettuna iholle kaikkien nähtäväksi.

Ared teki eleen kädellään ja Ren’i istui, sotilaat seuraten hänen esimerkkiään. Päällikkö jäi yksin seisomaan. Hän nyökkäsi ovella odottavalle Onniarille, joka nyökkäsi takaisin ja sulki oven.

Pitkät sekunnit kuluivat akherien ja demonien vain silmäillessä toisiaan. Haukka näki, että kishalaiset seurasivat herkeämättä Ren’in jokaista hengenvetoa, odottaen hänen merkkiään, mutta Ren’in kasvot olivat ilmeettömät. Haukka näki hänet ensi kertaa täydessä sotilasuniformussa sitten sen päivän, kun he olivat saapuneet aavikolle. Liekkien loimu sai rintapanssarin hehkumaan ja niskaan sidotut punaiset hiukset korostivat hänen piirteitään. Hänen korvistaan roikkui pitkiä kultakoruja, jotka melkein ylettyivät hipaisemaan olkasuojia.

Kaikki se poikamainen kepeys, mikä hänen silmissään oli tanssinut kesäjuhlan yönä, oli poissa. Hän näytti kuninkaalliselta, vakavalta, todellisia vuosiaan vanhemmalta. Sillä hetkellä Haukka ei ihmetellyt, miksi Ren’in sotilaat katsoivat häntä kuin hän olisi ripustanut kuut ja tähdet taivaalle omin käsin.

Ared ojensi kätensä kohti liekkejä ja alkoi puhua.

”Vanhimmat, ystävät, kunnioitetut vieraat.” Hänen katseensa viivähti Veremin, Om-Varin ja alueen toisten kaupunkien päälliköissä, jotka istuivat eturivissä lähellä prinssin seuruetta. ”Olemme erikoislaatuisen tilanteen edessä. Ensi kertaa akherikansan historiassa istuu Kishan valtaistuimen kruununperillinen saman katon alla neuvostomme kanssa, ja jokainen läsnäolija tietää syyn. Liqaria on koonnut joukkonsa Seiyen pohjoiskärkeen marssiakseen sotaan – meidän maidemme halki.”

Päälliköt jakoivat synkän katseen Aredin kanssa, mutta kukaan ei keskeyttänyt hänen puhettaan. Ared jatkoi, ”prinssi Ren’i on luvannut armeijansa suojaamaan kansaamme ja kotejamme tätä uhkaa vastaan. Vastalahjaksi hän on pyytänyt, että yhdistämme voimamme ja annamme taistelutahtoisten akherien liittyä heidän joukkoihinsa.”

Ared katsahti kohti Ren’iä, joka painoi nöyrästi päänsä akherivanhimpien katseiden edessä.

”Jokainen armeijaamme liittyvä akheri saa täyden ylläpidon ja saman kohtelun kuin kuka tahansa täysiverinen kishalainen,” Ren’i lausui selkeällä, kantavalla äänellä. ”Siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Olemme sopineet, että sotilaani osallistuvat Hatam-Ilen ja muiden alueen kaupunkien ruokahuoltoon ja pitävät huolen, etteivät siviilit näe nälkää.”

Nemeken nosti leukaansa. Hänen ryhdissään ei näkynyt merkkiäkään vanhuudesta, ja hänen äänensä kantoi kirkkaana valkean rasahtelun yli, kun hän sanoi, ”Hatam-Ile on tehnyt päätöksensä. Lupaamme joukkomme armeijan käyttöön, kunnes liqariuhka on taltutettu.”

Nemekeniä vastapäätä istuva Miral, ruskeaihoinen, tukeva, ja yhtä harmaantunut kuin hänkin, korjasi ryhtiään. ”Tämä sota on Kishan ja Liqarian välinen. Miksi Veremin pitäisi lähettää omansa kuolemaan keisarikunnan puolesta?”

”Om-Varin neuvosto pohtii samaa,” sanoi hänen vieressään istuva tumma, lyhythiuksinen mies. ”Kishan legioonien taidot ovat legendaariset. Ilman laivastoaan Liqaria ei vedä vertoja Kishan armeijalle, ja liqarit ovat tulossa jalan. Mihin teidän korkeutenne tarvitsee kokematonta akherijalkaväkeä?”

Ren’i kohtasi hänen katseensa vakavana. ”Koska heillä on selvä ylivoima. Tietojemme mukaan liqarit ovat aloittaneet täysivoimaisen liikekannallepanon – he heittävät kaiken liikenevän voimansa meitä vastaan.”

”Kishan armeija on lukumääräisesti liqariarmeijan vahvuinen. Miksei kruununprinssi tuonut kaikkia legiooniaan mukanaan, jos uhka kerran on niin suuri?” kysyi Miral.

”Tiedätte yhtä hyvin kuin mekin, että kapina kytee yhä. Keisarinna tarvitsee legioonia pohjoisen puolustukseen.”

Ared kääntyi Ren’in ja tämän konsulien puoleen. ”Ren’i, sinä ja konsulisi tiedätte parhaiten, millaisista lukumääristä on kyse. Paljonko nykyinen päälukunne on?”

Kha’ar karaisi kurkkuaan. ”Ylhäisyys, jos sallitte?”

”Olkaa hyvä, konsuli Kha’ar.”

Konsuli suki lyhyttä partaansa. Hänen kulmansa olivat rypyssä ja tavanomainen huvittunut pilke hänen silmissään loisti poissaolollaan. ”Yhden legioonan vahvuus on viisisituhatta sotilasta. Se kuulostaa isolta numerolta, mutta meidän on muistettava, että Liqarian jalkaväen vahvuus on vastannut lähes viittä kishalaislegioonaa aiemmissa sodissamme. Heillä tulee olemaan suuria ongelmia saada niin suuri määrä Sumujen niemen yli, mutta meidän on oletettava, että he saavat tuotua ainakin neljä täyttä legioonaa ylitse, kun miestappiot lasketaan pois.”

Om-Varin päällikkö pudisti päätään. ”Täysivoimainen liikekannallepano on pelkkä huhu, jos siitä ei ole todisteita. Miten te tietäisitte pohjoisessa asti, kuinka paljon sotilaita heillä on leireissään?”

”Meillä on tietolähteemme Liqarian puolella, ja kaikki heidän lähettämänsä viestit ovat vahvistaneet saman asian,” Kha’ar totesi. Hänen äänensä säilytti tyynen sointunsa vanhimpien ilmeistä huolimatta. ”Vaikka heidän arvionsa armeijan pääluvusta eivät ole tarkkoja, emme voi tuudittautua oletukseen, että liqarit tulisivat valmistautumatta. Sodan aloittava osapuoli harvoin lähtee hyökkäykseen ollenkaan, ellei hänellä ole hyvää syytä uskoa voitonmahdollisuuksiinsa.”

”Ymmärrän järkeilynne, konsuli Kha’ar, mutta me puhumme akherihengistä. Emme ole valmiita uhraamaan viattomia elämiä pelkän oletuksen takia. Teidän vihollisuutenne Liqarian kanssa on Kishan ongelma, ei meidän.”

”Jamoran,” Nemeken sanoi varoittavasti.

”Tiedät, että olen oikeassa,” Jamoran, Om-Varin päällikkö, vastasi. ”Liqarit eivät ole yrittäneet maahyökkäystä eteläkärjen kautta sitten keisari Verqur’ein aikakauden lähes kaksituhatta vuotta sitten, ja sen seuraukset olivat heille katastrofaaliset.”

”Itse asiassa 1825 vuotta sitten,” Kha’ar keskeytti hänet. Hänen suupielensä kääntyivät maireaan hymyyn. ”Muistan sen selvästi, päällikkö hyvä, sillä olin itse siellä. Me pysäytimme heidät ja tuhosimme heidät viimeiseen sotilaaseen tasangolla sillä aikaa, kun teidän kansanne piileskeli aavikolla.”

”Riittää, Kha’ar,” Ren’i varoitti. ”Menette liian pitkälle.”

”Kuten teidän ylhäisyytenne haluaa,” Kha’ar sanoi, kumartaen kevyesti häntä kohti. Hän hymyili edelleen.

Ared astui keskelle huonetta, toiselta olkapäältä roikkuva viitta heilahtaen. ”Rauha, ystävät. Olemme täällä neuvottelemassa, kuinka torjua tämä vihollinen yhteistuumin, emme taistelemassa toistemme kanssa.” Hän käänsi katseensa Jamoraniin ja Miraliin. ”Huhut liqarien liikekannallepanosta ovat ulottuneet aavikolle saakka, kuten tekin tiedätte. Lähetimme sen vuoksi tähyäjämme ottamaan selvää, pitävätkö huhut paikkansa. Heidän tiedoksiantonsa vahvistivat sen, mitä konsuli juuri kertoi meille.”

”Te lähetitte, Ared,” Miral sanoi. ”Joukossa ei ollut muita kuin hatamileläisiä, ja kertomasi mukaan vain kaksi heistä palasi ehjinä takaisin, kolmas kuoleman kielissä. Laitammeko todella uskomme parin kokemattoman tähyäjän lausunnon varaan? Heidän täytyi olla paetessaan sellaisen paineen alla, että on hämmästyttävää, että he kykenivät kertomaan teille yhtään mitään, etenkin, jos yksi heidän tovereistaan oli juuri tapettu heidän silmiensä edessä.”

”Röyhkeää!” eräs Hatam-Ilen vanhimmista huusi.

”Kokemattoman? Mitä Veremin vanhin yrittää sanoa?” huudahti toinen.

Hauraan näköinen vanhus oli kömpinyt jaloilleen, tuskanirve riutuneilla kasvoillaan. ”Että kehtaatte! Ettekö tajua, minkä hirveän hinnan me maksoimme tiedusteluretkestä?” Hän tärisi niin pahasti heristäessään sormeaan Miralin suuntaan, että hänen vierustoverinsa nousivat yhteistuumin tukemaan häntä. ”Liqarit tappoivat lapseni! He tappoivat Pajun!”

”Riittää,” Nemeken huudahti ja alkoi nousta jaloilleen, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään muuta, Hopeapuro oli käynyt seisomaan takarivissä. Hänen silmänsä olivat jääkylmät.

”Minä näin liqariarmeijan omin silmin, vanhimmat,” hän sanoi niin kovaan ääneen, että se ylsi puheensorinan ylitse. Jokainen silmäpari huoneessa kiinnittyi oitis häneen. ”Heidän rivinsä peittävät Morin tasangon alleen – leiri ulottuu horisontista horisonttiin, ja lisää saapui koko ajan niiden kahdeksan päivän aikana, kun me vakoilimme heitä.” Hän veti paidanhelmansa ylös, paljastaen suuren, röpelöisen arven, joka kulki hänen ylävatsansa halki. ”He tappoivat yhden meistä ja melkein minutkin, aivan kuin olisimme pelkkiä hyönteisiä heidän silmissään. He tulevat tekemään niin jokaiselle akherille, jonka saavat käsiinsä, riippumatta siitä, autammeko kishalaisia vai ei.”

”Istu alas,” Miral sanoi viileästi. ”Veremissä me emme antaisi puheenvuoroa muille kuin vanhimmille vanhimpain talossa. Ole kiitollinen, että päällikkönne on antanut asiattomille edes luvan tulla kuuntelemaan. Tämä ei ole mikään torikokous.”

Aamukaste tarttui Hopeapuron käteen ja sanoi hänelle jotain matalalla äänellä. Hopeapuro istui takaisin alas vaivalloisesti kävelykeppinsä avustuksella, mutta näytti vihaisemmalta kuin Haukka muisti koskaan nähneensä hänen olevan.

Jamoran huokaisi syvään. Hän kohdisti katseensa Arediin. ”Kyse ei ole siitä, ettemme luottaisi Hatam-Ileen ja neuvostonne harkintakykyyn, mutta tämänhetkiset tietomme ovat liian yksipuolisia. Liqarit ovat merenkävijäkansaa. On paljon loogisempaa, että he tuovat joukkonsa suoraan Hol Saroon laivoilla kevään tullessa.”

”Liqarilaivasto tuhoutui täysin kaksi vuotta sitten,” Ren’i puuttui puheeseen. ”Kyllä kai tekin tiedätte sen?”

”Se on siis totta? Merenoksen nousuvesi todella vei heidän laivastonsa?” Ared kysyi otsa rypyssä.

”Vannon sen. Johdin itse vastahyökkäystä ja näin tuhon omin silmin.”

Miral tuhahti. ”Kuka tahansa voi väittää niin, mutta missä ovat todisteet? Olen samaa mieltä Jamoranin kanssa – liqarit eivät kävisi maasotaa kuin pakon edessä.”

Haukan yllätykseksi Ared hymyili. ”Tulette huomaamaan, että tämän asian pystyy ehkä todistamaan. Ren’i, sanoit olleesi henkilökohtaisesti paikalla?”

”Kyllä. Pahin merenkäynti oli jo rauhoittunut, kun meidän laivastomme saapui paikalle, mutta tuhon laajuus oli silti silmin havaittavissa.”

”Erinomaista.” Hän ojensi kätensä Ren’iä kohti. ”Jos saan pyytää sinua tulemaan lähemmäs?”

Ren’i näytti kummeksuvalta, mutta nousi jaloilleen ja asteli Aredin luokse, lähelle tulisijaa ja huojuvia liekkejä.

”Mitä haluat minun tekevän?” Ren’i kysyi.

”Anna minulle kätesi.”

Hetken epäröinnin jälkeen hän teki niin ja antoi Aredin painaa heidän kämmenensä yhteen. Sotilaat hätkähtivät, mutta jos Ren’i tunsikin olonsa epämukavaksi, hän ei ainakaan antanut sen näkyä ulkoisesti. Hän kohdisti huomionsa Arediin ja kysyi, ”no, mitä seuraavaksi?”

Aredin käsi näytti pieneltä ja hauraalta Ren’in kämmentä vasten. ”Ajattele sitä, mitä näit, kun laivanne saapuivat paikalle. Palauta mieleesi jokainen muisto, jokainen aalto ja tuulenpuuska. Haluan testata erästä teoriaa.”

”Mitä teoriaa?”

”Kohta näet – jos se toimii.”

Ren’i oli tehnyt parhaansa unohtaakseen näkemänsä, mutta muistot vyöryivät hänen ylitseen kuin ne olisivat olleet vain pinnan alla, odottamassa tilaisuutta nousta uudestaan esiin. Hän näki mielessään meren kohoilun, kuin jonkin valtavan eläimen hengityksen. Hän lähes tunsi tuulen ja piiskavan sateen, joka liimasi vaatteet ihoon kiinni. Suolan tuoksu ei riittänyt peittämään alleen mätänevän lihan löyhkää, joka kantautui kaikkialle. Aallot nousivat ja laskivat, ja ne paiskasivat satojen haaksirikkojen jäännöksiä kishalaisalusten kylkiä vasten.

Aredin silmät lasittuivat tämän tuijottaessa tuleen, ja Ren’i oli tuntevinaan vaimean hipaisun mielessään. Ei aivan samankaltaisen kuin sen, jonka hän tunsi aina, kun joku toinen taivashi käytti voimaansa hänen lähettyvillään, mutta paljon pehmeämmän, kuin varovaisten sormenpäiden pyyhkäisyn ihoa vasten, ja hän tajusi Aredin huulten liikkuvan tämän kuiskaillessa sanoja kielellä, jota Ren’i ei tunnistanut. Muut huoneessa olijat henkäisivät kuuluvasti.

Tulessa näkyi kuvia. Ren’i näki, kuinka kohoilevat aallot ja alusten tummat varjot piirtyivät selkeästi vasten lieskoja, lähes yhtä selkeinä kuin ne näkyivät hänen mielessään. Salama halkaisi taivaan ja valaisi rikkinäisten liqariruumiiden meren, joka velloi laantuvan myrskyn kurimuksessa. Tuhansia ja taas tuhansia kuolleita. Kaukana häämöttävä rannikko oli vain varjo horisontissa, mutta rannalle huuhtoutuneet hylyt erottuivat siluetteina ukonilman valaisemaa taivasta vasten.

Haukka puristi polviaan ja tunsi käsiensä tärisevän. Kukaan huoneessa ei uskaltanut puhua: jopa Miral ja Jamoran olivat silmin nähden häkeltyneet.

”Kuinka sinä teet tuon?” Ren’in ääni oli lähes tulkoon pelkkä kuiskaus.

”Olen tulenlukija,” Ared vastasi, katse edelleen tuleen heijastuneissa kuvissa. Konsulit tuijottivat häntä kuin näkisivät hänet nyt ensimmäistä kertaa; heidän ilmeissään oli samaa pelonsekaista kunnioitusta, jonka Ren’i oli nähnyt heiltä vain keisarinnan edessä. ”Pystyn näkemään näkyjä liekeissä – menneitä tapahtumia, nykyisiä tapahtumia, joskus jopa tulevia.”

”Ja muistoja, oletan?” Ren’i kysyi, mikä sai Aredin hymyilemään.

”Vain toisten, ja vain, jos he avaavat mielensä minulle. Tulenlukija ei voi ottaa mitään vastoin toisen tahtoa.”

Konsuli Vannuil tuijotti tuleen, liekkien loimu hänen värittömistä silmistään heijastuen. Hän oli ollut paikalla Ren’in kanssa tuona päivänä kaksi vuotta sitten ja nähnyt saman minkä hänkin, saman hävityksen, saman kuoleman. ”Tulenluku on taito, josta on liikkunut pohjoisessa vain huhuja aikakausien alusta lähtien. Kuka olisi uskonut, että tarinat olivat todellisia?”

”Miten tämä on edes mahdollista?” Miral kysyi ääni väristen. ”Kymmenet näkijät ovat tulleet ja menneet Akherin maan historiassa, mutta ainutkaan ei ole kyennyt jakamaan näkyjään toisille.”

”Oma arvaukseni on, että luultavasti siksi, että prinssi on taivashi.” Ared vilkaisi Ren’iä silmäkulmastaan. ”Heitä ei turhaan kutsuta tulenkantajiksi. Quanin jälkeläiset kantavat esivanhempiensa lahjaa verenperintönä ashayn muodossa.”

Hän päästi otteensa Ren’in kädestä kirpoamaan, ja kuvat liekeissä värjyivät ja katosivat. Ren’i ei heti saanut katsettaan irti niistä, vaikkei nähnyt enää muuta kuin tulta.

”Eli pystyt heijastamaan muistoni – kenen tahansa taivashin muistot – tuleen demoniveren ansiosta?” hän lopulta kysyi, rikkoen huoneeseen laskeutuneen hiljaisuuden.

”Kuka ties. Ainakin se toimi sinun kanssasi.” Ared kierrätti katsettaan ympäri huonetta, viivähtäen astetta kauemmin kunniakaartilaisissa. ”Tuli ei voi valehdella, eikä sitä voi manipuloida. Se, mitä juuri näimme, on totisinta totta.”

Ren’i otti uudestaan paikkansa saattueensa edessä ja istuutui.

”Hyvä on, tiedämme ainakin yhden asian varmasti,” Miral sanoi. ”Liqarilaivastoa ei enää ole. Se ei muuta asiaa olennaisesti. Tiedämme edelleen liian vähän, jotta voisimme tehdä mitään konkreettista.”

”Olen samaa mieltä,” Jamoran sanoi ja vilkaisi hyväksyvästi Miralia. ”Se, mitä Ared näytti meille vahvistaa Om-Varin kannan: liqariarmeijan vahvuus ei ole sellainen, että se aiheuttaisi meille huolta. He menettivät valtavasti sotilaita laivastonsa kanssa. Tuskinpa heidän armeijastaan on jäljellä kovin paljoa.”

Haukka tukahdutti halun pyöräyttää silmiään. Verem ja Om-Var sijaitsivat aavikon itäosissa, vain parin virstan päässä toisistaan, ja kaupungit olivat aina olleet läheiset. Niiden vanhimmat tapasivat tukea toistensa päätöksiä joka käänteessä silloin, kun akheripäälliköt neuvostoineen kokoontuivat yhteen. Heidän vieressään istuvat Talmidan, Amr-Anin, Kell-Danin sekä useiden pienempien kaupunkien päälliköt pysyivät hiljaa, mutta Haukka näki heidän ilmeistään, etteivät he halunneet asettua poikkiteloin vaikutusvaltaisempien päälliköiden päätöksenteon kanssa.

Talmidan edustaja, ryppyinen ja kumaraselkäinen vanhus, kohotti heikosti päätään. ”Me yhdymme Om-Varin viisaisiin sanoihin,” hän sai sanotuksi haparoivalla äänellä, joka hädin tuskin kantoi nuotion rasahtelun yli. Hän näytti painuneen kumaraan pitkien vuosiensa painosta, ja vanhuksen sormet tärisivät holtittomasti, kun hän osoitti kädellään tulta kohti. ”On myös hyvä muistaa, että Morin tasanko on ollut asumatonta seutua niin kauan, kuin jaksamme muistaa. Ehkä liqarit ovat päättäneet asuttaa seudun ja valmistelevat uuden kaupungin pystyttämistä? Miksi oletamme, että heidän aikeensa eivät ole puhtaasti rauhanomaisia?”

Nemeken nousi seisomaan helmat heilahtaen, kasvoillaan myrskyn merkit.

”Ilolla me kuulemme Hatam-Ilen vanhimman sanoja,” vanhus tervehti häntä.

”Saatte kuulla ne, halusitte tai ette,” Nemeken töksäytti. ”Tämä hölynpöly saa nyt riittää. Höpinänne eivät selitä sitä, miksi liqarit kävivät rauhanomaisen akheripartion kimppuun. Jos he ovat etsimässä uusia asuinmaita, miksi he haluaisivat salata aikeensa?”

”Ehkä heidät yllätettiin?”

”Demonia ei kuolevainen voi yllättää. He pystyvät halutessaan aistimaan lähellä olevien elollisten olentojen läsnäolon, eikä akhereilla ole kykyä piilottaa omaansa.”

Katse, jonka Miral kohdisti Nemekeniin, oli hyytävä. ”En tiedä, mitä keisarinna on luvannut Hatam-Ilelle, mutta te ette voi pelotella meitä.”

”Ja mitähän Veremin vanhin yrittää sanoa?” Nemeken kysyi yhtä jäisellä äänensävyllä kuin Miral.

”Te näytte haluavan niin väen väkisin sotaa, että se herättää epäilyksiä. Meidän kaikkien olisi syytä miettiä, että mitä te hyödytte siitä.”

Huoneeseen puhkesi täysi kaaos. Vanhimmat huusivat ja puhuivat toistensa päälle yhteen ääneen, vastalauseiden kakofonia seinistä kaikuen. Osa nousi jaloilleen, osa pysyi istuallaan; Haukka näki, kuinka kolme hatamileläistä vanhinta nappasi toverinsa käsistä kiinni, kun tämä yritti lähteä kohti Miralia nyrkkiään puiden.

”Riittää! Riittää jo!” Ared huusi, mutta sillä kertaa kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota.

Sotilaat eivät olleet hievahtaneetkaan. He seurasivat riitelyä tyynen viileästi puuttumatta asiaan. Ared jakoi voipuneen katseen Ren’in kanssa, joka väläytti hänelle pienen hymyn. Ren’i kumartui Hamrin puoleen, kuiskasi hänelle jotain, ja nousi uudestaan seisomaan. Hän käveli keskelle huonetta, karaisten kurkkuaan.

”Jos saan pyytää vielä hetkeksi huomiotanne, arvon vanhimmat,” hän sanoi, ja hänen taikuuden vahvistamansa äänensä kantoi esteettä muiden äänten yli. ”Minulla on ehdotus, joka luultavasti tyydyttää kaikkia vaatimuksia.”

Loputkin riitapukarit lopettivat huutamisen ja kääntyivät katsomaan häntä. Ren’in hymy leveni.

”Kiitos,” hän sanoi ja kumarsi kevyesti. ”Olette aivan oikeassa siinä, että perustamme liikaa oletuksiin. Se, mitä me kaikki kipeästi tarvitsemme, on lisää tietoa, eikö totta?” Muutamat vanhimmista nyökkäsivät. ”Ehdotukseni on seuraava. Lähetämme uuden tiedustelupartion ottamaan selvää liqarien aikeista ja heidän armeijansa todellisesta vahvuudesta, jos nuo aikeet eivät vaikuta kunniallisilta.”

”Ja mitä se ratkaisee?” Miral kysyi viileästi. ”Emme voi näyttää toteen tiedustelijoiden näkemää, riippumatta siitä, mitä he saavat selville.”

Ren’i hymyili edelleen. ”Siinä saatatte olla väärässä. Lähden itse partion mukaan. Ared voi heijastaa näkemäni tuleen ja todistaa teille, että puhumme totta.”

”Ei tule kuuloonkaan,” kapteeni Hamr puuskahti. ”Teidän ylhäisyytenne ei voi asettaa itseään sellaiseen vaaraan!”

”Kapteeni on oikeassa siinä mielessä, että tehtävään liittyy huomattavia riskejä,” Kha’ar sanoi. ”Meillä ei ole varaa menettää teitä. Olen kuitenkin samaa mieltä hänen ylhäisyytensä kanssa: me kaikki hyödymme mistä tahansa lisätiedoista, jotka voimme saada käsiimme tässä tilanteessa.” Hän katsoi akherivanhimpia merkitsevästi, kapeat huulet venyen kireään hymyyn. ”Jos Hatam-Ilen tähyäjien tiedonanto ei tyydytä teitä, olette tervetulleita lähettämään omat tiedustelijanne partion mukaan.”

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Jamoran kumartui Miralin puoleen ja kuiskasi hänelle jotain, mitä Haukan korvat eivät erottaneet. Lopulta Miral suoristautui. Hänen katseensa porautui Ren’iin.

”Kruununprinssi itse on valmis lähtemään tiedustelijoiden mukaan ja asettamaan oman henkensä alttiiksi?” hän kysyi. Ren’i nyökkäsi, ja Miralin ilme pehmeni asteen verran. ”Olkoon siis niin. Verem suostuu näihin ehtoihin.”

Jamoran veti syvään henkeä ja sanoi, ”samoin Om-Var.”

”Tarvitsette mukaanne oppaan, joka tietää leirin sijainnin,” Ared sanoi. Hänen katseensa pysähtyi nurkkaan, jossa Sinilehti, Aamukaste ja Hopeapuro istuivat lähekkäin. Haukka näki hänen kasvoiltaan, että hän kamppaili itsensä kanssa sanoessaan, ”te kolme olette jo kerran vaarantaneet henkenne, enkä kuvitellut, että joutuisin koskaan pyytämään sitä teiltä uudestaan. Meillä ei kuitenkaan näytä olevan vaihtoehtoja.”

Hopeapuro tarttui oitis kävelykeppiinsä. Hän ei ehtinyt nousta ylös, kun Aamukaste tarttui häntä harteilta ja veti takaisin hänet alas väkipakolla. Hän yritti ravistaa tämän kädet irti itsestään ja sanoi kovaan ääneen, ”minä lähden!”

”Ei!”

Huuto kajahti samanaikaisesti kahdesta suunnasta, ja Haukka ja Ren’i hätkähtivät tajutessaan huutaneensa samaan aikaan. He tuijottivat hetken toisiaan.

Ren’i pakotti kasvoilleen tyynemmän ilmeen kääntyessään Hopeapuron suuntaan.

”Vaimosi tekisi minusta hakkelusta, jos ottaisimme sinut mukaan,” hän sanoi pehmeästi. ”Arvostan tarjoustasi, mutta en voi mitenkään hyväksyä sitä.”

”Mutta…” Hopeapuro protestoi.

Sinilehti nousi jaloilleen. ”Minä lähden oppaaksi. Osaan viedä teidät maasillan yli vaikka unissani.”

Haukan kädet puristuivat nyrkkiin, kun hän näki ilmeen Hopeapuron kasvoilla. Hän hengitti syvään, nousi seisomaan, ja sanoi, ”tulen mukaan. Teillä on varmasti tarvetta jäljittäjälle.”

Hopeapuron ilme synkkeni entisestään. ”Se on kuules minun tehtäväni, ei sinun—”

”He tarvitsevat jäljittäjän, jolla ei ole ruumiillisia rajoitteita,” Haukka keskeytti hänet. Hopeapuro sävähti kuin lyötynä ja Haukka tiesi, että sanat olivat viiltäneet syvältä. Hän ei katuisi niitä kovin ankarasti, jos ne riittivät pitämään Hopeapuron turvallisesti Yölaulun luona, ja ja toivoi hiljaa mielessään, että tämä antaisi joskus hänelle anteeksi. ”Minulla ei ole perhettä elätettävänä, eikä velvollisuuksia Hatam-Ilessä, jotka vaarantuisivat poissaollessani.”

Hän oli piinallisen tietoinen kaikista katseista, jotka kiinnittyivät häneen, mutta pakotti itsensä työntämään ne pois mielestään. Ared, Aamukaste ja Sinilehti tuijottivat häntä shokin jähmettäminä, vanhimmat kulmat kurtussa, ilmiselvästi ihmetellen kuka hän oikein oli, mutta Haukka katsoi vain Ren’iä. Kaikista vioistaan huolimatta prinssi oli myös sotilas, täysiverinen ammattilainen, ja Haukka tiesi, että hän osasi ajatella suurempaa kuvaa paremmin kuin kukaan muu heistä. Hän pystyi laittamaan tehtävän onnistumisen yksilön hengen edelle tarpeen vaatiessa paremmin kuin vanhimmat. Haukka kuvitteli kuulevansa, kuinka hammasrattaat kääntyivät tämän päässä, ja hänen helpotuksekseen Ren’i lopulta nyökkäsi.

”Jos olet varma. Matka tulee olemaan vaarallinen, enkä voi taata, että me kaikki tulemme ehjinä takaisin,” Ren’i sanoi.

”Kunniakaarti takaa teidän turvallisuutenne, ylhäisyys,” kapteeni Hamr vakuutti.

”Ei tule kuuloonkaan, kapteeni. Mitä pienemmällä porukalla liikumme, sitä nopeammin pystymme taivaltamaan, ja sitä pienempi riski meillä on jäädä kiinni.”

Kaartilaiset tuijottivat Ren’iä sen näköisinä kuin eivät olisi uskoneet korviaan, ja muutamat heistä kumartuivat vierustoveriensa puoleen supattamaan toisilleen vakavin ilmein. Jopa konsulit olivat silmin nähden pöyristyneitä.

”Ette kai te kuvittele lähtevänne ilman henkivartijoitanne? Vihollisalueelle?” Vannuil puuskahti. ”Oletteko seonneet täysin? Liqarithan tunnistavat teidät ulkonäöltä!”

”Muistakaa paikkanne, konsuli Vannuil,” Qel mutisi puoliääneen.

Vannuil nousi, suoristautuen täyteen – ja sangen huomattavaan – mittaansa. Hän oli taivashiksikin pitkä, ja katse, jonka hän kohdisti Ren’iin, oli sydäntalveakin hyytävämpi. Ren’i oli pelännyt häntä palvelukseen astuessaan, eikä suotta. Jopa Kishan konsulien parissa Vannuil oli legenda, yksi aikakauden suurista ja mahtavista, joka oli raivannut tiensä tuppukylän rivisotilaasta konsuliksi puhtaasti taidolla, ja vielä vuosisatoja myöhemmin hänen kykynsä taistelussa olivat vertaistaan vailla. Hän ei ollut millään lailla kaunis nainen; hänen kulmikkaissa piirteissään ja raskasluomisissa silmissään ei ollut mitään, mikä olisi pehmentänyt vaikutelmaa silkasta pinnan alla kytevästä voimasta. Hän astui askeleen edemmäs, ja Ren’i teki saman.

”Haluan tehdä teille yhden asian selväksi,” Vannuil sanoi matalalla äänellä, jonka onnistui kantaa estoitta huoneen päästä päähän äkillisesti syntyneessä hiljaisuudessa. ”Te olette kruununperillinen, ja teidän vastuunne kansakuntaanne kohtaan vaatii teitä varjelemaan omaa henkeänne. Pitäkää huoli, että olette sen vastuun arvoinen.”

Ren’i kohtasi hänen värittömät silmänsä ilmeenkään värähtämättä. ”Tai muuten?”

Vannuil hymyili. Ilme ei sopinut hänen kasvoilleen lainkaan. ”Älkää kuvitelko, että kuolema on teille vaihtoehto. Te istutte rubiinivaltaistuimella jonain päivänä, vaikka se vaatisi sitä, että revin kaikki kolme sieluanne Tuonenjoesta omin käsin.”

”Olette aina yhtä runollinen, Vannuil.”

Kapteeni Hamr karaisi kurkkuaan. ”Jos teidän ylhäisyytenne on varma päätöksestään, olkoon niin, mutta tulette tarvitsemaan mukaanne ainakin kaksi vartijaa. Ei vastaväitteitä,” hän sanoi, kun Ren’i näytti valmiilta inttämään vastaan. ”Jos toinen kuolee, toinen kykenee vielä täyttämään tehtävänsä.”

Ren’i harkitsi asiaa hetken aikaa. Hän osoitti kaartilaisiaan. ”Sava, Linnee. Te kaksi.”

He vastasivat kalauttamalla vasemman nyrkin rintapanssaria vasten.

Ared veti syvään henkeä ja sulki hetkeksi silmänsä. Hänen äänensä oli taas tyyni ja tasainen, kun hän puhui, mutta Haukka näki, kuinka olkaviitan kangas rypistyi, kun hän puristi sen helmaa tärisevässä nyrkissään.

”Näin on siis päätetty,” Ared sanoi. ”Kas niin. Meidän on parasta käydä läpi, mitä kaikkea tarvitsette mukaanne.”