Hol Saro, 27. toiskuuta 3046

Tarinat eivät tehneet Hol Sarolle kunniaa, Ared ajatteli, kun portit aukesivat tuulen kirittäessä harmaita pilviä lahdenpoukaman yli. Se oli enemmänkin linnoitus, jonka sisäpuolella kaupunki lepäsi. Kaupunginmuurit kohosivat vielä korkeammalle kuin huhupuheet antoivat ymmärtää, aivan kuin Quanin lapset olisivat suuruudenhulluudessaan kuluttaneet vuosituhannet kurkottaen kohti itse taivaankantta ja vuoria.

Ehkä olivatkin. Kertoivathan vanhat tarut, että demonijumalat olivat saapuneet Melkemiin tähdistä.

Ared ei voinut olla katselematta ympärilleen uteliaana. Kaikki oli erilaista. Autiomaan lämpimät sävyt loistivat poissaolollaan, samoin tasangon vehreys, joka oli ollut läsnä kaikkialla Meril-Anissa. Pitkään mustaan tukkaan oli muodostunut kuuraa, mutta hän ei edes tuntenut ilman kirpeyttä yrittäessään ahmia silmillään näkemäänsä.

Lumihuippuiset vuoret sulautuivat taivaaseen, haihtuen toisinaan kokonaan näkyvistä usvan ja pilvien taakse. Pääkadut olivat leveitä, rakennukset korkeita ja jyhkeitä, ja niin tiet kuin talotkin oli rakennettu samanlaisesta harmaasta kivestä. Jos joku olisi kuvaillut Hol Saroa hänelle noilla sanoilla, Ared olisi kuvitellut paikan kolkoksi, mutta hänen oli pakko myöntää, että kaupunki oli omalla jylhällä tavallaan kaunis. Mäkiä oli paljon, mikä johti siihen, että kaupunki oli rakentunut useaan eri tasoon korkeuserojen ehdoilla. Palatsi kohosi muuta kaupunkia korkeammalla, kuin katsellen alamaisiaan ylväästi kukkulan laelta. Katuja ympäröivät rakennukset edustivat lukuisien eri aikakausien tyylejä jonkinlaisessa iloisessa sekamelskassa. Se antoi kaupungille merkillisen tunnun, että se seisoi irrallaan ajasta.

Kha’ar ratsasti Aredin vierellä vakavin ilmein. Heillä ei ollut saattuetta, eivätkä ohi kulkevat sotilaspartiot kiinnittäneet heihin huomiota nähdessään ratsujen loimiin kirjaillun 5:n legioonan symbolin. Meril-Anin sotilaat olivat jääneet odottamaan kymmenen virstan päähän kaupungista pienen metsän suojiin, pysytellen visusti niin näköetäisyyden kuin ashayn kantaman ulkopuolella. Agalin tiedoksianto oli osunut oikeaan: kaupunkia ympäröivät lumikentät olivat mustanaan sotilaita. Kishan sotilasvallan mahti oli levittäytynyt kaupungin ympärille kuin saartorenkaaseen.

”Antakaa minun hoitaa puhuminen,” Kha’ar sanoi, kun he ratsastivat halki talvisen puistoaukean. Puut olivat kimaltavan kuuran peitossa ja lumessa kulki ristiin rastiin jalanjälkiä, mutta asukkaita ei juuri näkynyt.

”Niinhän me sovimme, arvon konsuli Kha’ar. En ole unohtanut.”

Kishalaiset muodollisuudet tulivat Aredilta jo luonnostaan. He olivat saavuttaneet sanattoman yhteisymmärryksen tarkastuspisteille saavuttuaan, että heidän oli syytä luopua tuttavallisesta puhetyylistä sotilaiden ollessa kuuloetäisyyden päässä.

”Ja pitäkää mielessä, että olette täällä diplomaattitehtävässä, ette muuta. Älkää mainitko hänen ylhäisyyttään tai serkkuanne mitenkään.”

”Muistan kyllä suunnitelman. Yrittäkää rentoutua.”

”Enpä taida pystyä.” Konsulin ilme oli harvinaisen synkkä, kun hän pälyili ympärilleen kypäränsä alta. ”Tämä ei ole sama Hol Saro, josta lähdin viime keväänä.”

Aredin ei tarvinnut kysyä, mitä Kha’ar tarkoitti. Hiljaisuus sai niin suuressa paikassa hermostuttavan sävyn, eikä autioilla kaduilla tullut vastaan juuri muita kuin sotilaita.

Palatsi näytti kasvavan silmissä mitä ylemmäs he kulkivat. Tarkastuspisteitä oli jokaisen kaupunginosan välissä, ja siinä vaiheessa, kun he ratsastivat taas yksien jyhkeiden porttien eteen, Ared oli seonnut niiden suhteen jo laskuissa. Portteja vartioivilla sotilailla oli tatuoinneissaan sama 5:n legioonan symboli kuin Kha’arilla omassaan ennen onnettomuutta. Heidän silmänsä laajenivat, kun Kha’ar ohjasti hevosensa lähemmäs ja veti kypärän päästään.

”Konsuli Kha’ar!” kiharatukkainen taivashikapteeni puuskahti tunnistaessaan hänet. Hänen kasvonsa olivat Aredille etäisesti tutut; yksi Syrjämaiden sodan veteraaneista, hän arvasi. ”Ja päällikkö Ared! Miten te kaksi olette täällä?”

”Voisin kysyä teiltä samaa, kapteeni Shioha. Minun täytyy päästä hänen keisarillisen korkeutensa kruununprinssi Ren’in puheille välittömästi,” Kha’ar sanoi.

Shioha epäröi. ”En ole varma onko se mahdollista. Meillä on ohjeet olla päästämättä ketään palatsialueelle ilman legioonien tai kaupunginvartioston kapteenin Veekon lupaa.”

”Siitä asiasta on jo huolehdittu,” Kha’ar vastasi. Hän viittelöi Aredille, joka kaivoi viittansa taskusta taitellun asiakirjan ja ojensi sen kapteenille. Asiakirjan alalaitaa koristi keisarillisten legioonien leima tyylitellyn allekirjoituksen kera. ”Konsuli Qel pääportilta on ystävällisesti antanut poikkeusluvan, olemmehan konsulikollegoita. Asiakirja selittänee kaiken tarpeellisen.”

Kapteeni otti paperin vastaan ja lukaisi sen nopeasti. Hän nyökkäsi ja antoi sen takaisin Aredille. ”Kaikki näyttää olevan kunnossa. Hoi, avatkaa portit!”

Sotilaat kiirehtivät tekemään heille kunniaa, kun portit alkoivat hitaasti nytkähdellen vetäytyä. Shioha käveli heidän rinnallaan heidän ohjastaessaan hevoset hallintokorttelin jäiselle pääkadulle.

”Myönnän, etten odottanut näkeväni tuttuja naamoja portinvartijoina,” Kha’ar sanoi. ”Miten ihmeessä 5. legioona on päätynyt osalliseksi kaupungin puolustukseen?”

”Ylipäällikön käsky,” kapteeni vastasi. ”Hän ei ollut tyytyväinen tapaan, jolla 25. legioona oli suorittanut tehtäviään, joten hän teki muutamia muutoksia nimityksiin ja lähetti nemerwatanilaiset maaseudulle.”

”25. legioona? Mitä pirua se täällä tekee? Sehän on Nemerwatanin vakiolegioonia.”

”Tiedän vain sen, mitä minulle on kerrottu,” kapteeni sanoi olkiaan kohauttaen. ”Täällä on ollut kaikesta päätellen melko hullu vuosi meidän poissaollessamme.”

”Entä konsuli Vannuil?”

”Hän ei ole enää konsuli. Ylipäällikkö ylensi hänet kunniakaartinsa jäseneksi.”

Kha’ar tuijotti häntä hetken. ”No, peijakas. Hän ei tosiaan ole haaskannut aikaa.” Hän naurahti. ”Lähettäkää sana kapteeni Hamrille. Hän ei ole koskaan pitänyt yllätyksistä, enkä hiivi mielelläni hänen selustaansa ilman saattuetta – ainakaan jos mielin säilyttää toisen käteni.”

Shioha naurahti. ”Oitis, konsuli Kha’ar.”

”No, tässä sitä nyt sitten ollaan,” Kha’ar sanoi kääntyessään Aredin puoleen, kun kapteeni Shioha huuteli komentoja sotilailleen ja Kolmen miekan aukion portit alkoivat avautua, saaden maan vavahtelemaan hevosten kavioiden alla. Ovela hymynpoikanen oli palannut tämän huulille. ”Tervetuloa Hol Saron keisarilliseen palatsiin, päälliköiden päällikkö Ared.”

Aamupäivän valossakin Ren’in makuuhuone oli hämärä. Kaamoksen jälkeisinä viikkoina päivät olivat lyhyitä eikä paksun pilviverhon läpi päässyt siivilöitymään juurikaan päivänvaloa. Lyhdyt oli sytytetty ja takassa paloi valkea, vaikkei päivä ollut vielä puolessakaan, mutta Ren’istä huone näytti silti harmaalta ja kalsealta.

Hän oli levittänyt varusteensa sängylle siistiin riviin. Se oli ollut Vannuilin vaatimus: jos hän väen väkisin aikoi poistua palatsista vastoin keisarinnan ohjeita, hän saisi luvan pukeutua asianmukaisesti. Ren’in oli pakko myöntää, että ajatus oli tietyllä tapaa lohdullinen. Se ei tehnyt tehtävästä, joka häntä odotti, yhtään vähemmän epämiellyttävää, mutta hän tunsi olonsa jollain tapaa rohkeammaksi rautakuoren alla. Ajatus Meiqälin kohtaamisesta uudestaan sai silti vatsan kiertymään solmulle.

Ren’i työnsi oman hermostuneisuutensa synkän päättäväisesti syrjään. Olipa marsalkka kuinka inhottava tahansa, hän oli silti Mitaen verisukulainen. Tällä oli oikeus tietää totuus Mitaen kohtalosta, uskoipa hän kuulemaansa tai ei.

Vannuil ja Hamr olivat yksimielisesti vastustaneet ajatusta uudesta vierailusta marsalkan luokse, kuten Ren’i oli odottanutkin, ja hän oli saanut kuluttaa suuren osan edellisestä päivästä heitä pehmittäessään. Lopulta kapteeni oli nostanut kätensä pystyyn, kun Ren’i ei ollut antanut tuumaakaan periksi.

”Hyvä on,” hän oli ärjäissyt äänellä, joka olisi saanut leijonan säpsähtämään. ”Kunniakaarti tulee mukananne. Ei vastaväitteitä!” hän oli lisännyt, kun Ren’i oli avannut suunsa. ”Joko he seuraavat teitä tai saatte hylätä koko ajatuksen. Tämä ei ole sopiva ajankohta leikkiä hengellänne.”

Ren’i irvisti kiristäessään rintapanssarin remmejä. Hän oli käyttänyt varusteitaan niin vähän viime aikoina, että oli melkein unohtanut tavan, jolla ne hankasivat ihoa hankalissa paikoissa, ja sen kanssa eläminen vaati totuttelua. Sama ongelma vaivasi häntä joka vuosi kesäloman jälkeen, mutta valittaminen ei auttanut; jatkuvan epämukavuuden sietäminen oli sotilaselämän tosiasioita, joista ei päässyt eroon. Vapaiden puute oli niitä harvoja asioita, joita hän jollain tavalla kaipasi alokasajoiltaan. Kun taukoja ei ollut, ei tullut myöskään tilaisuutta päästä repsahtamaan.

Hän teki parhaansa ollakseen kiinnittämättä huomiota ikimielen painoon taskunpohjalla. Hän ei ollut koskenut siihen unensa jälkeen, ja oli poiminut sen kirjoituspöydän laatikosta äärimmäisen vastahakoisesti. Se, mitä hän oli nähnyt, ei ollut kiven vika, mutta hän tunsi olonsa paremmaksi syyttäessään asiasta jotakuta.

Ovi kävi käytävän päässä ja äänekäs puheensorina veti hänet ajatuksistaan takaisin todellisuuteen. Vartiotornien hälytyskellot eivät soineet, eikä mistään kuulunut juoksuaskelia tai hätääntyneitä huutoja, mutta Ren’i tunsi jännityksen hiipivän raajoihinsa saman tien. Äänet tulivat lähemmäs; joku nauroi.

Puheensorina vaimeni, kun askeleet lähestyivät makuuhuonetta. Ren’i oli juuri saanut toisen olkasuojan paikoilleen, kun oveen koputettiin.

”Teidän ylhäisyytenne, teille on vieraita,” Linneen ääni kutsui häntä.

”Olen hiukan kiireinen tällä hetkellä,” Ren’i vastasi. ”Pyytäkää heitä tulemaan takaisin myöhemmin.”

”Oletteko pukeissa?”

”Olen, mutta—”

Ren’i ei saanut lausetta loppuun, kun ovi aukesi. Hän tunsi vihastuvansa; koskaan ennen Linnee ei ollut jättänyt hänen käskyjään noudattamatta, etenkään silloin, kun koko kunniakaarti tiesi, että heillä oli kiireinen päivä edessä. Hän ehti nähdä vilahduksen Linneen ja Savan virnuilevista kasvoista, kun hänen huomionsa kiinnittyi oviaukossa seisovaan hahmoon, ja kiukku vaihtui ällistykseksi.

Se oli Ared.

”Tätäkö on se kuuluisa kishalainen vieraanvaraisuus?” Ared kysyi kulmat koholla. Konsuli Kha’ar seisoi hänen takanaan huvittunut ilme kasvoillaan. ”Että vanhat ystävät käännytetään ovelta kuin pahaiset kaupustelijat?”

Ren’i pudotti pitelemänsä toisen olkasuojan.

”Jätämme teidät hetkeksi rauhaan,” Linnee sanoi. Hän ja Sava kumarsivat pikaisesti ja poistuivat, loput kaartista vanavedessään.

Ared astui huoneeseen, hymyillen korvasta korvaan, kun Ren’i säntäsi häntä vastaan. Ren’i puhkesi nauruun ja kaappasi Aredin tiukkaan karhunhalaukseen, pyöräyttäen häntä kerran ilmassa silkasta riemusta.

”Ared, senkin vanha kettu!” hän nauroi, takoen Aredia selkään. Pienestä koostaan huolimatta mies kesti sen ilmeenkään värähtämättä. ”Mitä hittoa sinä täällä teet?”

Ared rutisti häntä vähintään yhtä lujaa takaisin. Hän ei näyttänyt olevan millänsäkään siitä, että Ren’i oli nostanut hänet ilmaan tuosta vain kuin hän ei painaisi mitään.

”Uskoisitko, jos väittäisin tulleeni turistikäynnille?” Ared kysyi tuttu huumorinpilke silmissään.

”En todellakaan.”

”No, aina kannattaa yrittää.”

”Luulin, ettei päällikön sovi valehdella.” Ren’i naurahti uudestaan ja ravisti päätään. ”Helvetti, että on hyvä nähdä sinua. Onko Hatam-Ilessä kaikki hyvin?”

”Niin hyvin kuin voi olla.” Ared katsoi häntä kunnolla ja vakavoitui. Yhdeksän kuun nimeen, että hän oli laihtunut. Ared tiesi sanomattakin, mitä silmien yli maalattu punainen viiva merkitsi. ”Kysyisin, että miten olet voinut, mutta siihen ei taida olla tarvetta. Näytät suoraan sanottuna aika kamalalta.”

Hymy haihtui Ren’in kasvoilta, ja hän huokaisi. ”Viime kuut ovat olleet rankkoja.”

”Uskon.” Ared tarttui häntä kädestä. ”Miten on Haukan laita?”

”Ei ole herännyt.”

”Missä hän on?”

”Palatsin alla. Mausoleumissa.”

Ared sävähti. ”Mausoleumissa? Ei kai häntä ole—”

”Ei, ei tietenkään,” Ren’i kiirehti sanomaan. ”Mutta hän on paremmassa turvassa siellä kuin palatsissa.”

Kha’ar karaisi kurkkuaan juuri silloin, ja Ren’i muisti viimein, etteivät he olleet yksin. Hän päästi Aredin kädestä irti ja kumarsi konsulia kohti. ”Konsuli Kha’ar. Mukava nähdä myös teitä pitkästä aikaa.”

Kha’ar vastasi kumarrukseen. ”Kuin myös, ylhäisyys. Toivon, että annatte anteeksi, kun olen jättänyt toistaiseksi tehtävän, jonka minulle määräsitte.”

”Se oli oikeastaan minun vikani,” Ared sanoi pahoitellen. ”Vaadin, että konsuli järjestäisi minut Hol Saroon. Hän suostui ystävällisesti lähtemään saattamaan minua.”

”Saattamaan?” Ren’i katsoi Aredista Kha’ariin ja takaisin. Kha’ar piti konsulin puolihaarniskan alla tavallista ratsastusasua, ja Aredilla oli pelkistetty, tumma housupuku paksun villakangasviitan kanssa. He olivat molemmat sen näköisiä kuin olisivat istuneet satulassa päiväkausia. ”Ette kai te tulleet tänne asti kahdestaan?”

”En voinut jättää asemapaikkaani valvomatta,” Kha’ar sanoi olkiaan kohauttaen. ”Sotilaani huolehtivat Hatam-Ilen toimipisteestä poissaollessani.”

Ren’i tuijotti häntä. ”Olette molemmat seonneet.”

Ared naurahti. ”Niin siskonikin sanoi.”

”Miten edes pääsitte kaupunkiin? Pääportteja ei avata tällä hetkellä kuin pakottavasta syystä.”

Kha’ar hymähti. ”Qel itse sattui olemaan portilla. Hän ei ollut erityisen hyvällä tuulella – tiedättehän millainen hän on, kun joutuu olemaan erossa arkistoista –, mutta suostui joustamaan minun kohdallani.”

Ovenkarmiin koputettiin uudestaan. Tällä kertaa tulija oli Vannuil.

”Ajattelinkin, että täältä kuului tuttuja ääniä. Päivää, konsuli Kha’ar, päällikkö Ared.” Hän käänsi katseensa Ren’in puoleen. ”Pahoittelen keskeytystä, ylhäisyys, mutta meidän on syytä lähteä liikkeelle. Kapteeni Veeko välitti viestin, että meidän on kuljettava Torushien kautta.”

Ren’i rypisti kulmiaan. Torushien kautta reitti kasarmille oli suorempi, mutta nykyisten turvatoimien takia matkalla oli paljon keskeytyksiä. ”Onko jotain sattunut?”

”Galasen puolella on ollut pientä käsikähmää. Kaupunginvartiostolla on tilanne hallinnassa, mutta he varoittivat, että ilmapiiri on kiristynyt aamusta.”

”Järjestäkää kunniakaarti lähtövalmiuteen. Olen valmis tuota pikaa.” Vannuil teki kunniaa ja poistui. Ren’i poimi pudottamansa suojuksen lattialta ja alkoi kiristää sitä paikoilleen tottuneesti. ”Ared, minulla on valitettavasti yksi kiireinen homma, joten joudun poistumaan pariksi tunniksi. Voit jäädä huoneistooni odottamaan. Järjestän sinulle syötävää ja kylvyn siksi aikaa.”

”Luulen, että haluatte kuulla päällikön asian ennen kuin poistutte, ylhäisyys,” Kha’ar huomautti.

”Kyse on Haukasta,” Ared sanoi. ”Luulen, että olen keksinyt, miten voimme auttaa häntä.”

Ren’i tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä. ”Mitä? Kuinka?”

”Yölaulu kertoi unista. Minulla on sellainen tunne, että hän on siellä.”

”Unissako?”

”Oletko nähnyt vielä sitä samaa unta hänestä?”

”Tuota, tavallaan. En ole nukkunut kovin hyvin sen jälkeen, kun…” Ovi käytävän päässä kävi uudestaan, ja hän kuuli Savan huutelevan komentoja kaartilaisille. Ren’i huokaisi tuskastuneesti. ”Minun on oikeasti pakko hoitaa tämä asia alta pois. Voimme mennä Haukan luokse heti, kun olen palannut palatsiin.”

”Pahastutko, jos tulen mukaan? Voin kertoa loput matkalla.”

”Se on vaarallista. Huomasit varmasti kaupungin halki tullessasi, että täällä on tällä hetkellä tilanne päällä?”

”Huomasin,” Ared vastasi synkästi. ”Mutta kyseessä on serkkuni henki. Olen valmis ottamaan riskin.”

Ren’in leukaperät kiristyivät, mutta hän nyökkäsi lopulta. Hän oli oppinut luottamaan ystävänsä harkintakykyyn sodan aikana, ja oli varma, että Ared ymmärsi riskit. ”Kaartini tekee parhaansa huolehtiakseen meidän molempien turvallisuudesta. Kuuntele heidän ohjeitaan kuin ne olisivat omiani.”

”Sen lupaan.”

Konsuli Kha’ar vaihtoi kuulumisia Vannuilin kanssa sillä aikaa, kun Ared avitti Ren’iä loppujen varusteiden kanssa. Aredilla oli hyvin vähän henkilökohtaisia kantamuksia mukanaan – pieneen selkäreppuun oli sullottu lähinnä vaihtovaatteita, hygieniatarvikkeita ja muistiinpanovälineitä – ja hän jätti repun roikkumaan kirjoitustuolin selkänojasta, kun he poistuivat huoneesta. Kaartilaiset eivät näyttäneet yllättyneiltä, kun Ren’i sanoi tämän tulevan heidän mukaansa.

”Tapaan teidät kaksi tuntia auringonlaskun jälkeen, jos kokous ei veny,” Hamr sanoi, kun sotilaat asettuivat saattuemuodostelmaan. Hän käveli Ren’in rinnalla eteishalliin saakka, saappaat jokaisella askeleella kolisten lattiaa vasten. ”Olkaa varovaisia.”

”Te myös, kapteeni.”

Hamr löi nyrkin rintaansa tervehdykseksi ja jatkoi matkaa hallin halki kohti kokoushuoneita. Kun he astuivat sotilassaattueessa palatsin sisäpihalle, Ared kääntyi Ren’in puoleen ja kysyi, ”no niin, mitä täällä oikein on meneillään?”

Ren’i veti syvään henkeä ja kertoi juurta jaksaen kaiken hyökkäyksistä, suluista ja evakuoinneista. Aredin ilme synkkeni sitä mukaa, kun Ren’i puhui, mutta hän kuunteli tarkkaavaisesti keskeyttämättä kertaakaan.

Kirjoittajan löpinät: Pelastuspartio on koossa!