Suuri Akherin autiomaa, 26. kymmeneskuuta 3045

Ukkonen raivosi läpi yön sellaisella voimalla, että itse taivas tuntui revenneen. Se veti vertoja jopa Hol Saron ja Quvenen rajuilmoille, ja sotilaiden levottomuus tarttui pian hevosiinkin.

Aamun valjetessa myrsky oli tiessään, mutta taivas oli lyijynharmaiden pilvien peitossa. Yhä kiihtyvä myötätuuli puski heitä vääjäämättömästi eteenpäin ja nostatti valtavia tomupilviä kuivuvan hiekan pöllytessä puuskien mukana. Ren’i tunsi muutoksen ilmassa noustessaan ratsunsa selkään, ja yksi vilkaisu konsulien sekä kaartilaisten kasvoihin kertoi, että hekin tunsivat sen.

Demoniveri veti magiaa puoleensa. Jokainen taivashi pystyi aistimaan sen läsnäolon, hekin, jotka eivät kyenneet käyttämään sitä. Vaisto oli sisäsyntyinen – sitä ei voinut opettaa, siihen ainoastaan synnyttiin. Historioitsijat sanoivat, että sama vaisto oli johtanut jumalat Melkemiin planeetan ollessa vielä nuori.

Kaikki taikuus jätti aina jäljen, olipa se miten pieni tai suuri hyvänsä. Ellerram oli opettanut sen Ren’ille tämän ollessa pieni. Aredin langettama loitsu – Ren’i ei keksinyt muutakaan sanaa, jolla kutsua sitä – oli järkyttänyt ilmavirtoja tavalla, joka tuntui herättäneen autiomaan unestaan. Hän tunsi sen kihelmöintinä alitajunnassaan, aivan kuin jokin näkymätön voima olisi tarkkaillut häntä, mutta vaikka hän lähetti tutkivan ajatuksen toisensa jälkeen sitä kohti, hän ei löytänyt sen lähdettä. Se oli yhtä aikaa kaikkialla ja ei missään.

Ared ratsasti levollisin ilmein hänen vierellään, ja Ren’i oli varma, että tämä tunsi hänen tunnusteluyrityksensä, vaikkei tämän ilmekään värähtänyt. Ren’i sulki silmänsä ja antoi Vasaman ottaa ohjat. Kun hän veti ajatuksensa takaisin iäisyydeltä tuntuneen hetken kuluttua, Ared katseli häntä kujeellisesti hymyillen.

”Et ymmärtäisi sitä, vaikka saisitkin siihen yhteyden,” Ared sanoi kuin tietäen tarkalleen mitä hän ajatteli. ”Se vastaa vain akhereille.”

”Miksi?”

Ared naurahti. ”Vain me puhumme aavikon kieltä, ystävä hyvä.” Hänen virneensä leveni Ren’in ilmeen nähdessään. ”Älä turhaan ole huolissasi. Tuuli jatkuu meille myötäisenä.”

Hän sanoi sen kuin toteamuksen, ja Ren’i näki parhaaksi olla kysymättä enempää. Hän oli jo pitemmän aikaa aavistanut, että akherien kyvyt ulottuivat paljon pidemmälle kuin kishalaiset uskoivat, mutta sen todistaminen omin silmin oli silti järkyttänyt hänen maailmankuvaansa.

Ilma oli purevan viileä paljaita käsivarsia vasten. Tuuli voimistui edelleen, ja pöllyävä hiekka sumensi maiseman, pakottaen heidät etenemään keinuvassa ravissa ja lopulta hidastamaan käyntiin näkyvyyden huonontuessa entisestään. Ren’i ohjeisti joukkojaan seuraamaan akherien esimerkkiä ja käärimään minkä tahansa saatavilla olevan kankaan kasvojensa suojaksi, kun tuuli ei osoittanut laantumisen merkkejä.

Tunnit tuntuivat merkityksettömiltä, eikä maisema tuntunut vaihtelevan lainkaan. Hiekkapilvien läpi erottui vain harmaanruskeaa taivasta silmänkantamattomiin. Ajan kulumisen pystyi päättelemään ainoastaan siitä, että valon määrä väheni iltaa kohden ja pakotti heidät leiriytymään eksymisen pelossa. Vaikka Ren’i yritti etsiä tuttuja maamerkkejä kypärän ja huivin väliin jääneestä kapeasta aukosta, kaikki näytti hänen silmiinsä samalta. Dyynit muuttivat muotoaan kuin aallot ja myrsky pyyhki kaikki maamerkit mennessään.

---

Teltta huojui uhkaavasti jokaisen puuskan mukana, aivan kuin tuuli olisi yrittänyt puskea sen sijoiltaan. Hamrin puolihaarniska narisi jokaisella liikahduksella ja saumojen välistä valui toisinaan hiekkaa hänen vaihtaessaan asentoa. Kapteeni oli ainoa, joka ei ollut vaivautunut vaihtamaan mukavampaan asuun. Jopa Vannuil oli antanut olosuhteille periksi ja pukenut pitkähihaisen siviiliasun paksun viittansa alle.

Tuuli tarttui pöydälle levitettyyn karttaan, kun teltan läppä avautui ja Qel marssi sisään. Kha’ar joutui pitelemään karttaa kaksin käsin paikallaan, eikä hän näyttänyt erityisen tyytyväiseltä pyyhkiessään hiekkaa pois pöydältä.

”Vartiotulet on sytytetty,” Qel ilmoitti kääriessään auki kasvojaan suojanneen huivin. ”Tarkkailijat sanoivat kuulleensa jonkin eläimen ääntelyä.”

”Ilveksiä,” Ren’i totesi. ”Tai ehkä susia.”

”Näin kaukana aavikolla? Eihän täällä ole mitään syötäväksi kelpaavaa,” kapteeni kysyi epäillen.

”Näimme susia matkatessamme maasillalle,” Ren’i sanoi. ”Aredin mukaan tähän aikaan vuodesta etelässä vaeltaa koorilaumoja, mikä houkuttelee petoja kauemmas asutuksesta. Tuskinpa yksikään susi on niin tyhmä, että hyökkää näin ison leirin kimppuun, mutta käskekää vartijoiden pitää silmänsä auki kaiken varalta.”

Ared saapui Sava ja Yurau vanavedessään, yhtä tuulenpieksämän näköisinä kuin toisetkin. Sotilaat laskivat sivupöydälle tarjottimen, kumarsivat Ren’ille ja poistuivat teltasta yhtä nopeasti kuin olivat tulleet. Kuuma tee meni nopeasti kaupaksi, ja jokaisella oli kupillinen juotavaa käsissään, kun he kerääntyivät kokouspöydän ympärille.

”Olen menettänyt ajantajuni täysin tässä myräkässä,” Vannuil sanoi Kha’arin asetellessa puufiguureja kartalle. ”Osaatteko arvioida kuinka pitkä matka solalle on, päällikkö?”

”Kuivalla kaudella matka vie nelisen päivää, tai oikeastaan yötä,” Ared tuumasi. ”Näissä olosuhteissa meillä voi mennä vielä neljästä viiteen päivää ennen kuin olemme perillä.”

Kha’ar osoitti Sumujen solan eteen aseteltuja figuureja. ”Viimeisimmän tiedon mukaan Venu ja Agal ovat leiriytyneet kahden virstan päähän kanjonista.”

”Eikö se ole turhan lähellä?” kapteeni kysyi.

”Tarkoituksemme on jättään liqarit mottiin meidän ja solan väliin, ja se vaatii meiltä valmiutta toimia nopeasti,” Vannuil vastasi.

”Se on luultavasti viisasta,” Ared sanoi. ”Menetämme maaston suoman edun, jos he pääsevät etenemään kauemmas solasta.”

Pitkän päivän väsymys painoi tavallista raskaampana, ja Ren’i antoi ajatustensa harhailla toisten puhuessa. Kokoukset olivat tässä vaiheessa vain muodollisuus: kaikki tärkeät päätökset oli tehty jo Hatam-Ilessä, eikä jäljellä ollut enää kuin siirtyminen sovittuun paikkaan.

Ren’i esti vain vaivoin itseään haukottelemasta. Hänen olisi kai pitänyt tuntea itsensä hermostuneeksi lähestyvän taistelun suhteen, mutta pitkä ratsastus ja huonosti nukuttu yö vaativat veronsa. Se, ettei hän tuntenut Haukan läsnäoloa lähellään, oli pitänyt häntä hereillä pikkutunneille asti. Oliko se valvottanut Haukkaakin, hän pohti, ja työnsi sitten ajatuksen pois mielestään. Liian moni henki riippui hänestä ja sodan lopputuloksesta, jotta hän voisi antaa otteensa herpaantua nyt.

”Teidän ylhäisyytenne?”

Kapteenin ääni veti hänet takaisin valvemaailmaan. Ren’i huokaisi.

”Anteeksi. Olin ajatuksissani.”

”Olemme täällä teitä varten, ylhäisyys,” Qel sanoi. ”Kuuntelemme, jos haluatte jakaa ajatuksenne kanssamme.”

Ren’i tuijotti karttaa lasittunein katsein. Jos hän sulki tuulen ulvonnan mielestään, hän pystyi melkein kuvittelemaan olevansa edelleen Hol Sarossa.

”Tämä on ensimmäinen kerta kokonaiseen aikakauteen, kun kohtaamme Liqarian tasaveroisena vastustajana. Merellä heillä on aina ollut etulyöntiasema, maalla taas meillä. Monta konfliktia on vältetty pelkästään siksi, että molemmat maat ovat tienneet lopputuloksen jo ennalta. Tällä kertaa kaikki on toisin.” Hän huokaisi uudestaan ja tyhjensi teekuppinsa. ”Tiesimme kaikki, että sotaa ei voi välttää, kun Mitae kuoli, mutta se tuntuu silti epätodelliselta. Siitäkin huolimatta, että olen nähnyt heidän armeijansa omin silmin.”

Qel siveli lyhyttä sänkeään mietteliäänä. ”Kuusikymmentä vuotta rauhaa on lyhyt aika keisarikunnan pitkässä historiassa,” hän sanoi hiljaisella äänellään. ”Sotilaan on ehkä luonnotonta sanoa näin, mutta olin toivonut sen kestävän.”

”Sotilas sotii puolustaakseen sitä, mikä hänelle on tärkeää, ei siksi, että rakastaa sotaa,” Ren’i vastasi. ”Niin isäni on minulle opettanut.”

”Me kaikki halusimme uskoa rauhaan keisarinnan ja Mitaen solmiessa liittonsa,” Vannuil puuttui puheeseen. Hän oli ollut tavallista vaitonaisempi kuluneiden kahden päivän aikana, ja hänen kulmiensa väliin näytti muodostuneen pysyvä huoliryppy. Se pehmensi hänen ajattomia piirteitään oudolla tavalla. ”Liitto rubiinivaltaistuimen ja sotilaspiirien välillä. Se oli ennenkuulumatonta, mutta Mitae oli sivistynyt, älykäs ja hyvä puhuja. Hänen liqaridiplomatian tuntemuksensa otettiin innokkaasti vastaan jopa senaatissa.”

”Mitä hänelle tarkalleen ottaen tapahtui, jos saan kysyä?” Ared sanoi. ”Uutiset kulkevat huonosti pohjoisen ja etelän välillä.”

”Kuoli,” Ren’i vastasi värittömällä äänellä. ”Keisarinna löysi hänet heidän vuoteestaan menehtyneenä.”

Ared sävähti. ”Mutta hänhän oli täysiverinen. Kuten tekin. Eihän se ole—”

”Mahdollista?” kapteeni sanoi lauseen loppuun hänen puolestaan. Hän pudisti päätään. ”Ei ainakaan pitäisi olla. Emme kuole sairauksiin tai vanhuuteen, eikä prinssipuolison ruumiista löytynyt merkkejä väkivallasta tai taikuudesta.”

”Emme vieläkään tiedä, mitä hänelle tapahtui,” Vannuil jatkoi. ”Lääkärit, loitsumestarit, kukaan ei ole pystynyt selittämään, mikä hänet tappoi. Hän vain oli poissa.” Hän hieroi ohimoaan, katse jossain kaukaisuudessa. ”Liqarit pitivät sitä murhana. Pitävät ilmeisesti edelleen, jos nykytilanteesta voidaan jotain päätellä.”

Ren’i puristi mukiaan estääkseen käsiään tärisemästä, tuntien itsensä sairaaksi. Hän muisti sen aamun edelleen kirkkaana ja terävänä kuin se olisi syöpynyt hänen verkkokalvoilleen pysyvästi. Ehkä se olikin. Kahdeksaspäivän aamu kolme viikkoa hänen syntymäpäivänsä jälkeen oli valjennut kauniina ja pilvettömänä. Aamun rauhan oli särkenyt äkillinen huuto, joka olisi voinut raastaa sydämen rinnasta silkalla epätoivoisuudellaan. Ellerram oli rynnännyt huoneistaan hiukset sekaisin, yöleninki edelleen yllään ja kasvot kyynelten kirjavoittamina, täysin poissa tolaltaan. Oli mennyt monta hetkeä ennen kuin Oerei oli onnistunut saamaan hänet rauhoittumaan siinä määrin, että he olivat saaneet tietää, mikä oli vialla. Viisi minuuttia myöhemmin hovilääkäri oli astunut ulos keisaripariskunnan huoneistosta, kasvot liidunvalkoisina ja huulet tiukkana viivana.

”Olen pahoillani, teidän majesteettinne,” lääkäri oli sanonut, ja kaikki läsnäolijat olivat nähneet, kuinka tämä tärisi silkasta shokista. ”Mitään ei ole enää tehtävissä. Hän on poissa.”

Sanat olivat särkeneet Ren’in ja hänen perheensä maailman lopullisesti.

Hän oli pidellyt nyyhkyttävää Ellerramia isänsä kanssa, kun Mitaen ruumis kannettiin paareilla ulos huoneesta. Mitae olisi voinut olla vain syvässä unessa, jos hänen huulensa eivät olisi jo muuttuneet sinisiksi ja oliivinruskealta iholta ei olisi kadonnut sille ominainen elämän hehku. Ren’iä oli kylmännyt, mutta hän ei ollut saanut itseään katsomaan muualle. Hän oli sotilas; hänen ei kulunut kavahtaa kuolemaa. Mutta Mitae oli ollut täysiverinen taivashi – heidän kaltaisensa eivät menehtyneet ilman selitystä.

Palatsi käännettiin ylösalaisin ja Mitaen ruumis tutkittiin niin perusteellisesti, että oli ihme, että hänestä oli jäänyt jäljelle jotain haudattavaa. Mitään ei löytynyt. Ei myrkkyjä, ei pistojälkiä, ei ainuttakaan mustelmaa tai naarmua, ei edes merkkejä taikuudesta tai itsemurhasta. Jälkimmäinen oli ollut Ellerrammin ehdotus, vaikka sen ääneen sanominen oli selvästi järkyttänyt häntä. Mitae oli leskensä mukaan masentunut kuluneen vuoden aikana, kun Liqarian kuudennetta sotilaspiiriä oli ravistellut useiden korkea-arvoisten perheiden murha-aalto. Mitaen vanhemmat, sisarukset, serkut, ja jopa monet tämän kaukaisemmista sukulaisista olivat olleet uhrien joukossa. Liqarit olivat syyttäneet murhista Kishan valtaistuinta ja lähettäneet laivastonsa tuhoamaan kostoksi Hol Saron, mikä oli koitunut laivaston kohtaloksi myrskyn noustessa ja pyyhkiessä sen viimeistä laivaa myöten maailmankartalta.

Jos Mitae oli päättänyt riistää henkensä, hän oli keksinyt keinon, joka ei jättänyt merkkejä itsestään. Hautajaiset olivat saaneet koko kaupungin kajahtelemaan surun ja kaipauksen kellojen sointiin, ja sureva keisarinna oli sulkeutunut palatsiin viettämään suruaikaansa ylhäisessä yksinäisyydessään.

Asiasta puhuminen tuntui edelleen raskaalta. Kuolemaansa edeltäneenä iltana Mitae oli, kaikesta huolimatta, vitsaillut ja väitellyt illallisella Oerein kanssa päivän politiikasta tavalliseen tapaansa, aivan kuin mikään ei olisi vialla. Ren’i olisi halunnut muistaa hänet juuri sellaisena. Oliko hän jo tehnyt päätöksensä tuolloin? Oliko hän jättänyt hyvästinsä heidän tietämättään sitä? Ren’in silmissä Mitae oli vaikuttanut omalta itseltään, mutta vaikutelma saattoi pettää. Jos hän oli onnistunut salaamaan masennuksensa kaikilta muilta paitsi puolisoltaan, kuka tiesi mitä muuta hän oli jättänyt kertomatta.

Ren’i laski tyhjän kuppinsa sivupöydälle. ”Meillä on pitkä päivä edessä, hyvä herrasväki. Painutaanpa pehkuihin, että jaksamme nousta.”

Levottomuus, joka oli vainonnut häntä kuluneina päivinä ei ollut hellittänyt, ja hän kääriytyi vilttien alle odottaen toista kehnosti nukuttua yötä. Hän vaipui kuitenkin uneen minuuteissa ja heräsi säpsähtäen vasta, kun Sava tuli herättämään häntä. Jos hän oli nähnyt unia, hän ei muistanut niitä. Hänellä oli vain epämääräinen tunne siitä, että joku oli kutsunut häntä unessa, mutta vaikka hän kuinka yritti, hän ei muistanut kutsujan ääntä tai kasvoja.

---

Suuri Akherin autiomaa, 27. kymmeneskuuta 3045

Leirin purku oli täydessä vauhdissa, kun Ren’i sai aamupalansa syötyä. Vasama tervehti häntä hörähtämällä hänen lähestyessään telttarivistöä, joka toimitti päällystön ratsujen karsinoiden virkaa. Ren’i talutti Vasaman kauemmas teltoista ja satuloi sen, kaivaten jotain tekemistä käsilleen. Vasama pudisteli päätään kuin ilmaissen tyytymättömyyttään siitä, että tuuli lennätti hiekkaa sen suuriin, ruskeisiin silmiin.

Aavikko levittäytyi joka suuntaan heidän ympärillään. Vaikka Ren’i tiesi, että he olivat liian kaukana, hän tunsi silti katseensa hakeutuvan länteen kuin kompassin neulan. Jos hän siristi silmiään, hän saattoi melkein kuvitella näkevänsä Hatam-Ilen ääriviivat horisontissa. Melkein, ellei hän olisi tuntenut jokaisen kolmen sielunsa syvyydessä etäisyyttä heidän välillään.

”Hän on paremmassa turvassa kotonaan kuin meidän matkassamme, ylhäisyys.”

Hiekka vaimensi askeleiden äänet niin täydellisesti, ettei Ren’i ollut huomannut Qelin lähestyvän. Tämä seisoi hänen vierellään tutkimattomin ilmein, tumma viitta tuulessa hulmuten.

”En tiedä mistä puhutte, konsuli Qel,” Ren’i valehteli ilmeenkään värähtämättä.

Qel oli hetken hiljaa. ”Teidän ei tarvitse sanoa mitään, ylhäisyys. Haluan teidän kuitenkin tietävän, että olette osoittaneet poikkeuksellista rohkeutta kuluneiden kuukausien aikana – useammalla kuin yhdellä tavalla, jos saan sanoa – eikä se ole jäänyt meiltä huomaamatta. Olemme uskollisia teille. Seisomme päätöstenne takana ja marssimme teidän lippunne alla, kävi miten kävi.” Hän kohtasi Ren’in katseen epäröimättä. ”Myös palattuamme Hol Saroon, jos voimme tukea teitä mitenkään.”

Kha’ar, Vannuil ja Hamr seisoivat hänen takanaan kuuntelemassa. Ren’i katsoi heistä jokaista vuorollaan ja sanoi, ”ja jos se, mitä aion tehdä, on vastoin keisarinnan tahtoa?” Kapteenin leuassa nyki lihas, kuten aina tämän ollessa hermostunut, mutta tämä kohtasi Ren’in katseen yhtä vakaana kuin aina. ”Jos se, mitä haluan, vaarantaa asemani, oletteko silti valmiit vannomaan uskollisuutta minulle?”

Vannuil hymyili valjusti. ”Tarvitsette paria kunnollista miekkakättä sitä suuremmalla syyllä, jos olette aikeissa ravistella keisarillisen huoneen perustuksia.” Hän laski molemmat kämmenet rintakehänsä päälle ja kumarsi niin syvään kuin haarniska antoi myöten. ”Omani on käytettävissänne, ylhäisyys.”

Qel toisti eleen. ”Kuten myös omani. Olen teille palveluksen velkaa.”

”Yhdyn heidän sanoihinsa. Tarjoan ilomielin miekkani ja apuni teidän käyttöönne, ylhäisyys,” Kha’ar sanoi, kumartaen muodollisesti.

Kapteeni Hamr katsoi Ren’iin pitkään. Hän huokaisi lopulta syvään ja kumautti nyrkkinsä rintaansa vasten. ”Olen ollut kunniakaartinne kapteeni siitä lähtien, kun teistä tehtiin armeijan ylipäällikkö, enkä ole katunut sitä päätöstä kertaakaan. Huudamme toisillemme aina silloin tällöin, enkä aina ymmärrä aivoituksianne, mutta luotan teihin. Luotan siihen, että tiedätte, mitä teette.” Hän kumarsi. ”Työni on pitää teidät turvassa ja sen aion tehdä vastedeskin. Kunniasanalla.”

Ren’i ei pystynyt liikutukseltaan kuin nyökkäämään. Hän tunsi palan kurkussaan, mutta jossain viikkokausien jännityksen ja pelon alla kupli viimein uusi tunne: toivo.

”Jos saan kysyä,” Vannuil sanoi suoristautuessaan. ”Aiotteko viedä hänet Hol Saroon?”

”Aion.” Ren’i epäröi hetken. ”Jos hän vain suostuu tulemaan mukaani.”

”Parasta olisi,” Hamr jupisi. ”Miten ihmeessä minun pitäisi vahtia teitä molempia, jos ette ole edes samassa paikassa?”

Qel purskahti nauruun.

Vannuil ratsasti Ren’in vierellä, kun he jatkoivat matkaansa kohti solaa. Pitkä taivashinainen kääntyi hänen puoleensa ja sanoi epätavallisen pehmeästi, ”alkuperä kertoo meistä vähemmän kuin yhteiskuntamme antaa meidän ymmärtää, ylhäisyys. Akheri tai ei, minäkin näen, että hän antaa teille rohkeutta. Antakaa sen rohkeuden kantaa teitä tulevien päivien ja viikkojen halki.”

Hän kosketti rintaansa toisella kädellään, nyökäytti päätään kevyesti ja kannusti hevosensa reippaaseen raviin ennen kuin Ren’i ennätti vastaamaan.

---