Suuri Akherin autiomaa, 23. seitsemäskuuta 3045

Kuuma ilma ryöpytti hiekkaa ja puhalsi sen päin ratsastajien kasvoja, kun koorit kantoivat heitä keinahtelevassa käynnissä dyynien yli. Ren’i yski. Puuskittainen tuuli teki ilmasta entistäkin kuivemman ja tukalamman, ja hän tunsi hiekan rahisevan hampaissaan joka kerta purressaan ne yhteen.

”Peitä kasvosi kunnolla,” Sinilehti ohjeisti, vilkaisten Ren’in valahtanutta huivia merkitsevästi. Tämä korjasi huivin asentoa, kunnes vain silmät olivat näkyvissä kankaan alta.

Auringon viimeiset säteet olivat jo painuneet horisontin taakse ja värjänneet taivaan purppuraiseksi, ja Ren’i huokaisi helpotuksesta tuntiessaan, kuinka ilma alkoi viiletä.

He olivat ratsastaneet Akherin aavikon halki kaksi päivää, tai oikeastaan yötä, leiriytyen aina aamunkoiton aikaan ja lähtien liikkeelle tuntia ennen auringonlaskua säästääkseen omiaan ja koorien voimia. Sinilehti, Haukka, sekä Veremin ja Om-Varin edustajat – veremiläinen ylimetsästäjä Denae, joka oli lähes yhtä hiljainen kuin Haukka, sekä omvarilainen Kuukivi – ratsastivat joukon kärjessä. Ren’i, Linnee ja Sava seurasivat heitä. Viimeisinä kulkivat Aamukaste ja kaksi metsästäjää, joita Ren’i ei tuntenut nimeltä, johdattaen perässään kahta kooria, jotka toimivat kuormajuhtina heidän tarvikkeilleen. Aamukaste metsästäjineen jäisi koorien kanssa odottamaan heidän paluutaan solan suulle: he ottaisivat mukaansa vain ne tarvikkeet, jotka pystyivät itse kantamaan.

Aika ajoin he kulkivat ohi paikkojen, joissa maiseman monotonisuus rikkoutui. Tuuli paljasti haljenneita, puoliksi peittyneitä kivilaattoja, nurkkakiviä, ja romahtaneiden rakennelmien jäännöksiä, joita vuodenajat eivät olleet vielä hiuduttaneet olemattomiin. Hiekan alta pilkisti teräviä kulmia siellä täällä.

Edellä ratsastavat akherit ratsuineen eivät kiinnittäneet rakennelmiin huomiota, mutta Ren’in, Linneen ja Savan katseet kiinnittyivät niihin magneetin lailla.

Kasvillisuutta ei näkynyt missään, ei kuolleita puunrunkoja, ei kantoja tai juurakoita, ei mitään, mistä päätellä kuinka kauan sitten puusto oli väistynyt aron tieltä ja aloittanut hitaan, riuduttavan muodonmuutoksen autiomaaksi, joka nykyisin peitti Daqanin eteläosaa. Ren’i muisti hämärästi opettajiensa sanoneen, että koko pohjoismannerta oli aikanaan peittänyt samanlainen ikimetsä kuin Kishan keski- ja pohjoisosia, kunnes ilma- ja merivirrat olivat muuttuneet Awan erotuksen myötä, ja etelän ilmasto oli käynyt kuivaksi ja kuumaksi. Alueen asukkaat olivat ajan myötä paenneet lähestyvää aavikkoa pohjoisemmaksi veden ja varjon perässä, kunnes ei ollut enää mitään paikkaa, minne paeta.

Kauarinin kellertävää kajoa vasten Ren’i erotti kaukaisuudessa suuren tumman siluetin, joka lähemmäs ratsastettaessa paljastui kivestä veistetyksi pääksi, tai ainakin sellaisen jäännöksiksi. Puolet kasvoista oli hautautunut santaan, mutta korvan muodosta hän tiesi hahmon esittävän akheria. Viereisen dyynin muoto vihjasi, että patsaan vartalo lepäsi jossain hiekan alla. Kauempana maasta pilkisti esiin jotain, mikä näytti romahtaneen tornin huipulta. Sitä kannatelleet tukipilarit makasivat sen ympärillä monessa osassa.

Kaikkialla oli kuiskauksia kadonneesta elämästä ja paljon vanhemmasta maailmasta, kaikki tuulen ja ajan tasaisiksi hiomaa, ja Ren’i tunsi sen saman, häilähtävän surumielisyyden kuin Korkeimpien patsailla kotona Hol Sarossa.

He kiersivät rauniokylät, eivätkä pysähtyneet niiden läheisyyteen edes juomaan. Akherit välttelivät niitäkin, joista oli jäljellä vain yksittäisiä kiviä. Ren’i ei kysynyt miksi. Yön pimeydessä raunioiden suunnalta näkyi ajoittain kaukaisia valoja, kuin yksinäisiä, väpättäviä liekkejä, jotka syttyivät ja sammuivat aina, kun niihin yritti kiinnittää katseensa. Ensin hän oli luullut, että revontulet olivat palanneet ja heijastuivat hiekasta, mutta taivas pysyi tähtikirkkaana ja pimeänä.

Ren’i repi katseensa irti raunioista väkipakolla, vaikka se kävi vaikeammaksi kerta kerralta. Mitä ikinä valot olivatkaan, niiden kutsua ei ollut seuraaminen, hän tunsi sen luissaan. Aavikko ei kuulunut eläville, ja se, mitä hiekan alla lepäsi, halusi tulla jätetyksi rauhaan.

Yö oli kuulas. Ren’i riisui huivinsa tuulen laantuessa, tuntien kuinka pakkanen kohmetti hikiset hiukset. Kishalaiseen tyyliin valmistettu turkistakki ja käsineet pitivät hänet lämpimänä. Ren’i sotilaineen oli vaatimalla vaatinut heitä kaikkia ottamaan mukaan kunnon talvivarusteet, ja armeijan varastoista olikin löytynyt tarpeeksi vaatteita koko partion tarpeisiin.

”Mitä sana ’akheri’ tarkoittaa?” Linnee kysyi kolmannen aamun sarastaessa, kun he pysähtyivät pystyttämään telttojaan suojaisimpaan löytämäänsä paikkaan, suurten hiekkakivilohkareiden varjoon.

”Se tulee kielemme sanoista nye’akheri-an qaril,” Sinilehti vastasi. Hän piti telttakankaasta kiinni, kun Linnee ja Sava pujottivat kepit paikoilleen ja pingottivat kankaat niiden varaan. ”Suuri eteläinen erämaa. Meril-An tulee samasta juuresta – an tarkoittaa etelää, meril taas linnoitusta. Vanha kieli on kuollut vuosituhansien saatossa ja alkuperäinen termi lyhentynyt akheriksi, tarkoittamaan erämaan asukasta.”

”Olin aina luullut, että se on lajinne nimi.”

Sinilehti hymähti. ”Niin luulevat monet meistäkin. Ilmeisesti muinaisilla sukulaisillamme ei ollut mitään erityistä nimeä meille – me olimme vain kansa, joka asutti etelän rannikkovyöhykettä Meril-Anista Kiyeen.” Hän ojensi kätensä taivashisotilaita kohti, kun nämä kaivoivat satulalaukuista esille teltan suulle viritettävän kankaan. ”Minä voin kiinnittää sen. Ruvetkaa te pystyttämään seuraavaa telttaa.”

Ilman kuumuus tunkeutui uuniin, ja Ren’i heräsi yltä päältä hiessä, kun Haukka herätti hänet myöhään iltapäivästä.

”Ylös,” Haukka sanoi teltan suulta. ”Meidän on lähdettävä liikkeelle ajoissa, jos haluamme ehtiä kulkemaan solan halki aamunkoittoon mennessä.”

Ren’i mutisi jotain epämääräistä etsiessään paitaansa riisuttujen vaatteiden mytystä. Hänen sormiaan kuumotti tavalla, joka kertoi, että hän oli nähnyt saman unen kuin kymmeniä kertoja aiemmin: tulta ja nokea ja pyörteilevää hiekkaa.

Haukka tarkkaili häntä silmäkulmastaan, kun he söivät aamiaista. Ren’in hiukset olivat nyt lyhyet, ulottuen juuri ja juuri leukaan asti, ja kosteuden jäljiltä laineilla.

Ren’i tunsi, että häntä tarkkailtiin, eikä ollut erityisen yllättynyt huomatessaan, että tarkkailija oli Haukka. Tämä istui suuren lohkareen päällä jousi valmiina petoeläinten varalta.

”Mitä?” Ren’i kysyi.

”Ei mitään,” Haukka mutisi ja käänsi katseensa takaisin aavikolle.

Sinilehti repi leivästään uuden palasen ja virnisti tietäväisesti. ”Leikkasit hiuksesi.”

”Mitä siitä?” Ren’i ihmetteli.

”Ei uusi kampaus estä liqareja tunnistamasta sinua, tiedätkös.”

”Ei se siihen liity.” Ren’i rahnutti paljasta niskaansa, joka kutisi edelleen ajelun jäljiltä. ”Se on tapa meillä päin. Kishalainen sotilas leikkaa hiuksensa ennen sotaan lähtemistä.”

”Eikö se ole hiukan ennenaikaista? Ei sota vielä ole syttynyt.”

Hän hymyili toispuoleisesti. ”Liqaria ja Kisha ovat kansainvälisen lain mukaan edelleen sodassa keskenään, koska rauhanneuvotteluja ei käyty Liqarian merihyökkäyksen epäonnistumisen jälkeen. Kun minä kuningashuoneen edustajana astun vihollismaan kamaralle tässä tilanteessa, se voidaan laskea avoimeksi provokaatioksi.”

”Vain jos jäät kiinni.”

”Niin, jos jään kiinni,” hän toisti, nyökäten. Hän vakavoitui. ”Tämä ei ole mikään huviretki. Jos liqarit nappaavat minut, tiedän, mitkä seuraukset ovat. Haluan kuolla kunniakkaan kuoleman, sotilaan kuoleman, ja sotilas ei ole sotilas ilman sotisopaansa.”

Sinilehti ja muut akherit tuijottivat häntä, mutta Linnee ja Sava, myöskin aiempaa lyhyemmissä kampauksissa, eivät edes katsahtaneet ylös aamiaisestaan. Sinilehti vaihtoi pitkän katseen Haukan kanssa ja haukkasi leivästään palasen, eikä kukaan sanonut enempää heidän syödessään ja juodessaan.

Viimeiset tunnit aavikolla lipuivat ohi kuin sumussa. Ohuet pilvenriekaleet muuttuivat vähä vähältä valtavaksi pilvivalliksi, joka kohosi heidän edessään kaukana horisontissa. Nouseva, puuskainen tuuli pyöritti hiekkaa kuin aaltoina heidän ylitseen. Se peitti ilman rusehtavaan utuun, jonka läpi oli vaikea nähdä nenäänsä pidemmälle. Haukka puristi koorinsa harjaa molemmin käsin ja kumartui niin lähelle eläimen kaulaa kuin vain pystyi pitääkseen hiekan pois silmistään.

Tuuli kantoi mukanaan kylmempää ilmaa, joka tuntui veitsen viilloilta auringon korventamaa ihoa vasten. Ren’i haistoi suolan heikon tuoksun ilmassa ja tiesi, että rannikko ei ollut enää kaukana. Hän siristi silmiään, yrittäen keskittää katseensa. Taivas oli tummunut niin nopeasti, että kotona pohjoisessa hän olisi odottanut lumimyrskyn iskevän hetkenä minä hyvänsä. Hän näki hiekan läpi tumman varjon kuin valtavan kaupungin rauniot, ja hänen silmänsä laajenivat, kun hän tajusi mikä se oli.

Tumman pilvivallin alla kohosivat valtavan kanjonin pystysuorat seinämät. Ren’i tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäpiitään.

”Olemme perillä,” Denae huusi tuulen yli. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän oli puhunut kellekään muulle kuin Kuukivelle Hatam-Ilestä lähdön jälkeen. ”Pysähdytään noiden kivien suojaan purkamaan kuorma!”

He johdattivat koorit parimetristen kivien taakse ja laskeutuivat ratsailta. Maaperä oli kovaa ja kuivaa kengänpohjien alla; hiekkainen aavikko oli vaihtumassa saviseksi erämaaksi. Linnee ja Sava purkivat heidän telttojaan ja turkisvaatteitaan satulalaukuista samalla, kun Aamukaste alkoi jaotella ruokatavaroita kahteen erilliseen pinoon. Ren’i riisui huivinsa, ravisteli enimmät hiekat hiuksistaan, ja astui pois kivipilarien suojasta.

”Ylhäisyys?” Linnee huikkasi hänen peräänsä.

”Odottakaa täällä,” Ren’i vastasi. ”Käyn vain katsomassa millainen maasto meitä odottaa.”

Hän tunsi jalkojensa liikkuvan kuin itsestään, eikä saanut katsettaan irti edessä kohoavasta solasta. Tuuli voimistui voimistumistaan joka askeleella. Se kulki ujeltaen kanjonin halki ja kantoi mukanaan kylmää ilmaa, joka sai hiekan pyörteilemään levottomasti kuin enteillen lähestyvää myrskyä. Ren’i pysähtyi läheisen kukkulan huipulle ja tunsi, kuinka kylmät väreet kulkivat uudestaan pitkin selkää.

Hän oli tunnistanut paikan jo kaukaa; hän oli nähnyt sen lukemattomat kerrat unissaan. Hän tunsi sisimmässään saman nykäisyn kuin aina ennen, aivan kuin jokin vetäisi häntä kohti solaa. Ren’i värähti.

Ei, ei pelkästään vetänyt. Joku lähestyi, hän tunsi sen kihelmöintinä veressään, eikä erityisemmin yllättynyt, kun matala ääni kutsui hänen nimeään.

”Ren’i.”

Haukka seisahtui hänen viereensä. Hänkin oli riisunut huivinsa, ja tuuli tarrasi hänen lettiinsä kuin yönmustaan tuuliviiriin.

”Tämä se siis on,” Ren’i sanoi. Hän näytti tavallista kalpeammalta, huonosti nukuttujen öiden jättämät varjot silmiensä alla varastaen sen vähänkin värin, mitä hänen ihollaan oli. ”Sumujen sola. Osuva nimi.”

Pyörteilevä hiekka kohosi kohti taivasta kuin ilmapyörre, saaden koko maiseman näyttämään sumuiselta ja harmaalta. Se ei vetänyt vertoja hiekkatornadolle, jonka Haukka muisti unistaan, mutta hän tunsi silti, kuinka paita liimaantui selkään kylmästä hiestä.

Haukka katsahti häneen. ”Onko jokin vialla?”

Ren’i nielaisi. Hänen äänensä värisi aavistuksen, kun hän puhui. ”Tunnistan paikan. Olen ollut täällä aikaisemmin.”

”Täällä? Koska?”

”Pidät minua hulluna.” Hän naurahti hermostuneesti. ”Älä kerro toisille. Olen… uneksinut tästä paikasta siitä asti, kun lähdimme Hol Sarosta.”

”Oletko varma?”

”Olen nyt, kun näen paikan omin silmin.” Haukka näki, kuinka Ren’i nielaisi uudestaan. ”Uni on aina sama. Olen yksin aavikolla. Juoksen, enkä sillä tavoin kuin unissa juostaan. Tiedäthän sen tunteen, kun yrität juosta painajaisessa, mutta jalat eivät tottele? Tämä on erilaista, ihan kuin lentäisin eteenpäin. Tiedän, että jokin vetää minua jonnekin, mutten tiedä mikä tai minne.”

Haukka näki sen mielessään kristallinkirkkaana, samanlaisena kuin omassa unessaan. Hän saattoi lähes tuntea jalkojensa keveyden dyynien yllä, kun hän antoi jonkin näkymättömän kuljettaa häntä eteenpäin. ”Jatka.”

”Erotan sen vain hämärästi hiekkamyrskyn läpi – valtavan solan, josta tuuli puhaltaa. Ihan kuin nyt.” Hän pudisti päätään. ”Tiedän, että se kuulostaa järjettömältä.”

Haukka oli hetken hiljaa. ”Siinä unessa… Tuntuuko sinusta siltä, kuin etsisit jotain? Tai jotakuta?”

Ren’i kääntyi katsomaan häntä. Hänen silmissään oli outo kiilto, kun hän kysyi, ”kuinka niin?”

”Olen nähnyt jotain samanlaista.” Haukka veti syvään henkeä. ”Joku odottaa minua myrskynsilmässä. Tietää, että etsin häntä. Myrsky voimistuu, kun pääsen lähemmäs—”

”—ja ilma syttyy tuleen,” Ren’i jatkoi hänen lausettaan. Ren’i tunsi puistatuksen kulkevan lävitseen, kun Haukka katsoi häntä suoraan silmiin ja nyökkäsi. ”Liekit nielaisevat hiekkapyörteen, minut, kaiken. Ja kun herään…”

”Ihoani polttaa ja tuntuu siltä kuin olisin hengittänyt keuhkot täyteen tuhkaa.” Haukan ääni oli hädin tuskin muuta kuin kuiskaus.

”Niin.”

Oli hyvin vähän asioita, joista he olivat samaa mieltä, mutta sillä hetkellä he molemmat tunsivat sisimmässään, että ymmärsivät toisiaan täydellisesti. Haukka näki oman hämmennyksensä, oman pelkonsa heijastuvan toisen silmistä. Se itsevarma kuori, jota Ren’i tavallisesti kantoi, oli poissa, ja Haukka tajusi jälleen kerran, kuinka nuori hän todella oli.

”Eihän se ole mitenkään mahdollista,” Ren’i sanoi lopulta. ”En ole koskaan kuullut, että kaksi henkilöä voisivat nähdä saman unen.”

”En minäkään,” Haukka myönsi.

Ren’i potki maata kantapäällään hajamielisesti samalla, kun mietti, kulmat rypyssä. ”Mutta mikä tässä paikassa on niin erityistä? Onko meidän tarkoitus tehdä täällä jotain? Uni tuntui aina jotenkin enteelliseltä.”

”Enteitä ei ole olemassakaan. Tälle on olemassa jokin looginen selitys.”

”Olisinpa yhtä varma kuin sinä,” Ren’i sanoi ja hymyili valjusti. Hän vilkaisi solasta puskevan myrskyn suuntaan. Tuuli oli yltymässä. ”Oli miten oli, mutta minulla on sellainen tunne, että jotain erikoista on meneillään. Kaipa me saamme ennen pitkää tietää, jos niin on.”

He lähtivät laskeutumaan rinta rinnan kohti kivien suojassa värjötteleviä matkakumppaneitaan. Haukka ei sanonut sitä ääneen, mutta ajatus siitä, että hänen unillaan oli jotain tekemistä Ren’in ja tämän retken kanssa vaivasi häntä vähintään yhtä paljon kuin se vaivasi Ren’iä. Hänen – heidän molempien – oli puhuttava Aredin kanssa heti, kun he palasivat Hatam-Ileen.

”Kuule, Haukka,” Ren’i sanoi. Hän pysähtyi ennen kuin he ehtivät kuuloetäisyyden päähän toisista.

Haukka kohotti kulmiaan kysyvästi.

”Jos satut näkemään saman unen uudestaan, kerrothan minulle?”

Haukka mietti asiaa hetken, sitten nyökkäsi. ”Kuin myös.”

”Sovittu.”

He vaihtoivat kevyet ratsastusvaatteensa nahkaan ja valkoisiin turkiksiin. Ren’i tunsi olonsa oudon alastomaksi ilman rintapanssariaan. Hän vyötti miekan tiukasti paikalleen, varmistaen kiinnitykset useampaan otteeseen; se oli nyt hänen paras, ja ainoa, henkivakuutuksensa. Heidän repuissaan oli ruokatarvikkeiden lisäksi vain tulentekovälineet ja teltat makuualustoineen, mutta siitä huolimatta ne pullottivat ääriään myöten täynnä, kun he olivat valmiita lähtemään liikkeelle.

”Kolme viikkoa,” Sinilehti sanoi Aamukasteelle. ”Tapaamme teidät täällä kolmen viikon kuluttua.”

Aamukaste nyökkäsi. Ren’i, Sava ja Linnee tekivät heille kunniaa, kun pieni akheripartio lähti johdattamaan kooreja huomattavasti kevyemmän lastin kera kohti horisontissa häämöttävää rannikkoa, jonka lähistöllä oli akherien mukaan tarpeeksi kasvustoa ja luolia, jonne leiriytyä odottamaan partion paluuta. Suurin osa vedestä ja ruoasta jäi Aamukasteen ryhmän haltuun. Ilman kooreja tiedustelupartio ei pystynyt kantamaan mukanaan enempää kuin maasillan ylitykseen tarvittavat muonavarannot – perillä he joutuisivat metsästämään tarvitsemansa.

”Päivä kuluu, hyvä herrasväki,” Sinilehti sanoi. ”Aletaan painua.”

Matka solan halki ei ollut miellyttävä, mutta Sinilehti kuljetti heidät määrätietoisesti eteenpäin hidastamatta hetkeksikään. Vaikka ilma oli edelleen suhteellisen lämmin verrattuna siihen, mihin Ren’i oli tottunut, hän tunsi värisevänsä. Tuuli voimistui voimistumistaan, kun he etenivät syvemmälle etelään. Se tuntui vastustavan heitä viimeiseen asti, aivan kuin se olisi elävä olento, joka yritti karkottaa heidät pesäkolostaan. Sen vihainen ujellus kaikui lakkaamatta kanjonin seinämistä, eikä Ren’i voinut olla ajattelematta, että uni oli ollut varoitus: pysykää poissa, tai muuten…

”Emme voi pysähtyä,” Sinilehti sanoi, kun Sava ja Linnee seisahtuivat juomaan leileistään. Hän joutui huutamaan, eikä hänen sanoistaan siltikään meinannut saada selvää. ”Lepäämme vasta, kun olemme päässeet sillalle.”

”Miksi?” Sava huusi takaisin. ”Olemme kulkeneet jo monta tuntia!”

”Täällä ei ole mitään suojaa, ei luolia, ei kivimuodostelmia, ei edes pensaita. Ja kaikki alueen pedot tietävät sen.” Sinilehti lähti painelemaan eteenpäin ja viittoili toisia seuraamaan. Hän huusi olkansa yli, ”pidetään kiirettä, meillä on vielä parin tunnin taival edessä!”

Päivänvalo oli hiipumassa, sen näki kellertävästä kajosta, joka juuri ja juuri suodattui paksujen pilvien läpi. Pilvet olivat levittäytyneet yhä laajemmalle alalle iltapäivän kuluessa ja peittivät nyt koko taivaan paksun peitteen alle. Ren’i pysytteli lähellä akhereita, käsi koko ajan miekkansa kahvaa puristaen. Haukka kulki hänen vierellään jousi kädessään. Ren’i näki hänen pälyilevän ympärilleen taukoamatta, ja vaikka hänen ilmeensä ei värähtänytkään, Ren’i luki hänen eleistään, että hän oli hermostunut. Kanjonin seinämät olivat epäluonnollisen tasaiset, aivan kun valtavat vesimassat olisivat hioneet niiden pinnasta kaikki halkeamat ja epätasaisuudet pois, eikä Ren’i pystynyt karistamaan tunnetta, että he olivat paikassa, jonne heillä ei ollut asiaa.

Aika ajoin hiekkaa ja kiviä satoi alas kanjoniin, ja useammin kuin kerran he luulivat näkevänsä, kuinka jokin eläin – tai useampikin – seurasi heitä kanjonin reunalta. Ren’i lähetti varovaisen, tunnustelevan ajatuksen matkaan, muttei tavoittanut mitään haaskalintuja kummempaa.

Vaikka he liikkuivat niin nopeasti kuin ratsastuksen väsyttämiltä jaloiltaan pääsivät, oli jo hämärää, kun he jättivät kanjonin taakseen ja löysivät itsensä merenrannalta. Ren’i päästi viimein voipuneena irti ashaysta ja veti ajatuksensa takaisin. Demoniveren kantama taikuus oli heikentynyt niiden satojentuhansien vuosien aikana, jotka he olivat eläneet Melkemin kamaralla, ja Ren’illä ei ollut sitäkään vähää, mitä useimmilla taivasheilla oli jäljellä heidän esivanhempiensa lahjoista. Ympäristön tutkiskelu ajatuksin oli hänelle mahdollista vain rajallisissa määrin, eikä hän ollut hyvä tunnistamaan eläinten läsnäoloa. Niiden lähettämät signaalit olivat paljon heikompia kuin taivashien, akherien tai muiden senkaltaisten lajien, ja niiden etsiminen oli uuvuttanut hänet.

Ren’i ymmärsi heti, mitä Onniar oli tarkoittanut maasillasta puhuessaan. Niemen kärki kapeni vain kymmenisen metriä leveäksi kivikkoiseksi poluksi, jonka yli nousuveden innostamat aallot pyyhkivät aika ajoin vaahtopäinä. Valtavat kivet kiilsivät kosteudesta; niiden päälle oli monin paikoin huuhtoutunut paksua, limaista levää. Nousuveden ollessa korkeimmillaan niistä vain korkeimmat erottuisivat aalloista.

”Vesi nousee,” Sava huusi.

”Seuratkaa minua,” Sinilehti komensi. ”Nopeasti! Ja katsokaa minne astutte!”

He eivät kyseenalaistaneet hänen sanojaan, vaan lähtivät tarpomaan pitkin kapeaa kivipolkua. Kosteankylmä tuuli puhalsi lakkaamatta Itäiseltä mereltä ja yritti pyyhkiä heidät kumoon, kun he puoliksi juoksivat, puoliksi kävelivät petollisen liukkailla kivillä, pitäen niin kovaa vauhtia kuin suinkin uskalsivat. Tuuli sai Haukan silmät vetistämään; se tuntui yltävän luihin ja ytimiin jopa kishalaisturkisten läpi.

”Vauhtia! Olemme melkein perillä!” Sinilehti huusi olkansa yli.

Edessä häämötti pieni, paljas ja kallioinen saari, joka kohosi merestä joitakin metrejä kivisiltaa korkeampana. Kivien muodostama polku kohosi vähitellen, välit yksittäisten lohkareiden välillä kasvaen, kunnes he joutuivat lähes hyppäämään kiveltä toiselle päästäkseen eteenpäin – nousuvesi oli jo nielaissut sillan reunat alleen. He kaikki puuskuttivat äänekkäästi, kun he lopulta kapusivat saarelle.

Ren’i puristi kylkeään, yrittäen tasata hengitystään. Tuntikausien keskittymisen jäljiltä hänen päänsä tuntui oudon hellältä, aivan kuin ashayn käyttäminen olisi jättänyt hänen mielensä mustelmille.

”Täällä ei ole piruakaan suojaa tältä tuulelta,” Sava murahti ja veti turkishattunsa tiukemmin päänsä ympärille. Saari oli pieni, korkeintaan viitisekymmentä metriä leveimmältä kohdaltaan, ja lukuisat kitukasvuiset männyt ja pensaat eivät riittäneet pitämään tuulta aisoissa.

”Pystytetään telttamme puiden alle. Ne eivät ehkä tee tuulelle mitään, mutta voimme ainakin sitoa teltat niihin kiinni ja estää niitä lentämästä tiehensä,” Ren’i ehdotti.

Sinilehti nyökkäsi. ”Toimeen sitten. Tarvitsemme kaikki ruokaa ja lepoa mitä pikimmiten.”

Linnee ja Denae saivat taistella saadakseen nuotion syttymään, mutta ennen pitkää liekit loimottivat välittämättä taivaalta vihmovasta veden- ja rännänsekaisesta tihkusateesta. Ren’i tunsi nykäyksen mielessään, kun Linnee kohdisti ashaynsa liekkeihin ja ruokki niitä, kunnes tuli paloi niin kuumana, etteivät sade ja tuuli enää uhanneet sammuttaa sitä.

Juuri kukaan ei puhunut, kun he söivät. Haukka näki Ren’in kasvoista, että tämä oli nukahtamaisillaan pystyyn. Mitä ikinä tämä olikaan tehnyt heidän ympäristöään tarkkaillessaan, se oli selvästi uuvuttanut hänet. Haukka oli tuntenut sen, kun tämä oli käyttänyt voimaansa – sekunnin murto-osan mittaisen poltteen ilmassa, joka oli saanut hänen sydämensä muljahtamaan.

Aallot nousivat ja paiskautuivat päin saarta ympäröiviä karikoita, täyttäen ilman suolaisen veden tuoksulla. Kun pimeys laskeutui, se oli totaalinen, eivätkä edes Haukan silmät erottaneet muuta kuin vedestä kurkottavien kivien ja saarten ääriviivat. Hän veti jousen valmiiksi, kyyristyi männyn alle ja tuijotti pimeyteen.

Seuraavat päivät eivät olisi miellyttäviä.