Liqarian pohjoisrannikko, 4. – 5. kahdeksaskuuta 3045

Seuraava aamu valkeni pilvisenä mutta tyynenä, ja he siivosivat leirinsä jäljet huolellisesti ennen matkaan lähtemistä.

”Meidän on parasta lähteä liikkeelle,” Ren’i sanoi. ”Olemme haaskanneet jo liian monta päivää luolassa värjötellen.”

”Muistelen sinun itse sanoneen, ettei meillä ole kiire. Seiyen talvi on hädin tuskin puolessa välissäkään,” Sinilehti huomautti.

”Silti. Meistä kaikista minä olen ainoa, jonka liqarit taatusti tunnistavat ulkonäöltä, ja minusta tuntuu kuin selässäni olisi maalitaulu.” Ren’i mutristi suutaan. ”Hengitän vapaasti vasta, kun olemme turvallisesti takaisin Daqanin kamaralla.”

”No, toivottavasti olet varautunut kahlaamaan seuraavat neljäkymmentä virstaa. Lähdetään sitten.”

Ilma oheni sitä mukaa, kun he nousivat yhä ylemmäs, pysytellen niin lähellä puita kuin pystyivät. Lunta oli huomattavasti vähemmän puiden alla kuin paljaalla maalla, mikä helpotti heidän kulkuaan. Monin paikoin he joutuivat silti kahlaamaan tiensä umpihangen läpi, jolloin Ren’i, Linnee ja Sava ottivat johdon ja tamppasivat lumeen kulkuväylän tottumattomia akhereita varten. Ohut ilma sai heidät hengästymään nopeammin kuin kotona, ja he joutuivat pitämään useita lyhyitä taukoja pitkin päivää. Ensimmäisen yön he viettivät tiheiden kuusten alla, jakaen vahtivuorot parin tunnin pätkiin, eikä kukaan heistä tuntenut itseään erityisen virkeäksi seuraavana päivänä.

Kumpuileva maasto vei heidät korkeiden kukkuloiden yli ja alas pieniin, lumen peittämiin laaksoihin, ja Ren’i huomasi jäävänsä tuijottamaan alapuolellaan avautuvaa maisemaa ihmetellen. Liqaria oli kaikessa karuudessaan henkeäsalpaava ja hän toivoi yhtäkkiä, että isä olisi ollut mukana. Oerei ei ollut sotilas, mutta hän olisi osannut arvostaa vieraan maan maalauksellista kauneutta omalla tavallaan, ja Ren’i tiesi, että hän haluaisi kuulla matkasta kaiken, kunhan Ren’i pääsisi palaamaan kotiin.

Valkoinen utu verhosi kukkulan alla odottavaa laaksoa niin, että vain puiden latvat ja mustana kimmeltävä joki erottuivat sen läpi. Ren’i pysähtyi reunalle tasaamaan hengitystään sillä aikaa, kun Linnee ja Sava tekivät nuotion pienen puistikon katveeseen ja alkoivat sulattaa lunta nokipannussa.

”Meidän on alettava noudattaa varovaisuutta tästä eteenpäin,” Sinilehti sanoi hänen selkänsä takaa. ”Alamme lähestyä paikkaa, jossa leiri oli viimeksi. Tuo metsä on aivan Morin tasangon pohjoislaidalla.”

Ren’i nyökkäsi. ”On parasta, että leiriydymme metsän suojiin pimeän tullen ja nukumme varastoon niin paljon kuin vain pystymme. Liikumme tästä lähin vain pimeän turvin.”

Lumi narisi kenkien alla, kun Haukka tuli seisomaan hänen rinnalleen. Tämän pitkässä mustassa letissä oli kuuraa, mutta hän ei näyttänyt erityisen väsyneeltä haastavasta maastosta huolimatta.

”Sinä näet paremmin kuin minä. Millainen taival meitä odottaa?” Ren’i kysyi.

”Metsän halki kulkee ehkä puolessa päivässä. Maasto näyttää tasaisemmalta. Se helpottaa kulkemista, mutta edessäpäin on vain vähän piilopaikkoja.”

”Näetkö liikettä? Partioita?”

Haukka siristi silmiään. Yksittäiset tummat hahmot liikkuivat puiden katveessa, pysähtyen juomaan joen uomaan. Pieni lauma peuroja tai ehkä hirviä – ne olivat liian kaukana, että hän olisi erottanut niiden sarvet. Ne liikkuivat rauhallisesti, kiirehtimättä, mikä viittasi siihen, etteivät ne tunteneet oloaan turvattomaksi.

”Ei mitään sotilaisiin viittavaa,” hän sanoi. ”Metsässä on riistaa.”

”Näkyykö missään savua?”

Hän pudisti päätään. ”Ei toistaiseksi.”

”Olemme siinä tapauksessa vielä sen verran kaukana, että voimme tehdä tänä iltana nuotion.”

”Luultavasti viimeistä kertaa,” Sinilehti varoitti. ”Tasangolla on jonkin verran puita, mutta ei niin paljon, että ne antaisivat kunnolla suojaa. Varautukaa kylmiin illallisiin seuraavina päivinä.”

”Täällä on liian hiljaista,” Denae sanoi. Hän kulki koko ajan kulmat kurtussa, kuin odottaen liqarien syöksyvän heidän kimppuunsa jokaisen kiven ja puun takaa.

”Teidän ei tarvitse olla huolissanne,” Linnee vakuutti, hörppien kuumaa teetä hyvällä ruokahalulla. ”Liqarit ovat taivasheja, kuten mekin. Jos he käyttävät voimiaan edes alueen tutkimiseen, tunnemme kyllä heidän läsnäolonsa jo kaukaa.”

Illan hämärtyessä lunta alkoi sataa hiljalleen. He laskeutuivat tasangolle ja kulkivat tuuheiden, matalien kuusten alla pitkälle yli puolen yön. Haukka kulki edellä Denaen ja Ren’in kanssa, jousi koko ajan valmiina ja korvat metsän ääniä kuunnellen. Lumi vaimensi kaikki äänet tavalla, johon hän ei ollut tottunut, mikä teki hänen olonsa hermostuneeksi; jos pimeydestä tulisi jotain heitä kohti, he kuulisivat sen vasta liian myöhään.

”Rauhallisesti,” Ren’i mutisi. Hän näki kuinka jännittyneesti Haukka puristi jousta, hartiat jäykkänä ja suu tiukaksi viivaksi vedettynä.

”En pidä tästä,” Haukka sanoi hiljaa. Hänen vierellään Ren’i liikkui lähes ääneti, hänen tottuneet jalkansa askeltaen niin, ettei lumi narskunut hänen painonsa alla. Haukka yritti matkia häntä siinä kuitenkaan onnistumatta. ”Tunnetko mitään?”

Ren’i oli hetken hiljaa. Hän lähetti varovaisen ajatuksen matkaan, tunnustellen lähiympäristöä vain hipaisten. Yö oli samanlainen kuin se, jolloin hän oli ollut villikarjujahdissa kapteeni Hamrin ja kunniakaartin kanssa ja melkein päässyt hengestään. Hol Saron ylängön ikimetsät olivat valtavia ja niiden vuosisataiset kuuset kurkottivat kohti taivasta kuin jättiläiset, paljon korkeampina kuin heitä nyt ympäröivät puut. Ikimetsän hiljaisuus oli ollut ehdotonta, aivan kuin metsä itse olisi nukkunut, eikä hän ollut tuntenut karjun läsnäoloa ennen kuin se oli tullut rymistellen aluskasvillisuuden läpi häntä kohti. Morin metsä ei nukkunut talven keskelläkään. Ren’i huokaisi helpotuksesta tuntiessaan lepäävien lintujen, metsästävän ketun, ja virstan päässä liikkuvan peuralauman läsnäolon. Ei sotilaita, eikä varsinkaan villisikoja. Hän veti ajatuksensa takaisin.

”Eläimiä vain. Ei mitään sellaista, josta olisin huolissani.”

Haukka nyökkäsi. Hän lakkasi jännittämästä jousta, muttei laittanut sitä kokonaan pois.

Leiri, jonka he pystyttivät aamuyöstä, oli sen mustana virtaavan joen varrella, jonka he olivat nähneet kukkulalta. He olivat löytäneet metsäaukean, jota ympäröivät tuuheat, hopeisten neulasten peittämät kuuset ja vänkkyrärankaiset lehtipuut, joita Haukka ei tunnistanut. Yksi vilkaisu oli kertonut heille kaikille, että paikka oli liian paljas – kaikille paitsi Kuukivelle, joka valitti, kun toiset lähtivät seuraamaan jokea.

”Emme voi jäädä näin avoimelle paikalle. Näit itsekin, että paikka erottuu yläilmoista selvästi. Ei tarvita kuin yksi liqaripartio, joka pysähtyy jollekin läheiselle mäelle, ja olinpaikkamme paljastuu,” Denae sanoi harvinaisen tiukasti, mikä sai Ren’in ja Haukan vaihtamaan kummastuneen katseen keskenään. Om-Varin ja Veremin edustajat olivat tähän asti tukeneet toisiaan lähes joka asiassa yhtä tiiviisti kuin kaupunkiensa päälliköt kokouksessa.

”Nyt on sumuista,” Kuukivi protestoi.

”Tuskinpa on kauaa. Tuuli on virinnyt.”

”Pakkohan meidän on levätä jossain välissä! Olemme olleet liikkeellä aamusta asti.”

He jatkoivat kinasteluaan hiljaisin äänin ja jättäytyivät joukon hännille. Sinilehti otti johdon. He kulkivat parin virstan verran alavirtaan, kasvattaen välimatkaa itsensä ja metsäaukean välillä. Virta oli tarpeeksi voimakas, jottei joki ollut päässyt jäätymään kokonaan, ja he astuivat tarkasti niin lähelle vesirajaa kuin pystyivät kastelematta kenkiään, yrittäen jättää mahdollisimman vähän jälkiä mahdollisille liqaripartioille.

”Sinä valitat jatkuvasti,” Denaen ääni sähähti.

”Valitan?” Kuukivi kiekaisi äänellä, joka säikäytti torkkumassa olleen oravan läheisessä puusta ja sai sen kiipeämään säksättäen korkeammalle.

”Hei! Pitäkääs pienempää suuta siellä permannolla ennen kuin jokainen liqari sadan virstan säteellä kuulee teidät,” Linnee puuttui kiistaan, mikä sai riitapukarit käymään lopun kinansa kiukkuisesti toisilleen kuiskaten.

”Ajatella, että noilla kahdella on sittenkin omia mielipiteitä,” Haukka sanoi niin hiljaa, että vain Ren’i kuuli hänet. ”Luulin, että heidän vanhimpansa olivat kieltäneet sellaisen.”

Ren’i tyrskähti ja esti vain vaivoin itseään nauramasta ääneen.

”Sinulla on aivan kamala huumorintaju, tiedätkös,” hän huomatti.

Hän näki silmäkulmastaan, että Haukka hymyili.

”Mukavaa, että olet huomannut sen,” Haukka sanoi.

Metsä tiheni alajuoksulla, ja heidän puiden alle viritetyt telttansa olivat lähes huomaamattomia, kun he peittivät ne kuusenoksilla. Kuukivi ja Denae olivat pystyttäneet omansa sanomatta toisilleen – tai muille – sanaakaan, ja Denae ilmoittautui ensimmäiseen vahtivuoroon lähes uhmakkaasti. Kuukivi heilautti pitkän, vaalean poninhännän olkansa yli ja painui telttaansa niskojaan nakellen. Denae ei edes katsonut toisen naisen perään, vaan otti jousensa ja valitsi viitisenkymmentä metriä leirin ulkopuolelle kaatuneen puunrungon tähystyspaikakseen.

Ren’i sai vain vaivoin itsensä riisuttua ennen kuin kaatui suorin jaloin telttaansa ja hautasi kasvonsa kotikutoiseksi tyynyksi käärittyyn viittaan. Päivän jännitys oli pitänyt hänet virkeänä, ja hän tajusi vasta silloin kuinka väsynyt todellisuudessa oli. Jalkoja pakotti ja päässä suhisi. Hän tyhjensi vesileilinsä parilla kulauksella, kääntyi kyljelleen, ja ummisti silmänsä. Hän oli odottanut nukahtavansa alta aikayksikön, mutta levottomat ajatukset pitivät hänet kääntyilemässä pitkälle aamuyöhön, kun lähestyvän aamun ensimmäiset linnut alkoivat pitää ääntä.

Parin teltan päässä Haukka kääntyili yhtä unettomana omassa makuupussissaan. Häntä väsytti, mutta lumisen metsän hiljaisuus piti hänen hermonsa äärimmilleen jännitettyinä, vaikka hän tiesi, että leiriä vartioitiin.

Kun hän lopulta vaipui uuneen, se ei tuntunut unelta, eikä hän osannut sanoa koska oli edes sulkenut silmänsä. Hiljaisuus vaihtui saumattomasti tuulen ujellukseen, ja hän huomasi seisovansa metsän siimeksessä, pakkasen kovettama sammal tuntuen hyytävältä paljaiden jalkojen alla. Ilma oli sumuinen tuulenvireestä huolimatta ja paksuja hiutaleita putosi taivaalta sakeanaan. Haukka värähti tuntiessaan kuinka jotain lämmintä osui hänen kasvojaan vasten.

Hän ojensi kätensä, tuijottaen kämmenelleen tipahtelevia hiutaleita. Tuhkaa. Taivaalta satoi tuhkaa.

Hän tunsi tutun nykäisyn sisällään, saman vanhan pakottavan tarpeen lähteä liikkeelle ja löytää… Mitä? Kenet?

Haukka otti askeleen, sitten toisen. Hän ei tiennyt missä pohjoinen oli, ei tunnistanut mitään maamerkkejä oudossa metsässä, mutta hän tiesi kulkevansa oikeaan suuntaan. Puut lyhenivät, kasvusto harveni, sammalen ja aluskasvillisuuden seassa oli hiekkaa. Mättäiden päälle satanut tuhka pehmensi hänen askeliaan ja kun metsä loppui, hän ei täysin yllättynyt löytäessään itsensä autiomaasta.

Tuuli kulki puuskittain ja sai hiekan pyörteilemään suurina verhoina, jotka peittivät taivaan näkyvistä. Haukka tunsi sydämensä hakkaavan rajusti. Hiekkaverhojen väliin aukesi hetkeksi aukko ja Haukka lähti juoksemaan sitä kohti. Hiekkamyrsky pyörteili hänen ympärillään, mutta hänen eteensä näytti aukenevan polku, aivan kuin myrsky itse olisi halunnut hänen löytävän tiensä perille. Hän ei kyseenalaistanut sitä, vaan antoi itseään magneetin lailla vetävän tunteen johdattaa häntä, jalat hädin tuskin maata hipoen. Kuuma tuhka sai hänen ihonsa kihelmöimään, ilma kuumeni joka askeleella, ja Haukka lensi eteenpäin kuin lintu, jonka nimen oli ottanut itselleen.

Tuuli huokaili, huokaili huokailemasta päästyään, ja sen kuiskutuksessa hän kuuli saman nimen toistuvan uudestaan ja uudestaan.

Khaeron, Khaeron, Khaeron.

Ääni sai kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Toisinaan se oli vain tuulen ulinaa; toisinaan hän oli erottavinaan jonkun äänen siinä, äänen, joka oli etäisesti tuttu, mutta jota hän ei saanut mieleensä, vaikka tiesi, että hänen olisi pitänyt tunnistaa se.

Dyyni hänen allaan petti ja sortui, muttei tarpeeksi nopeasti, jotta se olisi ehtinyt pysäyttämään Haukkaa. Myrsky puski Sumujen solan kanjonista täydellä voimalla. Solan edessä seisoi sumuinen hahmo, hahmo jonka ympärillä tuulet taittuivat ja erkanivat.

”Khaeron,” tuulen ääni kuiskasi, ja tuuli oli niin kuuma, että hän tunsi sen poltteen ihollaan.

Haukka seisahtui hahmon eteen ja ojensi kätensä tätä kohti juuri, kun hahmo ojensi omansa häntä kohti. Hän tiesi, mitä tulisi tapahtumaan jo ennen kuin heidän kätensä lähestyivät toisiaan: hiekkapyörre sulki heidät syleilyynsä ja ilma hehkui kuumuuttaan. Liekkimeri kasvoi ja kiertyi spiraalina Haukan ja toisen hahmon ympärille, polttaen taivaan, maan, kaiken tieltään. Hän näki vain välähdyksen punaista, ja sitten kuva särkyi kovaäänisen huudon halkoessa ilmaa.

Haukka nousi istumaan, sydän takoen rinnassa kuin viimeistä päivää, ja hänellä oli jo jousi ja nuoliviini käsissään ennen kuin hän edes ehti ulos teltastaan.

Palaneen käry pisteli nenää ja sai hänet yskimään. Hän oli odottanut näkevänsä liqareja, ehkä susia, mutta hän laski jousensa tajutessaan, mikä huudon todellinen syy oli.

Yksi teltoista oli ilmiliekeissä.

”Teidän ylhäisyytenne!” Linnee ja Sava huusivat yhteen ääneen.

Haukan vatsassa muljahti. Hän heitti jousen ja nuoliviinin maahan ja ryntäsi taivashisotilaiden avuksi, kun nämä alkoivat kauhoa lunta liekkien päälle. Sekunnin murto-osaa myöhemmin Ren’in onnistui jollain ilveellä peruuttaa ulos palavasta teltastaan. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja Haukka näki, että hänen hiuksissaan oli kipinöitä. Ren’i vaikutti huomaavan saman, sillä hän kiroili kovaan ääneen ja yritti läpsiä kipinät sammuksiin.

Haukka ei pysähtynyt ajattelemaan. Hän puski Linneen ja Savan tieltään ja oli Ren’in vierellä hetkessä. Haukka kahmaisi lunta molemmin käsin ja hieroi sillä Ren’in hiuksia, kunnes oli varma, että oli saanut tulen tukahdutettua.

”Kiitos,” Ren’i henkäisi. Hänen äänensä kuulosti käheältä, ja Haukka näki, että hän tärisi kauttaaltaan. Se ei ollut ihme: hänellä oli yllään vain ohut aluspaita ja samat pitkät housut, joita hän käytti turkisten alla.

Lumi narskui juoksuaskelista, kun Sinilehti kiirehti heidän luokseen.

”Mitä tapahtui?” hän kysyi kauhistuneena. ”Luulin jo, että kimppuumme hyökätään.”

Sava ja Linnee olivat viimein saaneet liekit sammumaan ja tuijottivat prinssiään typertynein ilmein. Ren’i ei saanut sanaa suustaan. Hän tuijotti Haukkaa silmät levällään ja suu auki, mutta vaikka hänen huulensa liikkuivat, hän ei onnistunut löytämään ääntään.

”En tiedä,” Denae vastasi. ”Istuin vahdissa, kun kuulin jonkun huutavan. Käännyin ympäri ja teltta oli tulessa.”

”Käyttikö jompikumpi teistä voimiaan?” Sinilehti kysyi, kääntyen Linneen ja Savan puoleen. Molemmat pudistivat päätään.

”Linnee oli nukkumassa ja minä olin vahdissa tuon kiven luona,” Sava sanoi ja osoitti ylävirtaan, kohti jokea, jota he olivat seuranneet leiripaikalleen. Suuri siirtolohkare seisoi muutaman kymmenen metrin päässä teltoista.

”Entä Ren’i?” Sinilehti kääntyi katsomaan häntä.

Sotilaat vilkaisivat toisiaan.

”Tuota… Se tuskin on mahdollista,” Linnee sanoi epäröiden.

”Kuinka niin?”

”No… Miten sen nyt sanoisi…”

”Hän yrittää sanoa, ettei minulla ole mitään voimia,” Ren’i sanoi.

Hänen sanojaan seurasi kiusaantunut hiljaisuus. Kumpikaan sotilas ei vilkaissutkaan hänen suuntaansa. Ren’i tarttui kiinni Haukan ojennetusta kädestä ja antoi tämän auttaa itsensä jaloilleen.

”Teidän ylhäisyytenne liioittelee,” Sava protestoi.

Ren’i kohautti harteitaan ja sanoi, ”ei se ole mikään salaisuus. Turha sitä on peitellä.”

Sinilehden ilme oli levoton. ”Mutta mikä teltan sytytti tuleen? Emme ole sytyttäneet nuotiota iltapäivän jälkeen, enkä usko, että tavaroiden joukossa olisi voinut olla jotain kytemässä näin monen tunnin ajan.”

”Kipinä on voinut kulkeutua tuulen mukana, jos jossain lähialueella on leiri,” Ren’i sanoi. Haukka kuuli hänen äänestään, ettei hän uskonut sitä itsekään.

Denae nyökkäsi synkkänä. ”Ei kai sitä mahdollisuutta voi täysin sulkea pois. Meidän on parasta tutkia alue varmuuden vuoksi.”

”Minä tulen mukaan,” Sava sanoi. Hän haki miekkansa teltastaan, vyötti sen vyötäisilleen ja katosi Denaen kanssa metsän pimentoon.

Ren’i huokaisi. ”No, teltta ainakin on käyttökelvoton. Jäiköhän muista tavaroistani mitään jäljelle?”

”Eiköhän,” Linnee vastasi. Hän tuijotti Ren’in nokista olemusta huolestuneena. ”Oletteko varmasti kunnossa, ylhäisyys? Saitteko vammoja? Ehkä meidän pitäisi—”

”Minä huolehdin hänestä,” Haukka sanoi ennen kuin Ren’i ehti vastata. ”Minulla on repussani jotain, minkä pitäisi auttaa palovammoihin. Tutkikaa te muut onko hänen tavaroissaan mitään pelastettavaa.”

Hän veti Ren’in syrjemmälle toisista sillä välin, kun muut repivät osittain palaneen telttakankaan irti koukuista. Haukka vilkaisi taakseen, varmistaen, ettei heitä tarkkailtu, ja sanoi hiljaa, ”näit sen saman unen taas, etkö nähnytkin?”

Ren’i nyökkäsi. ”Sinäkö myös?”

”Niin.”

”Olin jotenkin toivonut, että lakkaisin näkemästä niitä sen jälkeen, kun kuljimme solan läpi.” Hän liikahti levottomasti ja siirsi painonsa jalalta toiselle. Pulssi hänen kaulallaan hakkasi edelleen yhtä lujaa kuin Haukankin. ”Se tuntui jotenkin erilaiselta tällä kertaa. Todellisemmalta.”

Haukka katsoi häntä päästä varpaisiin ja rypisti kulmiaan. Ren’in vasen käsivarsi oli noen mustaama sormenpäistä olkapäähän saakka. Vaikka hänen ihollaan olikin siellä täällä naarmuja ja likatahroja, vain vasen käsi oli kokonaan mustunut, aivan kuin hän olisi hinkannut sitä hiilellä. Haukka nappasi Ren’in käden omiensa väliin, välittämättä siitä, kuinka Ren’i hätkähti yhtäkkistä kosketusta, ja tuijotti. Nokea se oli, siitä ei ollut epäilystäkään. Se tarttui Haukan ihoon ja nokesi hänenkin kätensä.

”Outoa,” hän mutisi. ”Sattuuko käteesi?”

”Ei kai.”

”Kai?”

Ren’in ääni värisi, kun hän sanoi, ”en ole varma.” Hän pudisti päätään. ”Ihoa kai kirvelee vähän. En tiedä. Kaikki tuntuu oudolta tällä hetkellä.”

Haukka katsoi suoraan hänen silmiinsä. Hän oli varmaankin shokissa, Haukka arveli. Ei hän voinut syyttää Ren’iä siitä – tulipalo oli säikäyttänyt heidät kaikki pahanpäiväisesti. Haukka päästi irti tämän kädestä.

”Pysy tässä. Älä koske mihinkään.”

Hän kömpi telttaansa. Kun hän palasi, hänellä oli mukanaan märkä kangasriepu ja lasipullollinen hoitavaa salvaa. Ren’i seisoi tuijottamassa paljaita jalkojaan orvon näköisenä samassa paikassa, jonne Haukka oli jättänyt hänet. Hän ei näyttänyt tietävän, mitä tehdä itsensä kanssa. Haukka karautti kurkkuaan ja ojensi rievun Ren’ille.

”Kiitos,” Ren’i mutisi uudestaan.

”Onko näin käynyt aikaisemmin?”

”Käynyt miten? Että olisin herännyt tulipaloon unen jäljiltä?” hän kysyi pyyhkiessään kätensä puhtaaksi märällä kankaalla.

”Jotain sen tapaista.”

Ren’i huokaisi väsyneesti. ”En valehdellut, kun sanoin, etten osaa tehdä sellaisia taikoja. Se on käytännössä julkinen salaisuus Hol Sarossa. Kaikki tietävät sen, mutta kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen. Olen harjoitellut ja harjoitellut, mutta minulla ei ole sen vertaa lahjoja, että pystyisin sytyttämään edes kynttilää.”

”Onko se aivan varmaa?”

”Mitä sillä on väliä? Ashayn käyttäminen vaatii keskittymistä. Sitä ei voi tehdä vahingossa, vaikka minulta joskus jotain voimia löytyisikin.” Hänen kätensä puristui nyrkkiin. ”Puhutaan mieluummin jostain muusta tai ollaan vaiti.”

Ren’i muisti edelleen elävästi ensimmäisen kerran, kun uni oli herättänyt hänet, vain pari päivää marssille lähdön jälkeen. Hän oli silloinkin herännyt suu kuivana ja sydän hakaten, ja sormet olivat jättäneet nokitahroja yöpaitaan. Hän tunsi Haukan odottavan katseen, muttei saanut sanottua mitään; ääni tuntui takertuvan kurkkuun, kun hän yritti muodostaa sanoja. Hän käänsi katseensa muualle säästyäkseen puhumasta.

Ihoa kirveli sietämättömästi, kun hän pyyhki olkavarttaan. Ren’i päästi kirouksen, kun kangas osui aristavaan kohtaan.

Haukka oli hänen vierellään saman tien. ”Anna kun katson.”

Ren’i värähti, kun Haukka kosketti häntä uudestaan. Hänen olkaansa koristi punoittava palovamma. Iho liekkitatuoinnin ympärillä oli turvonnut ja ärtynyt.

”Palanut,” Haukka tuumasi. ”Pysy paikoillasi.”

Hän avasi lasipullon ja kaapaisi sormiinsa paksua, imeläntuoksuista voidetta. Ren’i urahti tahtomattaan, kun Haukka alkoi levittää voidetta aristavalle iholle. Voide viilensi polttelua hetkessä ja helpotti pahinta jomotusta.

Toivottavasti Linnee ei näe, Ren’i ajatteli.

Hän tunsi kasvojaan kuumottavan. Haukka oli niin lähellä, että hän pystyi kuulemaan tämän hengityksen. Tämän lämpimät kädet olivat karheat jousen käsittelyn jättämistä kovettumista, hänen otteensa jämäkkä ja varma, ja Ren’i tunsi ihoaan kihelmöivän uudestaan tämän kosketuksen jäljiltä. Haukka ei ollut kuin pari senttiä häntä pidempi, mutta Ren’i tunsi itsensä pieneksi hänen lähellään.

Jokin heidän epävarmassa tuttavuudessaan hermostutti Ren’iä, sen hän joutui myöntämään itselleen. Hän oli tottunut siihen, että hänelle huudettiin ja raivottiin, eikä hevillä hätkähtänyt siitä, että joku ei pitänyt hänestä. Oli ollut helppoa olla Haukan lähellä, kun tämä oli vihannut häntä – ainakin Ren’i oli tiennyt, mitä odottaa tältä.

Jopa hämärässä Haukan silmät erottivat, että Ren’i oli valahtanut punaiseksi hiusrajaansa myöten. Ainakin tämä oli alkanut tointumaan järkytyksestään, jos tällä oli aikaa murehtia sovinnaisuuksia.

Haukka lykkäsi lasipullon hänen käteensä. ”Tässä. Osannet levittää lisää itsekin, kun se kipeytyy uudestaan.”

”Miten niin kun?”

”Salvan vaikutus kestää joitakin tunteja. Päättele loput itse.”