Sumujen sola, 10. yhdestoistakuuta 3045

Navakka tuuli puhalsi pohjoisesta, kun kanjonin reunoille leiriintyneet partiot antoivat hätäsignaalin. Aamun kalpea valo oli noussut horisontin ylle vasta tunti sitten, eikä utuisen hiekkapilven läpi suodattunut mitään liikettä, elotonta tai elollista.

Ren’i seisoi jalustimillaan ja tuijotti kohti Sumujen solaa, tuntien kuinka tuuli puhalsi suoraan hänen lävitseen ja sai ilman tuntumaan hyytävältä. Hiki valui pitkin otsaa, kun hän lähetti ajatuksensa matkaan varovaisina hipaisuina, pitäen ashaynsa tiukasti hallinnassa. Se tuntui kutakuinkin siltä kuin olisi yrittänyt pidätellä hevoslaumaa aloillaan pelkän ajatuksen voimalla, tai kokonaista valtamerta yhteenliitettyjen kämmenien välissä. Maaperä edessäpäin tuntui täysin kuolleelta. Hän ei tuntenut mitään, ei edes hiekan alla ryömivien hyönteisten elinvoiman läsnäoloa, ja tiesi, mitä se tarkoitti.

Hän tunsi Hamrin ashayn työskentelevän vasemmallaan. Kapteenin kasvot olivat vääristyneet keskittyneeseen irveeseen ja hikipisarat saivat hänen ihonsa kiiltämään. Hän vilkaisi Ren’iä silmäkulmastaan ja nyökkäsi yrmeästi, vahvistaen hänen ajatuksensa ääneti.

He ovat tulossa, Ren’i totesi hiljaa itsekseen, ja veti ajatuksensa takaisin.

Kukaan ei puhunut; sotajoukko odotti täydellisen hiljaisuuden vallassa. Ren’istä tuntui siltä kuin olisi pidättänyt hengitystään tuntikausia, kun tuuli taukosi hetkellisesti ja sai hiekkapilven ohenemaan. Ruskean udun läpi erottui tumma massa, joka tuli alati lähemmäs.

Hiljaisuus särkyi Qelin nostaessa torven huulilleen ja puhaltaessa ilmoille merkkiäänen. Vannuilin merkkiääni vastasi hetkeä myöhemmin idästä, Kha’arin lännestä. Agalin ja Venun torvien toitotus kajahti pohjoisesta muutamaa minuuttia myöhemmin, ilmoittaen, että Meril-Anin legioonat olivat asemissaan turvaamassa heidän selustaansa. Ren’i näki suuren keltamustan lipun kohoavan tuulessa, kun liqarit vastasivat kutsuun omalla signaalillaan. Liqaritorven ääni oli aavemainen kaikuessaan kanjonin seinämistä.

Ren’i teki nopeita laskelmia liqarien virratessa solasta tasaisena virtana kuin muurahaisten ja ryhmittyessä muodostelmiin. Etujoukko oli pieni, liian pieni, että heistä olisi todellista vastusta, mutta liqarit olivat selvästi varautuneet siihen, että heidän tuloaan odotettiin. Sotilaat hakkasivat peitsiään ja miekkojaan kilpiä vasten, sotahuudot kanjonin seinämistä kajahdellen.

Ren’i veti Oerein miekan huotrastaan. Valo tanssi sen terällä, ja hän vilkaisi ylös taivaalle. Pilvet rakoilivat; niiden välistä tihkui kirkasta päivänvaloa ensimmäistä kertaa viikkoon. Hän tunsi mielialansa nousevan samalla, kun tuuli nousi ja tarttui viittaan, saaden sen hulmuamaan valtoimenaan. Ren’i upotti kantapäänsä Vasaman kylkiin.

”Tiedätte tehtävänne,” hän kuuli kapteeni Hamrin ärähtävän kunniakaartille, kun he kannustivat omat ratsunsa liikkeelle ja ottivat paikkansa muodostelmassa Ren’in ympärillä. ”Älkää tuottako minulle häpeää.”

Ren’i laski kypäränsä silmikon ja kokosi ohjat oikeaan käteensä.

”Tätä päivää olemme odottaneet,” hän huusi äänellä, joka kaikui dyynin harjalta esteittä. Hänen mielensä oli kirkas, eikä siinä ollut enää tilaa hermostuneisuudelle. ”Kunniaa Kishalle! Kunniaa keisarinnalle!”

Qel puhalsi torvellaan kolme lyhyttä signaalia. Tanner tärähteli, kun ratsukot siirtyivät käyntiin, sitten raviin yhtenä massana ja rynnistivät alla odottavien liqarien niskaan. Ren’i pidätteli tarkoituksella Vasamaa kootussa, hitaassa ravissa kunniakaartin ratsastaessa hänen sivuillaan samassa tahdissa.

Päästä varpaisiin haarniskoitujen sotilaiden rivi tuli täydessä laukassa heidän oikealta puoleltaan ja otti johdon. Vannuil ratsasti heidän edellään mustalla tammalla, valkea täyshaarniska päivänvalossa hohtaen. Hänen esimerkkiään seuraten sotilaat laskivat peitsensä hyökkäysvalmiuteen.

Liqarit ottivat sotajoukon vastaan juosten – Ren’i erotti kavioiden jymyn ylitse liqarikomentajien äyskivän komentoja, ja keltamustiin sonnustautuneet sotilaat ryhmittyivät muodostelmaan, muodostaen kilvillään metallisen muurin. Viimeiset sekunnit ennen kuin kaksi armeijaa törmäsi toisiinsa olivat pitkiä kuin pohjoisen yöttömät yöt, ja Ren’i tiesi heti, että liqarit tuhottaisiin viimeiseen henkeen.

Ilma oli täynnä metallin ja pirstoutuvan puun ääniä, kun Vannuilin iskujoukko rynnisti suoraan päin liqarijalkaväkeä peitset tanassa ja murskasi ensimmäiset kolme riviä hevosten kavioiden alle. Hyökkäys ei näyttänyt edes hidastuvan, vaikka sotilaat heittivät säpäleiksi muuttuneet peitsensä pois ja vaihtoivat ne vöiltään roikkuviin kirveisiin. Panssaroidut ratsukot muodostivat keihäänkärjen, joka upposi liqarimassaan kuin veitsi lämpimään voihin ja leikkasi takaa rynnistäville joukoille suoran väylän vihollisarmeijan keskelle.

Taistelu oli lyhyt ja ruma. Liqarit tekivät raivoisaa vastarintaa, vaikka oli päivän selvää, ettei heillä ollut mitään mahdollisuuksia, ja Ren’in oli todettava sama, minkä oli todennut jo Seiyen pitkän talven aikana. Liqarit olivat hyviä sotilaita, ja he taistelivat kuin taivashiserkkunsa kaikkialla Melkemissä: vailla kuolemanpelkoa. Luultavasti vain se auttoi heitä pitämään pintansa niin pitkään. Vannuilin sotilaat talloivat etummaiset rivit maahan kuin hyönteiset; Qel ja Ren’i johdattivat tavallisen ratsuväen suoraan armeijan keskelle ja hajottivat sen kahteen osaan. Kha’arin jalkaväkisotilaat katkaisivat liqarien pakotien samalla, kun Aredin akherijousimiehet lähettivät nuolikuuron toisensa jälkeen matkaan ja harvensivat liqarien rivejä kylmäverisen tehokkaasti pitkäjousen kantaman päästä.

Ilta-aurinko ei ollut vielä alkanut värjäämään pilviä läntisellä taivaalla, kun taistelutantereella ei ollut yhtäkään elävää liqaria. Tuuli kulki puuskittain ja kantoi mukanaan veren ja hien pistävää löyhkää, eikä Ren’i peitellyt kuvotustaan vetäessään kypärän päästään.

”Ei hassumpi pieni kahakka,” Hamr totesi tehdessään saman. Hänen hevosensa kupeen halki kulki pitkä, verinen naarmu, mutta ratsu oli muuten vahingoittumaton. Kapteenin hiukset olivat limaantuneet hänen päänahkaansa hiestä. ”Ei liqareja voi rohkeuden puutteesta moittia. Peijakkaat laittoivat vastaan ihailtavan itsepintaisesti.”

Ren’i pyyhki kasvojaan, välittämättä siitä, että kädet olivat lian ja hien kirjavoittamat. ”Etsitään Vannuil. Haluan vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan.”

He löysivät tämän Qelin ja Aredin seurasta tasangon itälaidalta, missä sotilaat kokosivat kuolleiden liqarien ruumiita kasaan. Joukossa oli vain muutamia kishalaisia, eikä ainuttakaan akheria. Se ei tullut Ren’ille yllätyksenä – akherit olivat pysyneet turvallisen matkan päässä taistelukentästä, kaukana todellisesta vaarasta.

Ared seurasi sotilaiden toimia kulmat rypyssä. ”Polttaa?” Ren’i kuuli hänen kysyvän. ”Eikö se ole hiukan ennenaikaista?”

”Teillä on rutto käsissänne alle kuukaudessa, ellemme hankkiudu ruumiista eroon mahdollisimman pian,” Qel vastasi.

”Luulin, että sotilasetikettiin kuului antaa viholliselle mahdollisuus viedä kaatuneet mukanaan.”

”Ei meidän tilanteessamme.”

Ared näytti typertyneeltä.

”Konsuli Qel tarkoittaa, ettei Liqaria ole virallisesti julistanut sotaa Kishaa vastaan, eikä vaatimuksista ole neuvoteltu,” Ren’i selitti. ”Tavanomaiset säännöt ei päde, jos kyseessä on luvaton hyökkäys. Liqaria on allekirjoittanut Myint-Taren sopimukset kuten mekin.”

”Olen lukenut sopimuksista vain tiivistelmän,” Ared myönsi. ”Mitä niissä tarkalleen ottaen sanotaan?”

Kapteeni Hamr karautti kurkkuaan ennen kuin kukaan muu ehti vastata. ”’Täten kaikkien läsnäolijoiden yhteisestä päätöksestä säädetään, että sodan osapuolten tulee noudattaman hyvän tavan mukaista menettelyä, mukaan lukien, muttei rajoitettuna, kolmea neuvottelukierrosta, joista vähintään yksi on käymän puolueettoman osapuolen välityksellä, ja yksi kaikkien sodan osapuolten läsnäollessa. Sotaa harkitsevan osapuolen on esittämän viralliset vaatimuksensa toisille osapuolille viipymättä, mutta kuitenkin viimeistään kahden Kauarinin kuunkierron sisällä. Sodanjulistus voidaan tehdä vasta, kun kullakin osapuolella on ollut kaksi Kauarinin kuunkiertoa aikaa vastata vaatimuksiin puolueettoman osapuolen kautta, ja vain, jos neuvottelut ovat epäonnistuneet tahi osapuolet ovat tahallisesti jättäneet vaatimuksiin vastaamatta. Ken syyllistyy verenvuodatukseen tahi muuhun aseelliseen tai ruumiilliseen hyökkäykseen toisen osapuolen edustajia, kansalaisia tahi alueellista koskemattomuutta vastaan neuvottelujen ollessa kesken, tahi tyystin neuvotteluitta, syyllistyy luvattomaan hyökkäykseen ja rikkoo tämän sopimuksen kirjainta vastaan, eivätkä sopimuksessa määritellyt lausekkeet päde.’” Hän veti toisen hanskan kädestään ja rahnutti parransänkeään. ”Kieli on toki vanhahtavaa, ovathan sopimukset sentään monen aikakauden takaa, mutta asia on ilmaistu varsin suorasukaisesti. Liqaria rikkoo kansainvälistä lakia.”

Hänen sanojaan seurasi hiljaisuus, kun kaikki tuijottivat häntä.

”Helvetti soikoon. Oletteko te opetelleet koko roskan ulkoa?” Ren’i kysyi tyrmistyneenä.

”Teidänkin olisi syytä, ylhäisyys,” kapteeni huomautti tyynesti.

Ren’i irvisti. ”Ei kiitos. Asiakirjassahan on satoja sivuja.”

”Teillä ei ole syytä levottomuuteen, päällikkö,” Vannuil puuttui puheeseen, kun Ared näytti edelleen huolestuneelta. ”Poltamme vain kaatuneet liqarit, emme omiamme.”

”En minä sitä.” Ared huitaisi kädellään ilmaa. Hänen hiuksensa olivat tuulen tuivertamat ja kaikista kolmesta palmikosta oli karannut suortuvia, mutta muuten hän ei näyttänyt siltä kuin olisi tehnyt päivän aikana muuta kuin käynyt kävelyllä. ”Olen kapteenin kanssa samaa mieltä: tämä hyökkäys on varsin räikeä loukkaus sopimuksia vastaan. En vain voi olla ihmettelemättä, miksi ihmeessä Liqaria haluaisi tehdä niin.”

”Luultavasti siksi, että he kuvittelevat meidän rikkoneen lakia ensin. He syyttävät Kishaa edelleen prinssipuoliso Mitaen suvun murhista. He käyttivät samaa veruketta jo kaksi vuodenkiertoa takaperin, enkä voi kuvitella tilanteen muuttuneen,” Ren’i sanoi ja huokaisi. Hän tunsi yhtäkkiä kaikki päivän kolotukset jäsenissään, ja ajatteli kaivaten lepoa ja sitä hetkeä, kun saisi riisua varusteet yltään. ”Konsulit, Ared, puhuisin kanssanne tarkemmin, kun olette saaneet tämänhetkiset askareenne hoidettua.”

Vannuil nyökkäsi. ”Kuin myös, ylhäisyys.” Hän mietti hetken. ”Kävisikö kahden tunnin kuluttua konsuliteltassa?”

”Sopii.”

Ren’i ja Hamr ratsastivat Aredin rinnalla takaisin leiriin. Kukaan heistä ei puhunut. Ren’i näki heidän kasvoistaan, että he alkoivat tuntea päivän rasitukset luissaan kuten hänkin. Ared hyvästeli heidät leirin laitamilla ja suuntasi kohti lääkintätelttaa Minehan avuksi.

Vaikka monet joukkueista olivat edelleen kentällä avustustehtävissä, leirissä oli riehakas tunnelma, ja Ren’i arvasi, ettei sinä yönä nukuttaisi paljon. Hänen saapumisensa huomattiin sillä hetkellä, kun he ratsastivat leiriin, ja heidät otettiin vastaan innostunein huudahduksin ja aplodein. Ren’i teki parhaansa vastatakseen heidän tervehdyksiinsä hymyillen.

Kaikkialla liehuivat punaiset liput ja sotilaat alkoivat toistaa hänen nimeään. ”Rautanyrkki! Rautanyrkki!” Nimi levisi kulovalkean tavoin sotilaalta toiselle saappaiden tömistelyn ja metallin kalahdusten saattelemana. Joukossa näkyi mustelmien kirjavoittamia kasvoja, haavoja, isompia vammoja ja kuivuneen veren tahraamia rintapanssareita. Ren’i veti miekan huotrastaan ja nosti sen päänsä yläpuolelle ratsastaessaan väkijoukon halki. Ele sai metelin yltymään.

Matka leirin halki päällystön erillisalueelle kesti kauan, sillä hän pysähtyi tämän tästä vaihtamaan sanan siellä, toisen täällä sotilaidensa kanssa. Jossain välissä joku oli työntänyt hänen käteensä mukillisen olutta. Hän siirsi päättäväisesti väsymyksensä syrjään ja piti huolen siitä, että vastasi jokaiselle jotakin. He olivat sen ansainneet; monet viidennen legioonan sotilaista olivat akherien kanssa samalla viivalla ja kokeneet vasta ensimmäisen oikean taistelunsa. Hän tiesi kokemuksesta, että ensimmäinen voitto oli sotilaan taistelumoraalille äärimmäisen tärkeä tapahtuma.

Akherit oli pidetty tarkoituksella erillään kishalaisista leirissä, mutta nyt siitä ei näkynyt merkkiäkään. Taivashit ja Meril-Anin puoliveriset joivat akherien rinnalla ja juhlistivat voittoaan samalla uholla, eikä Ren’i voinut kieltää, etteikö osa tunnelmasta olisi tarttunut häneenkin. Hän väläytti voipuneen hymyn Hamrin suuntaan. Kapteeni vastasi hymyyn, mutta se ei ulottunut silmiin asti.

Lyhdyt loivat kelmeää valoaan, kun Ren’i suuntasi erillisalueen keskelle pystytettyä konsulitelttaa kohti kapteenin kanssa tuntia myöhemmin. Hämärällä iltataivaalla näkyi tähtiä, ja pilvien välistä erottui Quanin kajo. Kuu oli puolessa välissä kiertoaan niin lähellä Melkemiä, että sen hohde värjäsi dyynit verenpunaiseksi. Punainen kuu oli hyvä enne, mutta Ren’i ei saanut levotonta tunnetta karistettua mielestään.

Kha’ar seisoi teltan ulkopuolella polttamassa piippua ja keskustelemassa hiljaisin äänin Aredin kanssa. Päällikkö oli suojautunut aavikon kylmää yötä vastaan pitkällä kishalaisella tunikalla. Paksun kankaan alla hän näytti linnunluiselta. Ren’i hätkähti, kun Ared kääntyi Kha’arin puoleen sanoakseen jotakin. Lyhdyn keinuvassa valossa hän muistutti hetkellisesti Haukkaa niin paljon, että Ren’i tunsi kurkkuaan kuristavan.

”Kas, ylhäisyys. Siinähän te olette,” Kha’ar sanoi. Hän puhalsi ilmoille viimeisen savupilven, kumosi piippunsa sisällön maahan ja sammutti hehkuvat tuhkat kantapäällään. Hän kumarsi kevyesti Ren’ille.

”Pahoittelut, jos olemme myöhässä,” Ren’i vastasi.

”Ette suinkaan. Qel ja Vannuil eivät ole vielä saapuneet.”

”Entä Mineha?”

Ared pudisti päätään. ”Hän jäi mieluummin lepäämään. Parantaminen vaatii parantajalta itseltään paljon.”

”Ah, mutta millaisia ihmeitä hän osaakaan tehdä. Koko sotilasurani aikana en ole nähnyt vastaavaa – oikaista nyt katkenneita raajoja ja kutoa kudoksia takaisin yhteen turvautumatta veitseen,” Kha’ar myhäili, sukien vahattuja viiksiään. ”Antaisin paljon, jos saisin houkuteltua parantajanne luennoimaan Keisarillisessa akatemiassa. Keksin saman tien toistakymmentä nimeä, jotka palaisivat halusta oppia taidon häneltä.”

Ared näytti huvittuneelta. ”Olet tervetullut yrittämään, Kha’ar hyvä, mutta tuskinpa saat hänen päätään kääntymään.”

”Te olette julma mies, päällikkö,” Kha’ar voihkaisi teatraalisesti, mutta ovela hymy nyki hänen suupielissään. ”Kaikki nämä vuosituhannet olemme uskoneet koko kyvyn sammuneeksi, vaikka taito on selvinnyt näihin päiviin saakka akheriperimässä. Meidän saattaisi olla syytä kiinnittää enemmän huomiota naapureihimme vastaisuudessa. Ties mitä muuta meiltä on jäänyt huomaamatta.”

”Ehdimme miettiä sitä tarkemmin sodan jälkeen, konsuli Kha’ar,” Ren’i sanoi. ”Siirrytään sisätiloihin. Alan saamaan tarpeekseni tästä samperin tuulesta.”

”Liityn seuraanne kohtapuoliin,” Kha’ar vastasi. Hän hypisteli edelleen piippuaan ja Ren’i arvasi, että hänen sormiaan syyhytti polttaa vielä toinen piipullinen. ”Lähetän jonkun hakemaan Vannuilia ja Qeliä, tai saamme odottaa loppuillan.”

Ared pyyhkäisi teltan läpän syrjään ja astui sisään, mutta Ren’i jäi paikoilleen. Juhlinnan äänet eivät olleet rauhoittuneet kuluneen tunnin aikana, pikemminkin päinvastoin. Hän hytisi ja veti viitan tiukemmin ympärilleen, viimeinenkin hymynkare kasvoiltaan haihtuen.

”Teidän ylhäisyytenne?”

Hän kohtasi kapteenin katseen ja sanoi matalalla äänellä, ”en pidä tästä. Tämä kävi aivan liian helposti.”

Kapteeni nyökkäsi vakavana. ”Arvelinkin, että huomasitte sen myös.”

Ren’i oli pitkään hiljaa. Sama tunne oli vaivannut häntä koko päivän, ja hän oli nähnyt konsulien ilmeistä, että he olivat aistineet saman.

”Liqarit suunnittelevat jotain.” Hän kirosi puoliääneen. ”Kunpa tietäisin mitä.”

”Emme voi kuin odottaa heidän seuraavaa siirtoaan ja valmistautua parhaamme mukaan.” Kapteeni raotti teltan läppää. ”Teidän jälkeenne, ylhäisyys.”