Hatam-Ile, 6. yhdeksäskuuta 3045

Yhdeksäskuun ensimmäinen viikko oli puolessa välissä, kun Ren’i puki puolihaarniskan päälleen ensimmäistä kertaa yli kuukauteen ja otti paikkansa kapteenin ja konsulien vieressä. Loputtomana lankeava sade valui pitkin kypärää ja nenänvartta, kun he seurasivat sotaharjoitusten edistymistä. Haarniskan paino tuntui vieraalta hänen harteillaan, miekan sitäkin enemmän. Kapteeni näki sen hänestä ja harjoitutti häntä kunniakaartin kanssa, erillään muista sotilaista, kunnes pystyi luottamaan siihen, että Ren’i oli valmis astumaan takaisin johtotehtäviin.

Akherivapaaehtoisia saapui tasaisena virtana Syrjämaiden kaikista kolkista, myös Hatam-Ilestä. Ren’i oli tiennyt odottaa heitä vanhimpien kanssa pitämänsä neuvonpidon jälkeen, muttei voinut olla tuntematta huojennusta nähdessään heidän määränsä omin silmin. Jo nyt heitä oli tullut tuhansittain. Hän käveli sotilasrivien välissä tarkkaillen heitä silmä kovana, puuttuen korjailemaan vääriä asentoja silloin tällöin, ja teki laskelmia.

He olivat kaikki läpimärkiä, kun aamuharjoitukset saatiin päätökseen ja Ren’i kutsui päällystönsä koolle. Hän kierrätti katsettaan litimäristä kasvoista toisiin, ja laski keisarillisella leimalla varustetut kirjeet kartan päälle. Sanelun sijaan hän oli halunnut kirjoittaa ne omin käsin, välittämättä suhruista, kirjoitusvirheistä ja paikkaa vaihtaneista kirjaimista, jotta viesti olisi hänen omaa käsialaansa alusta loppuun. Hänen henkilökohtainen allekirjoituksensa, pitkän tittelilitanjan seuraamana, koristi jokaista kirjettä. Qel luki yhden niistä ääneen, ja telttaan laskeutui syvä hiljaisuus.

“Tämä rikkoo keisarinnan antamia ohjeita suoraan, ylhäisyys,” Kha’ar huomautti. “Teille annettiin vain viides legioona käyttöönne.”

“Keisarinna on Hol Sarossa, me täällä. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että tilanne on muuttunut. Tarvitsemme kaikki vahvistukset, jotka voimme saada.” Ren’i arvioi heitä vakavin ilmein. “Lähettäkää sanansaattajat matkaan saman tien. Haluan Meril-Anin yhdeksännen ja kymmenennen legioonan marssille heti, kun niiden konsulit vastaanottavat käskyni.”

Vannuilin kasvoilla oli tutkiva, lähes utelias ilme. “Te suunnittelette vastustavanne suoraa käskyä keisarinnalta.” Se ei ollut kysymys, vaan toteamus.

“Sodassa tärkeintä eivät ole käskyt, konsuli Vannuil,” Ren’i vastasi. “Tärkein tehtäväni keisarillisen armeijan ylipäällikkönä on varmistaa, että eteläraja pitää, eivätkä liqarit pääse murtautumaan sen läpi, ja sen minä myös teen, vaikka minun pitäisi rikkoa jokaista saamaani käskyä.”

“Tiedätte kai, että päätöksellänne tulee olemaan seurauksia?”

“Kaikilla päätöksillä on. Sota on elämän ja kuoleman kysymys. Voin murehtia seuraamuksia sitten, kun olemme ensin voittaneet.”

He kaikki katsoivat häntä pitkään. Lopulta Vannuil laski molemmat kädet rintapanssarilleen ja kumarsi sulavasti. Muut seurasivat hänen esimerkkiään.

“Töihin sitten, hyvä herrasväki,” hän sanoi. Vaikka hän ei hymyillyt, Ren’i näki hiljaisen hyväksynnän hänen ilmeessään. “Aikaa ei ole hukattavaksi.”

Sade ei hidastanut kishalaisten harjoituksia, pikemminkin päinvastoin. Kuivan kauden ja kuumuuden tuoma uupumus oli tiessään. He olivat kasvaneet sateiden suomimassa pohjolassa, ja muuttuneet olosuhteet toimivat heidän edukseen.

Meril-Anin rutikuiva tasanko oli muuttunut viikossa vehreäksi. Vesi solisi puroissa, ja tiheä ruohomatto oli liukas tuoreiden alokkaiden saappaiden alla, kun Ren’i konsuleineen valvoi heidän ensiaskeliaan lyömämiekan, kilven ja seipään käytössä. Ensikertalaisia tuli päivittäin, joskus vain kymmeniä, usein satoja. Jokainen puettiin armeijan valkoisiin siviilivaatteisiin, samoihin, joissa taivashialokkaat pohjoisen kasarmeissa aloittivat palvelusaikansa, ja ensimmäistä kertaa Hol Sarosta lähdön jälkeen Ren’i tunsi tutun ylpeyden läikähdyksen rinnassaan.

Taivashit ja akherit rinta rinnan, saman päämäärän ja tahdon ajamana. Pelkkä ajatus olisi ollut ennenkuulumaton vielä vuosi sitten. Ren’i oli pelännyt, että sota syventäisi jo entisestään syviä jakolinjoja kansanryhmien välillä, kuten kaikilla suurilla koettelemuksilla oli tapana, eikä sotaa suurempaa ollut olemassa.

”Joskus voi käydä toisinpäin,” Ared sanoi, kun Ren’i uskoi ajatuksensa tälle heidän seuratessaan, kuinka konsulit jakoivat akherialokkaat ja kokeneemmat kishalaissotilaat harjoituspareiksi. Päällikön ei akheriperinteen mukaisesti sopinut kantaa aseita, mutta hän tuli seuraamaan harjoituksia aina, kun velvollisuuksiltaan ehti. ”Toisinaan yhteiset vastoinkäymiset yhdistävät, eivätkä erota.”

Ren’i hymyili tahtomattaan. Hänen katseensa löysi Sinilehden, Denaen ja Kuukiven tutut kasvot helposti väkijoukosta, missä he sparrasivat Savan, Linneen ja Yuraun kanssa. Toiset olivat selvinneet taipaleestaan vähemmin vammoin kuin Ren’i ja Haukka. Ren’i oli ehtinyt vaihtaa heidän kanssaan vain muutaman sanan paluunsa jälkeen, mutta hän tiesi, mitä Ared tarkoitti. Hän luotti heistä jokaiseen ja he häneen, koska he olivat kaikki olleet yhdessä, kokeneet saman kuin hänkin.

”Käyn vähän kiertelemässä,” hän sanoi Aredille.

Hän kulki sotilasrivien välissä, pysyen visusti miekan kantaman päässä täydessä työn touhussa olevista sotilaista. Sinilehti nyökkäsi hänelle, kun Ren’i kulki hänen ja Savan ohitse. Rivin toisessa päässä Aamukaste torjui nuoren taivashisotilaan hyökkäykset horjuvin iskuin, ilme keskittymisestä tuimana.

“Te kaksi, seis,” Ren’i sanoi Aamukasteelle ja tämän parille. “Aamukaste, jalkojesi asentosi on aivan liian leveä. Yritä pitää ne noin hartian leveydellä, toinen jalka taaempana kuin toinen. Annas kun näytän.”

Hän otti harjoitusmiekan ja kilven toiselta sotilaalta, ja asettui Aamukastetta vastapäätä, ottaen hyökkäysasennon. “Kilpeä kantava käsivarsi pysyy kyljessä kiinni koko ajan, suojaten keskivartaloa. Sinun ei tarvitse liikuttaa kilpeä torjuaksesi jokainen isku – se on miekan tehtävä.”

“Luulin, että sillä on tarkoitus vahingoittaa vastustajaa.”

“Pääasiassa kyllä, mutta puolustus tulee ensin. Et voi hyökätä, jos vihollinen kaataa sinut ennen kuin ehdit edes päästä yrittämään. Muista, ettei miekka ole vain ase, vaan se on työkalu, ja paljon ketterämpi reagoimaan vihollisen liikkeisiin kuin kilpi. Yritä hyökätä kimppuuni. Miekkakäden puoleinen jalka kuljettaa eteenpäin, toinen jalka seuraa taaempana ja pitää sinut tasapainossa.” Ren’i torjui Aamukasteen iskut rauhallisesti ja tottuneesti miekkaa käyttäen, tehden jokaisen liikkeen korostetun huolellisesti. “Riittää. Näetkö, miten käytän miekkaa torjumaan tekemäsi hyökkäykset?”

Aamukaste nyökkäsi.

“Idea on siinä, että käytät vihollisen omaa liikevoimaa ohjaamaan iskut sivuun. Se säästää omia voimiasi – anna hänen väsyttää itse itsensä, älä hänen sinua. Mitä voimakkaampi hyökkäys, sitä todennäköisemmin se syöksee hänet pois tasapainosta ja antaa sinulle tilaisuuden iskeä takaisin.”

Aamukaste hymyili valjusti. “Luulen ymmärtäväni, mihin pyrit.”

Ren’i ojensi varusteet takaisin toiselle sotilaalle. “Otetaan alusta. Molemmat, takaisin paikoillenne – asento – aloittakaa!” Ren’i asteli kauemmas ja tarkkaili heitä silmä kovana. “Selkä suorana! Kilpi lähellä vartaloa! Myötäile miekan liikettä – hyvä! Käytä terän koko pituutta torjuntaan tai jätät aukkoja puolustukseesi!”

Monet ympärillä olivat pysähtyneet kuuntelemaan, ja Ren’i kulutti seuraavan tunnin kulkemalla parilta toiselle, ohjeistaen ja oikaisten yleisiä virheitä kulkiessaan, ja vastaillen kysymyksiin parhaansa mukaan. Akhereista monet olivat fyysisesti hyväkuntoisia, Ren’i huomasi, ja reaktiokyvyiltään paljon keskivertosotilasta nopeampia, eivätkä hänen ohjeistuksensa koskeneet pelkästään akhereita. Viidennessä legioonassa oli paljon reservisotilaita, joista osa oli palvellut pelkästään Karan, Hol Saron ja pohjoisen pienempien kaupunkien vartioissa, kaukana oikeista taisteluista, ja he ottivat Ren’in ohjeet vastaan yhtä tarkkaavaisesti kuin akheriparinsa.

Vannuil ja Qel seurasivat häntä oman opetuksensa lomassa. Kapteeni Hamr oli tavallistakin jurompi tarkkaillessaan Ren’iä etäältä, eikä Ren’in ollut vaikeaa arvata miksi. Tämä piti kruununprinssin henkilökohtaista osallistumista kouluttamiseen arvoa alentavana, minkä hän oli ilmaissut monen monituista kertaa kuluneiden vuosien aikana. Hol Sarossa hänellä ei ollut tarpeeksi valtaa asettua poikkiteloin, jos Ren’in päätökset eivät miellyttäneet häntä, mutta se ei estänyt heitä kiistelemästä asiasta muutaman vuoden välein. Syrjämailla asetelma oli muuttunut konsulien mukaantulon johdosta. Hamrin asema kruununprinssin kunniakaartin johdossa asetti hänet arvoasteikossa konsulien yläpuolelle, vaatimattomasta kapteenin tittelistä huolimatta, ja jos hän niin haluaisi, hän voisi tahtoessaan käskeä konsuleita estämään Ren’in sekaantuminen näiden työtehtäviin.

Ren’i ei voinut tehdä muuta kuin esiintyä itsevarmana ja toivoa, että kapteeni luotti hänen arviointikykyynsä.

Harjoitukset päättyivät rankkasateeseen. Ren’i oli ehtinyt vaihtaa kuivat vaatteet ylleen, kun teltan ulkopuolelta kuului Savan tuttu ääni.

“Ylhäisyys, teille on vieras.”

Ren’i huokaisi sisäisesti ja rukoili, ettei vieras ollut Hamr. “Päästä hänet sisään.”

Teltan läppä vedettiin syrjään ja tulija asteli sisään, vesi parrasta pitkinä noroina valuen. Ren’i virnisti Onniarin nähdessään.

“Kas, kas, opettaja,” hän tervehti ja oli kumartavinaan. “Olet ihan pikkuisen kosteanpuoleinen, jos sallinet sanoa. Mistä tämä harvinainen kunnia?”

Onniar pyyhki kasvojaan. Hatam-Ilessä ei liiemmälti käytetty sateenvarjoja, mutta akherit osasivat käsitellä päällysvaatteensa mehiläisvahalla, joka piti nahan ja kankaan kuivana. Onniar ei näyttänyt välittävän sellaisesta, vaan kulki sadesäällä samoissa vaatteissa kuin muulloinkin.

“Kunhan ajattelin poiketa kohteliaisuuskäynnille. Meidän harjoituksemme jäivät kesäjuhlan jälkeen kesken, enkä ole ehtinyt kysymään, miten oppipojallani menee.”

Ren’in hymy hyytyi. Hänelle ei ollut jäänyt aikaa ajatella sopimustaan Onniarin kanssa sen jälkeen, kun vanhimmat olivat hyväksyneet heidän yhteistyönsä armeijan kanssa. “Pahoitteluni. Täällä on ollut vähän kiireistä.”

“Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi,” Onniar rauhoitteli, huvittunut sävy äänessään. “Oletko kiireinen tänään?”

“Tuskin. Saimme juuri harjoitukset päätökseen tältä päivältä, eikä meillä ole tarvetta kokoustaa ennen kuin viestinviejät palaavat Meril-Anista.” Ren’i oli hetken vaiti. Hän hypisteli pyyhettään ja kysyi, katse visusti maassa, “miten Haukka jaksaa?”

Hän ei ollut nähnyt Haukkaa sen jälkeen, kun tämä oli jäänyt lepäämään vanhimpain taloon. Kun Ren’i seuraavana iltana oli palannut talolle kokoukseen, Haukka oli jo lähtenyt, Minehan paheksunnasta huolimatta. Pieni osa hänestä oli toivonut näkevänsä Haukan alokkaiden joukossa – Ren’i oli etsinyt häntä katseellaan joka päivä uusien tulijoiden keskuudesta – ja pettymys oli joka kerta yhtä karvas. Haukan poissaolo tuntui epämääräisenä möykkynä hänen sisuskaluissaan, joka ei lähtenyt pois millään, ja se paheni päivä päivältä.

Onniar hymyili tavalla, joka sai Ren’in tuntemaan olonsa siltä kuin ylimetsästäjä olisi nähnyt suoraan hänen lävitseen, mikä oli luultavasti totta.

”Sen takia minä oikeastaan tulinkin,” hän sanoi, ja Ren’in sydän muljahti rinnassa. Huolen täytyi paistaa kasvoilta, sillä Onniar kiirehti jatkamaan, ”hän voi mainiosti, mitä nyt murjottaa, kun ei pääse metsälle. Jalka palautuu kyllä entiselleen, kunhan hän malttaa välttää liikaa rasitusta.”

”Se on paljon pyydetty hänen kohdallaan.”

Onniar nauroi. ”Olemme Yölaulun ja Hopeapuron kanssa pitäneet häntä silmällä ja huolehtineet, ettei hän sorru ylilyönteihin. Tiedäthän sinä, millainen hän on.” Hän rapsutti sotkuista partaansa. ”Kevyt harjoittelu tekisi silti hyvää hänelle. Pelkästä jousesta ei välttämättä ole hyötyä, kun liqarit tulevat.”

”Hän sanoi jo minulle kerran, ettei aio liittyä meihin, enkä ole niin tyhmä, että yrittäisin suostutella häntä,” Ren’i sanoi kuivasti, mikä sai Onniarin naurahtamaan uudestaan.

”Pelko pois, en ollut aikeissa ehdottaa sellaista.”

”Mitä sinulla sitten on mielessäsi?”

”Jotain epävirallisempaa.” Ylimetsästäjän ilme oli ovela. ”Ei kai hänen tarvitse liittyä armeijaan voidakseen opetella itsepuolustustaitoja, ihan vain kaiken varalta?”

”Haluat siis minun opettavan häntä? Hän ei kuules tule pitämään siitä ollenkaan.”

Onniar iski hänelle silmää. ”Ei hänen tarvitsekaan pitää siitä.”

”Olen häntä nuorempi,” Ren’i muistutti häntä.

”Sillä ei ole merkitystä. Sinun on hyvä tietää yksi asia akheriopetuksesta. Opettaja ei ole ainoa, joka opettaa oppipoikiaan, vaan näiden annetaan myös opettaa toinen toisiaan omien vahvuuksiensa mukaan. Kaikki hyötyvät, kun jokainen jakaa osaamistaan toisille, osaamistasosta – tai iästä – riippumatta.”

Ren’in suupielet kääntyivät hymyyn, kun hän käsitti. ”Taidan ymmärtää. Eihän oppipojan ole kohteliasta kyseenalaistaa opettajansa viisaita päätöksiä, vai kuinka?”

Onniar virnisti.

Rankkasade iski joka päivä keskipäivän tienoilla ja kesti muutaman tunnin. Armeija kulutti nuo tunnit ruokailuun ja lepoon, ja Ren’i järjesti itselleen ja vieraalleen teetä sekä pientä purtavaa odottelun ajaksi. Kun sade oli laantunut tasaiseksi tihutukseksi, he lähtivät tarpomaan Hatam-Ileä kohti sylit varusteita täynnä. Kaksi keihästä, kaksi kilpeä, harjoitusmiekat vöineen ja huotrineen päivineen. Ren’i oli vaihtanut päälleen tavallisen yksihihaisen tunikan, tummat housut ja vedenpitävät saappaat, jättäen suojavarusteensa suosiolla telttaan. Hän ei ollut liikkeellä sotilaana vaan kanssaoppilaana, kuten Onniar oli muistuttanut häntä, ja sen piti näkyä.

Sade oli pyyhkinyt toriaukion laattoihin kaiverretun yhdeksän kuun kehän puhtaaksi hiekasta. Kivi oli imenyt kosteuden itseensä ja tummunut, paljastaen kaiverruksen jokaisen yksityiskohdan viimeistä piirtoa myöten, aivan kuin kuvio olisi upouusi. Aukiolle oli rakennettu kankaisia katoksia kirkkaissa auringon väreissä, ja paikallisia istui niiden alla välittämättä vesipisaroista, joita harvakseltaan pääsi tihkumaan kankaan läpi. Ainoastaan lapset kiljahtelivat silloin tällöin pisaran tippuessa jonkun niskaan.

Sumujen joki virtasi kuohuvana ja kohisevana, kun he ylittivät sillan. Lankut olivat kosteudesta liukkaat ja Ren’i tunsi itsensä naurettavaksi tepastellessaan sillan yli lättäjalkaisena kuin ankka, yrittäen pitää itsensä kahdella jalalla.

Sadekausi oli muuttanut vastarannan metsän täysin. Kuivat pensaat olivat paksujen, nahkeiden lehtien peitossa, ja puista roikkui reheviä köynnöksiä, joista kasvoi pienenpieniä valkoisia ja keltaisia kukkia. Eniten häntä yllätti kuitenkin se, kuinka joka paikassa näytti kasvavan jotain kukkivaa, eikä hän tunnistanut lajeista kuin kourallisen. Aavikon haalistunut maisema oli tiessään – elämää ja värejä pursui joka paikasta, kuin jokin olisi herättänyt uinuvan luonnon henkiin kuin taikaiskusta.

Mökkikin vihersi. Se, mitä Ren’i oli luullut turvekatoksi, paljastui tummaksi sammaleeksi, joka näytti imeneen kaiken kosteuden itseensä ja turvonneen kolminkertaiseksi. Sammaleesta pisti esiin metsätähtiä ja ryppäittäin pieniä sieniä, ja seinähirsiin oli muodostunut jäkälää. Se teki mökistä omalla tavallaan kotoisan näköisen, Ren’i tuumasi.

Onniar kokeili ovea ja koputti, kun se ei auennut. ”Haukka, hoi. Avaapas ovi, jos olet siellä.”

Kyllä hän siellä on, Ren’i ajatteli itsekseen, muttei sanonut mitään.

Hän laski tavarat mökin seinustan penkille ja istui odottamaan. Hän oli melko varma, että Haukka tunsi hänen läsnäolonsa yhtä selvästi kuin Ren’i tunsi hänen, sillä meni kauan ennen kuin askelten äänet lähestyivät ovea. Onniar koputti uudestaan.

”Kuulin kyllä ensimmäisellä kerralla. Lakkaa metelöimästä,” Haukan ääni vastasi oven takaa.

”Avaa sitten ovesi,” Onniar tokaisi.

Ren’i pystyi kuvittelemaan juron ilmeen Haukan kasvoilla, vaikkei ikkunan eteen vedetyn verhon läpi erottanut edes valonkajoa. Ajatus hymyilytti häntä jostain syystä.

Ovi avautui naristen. Haukka ei vaivautunut tervehtimään, vaan tiukkasi matalalla äänellä, ”miksi hän on täällä?”

”Päivää vaan sinullekin,” Onniar sanoi. ”Vedäs paita päällesi. En halua, että palellutat itsesi harjoituksissa.”

”Missä harjoituksissa?”

”Niissä harjoituksissa, joihin sinä tulet nyt. Pistähän vaatetta niskaan ja tule ulos.”

Ovi läimähti kiinni voimalla. Ren’i kuuli Haukan jupisevan itsekseen seinän takana, ja satunnaisen kolahduksen tämän siirrellessä tavaroita. Ren’i oli puolittain odottanut tämän lukitsevan oven uudestaan ja kieltäytyvän tulemasta ulos, mutta ovi aukesi paria minuuttia myöhemmin ja Haukka asteli ulos.

”No?” hän murahti, vilkaisten syrjäsilmällä Ren’iä ja Onniaria, joka oli istahtanut Ren’in viereen odottamaan.

Ren’i yritti olla tuijottamatta Haukkaa liian tiiviisti. Hän oli ajanut partansa ja ruskeiden silmien alla oli edelleen tummat varjot, jotka kielivät huonosti nukutuista öistä, mutta hän oli alkanut saamaan takaisin menettämäänsä painoa. Oli huojentavaa nähdä hänen kävelevän taas normaalisti.

Onniar veti henkäyksen piipustaan. “Ajattelin, että hyötyisitte molemmat kevyestä treenistä.”

Haukan silmät kaventuivat, kun hän katsahti penkillä lojuviin varusteisiin. “Minähän sanoin, etten ole kiinnostunut.”

“Olitpa sotilas tai et, voi olla, että pian tulee aika, jolloin jokainen meistä saattaa joutua puolustamaan itseään ja kotiaan,” Onniar jatkoi yhtä leppoisasti kuin olisi keskustellut säästä, piippu hampaiden välissä keikkuen. “Näit itse, millainen vihollinen meillä on vastassa. Voi olla, että pelkkä jousi ei riitä pitämään heitä loitolla.”

“Se on riittänyt tähänkin asti.”

“Ei sellaista massaa vastaan, joka tänne on tulossa.” Onniar vakavoitui ja puhalsi ilmoille savupilven. “Toinen Ren’in sotilaista – en tiedä hänen nimeään, se tumma kaveri, jolla on letit – antoi Aredin jakaa näkemänsä koko neuvostolle. Lyhytjousesta ei ole sinulle paljoakaan iloa, jos kaikki liqarit eivät ole yhtä huonosti varustautuneita kuin ne, joita vastaan te tappelitte.”

Haukka huokaisi. Hän tiesi vanhan opettajansa äänensävystä, ettei pakotietä ollut. Vaikka hän oli melkein varma, että tällä oli jokin metku mielessään, Onniar oli myös oikeassa järkeilyssään. Hän oli sitä aina: mitä ikinä hän halusikaan Haukan tekevän, sille oli aina jokin niin järkiperäinen selitys, että protestoiminen sai Haukan näyttämään tyhmältä. Hän oli nuorempana tehnyt itsestään narrin moneen otteeseen yrittäessään puhua itsensä ulos milloin mistäkin askareesta, joka oli ollut hänen mielestään turha, ja oli oppinut läksynsä.

Hän seisoi hiljaa paikoillaan ja yritti olla näkemättä tyytyväistä ilmettä Onniarin naamalla, kun Ren’i ojensi hänelle asevyön. Haukka sai taistella pitääkseen kasvonsa peruslukemilla, kun Ren’i kiersi hänen taakseen ja kiinnitti vyön hänen lanteilleen.

“Tämä ei sitten ollut minun ideani, jos sitä mietit,” Ren’i mutisi hänen korvansa juuressa. Ren’in hengitys kutitti Haukan niskaa ja sai lämmön tulvahtamaan hänen kasvoilleen. Onniar yskähti ja Ren’i sanoi kuuluvammalla äänellä, “vyön pitää olla riittävän tiukalla, jottei huotran paino vedä sitä polviin asti. Noin. Olitko vasen- vai oikeakätinen?”

“Vasen,” Haukka vastasi.

“Niin kuin minäkin. Hyvä, se tekee tästä helpompaa. Okei, huotran saa kiinni tuohon lenkkiin – hyvä, noin juuri. Sen pitää roikkua tarpeeksi takana, jottei se häiritse liikkumista.”

Ren’in kädet lepäsivät Haukan lanteilla vain sekunnin murto-osan, mutta jo sekin tuntui ikuisuudelta. Haukka nielaisi. Hän oli ajatellut, oli puolittain toivonut, että Ren’in välttely ja omissa oloissaan pysyttely (hän ei suostunut käyttämään sanaa ”piileskely”) selvittäisi hänen päänsä. Jos olikin, niin se kaikki katosi kuin tuhka tuuleen sillä hetkellä, kun Ren’i koski häneen. Viikko erossa hänestä ja Haukasta tuntui, ettei saanut henkeä hänen lähellään.

Yhdeksän kuun nimeen, hän oli tullut hulluksi.

Ren’in miekkakättä jomotti monen päivän toistuneiden harjoitusten jäljiltä, mutta hän hädin tuskin huomasi sitä. Säryt ja kolotukset olivat niin olennainen osa hänen arkeaan, että hän oli oppinut ohittamaan ne olankohautuksella. Kaikki hermostuneisuus katosi hänen kasvoiltaan sillä hetkellä, kun hän kiinnitti vyön paikoilleen ja veti miekan huotrastaan. Sen korvasi se sama tyyneys, jolla hän kantoi itseään neuvoston ja kaartinsa edessä kerrasta toiseen.

“Aloitetaan,” hän sanoi Haukalle. ”Kishalaista miekkaa käytetään yhdellä kädellä. Aloitamme ilman kilpeä ja käymme läpi miekan käsittelyn perusteet.”

Haukka näki muutoksen hänen ryhdissään, kuuli sen hänen äänessään. Ilman haarniskaakin hänestä tuli sormenpäitään myöten sotilas sillä sekunnilla, kun hänen kätensä tarttui miekkaan.

Tihkusade oli tauonnut, mutta yläpuolella leijuvat tummat pilvet eivät tuoneet helpotusta kylmänkosteaan ilmaan. Ren’i ei päästänyt häntä helpolla. Tämä kiersi Haukan ympärillä, korjaillen hänen pienimpiäkin asentovirheitään. Parin ensimmäisen kerran jälkeen Haukka ei enää sävähtänyt, kun Ren’i laski kätensä hänen harteilleen ja korjasi hänen asentoaan.

“Niska ja selkä suorana,” Ren’i toisti. “Saat vain itsesi kipeäksi tuolla menolla. Otetaan taas alusta – viisi toistoa, perusasento, viisi toistoa, perusasento. Hyvä, noin on parempi.”

Haukka oli jo yltä päältä hiessä siinä vaiheessa, kun Ren’i oli viimein tyytyväinen ja ojensi hänelle toisen kilvistä, jonka etupuolelle oli kaiverrettu keisarinnan syreenivaakuna. Se painoi enemmän kuin miltä näytti. Haukalla oli täysi työ pitää kätensä paikallaan samalla, kun miekkakäsi yritti pysyä Ren’in harjoitushyökkäysten tahdissa.

“Muista jalkatyöskentely!” Ren’i huudahti, kun hänen miekaniskunsa pakotti Haukan taaksepäin. ”Älä jää paikallesi toljottamaan! Liikkeellä pysyminen on suorassa kamppailussa elinehto!”

Haukka puri hampaita yhteen ja vastasi kaikin voimin hänen iskuihinsa. Hän tiesi, että tuntisi rasituksen käsissään seuraavana aamuna. Ren’i ei antanut tuumaakaan armoa, vaikka Haukka oli vasta-alkaja, eikä hän sitä pyytänytkään. Hän oli nähnyt millaisella raivolla demonit – niin liqarit kuin kishalaisetkin – taistelivat. Ainoa mahdollisuus oli vastata samalla mitalla.

He vaihtoivat osia, sitten varusteita, ja siirtyivät keihäisiin. Onniar katseli heitä piippuaan tuprutellen, eikä puuttunut heidän tekemisiinsä mitenkään. Kun Ren’i lopulta ilmoitti, että he olivat edistyneet tarpeeksi yhdelle päivälle, Onniar ilmestyi mökistä höyryävien teekuppien kanssa.

”Venyttele ja lepää kunnolla. Jatkamme tästä ylihuomenna,” Ren’i sanoi hörpättyään teensä parilla kulauksella. Hän ojensi tyhjän kupin takaisin Onniarille. ”Siirrymme ehkä jo ensi kerralla pitkäjouseen.”

Varusteet päätettiin jättää mökille seuraavaa kertaa varten. Ren’i lähti kulkemaan kohti Hatam-Ileä, kostean utuinen ilma kasvojaan viilentäen. Haukka katseli hänen loittonevaa selkäänsä, kunnes tajusi Onniarin tarkkailevan itseään ilmeettömästi. Hän palasi mökkiin sanomatta sanaakaan ja jätti ylimetsästäjän polttelemaan piippuaan.

Joen kuohunta sekoittui Ren’in sekavien ajatusten kohinaan ja sai hänen ohimonsa tykyttämään. Se kasvaisi täysimittaiseksi päänsäryksi ennen iltaa, sen hän tiesi kokemuksesta. Hän havahtui mietteistään vasta aukiolla, kun ääni kutsui häntä.

”Ren’i! Ren’i, hoi!”

Ared seisoi vanhimpain talon portailla, paksu shaali harteidensa ympärille käärittynä. Päällikön viitta oli poissa ja kostea ilma oli saanut palmikoista karanneet suortuvat kihartumaan. Ren’i pysähtyi portaiden juurelle ja yritti pyyhkiä hikisiä kämmeniä housuihinsa mahdollisimman huomaamattomasti.

”Onko sinulla hetki aikaa?” Ared kysyi.

”Toki. Onko huomiseen kokoukseen tullut muutoksia?”

”Ei, ei mitään sellaista.” Hän näytti valitsevan sanansa huolella, eikä Ren’i osannut päätellä hänen ilmestään mitään. ”On eräs asia, josta olen halunnut puhua kanssasi kahden kesken. Kävisitkö peremmälle?”

Ren’i seurasi häntä taloon kummastuneena. Ared ei johtanut häntä tyhjään kokoushuoneeseen, vaan yhteen talon toisessa kerroksessa sijaitsevista huoneista, joka toimi vanhimpien taukotiloina neuvoston kokousten aikana. Huoneessa oli akherityylinen tulisija ja uuni, tuoleja, penkkejä ja lattiatyynyjä, pieniä ruokapöytiä, jopa hiljainen alkovi torkkumista varten. Huone oli tyhjä ja sen kaikki lyhdyt sammutettuja. Ren’in kummastus vain lisääntyi, kun Ared viittoili häntä astumaan peremmälle ja sulki oven heidän perässään.

”Onko jotain vakavaa tekeillä?” Ren’i kysyi hivenen epävarmasti. “Olisi ehkä parempi, jos konsulini olisivat paikalla kuulemassa.”

Ared väläytti hänelle toispuoleisen hymyn. “Tässä tapauksessa lienee parempi, etteivät ole. Asiani on sangen henkilökohtaista laatua. Istu alas.”

Jokailtainen sadekuuro oli alkanut rummuttaa kattoa vasten. Ared kattoi yhdelle matalista sivupöydistä teepannun ja kaksi suurta mukia. He istuivat lattiatyynyille toisiaan vastapäätä, Ren’i kiemurrellen paikoillaan, kunnes löysi tarpeeksi mukavan asennon. Ared kietoi shaalinsa tiukemmin ympärilleen, kaikki kolme lettiä olan yli vedettyinä. Hän näytti yhtäkkiä hyvin viralliselta ja päättäväiseltä.

“Olen täällä tänään perheeni edustajana, en päällikkönä. Yleensä osapuolet hoitavat nämä muodollisuudet keskenään ilman ulkopuolista välittäjää, mutta koska sinä et ole akheri, tavanomaiset menettelytavat eivät päde.” Hän keskeytti, hymyillen entistä leveämmin nähdessään Ren’in pöllämystyneen ilmeen. “Sinulla ei taida olla pienintäkään aavistusta siitä, mistä puhun.”

“Ei, jos tarkkoja ollaan.”

“Puhun siis suoraan.” Ared karaisi kurkkuaan. ”Oletko ajatellut kertoa Haukalle tunteistasi?”

Ren’i melkein pudotti mukinsa. “Anteeksi mitä?”

Ared vain hymyili. “Ei sinun tarvitse kainostella. Tiedän, että sinä ja serkkuni olette tunnustaneet toisenne.”

”Olemme…?”

”Tunnustaneet. Muistatko, mistä puhuimme silloin kesäjuhlassa?”

Ren’i tuijotti häntä tuijottamasta päästyään ja tunsi, kuinka kohina päässä saavutti aivan uuden tason. Kyllä, hän muisti kesäjuhlan, muisti viinin, tanssin, kinastelun Haukan kanssa, Yölaulun ja Hopeapuron toistensa käsivarsilla, ja tunsi punan nousevan kasvoilleen, kun vihdoin tajusi, mitä Ared oli sanonut. Hajanaisia osia jo puoliksi unohtuneesta keskustelusta tämän kanssa nousi mieleen pyytämättä.

Muki tärisi Ren’in käsissä ja hän laski sen pöydälle niin rajusti, että suurin osa teestä läikkyi yli.

“Anteeksi, jos tämä tuli tyhjästä. En ollut aivan varma, olitko vielä edes tajunnut asiaa itse,” Ared sanoi myötätuntoisesti.

”Tunnustaneet,” Ren’i toisti. Sana maistui oudolta hänen kielellään. ”Siis että minä ja Haukka olemme…”

Ared hymyili edelleen. ”Yleensä merkit alkavat melko pian sen jälkeen, kun sielunkumppanit ovat tavanneet toisensa. Epämääräistä levottomuutta, univaikeuksia, selittämätön odotuksen tunne, jolle ei löydy järjellistä selitystä…” Hän katsoi Ren’iä merkitsevästi ja virnisti niin, että terävät hampaat välähtivät. ”Tunne toisen läsnäolosta, olipa hän lähellä tai ei.”

Ren’i tunsi ilman pakenevan keuhkoistaan.

Jok’ikinen katse, sana ja kosketus hänen ja Haukan välillä kuluneen kuukauden ajalta pyöri kiihtyvällä toistolla Ren’in mielessä, ja jotain loksahti vihdoin paikoilleen. Oli hän toki tajunnut jo aikaa sitten, että tunsi vetoa Haukkaan, mutta… Korkeimpien nimeen. Oliko hän näin sokea omille tunteilleen?

Hän punastui hiusrajaansa myöten.

“Ren’i,” Ared sanoi painokkaasti. “Pidätkö sinä hänestä?”

Ren’in onnistui nyökätä, vaikka pää tuntui lyijynraskaalta.

“Pidän.”

Paljon.

Aivan liikaa.

Mitä moninaisimmilla tavoilla, joita hän ei kehdannut sanoa ääneen.

”Kuulostat epävarmalta.”

Ren’i sai vain vaivoin katsottua Aredia silmiin. ”Tiedät, kuka minä olen.”

”Niin, tiedän.”

”No, katsos… On olemassa tiettyjä hankaloittavia tekijöitä. Kruununperillisen annetaan harvoin valita puolisonsa itse.”

Aredin kulmat kurtistuivat. Ilme sai hänet hetkellisesti muistuttamaan Haukkaa niin paljon, että Ren’in teki mieli juosta karkuun. ”Olitko siis aikonut olla kertomatta hänelle tykkänään?”

“En sanonut niin!” Ren’i kiirehti sanomaan. ”En vain… En vain ollut ajatellut niin pitkälle. Voi jumalat.” Hän tunsi tärisevänsä. “Minun olisi pitänyt tajuta. Olen laitimmainen typerys.”

“En menisi ihan niin pitkälle. Joskus näiden asioiden myöntäminen itselleen vie aikaa, ja olosuhteet huomioon ottaen sanoisin, että sinulla on ollut muutakin ajateltavaa.”

Ren’i tuijotti pitkän aikaa teekuppiinsa, yrittäen saada ajatuksensa taas järjestykseen siinä kuitenkaan onnistumatta.

”Mutta miten se on mahdollista?” Ren’i sai lopulta kysytyksi.

”Kuinka niin?”

”Minä olen taivashi. Ei meillä ole… sellaisia.” Hän ei saanut pakotettua itseään sanomaan sanaa ’sielunkumppani’. “Tai siis, enhän minä ole edes yksi teistä,” Ren’i takelteli. “Sanoit itse, että vain akherit tunnustavat.”

“No, niin ainakin väitetään. Ken tietää, onko se totta. Kansamme on harvoin tekemisissä muiden kanssa, eikä meillä ole tapana pitää kirjaa tunnustuksista. Kenties näin on käynyt ennenkin, mutta siitä ei vain ole jäänyt merkintöjä. Kuka Melkemin kamaralla tietää, miten kudelman langat on punottu toisiinsa.”

Ren’in kurkkua kuristi. Hän tuijotti nyrkkiin puristuneita käsiään. “Silti. Eihän Haukka edes pidä minusta.”

Sen sanominen ääneen satutti enemmän kuin hän oli kuvitellut, ja hän viimein tajusi, kuinka paljon pelkäsi sen olevan totta.

”Siinä olet väärässä,” Ared sanoi. ”Hän ei ehkä osaa myöntää sitä itselleen, mutta tunnen hänet niin hyvin, että tunnistan merkit. Hän haraa sitä enemmän vastaan mitä vakavammasta asiasta on kyse.”

Ren’i joi kuppinsa tyhjäksi vain saadakseen tekosyyn olla hiljaa. Hänestä tuntui, että hammasrattaat päässä kääntyivät, mutta mitään älynväläystä ei tullut, vaikka hän kuinka odotti. Hänen äänensä kuulosti hyvin pieneltä ja vaimealta, kun hän sanoi, “mistä oikein tiesit? Eihän meistä kumpikaan ole sanonut tai tehnyt mitään.”

“Voi hyvät hyssykät,” Ared huokaisi. “Kuulehan, Ren’i, olet hyvä johtaja ja olen alkanut ajatella sinua ystävänä, muttet osaa peitellä tunteitasi. Tuskin keneltäkään on jäänyt huomaamatta se, miten te katsotte toisianne.”

“Keneltäkään? Tietävätkö kaikki?” Ren’i kuulosti kauhistuneelta.

Hyvä on, hän oli myöntänyt itselleen, että Haukka oli puoleensavetävä, oli jopa kerran tai kaksi huvittanut itseään keskellä yötä ajattelemalla hänen huuliaan ja käsiään vartalollaan, mutta kukapa ei hänen asemassaan olisi tehnyt niin? Haukka oli ylpeä ja rohkea, ja yhtä kylmän etäinen kuin taivaankannen halki vaeltava pyrstötähti. Ren’i oli kuvitellut pitäneensä itsensä sen verran hyvin kurissa, ettei ihastus näkynyt päällepäin, mutta se ei estänyt häntä haaveilemasta.

Ared katsoi häntä lähes säälien.

“Kun näin teidät Minehan huoneessa sen jälkeen, kun palasitte Liqariasta, olin varma asiasta. Olin oikeastaan yllättynyt, ettei kumpikaan teistä ollut tehnyt mitään aloitetta asian suhteen.” Hän pudisti päätään naurahtaen. “Haukka on minulle läheinen kuin veli. Tunnen hänet niin hyvin kuin kukaan voi ylipäätään tuntea toisen, enkä ole koskaan nähnyt hänen katsovan ketään sillä tavoin kuin hän katsoo sinua.”

Jokin hänen äänensävyssään sai toivonkipinän heräämään. Ren’i kohotti päätään ja kysyi, “mitä minun pitäisi tehdä?”

“On monia vaihtoehtoja. Mitä itse haluaisit tehdä?”

Hän nielaisi. “En tiedä. Mitä jos hän ei halua olla missään tekemisissä kanssani?”

Mitä jos hän ei halua minua? Ren’i lisäsi hiljaa mielessään.

”Ketään ei voi pakottaa hyväksymään tunnustusta. Hänellä on oikeus kieltäytyä,” Ared sanoi. Ren’i sävähti kuin lyötynä, ja hän jatkoi aiempaa lempeämmin, ”en kuitenkaan usko Haukan valitsevan sitä tietä. Niin joki virtaa uomassaan, niin kulkevat kuut reittejään. Katso ja odota, anna asioiden noudattaa luonnollista kulkuaan. Se tuottaa usein parhaan lopputuloksen.”