Suuri Akherin autiomaa, 22. yhdestoistakuuta 3045

Ne kaksi päivää, jotka Ren’i vietti toipilaana, tuntuivat loputtomilta. Kaikki palaverit siirrettiin pidettäviksi hänen teltassaan ja kaartilaiset kävivät herättämässä hänet tuon tuostakin, kun kapteeni tai joku konsuleista halusi puhua hänen kanssaan.

Hän yritti torkkua puoli-istuvassa asennossa tapaamisten välillä, mistä ei tahtonut tulla mitään. Hän säpsähti tuon tuosta hereille valahdettuaan huonoon asentoon tai kun ulkona riehuva tuuli sai teltan vapisemaan, aivan kuin hökötys olisi ollut aikeissa irrota tukikepeistään hetkenä minä hyvänsä.

Ren’i tunsi olonsa pahemmaksi parantamisen jälkeen kuin sitä ennen, mikä oli todennäköisesti seurausta siitä, että hän oli tällä kertaa ollut hereillä parantamisen aikana ja saanut tuntea nahoissaan koko prosessin alusta loppuun. Asian pelkkä ajatteleminen sai hänet huonovointiseksi. Tapahtuma oli ollut kaikin tavoin epämiellyttävä, ja aristavat kylkiluut muistuttivat olemassaolostaan joka kerta, kun hän yski tai veti vähänkään syvemmin henkeä.

Ren’i oli yrittänyt käännyttää Minehan takaisin vakavammin loukkaantuneiden luo, kun tämä oli saapunut tarvikkeineen taistelua seuraavana aamuna hänen telttaansa, mutta Mineha oli vaientanut hänen protestinsa kylmänviileästi.

”Me tarvitsemme teitä enemmän kuin rivisotilaita,” tämä oli sanonut tiukasti ja alkanut laskea monenvärisiä ja -kokoisia pulloja laukustaan sängyn vieressä olevalle pöydälle. ”Kas niin, haluatteko riisuutua koko kaartinne katsellessa vai lähetättekö heidät ensin matkoihinsa?”

Kapteeni oli hätistänyt kunniakaartin ulos teltasta ja kiiruhtanut itse heidän perässään sanomatta sanaakaan.

Konsulit toivat huonoja uutisia tasaisena virtana. Kuolleita oli tuhansia, haavoittuneita lähes yhtä paljon. Kha’arin joukot olivat kärsineet suurimmat tappiot. Hän oli ollut muita lähempänä solaa räjähdyksen sattuessa, ja oli herännyt lääkintäteltasta ilman vasenta käsivarttaan. Muut konsulit olivat selvinneet tapahtuneesta ruhjeilla ja pienillä haavoilla, mutta jokainen heistä tunsi Kha’arin kohtalon raskaana. Tatuoinnin menetys oli kishalaiselle suurempi nöyryytys kuin kuolema ja henkilökohtaisempi, kuin eletty elämä olisi pyyhitty väkivalloin pois.

Sumujen sola oli muuttunut peruuttamattomasti. Kanjoni oli romahtanut yli sadan metrin matkalta molemmin puolin, eikä tähyäjien ruumiita oltu onnistuttu löytämään etsintäpartioiden parhaista pyrinnöistä huolimatta. Ared vapaaehtoisineen johti etsintöjä, ja tämä vieraili Ren’in teltassa toisena päivänä kertomassa, että etsinnät oli päätetty lopettaa.

”Emme voi ottaa riskiä, että etsintämme aiheuttaa uuden maanvyöryn,” Ared sanoi, ääni murheesta raskaana. Tähyäjät olivat olleet akhereita, suurin osa heistä Om-Varista ja Veremistä, ja Ren’i tiesi ystävänsä valvoneen, valmistautuen henkisesti kohtaamaan omaisten surun. ”Liian monta henkeä on jo menetetty. Voimme vain pitää kadonneet muistoissamme ja toivoa, ettei heidän uhrauksensa ollut turha.”

”Olen todella pahoillani, Ared. Voinko tehdä mitään hyväksesi?”

Ared huokaisi ja pudisti päätään. ”Ennemmin tai myöhemmin me kaikki palaamme maahan. Heidänkin tiensä vie lopulta lepoon.” Hän värähti kylmästä ja veti viittansa tiukemmin ympärilleen, kun äkillinen tuulenpuuska tempaisi teltan läpän auki ja täytti tilan kylmällä ilmalla. Lyhtyjen liekit keinuivat vaarallisesti hetken aikaa, kunnes viima rauhoittui taas. Sava kurkisti telttaan pahoitteleva ilme kasvoillaan ja sitoi telttaläpän tiukemmin kiinni.

”Menisit sinäkin lepäämään,” Ren’i ehdotti Aredille. Hän pyyhki hiekkaa peitoltaan. ”Emme voi tehdä paljoakaan, jos ilma tästä vielä pahenee.”

Ared hymähti. ”Pahenee se. Myrskystä tulee pahin tähän astisista, sano minun sanoneen.”

”Välitän tiedon konsuleille. Harjoitukset lienee viisainta laittaa tauolle, jos emme näe nenänpäätä pidemmälle.”

”Suosittelisin sitä lämpimästi. Seuraavat päivät eivät ole miellyttäviä.”

Hiljaisuus, joka täytti teltan Aredin lähdettyä, tuntui tavallistakin raskaammalta. Ren’i erotti juuri ja juuri Savan ja Linneen äänet, kun nämä puhuivat keskenään teltan ulkopuolella. Tuuli puhalsi navakasti ja nostatti valtavia hiekkapilviä, jotka peittivät taivaan ja antoivat päivänvalolle oudon kelmeän sävyn. Vaikka oli edelleen sadekausi, taivaalta ei ollut satanut pisaraakaan sen jälkeen, kun he olivat lähteneet Hatam-Ilestä, ja autiomaan pintakerrokset olivat jo rutikuivia. Ren’i ei voinut olla ajattelematta Nemekenin sanoja siitä, että aavikko nostatti myrskyjä kansaansa suojatakseen, ja tunsi paidan liimautuvan selkäänsä kylmästä hiestä. Levoton olo, joka oli vainonnut häntä hyökkäyksestä lähtien, ei ottanut helpottaakseen.

Hän pystyi päättelemään ajan kulumisen vain leirin äänistä, sillä päivänvalo pysyi tasaisen himmeänä hiekkamyrskyn raivotessa Sumujen niemen yllä. Partiot mennä kolistelivat päällystön erillisalueen halki tasatunneittain ja huutelivat samoja, kuluneita tietoja toisilleen vahtivuorojen vaihtuessa. Yurau ja Tyreil, nemerwatanilainen taivashisotilas, joka oli palvellut kunniakaartissa toistakymmentä vuotta, vaihtoivat paikkaa Linneen ja Savan kanssa aamupäivän ollessa puolessa ja toistamiseen alkuillasta ennen kuin aurinko oli siirtynyt kahden korkean dyynin väliin läntisellä taivaalla.

Vuoronvaihdon jälkeen ei mennyt kauaa, kun Qel ja Vannuil saapuivat jokailtaiselle vierailulleen kapteeni Hamr mukanaan. Ren’i odotti heitä. Suurella kokouspöydällä, joka oli karttojen ja dokumenttien peitossa, seisoi jo tarjotin höyryävine teepannuineen ja kuppeineen.

”Älkää suotta nousko, ylhäisyys,” kapteeni kiirehti sanomaan, kun Ren’i heilautti jalkansa sängyn reunan yli.

Ren’i piteli kylkeään ja kapusi hammasta purren jaloilleen. ”Kyllä nousen, kapteeni. Nyt tämä makaaminen saa riittää.” Paikallaanolosta jäykistyneet jalat vastustivat liikettä ja hän horjahti. Qel oli hänen vierellään puolessa sekunnissa. Ren’i piteli tämän hihasta kiinni ja antoi tämän taluttaa itsensä kaiverruksin koristellulle tuolille kokouspöydän luokse. ”Kiitos, konsuli Qel. Pahoittelen, että joudutte näkemään minut tällaisessa tilassa.”

Kapteeni seurasi hänen liikkeitään tarkasti, mutta jos hän oli huolissaan, hän ei antanut sen näkyä. ”Parantaja sanoi tulevansa tarkastamaan vointinne myöhemmin.”

Ren’i tyytyi nyökkäämään vastaukseksi. Toiset odottivat, kunnes hän oli saanut kaadettua itselleen teetä ja hörpättyä kupistaan ennen kuin Vannuil kaivoi viittansa taskusta luettelon ja alkoi käymään läpi vahvistettuja menetyksiä, ja pitkää listaa ehdotuksista joukkojen siirtelyyn seuraavaa yhteenottoa varten, jos sellainen tulisi.

Paksu seinäkangas piti pahimman kylmyyden loitolla, mutta teltassa oli silti koleaa. Se oli suuri ja avara, nelisivuinen rakennelma, jonka alla pisinkin taivashi mahtui seisomaan kumartumatta. Teltta oli kalustettu tavalla, joka muistutti Ren’in henkilökohtaisia huoneita palatsissa, ei niinkään sillä tarkoituksella, että hän tuntisi olonsa kotoisaksi tien päällä, vaan siksi, että se muistuttaisi vierailijoita hänen arvoasemastaan. Maata peittivät paksut matot, joiden päälle muodostui uusi hiekkakerros aina sen jälkeen, kun ne lakaistiin. Seinille oli ripustettu ryijyjä samankaltaisissa ylevissä väreissä ja kuvioissa kuin palatsissa. Sänky oli sotilasleirin olosuhteisiin ylellinen: leveä ja tukevien jalkojen päällä seisova runko, jonka päällä oli monta paksua patjaa. Jopa tyynynpäälliset oli kirjailtu keisarillisin värein. Ren’istä se tuntui lähinnä kiusalliselta. Armeijan budjetille olisi löytynyt muitakin rahareikiä kuin kruununperillisen arvoaseman todistelu.

Vannuilin puhe keskeytyi, kun ulkoa alkoi kuulua meteliä. Sotilaiden huudahdukset peittivät hänen äänensä alleen.

”Hei, sinä! Tämä on erillisalue! Et voi tulla tänne!”

”Eivätkös nuo ole Hatam-Ilen värit? Onko hän ratsastanut hiekkamyrskyssä tänne asti?”

Ren’i tunsi sydämen muljahtavan rinnassaan selittämättömästi. Konsulit ja Hamr vaihtoivat keskenään hitaan katseen.

”Mitä hittoa siellä mekastetaan?” Hamr murahti. ”Kyllähän he tietävät, että meillä on kokous.”

”Katsokaa millaiseen kuntoon hän on ajanut koorinsa,” Linneen ääni totesi ihmetellen oviaukon toiselta puolelta. ”Hänen on täytynyt mennä täyttä vauhtia koko… Hetkinen, tuohan on—”

Äänet tulivat lähemmäs; metelistä päätellen joku oli painellut suoraa tietä kohti telttaa välittämättä vartijoista. Sorkkien töminä lakkasi ja joku huusi, ”hei, et voi mennä sinne! Pysäyttäkää hänet!”

”Onko hän täällä?” tumma ääni kysyi. Ren’i ponnahti jaloilleen niin ripeästi, että teekuppi kaatui ja vieri kolisten lattialle.

”On toki, mutta, tuota noin,” Savan ääni vastasi. Hän kuulosti siltä kuin olisi pidätellyt naurua. ”En voi päästää sinua sisään ilman hänen ylhäisyytensä lupaa—”

”Haluan nähdä hänet. Pois tieltä.”

Teltan läppä pyyhkäistiin syrjään ja pitkä hahmo akherien pitkähihaisessa matka-asussa astui sisään. Ren’i tunnisti hänet jo ennen kuin hän veti pois kasvojensa suojaksi käärityn kankaan. Kankaan taitteista varisi hiekkaa, hiki kiilsi tummalla iholla; Haukka oli kerta kaikkiaan tuulen tuivertaman näköinen.

”Pahoittelut, ylhäisyys,” Sava huikkasi oviaukosta. Hän ei näyttänyt olevan lainkaan pahoillaan; hänen suupielensä nykivät. Hänen takanaan Linnee näytti siltä kuin ei olisi tiennyt pitäisikö tilanteessa itkeä vai nauraa. ”Teille on vieras, jos, tuota, haluatte ottaa hänet vastaan.”

”Tämä on pöyristyttävää!” Hamr tokaisi. ”Mistä teille oikein maksetaan? Eikö muka kokonainen armeija saa pysäytettyä yhtä miestä?”

Sava taivutti niskaansa pinnalliseen kumarrukseen. ”Pahoittelut, kapteeni. Hän on joka tapauksessa aseeton ja arvelimme, että ylhäisyys saattaisi olla tyytymätön, jos yrittäisimme pysäyttää hänet voimakeinoin vailla järkevää syytä.”

Qel piti äänensävynsä visusti kurissa, mutta hänen silmissään oli huvittunut pilke. ”Voimme jatkaa asiasta myöhemmin, jos teillä on muita kiireitä, ylhäisyys” hän sanoi, vilkaisten Ren’iä silmäkulmastaan.

”Jättäkää meidät kahden,” Ren’i kuuli sanovansa. Hänen suunsa tuntui hiekkapaperilta.

”Mutta ylhäisyys,” Hamr vastusteli.

”Nyt heti.”

Ren’i korotti ääntään niin harvoin, että muut tunnistivat suoran käskyn sellaisen kuullessaan. Vannuil ja Qel kumarsivat kevyesti ja kokosivat tavaransa yhteistuumin. Molemmat nyökkäsivät mennessään Haukalle, aivan kuin tämän ilmestyminen paikalle olisi ollut vain hienoinen muutos sovitussa aikataulussa, eikä vakava etikettivirhe. Hamr seurasi konsuleita juroin ilmein ja mutisi itsekseen ’ei mitään käytöstapoja’ ja ’ennenkuulumatonta’, mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Sava iski silmää Ren’ille ja veti teltan läpän kiinni konsulien ja kapteenin poistuttua.

”Haukka,” Ren’i henkäisi.

Hän ei ehtinyt ottaa kuin yhden hoippuvan askeleen, kun Haukka oli jo hänen vierellään. Haukka syleili häntä tiukasti, eikä kumpikaan heistä sanonut mitään pitkään aikaan.

”Sinun ei pitäisi olla täällä,” Ren’i sanoi.

Haukka rutisti häntä entistä tiukemmin itseään vasten. ”En välitä. Odottaminen oli sietämätöntä.”

”Täällä on vaarallista. Mitä jos— auts!”

Haukka päästi irti. Hän kosketti kevyesti Ren’in kylkeä ja näki tämän ilmeen vääristyvän kivusta. ”Olet loukkaantunut.”

”Olen jo toipumassa,” Ren’i korjasi. ”Mineha paransi minut eilen.”

”Mitä tapahtui?”

”Se on pitkä tarina.”

”Kerro kaikki.”

He istuutuivat sängyn reunalle. Haukka laski yöpöydän viereen repun, jota oli kantanut mukanaan. Ren’i veti syvään henkeä ja alkoi puhua. Haukka puristi hänen kättään koko sen ajan, kun hän kertoi juurta jaksaen kaiken kahdesta yhteenotosta liqarien kanssa. Tämän ote tiukentui, kun Ren’i kertoi räjähdyksestä, mutta Haukka ei keskeyttänyt häntä, vaan odotti kärsivällisesti, kunnes Ren’i oli saanut kertomuksensa loppuun.

”Koko juttu kuulostaa harhautukselta,” Haukka sanoi, kun he olivat istuneet hiljaisuudessa joitain minuutteja.

”Konsulit sanoivat samaa. Pahinta tässä on, ettemme voi tehdä muuta kuin odottaa liqarien seuraavaa siirtoa.” Ren’i kirosi ja löi patjaa nyrkillään. ”Vihaan sitä, kun en tiedä, mitä vihollinen suunnittelee. En pidä siitä, että tiedän jonkun olevan aikeissa hyökätä selustaani voimatta estää sitä.”

Ilta oli alkanut hämärtää heidän puhuessaan. Lyhtyjen himmeässä valossa Haukan silmät kiiluivat levottomasti. Ren’i ei erottanut lähestyvien askelten ääntä myrskyn ulinan yli, mutta Haukka kääntyi katsomaan teltan suuaukkoa ja nousi jaloilleen. Hiljaista puheensorinaa seurasi raskaiden metallisaappaiden kolina, ja Linnee kurkisti sisään.

”Anteeksi keskeytys, ylhäisyys,” hän sanoi. ”Parantaja on täällä. Hän pyytää päästä puheillenne.”

Ren’ikin nousi. ”Laskekaa hänet sisään.”

Mineha oli pukeutunut pitkään, hupulliseen viittaan, jonka laskoksista valui rahisten punaista hiekkaa tämän astuessa telttaan. Ared seurasi hänen jäljessään samanlaiseen viittaan kietoutuneena. Kumpikaan heistä ei näyttänyt yllättyneeltä siitä, ettei Ren’i ollut yksin.

”Konsuli Qel kertoi, että armahin serkkuni on liittynyt seuraamme,” kuului Aredin tervehdys. ”Hän pyysi teitä saapumaan konsulitelttaan heti, kun Mineha on saanut työnsä tehdyksi.”

”Mikä on loukkaantuneiden laita?” Ren’i kysyi.

Mineha ravisteli hiekat hupustaan ja laskosti viitan tuolin selkänojalle. ”Lääkintätiiminne ja minä olemme tehneet voitavamme. Käypäs makuulle, ole niin hyvä.”

Tarkastus ei vienyt kauaa. Ared seisoi nurkassa ja teeskenteli olevansa äärimmäisen kiinnostunut seinäryijyjen kuvioista sillä aikaa, kun Mineha tutki Ren’in, mutta Haukka ei hievahtanutkaan. Hän seisoi sängyn vierellä koko toimituksen ajan käsivarret ristittynä, tarkkaillen parantajan jokaista liikahdusta rävähtämättä.

He lähtivät yksissä tuumin konsulitelttaa kohti, kun Mineha oli todennut Ren’in kylkiluut kyllin parantuneiksi ja antanut hänelle luvan olla taas jaloillaan. Ren’i ei vaivautunut ehdottamaan, että Haukka jäisi odottamaan, vaan ojensi kätensä muitta mutkitta hänelle heidän poistuessaan teltasta Minehan ja Aredin mukana. Sanoille ei ollut tarvetta; Haukka kohtasi hänen katseensa ja nyökkäsi kuin vastauksena äänettömään kysymykseen.

Vasta teltan ulkopuolella Ren’i ymmärsi myrskyn todellisen voiman. Ne myrskyt, jotka hän oli kokenut aavikolla siihen asti, eivät vetäneet vertoja voimalle, jolla tuuli kulki ujeltaen leirin halki. Puuskat riepottivat telttoja ja repivät mukaansa kaiken, mitä ei oltu isketty maahan kiinni tarpeeksi hyvin. Hän tunsi itsensä pieneksi sen edessä ja oli kiitollinen Haukan painosta vierellään, joka piteli häntä paikoillaan ankkurin lailla.

Tuli paloi himmeänä lukuisissa lasikupuisissa lyhdyissä konsuliteltan ulkopuolella, mikä sai alueen lähes hohtamaan utuisen hiekkamyrskyn läpi. Lyhtyjä, puoliksi maahan upotettuja, oli sytytetty tasaisin välimatkoin valaisemaan reitti erillisalueen halki. Edempänä Ared huusi varoituksen, kun tuuli huoahti, heltyi hetkeksi ja iski sitten uudestaan kaksinkertaisella voimalla heitä vasten. He kulkivat lopun matkaa kyyryssä hölkäten, päät tuulta vasten taipuneena.

Hämärä oli laskeutunut varoittamatta, mikä sai matkan konsulien käyttämälle kokousteltalle tuntumaan iäisyydeltä. Suuri, kirkasvärinen teltta näytti ilmestyvän myräkästä äkkiarvaamatta. Se oli vain aavistuksen Ren’in telttaa isompi ja korkeakattoisempi, ja säästä huolimatta sen kaikilla sivuilla oli sotilaita vahdissa. He kantoivat samanlaista valkeaa haarniskaa kuin Vannuil ja jokainen heistä piti silmikkonsa alhaalla suojaksi tuulelta ja hiekalta. Oviaukon molemmin puolin seisovat vahdit kumarsivat ja vetivät kangasläpän auki heidän lähestyessään.

Teltan äkillinen lämpö oli helpotus hyytävän viiman jälkeen. Kaikkialla paloi lyhtyjä ja kokouspöytä oli levitetty täyteen mittaansa. Qel oli kumartuneena asiakirjapinon ylle samalla, kun Hamr kantoi täyteen ahdetun teetarjottimen pöydälle, niin kauas kartoista ja Qelin arvostelevalta katseelta kuin vain suinkin. Vannuil istui toisella puolen pöytää muki kädessään, paksu viitta puolihaarniskansa päälle kiedottuna. Kha’ar seisoi hänen vierellään siviilivaatteissa.

”Kas, saimme seuraa,” Kha’ar sanoi tervehdykseksi, kun sotilaat vetivät kangasläpän kiinni.

”En muista antaneeni sinulle lupaa poistua sairastuvalta,” Mineha huomautti purevasti, mikä sai Kha’arin hymähtämään.

”Kannan vastuun ottamistani riskeistä,” konsuli vastasi. Hän oli edelleen kalvakka kasvoistaan ja lepuutti oikeaa kättään uumalle vyötetyn miekan kahvalla. Vasemman käden tynkä päättyi hauiksen yläpuolella. Tatuoinnista oli jäänyt jäljelle keisarillisen armeijan vaakuna; sotilasarvon osoittavat merkit olivat lähes tunnistamattomia vaaleanpunaisen, röpelöisen arven alla.

Vannuil nousi jaloilleen ja kaikki kolme konsulia kumarsivat yhtä aikaa Hamrin kanssa. Haukka ei hellittänyt otettaan Ren’istä, vaan kohtasi uteliaat katseet kylmänviileästi, ilmeenkään värähtämättä. Konsulien suoristautuessa Ren’i yritti ravistella tukkaansa mahdollisimman huomaamattomasti ja tunsi kuinka hiekkaa valui kauluksesta sisään.

He ottivat paikkansa pöydän ympärillä. Ren’in tuolin viereen oli tuotu toinen, yhtä korkea tuoli. Ren’i puristi ohi mennen Haukan kättä ja he istuutuivat vierekkäin.

”Kas niin,” kapteeni Hamr sanoi ja karautti kurkkuaan. ”Kun nyt pääsemme vihdoin jatkamaan—”

”Ennen kuin aloitatte,” Haukka keskeytti hänet ja katsoi Vannuilia. ”Olen harkinnut ehdotustasi. Onko joukoissanne vielä tilaa yhdelle jousimiehelle?”

Kapteenin ilme kiristyi, mutta Vannuil naurahti.

”Eiköhän noin lahjakkaalle ampujalle löydy jotain käyttöä, teidän armonne,” hän sanoi huvittuneesti. ”Arvelinkin, että saattaisitte vielä lämmetä tarjoukselleni.”

Haukka kohautti harteitaan. ”Olosuhteet muuttuvat.”

Lopun kokousta hän pysyi vaiti ja vain tarkkaili. Hän otti vaivihkaa Ren’in käden uudestaan omaansa, sormet tämän sormien lomaan solahtaen.