Liqaria, 15. kahdeksaskuuta 3045

Nuotio oli sammunut, kun Haukka seuraavan kerran avasi silmänsä. Vain heikko valo katossa olevasta aukosta kertoi, että päivä oli koittanut. Tuulen tasainen humina sai luolan kaikumaan aavemaisin helähdyksin kuin jonkin valtavan soittimen. Luolan lattia oli kova makuupussin lävitsekin, ja Haukka tunsi jokaisen kohouman ja pikkukiven jättämän kolotuksen kehossaan, muttei yrittänyt nousta ihan heti.

Ren’istä ei näkynyt jälkeäkään. Hän ei ollut tullut takaisin koko yönä, mutta Haukka tiesi, ettei tämä ollut kaukana. Hän tunsi sen selvästi, sillä tavalla kun toisen henkilön läsnäolon aavistaa tämän ollessa vierellä, vaikkei häntä näkisikään. Se oli ainoa asia, joka oli pitänyt hänet rauhallisena Ren’in ollessa metsästämässä heille ruokaa niiden pitkien päivien kanssa, jotka he olivat viettäneet yksin metsässä – tieto siitä, että hän oli lähettyvillä, hengissä. Aavistus siitä, että Ren’i oli palaamassa leiriin, oli herättänyt hänet unesta joka kerta, olipa hän nukkunut kuinka sikeästi tahansa.

Tunne oli jatkuvasti läsnä, mutta siltikään Haukka ei osannut kuvailla sitä sanoin; hän ei ollut koskaan tuntenut mitään samanlaista. Se oli kuin ylimääräinen aisti, joka oli vain vahvistunut viime päivien aikana, ja juuri nyt tuo aisti sai hänet huokaisemaan helpotuksesta.

Kaikesta huolimatta Ren’i oli pitänyt sanansa. Vaikka Haukka oli tehnyt kaikkensa ajaakseen hänet pois, hän oli jäänyt.

Haukka nousi varovasti istumaan. Jalka protestoi edelleen, jos hän teki äkkinäisiä liikkeitä, mutta seinästä tukea ottaen hänen onnistui saamaan itsensä nousemaan jaloilleen. Hän veti henkeä ja odotti, että jalka tottui painoon.

Ren’in reppu tavaroineen oli samassa paikassa, jonne hän oli sen jättänyt edellisenä päivänä. Haukka ei edes vilkaissut suuaukkoa ja luolan pääkammaria kohti, josta he olivat tulleet sisään. Hän otti tukea seinistä ja linkutti syvemmälle luolaan, tunne Ren’in läsnäolosta vahvistuen joka askeleella.

Puuskittainen tuuli sai Ren’in hytisemään kylmästä. Hän oli nostanut kaulukset pystyyn pahinta viimaa vastaan, mutta luolan lämpö ei yltänyt sisäänkäynnille, jonka luona hän istui.

Tuttu tunne siitä, ettei hän ollut yksin, vahvistui. Hän oli tuntenut sen läpi pitkän yön, oli seurannut sen viitoittamaa polkua kuin kompassia takaisin leiriin silloin, kun muita opasteita ei ollut. Mitä ikinä se olikaan, siinä oli jotain rauhoittavaa; hän oli varma, että sama tunne, tai aisti, tai intuitio, oli asettunut vatsanpohjaan jo Hatam-Ilessä. Hänen ei tarvinnut kysyä tietääkseen, että Haukka oli löytänyt hänet, eikä Ren’i ollut millään lailla yllättynyt, kun heidän katseensa kohtasivat.

”Ajattelinkin, että olit herännyt,” Ren’i sanoi vilkaistessaan olkansa ylitse.

Haukan ilme oli sulkeutunut. Ren’i ei osannut vieläkään lukea hänen mielialojaan erityisen hyvin, mutta hän näki kyllä Haukan olemuksesta, että tämä mietti kuumeisesti.

”Kuule,” Haukka aloitti. “Siitä eilisestä…”

Ren’i kohotti kättään ja keskeytti hänet. ”Älä sano mitään. Annetaan asian olla.”

”Sanoin asioita, joita en tarkoittanut.”

Ja asioita, joita tarkoitin, Haukka lisäsi mielessään.

Hän näki Ren’in silmistä, että tämä tiesi, mitä hän jätti sanomatta.

”Tosiasioiden sanomista ei tarvitse pyytää anteeksi.” Ren’i vaikeni hetkeksi, huulet äänettömästi liikkuen, kun hän tapaili oikeita sanoja. ”En halua kuulla anteeksipyyntöjä, enkä minäkään aio esittää omiani. En ole pahoillani siitä, etten suostunut jättämään sinua tänne.”

Haukka ei hymyillyt, mutta Ren’i näki hänen suupieliensä nykivän. “Voin ehkä elää sen kanssa.”

”Ehkä?”

”Juuri ja juuri.” Hän piti tauon. ”Oletko ollut täällä koko yön?”

”Jep. Tule katsomaan, niin näet miksi,” Ren’i sanoi, viittoillen häntä lähemmäksi.

Haukka hoiperteli varoen eteenpäin uskaltamatta varata painoaan kipeälle jalalle, jota jomotti entistä pahemmin lyhyen kävelyn jäljiltä. Luolansuu oli osin vuorautunut umpeen sataneesta lumesta, mutta Ren’i oli tehnyt siihen tähystysaukon, josta näki ulos. Aukko vei aivan toiseen paikkaan kuin se, mistä he olivat tulleet luolaan. Kukkuloista ja puista ei näkynyt jälkeäkään. Lumisateen läpi Haukka erotti pienen sisäpihan tapaisen, jota ympäröivät kalliot joka suunnasta. Lumipeitteessä oli hentoja tassunjälkiä.

”Jäniksiä,” Haukka tuumasi.

”Tuolla täytyy olla kulkuaukkoja, joista eläimet pääsevät kulkemaan. Sain napattua yhden aamuyöstä.” Ren’i nosti jalkojensa juuressa lojuvaa jänistä, jonka valkoisessa turkissa oli yksi ainoa punainen tahra. ”Jäin odottamaan, josko saisin vielä toisen.”

”Luuletko, että sää selkenee tänään?”

”Ei ainakaan ennen iltaa.”

Haukka näki hänen sinertävät huulensa ja sanoi, ”tule lämmittelemään. Tuskin meitä kukaan löytää tässä säässä.”

Jäniksen kypsentyessä nuotion yllä Ren’i käpertyi samaan nurkkaan, jossa Haukka oli nukkunut yönsä, ja antoi silmiensä sulkeutua. Hän oli umpiunessa muutamassa minuutissa, ja Haukka uskalsi katsoa häntä kunnolla ensimmäistä kertaa metsästä lähdön jälkeen. Uneton yö oli jättänyt syvät varjot Ren’in silmien alle, kasvojen iho rusotti pysyvästi pakkasen jäljiltä, ja posket olivat alkaneet painua kuopalle.

Haukka laski oman takkinsa Ren’in ylle ylimääräiseksi peitoksi, eikä herättänyt häntä ennen iltaa.

---

Liqaria, 16. kahdeksaskuuta 3045

Seuraavana aamuna myrsky oli tiessään, ja he kaivautuivat ulos luolasta ja jatkoivat matkaa. Eteneminen oli hidasta – lunta oli paikka paikoin polveen saakka, ja nousut olivat jyrkkiä. Haukka oli kadottanut ajantajunsa. Kuinka kauan siitä oli, kun he olivat nähneet Sinilehden ja toiset viimeksi? Viikko, toinen? Mitä jälkiä he olivatkaan jättäneet olivat pyyhkiytyneet pois toistuvissa lumipyryissä, jos he olivat koskaan edes päässeet niin pitkälle.

He hengittävät raskaasti pitkän nousun jäljiltä, jalat maitohapoilla. Kiipeäminen oli vaivan arvoista, Ren’i ajatteli katsellessaan ympärilleen. Näkymä oli jylhä.

Koko maisema oli vitivalkoinen, taivas ja maa toisiinsa niin saumattomasti sulautuneena, ettei hän erottanut, missä vuoret päättyivät ja pilvet alkoivat. Se antoi paikalle lähes hartaan tunnelman. Hänen oli helppo nähdä, miksi liqarit pitivät vuoria pyhinä. Vaikka Khuusin ja Tarin henget eivät lepäisikään siellä, jokin osa heidän läsnäolostaan tuntui leijailevan paikan yllä kuin muistona menneestä maailmasta, ja Ren’i ymmärsi, miksi liqarit eivät olleet rakentaneet asutusta sinne.

”Ren’i?”

Vasta Haukan äänen kuulleessaan hän tajusi seisahtuneensa. Utuinen pilviharso purjehti vuorenhuippujen päällä ja verhosi ne kokonaan. Kaksi Khuusian suurinta huippua katosi pilvien taa, ja Ren’i laski käden rinnalleen kunnianosoituksena.

”Tiedätkö tarinan Khuusian vuorten synnystä?” hän kysyi.

”Tiedän. Demonien Khuus-jumalan viimeinen leposija oli täällä, ja vuoret kasvoivat hänen ympärilleen suojaamaan hänen hautaansa.”

Ren’i nyökkäsi, eikä saanut katsettaan irti vuorista.

”Sanotaan, että hän juurtui tähän maailmaan syvemmin kuin muut jumalat. Kun hän kuoli, Tari oli niin murheen musertama, että vuodatti loput voimistaan Melkemin kamaraan, ja hänen ashaynsa voimanpurkaus oli niin valtava, että se nostatti uuden vuorijonon paikkaan, jossa Khuusin ruumis lepäsi. Se vaati niin paljon voimaa, että Tari kuoli siihen paikkaan, rakkaansa ruumista pidellen. Hän ei halunnut elää maailmassa, jossa Khuus ei ollut enää läsnä.”

”Edes teidän jumalanne eivät olleet täysin kuolemattomia.”

”Heidän elinkaarensa oli sidoksissa ashayhin, kuten meidänkin.” Ren’i osoitti kahta huippua, joista toinen häälyi kuin suojellen toisen vierellä, ja hän pystyi sielunsa silmin erottamaan jumalparin yhteenkietoutuneet vartalot niiden muodoissa. ”Tari pitelee Khuusin päätä sylissään edelleen. Tämä on heidän yhteinen hautapaikkansa, paikka, jossa kuolemakaan ei erota heitä enää.”

Pitkä hiljaisuus, joka hänen sanojaan seurasi, oli ehdoton, eikä edes tuuli rikkonut sitä.

”Olen kuullut, että pohjoisessa on putous, jonka juurella heidän patsaansa seisovat,” Haukka sanoi hiljaa. ”Kädet yhteenliitettyinä ajasta ikuisuuteen.”

Ren’i hymyili. ”Korkeimpien patsaat. Ne ovat Hol Sarossa.”

”Luulin, että kishalaiset palvovat Quania, eivätkä Taria ja Khuusta.”

”Emme me palvo ketään. Quan on meidän esi-isämme, ei muuta. Me kunnioitamme hänen muistoaan, ja kaikkien muiden seitsemän jumalan muistoa.” Hänen onnistui vihdoin irrottaa katseensa vuorista. ”Putous on silti vaikuttava paikka. Näytän sen sinulle, jos tulet joskus käymään pohjoisessa.”

Haukka hymähti tahtomattaan. ”Tuskinpa. Mutta kiitos tarjouksesta.”

Sinilehden arvio osoittautui oikeaksi: alueella oli paljon luolia, joista etsiä suojaa. Iltaa kohden Ren’i tunsi muutoksen ilmassa, hennon suolan tuoksun, joka kertoi, että heidän määränpäänsä lähestyi. Hän välitti tiedon Haukalle, joka ei tukkoiselta nenältään haistanut mitään. Tämän jalka ei vieläkään kestänyt itsenäistä kävelyä, mutta hän piristyi selvästi saadessaan jousensa ja nuolensa takaisin. Nuotiota tehdessään heillä oli kynittävänä kolme Haukan kaatamaa pulskaa kanalintua, joita kumpikaan heistä ei tunnistanut, mutta joiden ulkomuoto vihjasi niiden olevan jotain sukua fasaanille.

Lintujen paistuessa Ren’i riisui takkinsa ja paitansa, ja antoi Haukan tutkia haavansa. Karkea telttakangas soveltui huonosti sidetarpeiksi, ja kuivunut veri ja kudosneste olivat saaneet kangasrievun liimaantumaan hänen ihoonsa niin perusteellisesti, että Ren’i vinkaisi Haukan repäistessä sen irti.

”Sinun olisi pitänyt vaihtaa side useammin,” Haukka sanoi tuikeasti.

”Niin varmaan olisi.”

Ren’i katsoi muualle, kun Haukka pesi kuivuneen veren pois. Hänen kätensä olivat kovettumista karheat, ja Ren’i värisi tahtomattaan hänen tutkiessaan miekan jättämää jälkeä. Jos kapteeni tai Ruan tai kuka tahansa kaartilaisista olisi ollut näkemässä, että joku koski heidän kruununprinssiinsä paljain käsin, he olisivat saaneet kohtauksen, ja Ren’i päätti olla koskaan mainitsematta asiaa heidän kuullensa.

”Arpeutunut,” Haukka totesi. Miekka oli jättänyt pitkän viillon suoraan kylkiluiden väliin. Ren’in kylki oli edelleen keltaisen ja purppuran kirjavoittama arven molemmin puolin. ”Salvasta ei ikävä kyllä ole hyötyä mustelman kanssa. Onko se vielä kipeä?”

Ren’i nielaisi. ”Vähän arka vain. Kyllä se siitä.”

Hän yritti olla sävähtämättä, kun Haukka kumartui lähemmäs ja otti hänen vasemman kätensä omaansa. Viime hetkellä Haukka epäröi, sormenpäät jo olkapäätä koristavaa tatuointia hipoen. ”Saanko?”

”Toki,” Ren’i kuuli itsensä sanovan. Hänen silmänsä sulkeutuivat kuin itsestään, kun Haukan sormet tunnustelivat tatuoinnin viivoja varovasti, harkiten, paljon hellemmin kuin lapset kesäjuhlassa. Jokainen kosketus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Ren’in selkärankaa.

”Se punoittaa. Sattuuko tämä?”

Päinvastoin, Ren’i ajatteli. Sanat juuttuivat jonnekin keuhkojen ja kurkunpään välimaastoon, ja hän vain pudisti päätään.

Hän melkein tunsi Haukan hengityksen ihoaan vasten, ja kun hän sai pakotettua silmänsä auki, oli hän hyvin tietoinen siitä, kuinka lähekkäin he olivat. Se tuntui niin luonnolliselta, ettei Ren’i tiennyt, mitä tehdä itsensä kanssa. Haukan silmät olivat lähes mustat nuotion valossa, hänen katseensa oudon levollinen raskaiden luomien alla. Ren’i katsoi häntä suoraan silmiin ja Haukka katsoi takaisin. Kumpikaan heistä ei osannut kääntää katsettaan pois.

Haukka tunsi sen taas, niin kuin oli tuntenut Hatam-Ilen metsässä ja parantajan huoneessa ja kesäjuhlan yössä viikkoja sitten. Yksi katse oli pieni ikuisuus. Yksi katse, ja hänestä tuntui kuin olisi elänyt koko elämänsä hengittämättä, ja vasta nyt vetänyt keuhkonsa täyteen ilmaa ensimmäistä kertaa.

Hän räpäytti silmiään ja pakotti itsensä katsomaan pois, minne tahansa muualle kuin Ren’iin.

”Sinulla on paljon tatuointeja,” hän sai sanotuksi. Se kuulosti typerältä jopa hänen omiin korviinsa. Totta kai niitä oli paljon. Kellä kishalaisella ei olisi? Haukka tunsi yhä kurkussaan palan, joka tuntui jämähtäneen paikoilleen, ja se teki keskittymisestä vaikeaa.

”Ei tämä vielä mitään ole. Näkisit keisarinnan henkivartioston kapteenin, Vasaqinin. Hänen vasen kätensä on sormiin asti musteessa.”

”Olen joskus kuullut, että teidät tatuoidaan, kun menette kouluun.”

Ren’i nauroi hersyvästi, ääni luolan seinämistä kimmoten. ”Ei nyt sentään. Mitä ihmeen pajunköyttä teille oikein on syötetty?” Hän pudisteli päätään, muttei voinut olla hymyilemättä. ”Kishalainen saa ensitatuointinsa täytettyään 26 vuotta, aikuisuuteen astumisen merkiksi. Se on suuri kunnia. Tämä,” hän sanoi ja taputti kömpelösti olkansa yli yläselkään tatuoitua Quanin kuvaa, ”oli omani. Isäni teki sen itse.”

Haukka katsoi. Ei hän voinut olla katsomatta nyt, kun Ren’i itse oli antanut siihen luvan. Jos Haukka oli täysin rehellinen itselleen, tatuoinnit olivat herättäneet hänen uteliaisuutensa jo sinä iltana, kun Ren’i oli osunut hänen ja Aredin kanssa joelle peseytymään. Kuva oli mustavalkoinen, kuten kaikki muutkin Ren’in tatuoinneista, ja niin taidokkaasti tehty, että hahmon olisi voinut kuvitella hengittävän. Quanin sivuprofiili oli piirretty osaksi keisarikunnan syreenivaakunaa, joka oli tuttu niistä punaisista lipuista, joita armeija kantoi mukanaan. Kuva peitti vasemman puolen Ren’in yläselästä kokonaan. Sen viereen, aivan hartian alapuolelle, oli tatuoitu toinen, paljon pienempi kuva, jonka Haukka tunnisti samaksi symboliksi, joka oli kaiverrettu Ren’in miekkaan.

”Pihlaja,” hän sanoi, laskien vaistomaisesti kätensä kahden ristityn pihlajanlehvän päälle. Hän tajusi koskeneensa Ren’iin vasta, kun näki tämän värähtävän. ”Anteeksi. Onko se arka?”

”Ei, ei. Se on parantunut jo vuosia sitten.”

”Sanoit, että se on isäsi vaakuna.”

Ren’i nyökkäsi. ”Niin on. Lapset tatuoidaan osaksi perhettään ja sukuaan, ja minä kannan isäni vaakunaa, kuten hänkin kantaa omansa. Sillä tavalla me kannamme juuriamme aina mukanamme, vaikka sukupolvien välillä olisi vuosisatoja.”

”Se on hieno. Isäsi täytyy olla kätevä käsistään.” Haukka oli hetken hiljaa. Kuvat olivat lähemmin tarkasteltuna kauniita, jok’ikinen niistä. Ne myötäilivät lihasten kaaria pehmeästi, korostaen kantajansa vartalon parhaita puolia. ”Mitä nämä muut ovat?”

”Haluatko todella tietää?” Ren’i kuulosti yllättyneeltä.

”En kysyisi, jos en haluaisi.”

Ren’i naurahti uudestaan. Hän tunsi kasvojaan kuumottavan jostain syystä. ”No, tämä on helppo,” hän sanoi ja napautti liekin kuvaa. ”Se on Quanin liekki. Isäni teki sen ennen kuin lähdin tälle komennukselle.” Hän osoitti sen alapuolelle tatuoituja sotilasarvon merkkejä: viivoja ja kahdeksansakaraista tähteä, jonka lävisti miekka. ”Tähti on armeijan ylipäällikön merkki, muut puolestaan sain aiempien ylennysten johdosta.”

Haukka katsoi niiden alla olevaa kahdeksan miekan muodostamaa ympyrää. ”Entä tämä?”

”Keisarillisen armeijan symboli. Jokainen palveluksen suorittanut saa sellaisen iholleen.”

”Nämä eivät taida jäädä viimeisiksi kohdallasi.”

”Toivottavasti eivät. Se tietäisi synkkää tulevaisuutta minulle.” Ren’i virnisti niin, että hampaat välähtivät. ”Tatuointeja lisätään sitä mukaa, kun elämässä sattuu jotain merkittävää. Ylennys, uusi ammatti, avioliitto, perheenlisäystä… Tiedäthän.”

Tulen kajo sai Ren’in ihon hehkumaan. Siitä oli vaikea irrottaa katsettaan, Haukka tajusi.

”Kuule… Oletko vielä nähnyt niitä samoja unia?” hän kysyi, kun sai äänensä taas kulkemaan.

”En sen jälkeen, kun… No, muistat varmaan.” Hiljaisuus. ”Entä sinä?”

”En. En muista nähneeni unia lainkaan hyökkäyksen jälkeen.”

Haukka teeskenteli kohentavansa tulta Ren’in pukeutuessa. Hän heitti pari uutta oksaa liekkeihin, mikä sai aikaan kipinäsuihkun.

”Et koskaan sanonut, mikset jättänyt minua oman onneni nojaan,” hän sanoi ja tunsi, että Ren’i tuijotti hänen selkäänsä. ”Luulin, että sotilaat koulutetaan siihen. Että haavoittuneet jätetään jälkeen.”

Ren’i oli vaiti. Juuri, kun Haukka luuli, ettei hän aikonut vastata lainkaan, hän sanoi hiljaisella äänellä, ”sinullakin oli tilaisuus jättää minut kuolemaan, muttet silti tehnyt niin. Kaipa me olemme nyt tasoissa.” Hän nousi, vyötti miekan uumalleen, ja veti syvään henkeä. ”Ja mitä ikinä minusta kuvitteletkin, en ole koskaan vihannut sinua, enkä vihaa nytkään. Haluan sinun tietävän sen.”

Hän lähti ja jätti Haukan yksin nuotion äärelle.

Kesti kauan ennen kuin Haukka kömpi makuupussiinsa ja kävi makuulle, ja vielä kauemmin ennen kuin hän rauhoittui tarpeeksi saadakseen unen päästä kiinni. Ren’in sanat seurasivat häntä uniin saakka, ja hän heräsi keskellä yötä sydän jyskyttäen. Vaisto kertoi hänelle, että Ren’i piti vahtia luolan suulla, vaikkei Haukka nähnyt häntä makuupaikastaan.

Hän tajusi kysymättäkin, mitä se tarkoitti, vaikkei ollut tuntenut samaa koskaan aiemmin kenenkään kanssa. Tunne oli liian voimakas, jotta siitä olisi voinut erehtyä; jokainen akheri oli kuullut siitä tarpeeksi tarinoita tunnistaakseen sen, jos se sattui osumaan omalle kohdalle. Ajatus sai sydämen muljahtamaan rinnassa.

Eihän se ole mahdollista. Hän ei ole edes akheri, Haukka totesi itselleen terävästi.

Se ei saanut tunnetta haihtumaan.

Kun hän lopulta nukahti uudestaan, uni tuli hänen pohtiessa, miltä Ren’in huulet tuntuisivat hänen omiaan vasten. Toinen toistaan levottomammat mielikuvat seurasivat häntä aina uniin saakka, mielikuvat lämpimästä ihosta ja sormista hänen sormiensa lomassa, eikä hän pystynyt katsomaan Ren’iä silmiin seuraavana aamuna. Se teki tämän jatkuvasta läheisyydestä kiusallista, ja Haukasta tuntui, ettei saanut puolta sanaa suustaan niin kauan kuin Ren’i katsoi häntä.

He saavuttivat maasillan painostavassa hiljaisuudessa, jonka rikkoi vain tuulen ujellus ja Haukan sydämen raskaat lyönnit.

”Onko kaikki hyvin?” Ren’i kysyi, kun he eivät olleet vaihtaneet sanaakaan puoleen päivään.

”Mainiosti.” Haukka korjasi hattuaan vilkaisematta häneen. ”Lähdetään. Haluan vihdoin kotiin.”

Ren’in suu puristui kapeaksi viivaksi, mutta jokin Haukan äänensävyssä kertoi, että keskustelu oli ohitse, eikä hän sanonut enempää.

---