Suuri Hol Saron ikimetsä, 5. kolmaskuuta 3046

”Tämä on huonoin idea, joka sinulla on ollut pitkään aikaan.”

”Äläs nyt.”

Haukka esti itseään vain vaivoin irvistämästä astuessaan vastahakoisesti porrasta alemmas. ”Vähäjärkisten touhua.”

Ren’i virnisti leveästi. ”Et voi tietää ennen kuin olet kokeillut. Tules nyt sieltä.”

Pakkasilma tuntui veitsenviilloilta paljasta ihoa vasten. Haukka ei käsittänyt miten Ren’i pystyi tarpomaan paljain jaloin lumihangessa, ja oli itsepintaisesti vetänyt kengät omiin jalkoihinsa välittämättä katseista, jotka sai osakseen Savalta, Kerriniltä ja Linneeltä. Haukka oli ainoa, joka oli kietonut pyyhkeen lanteilleen – toiset marssivat pihan poikki laiturille ilkosillaan kuin kauniina kesäpäivänä konsanaan, vaikka ikkunoissa oli sentin paksuudelta kuuraa ja hyytävä tuuli meni luihin ja ytimiin.

Liqarian (ja Syrjämaiden öiden) jälkeen hän tiesi vallan hyvin, että demonit tunsivat kylmää siinä missä muutkin. He vain näyttivät yksinkertaisesti päättäneen olla välittämättä siitä. Haukka ei osannut päättää oliko se osoitus luonteenlujuudesta vaiko silkkaa typeryyttä. Hampaat kalisivat hänen seuratessaan toisia, ja hän vannoi hiljaa mielessään, että laittaisi Ren’in maksamaan tempauksestaan tavalla tai toisella.

Sava otti vauhtia ja hyppäsi laiturilta veteen niin, että molskahti. Linnee, joka oli laskeutunut avantoon ennen häntä, karjaisi saadessaan äkillisen loiskahduksen jäävettä niskaansa. Kerrin taittui melkein kaksinkerroin nauraessaan.

’Erittäin hauskaa,’ Linneen ajatukset kantoivat toisten mieliin. Hänen ilmeensä oli niin hapan, että se olisi voinut pilaannuttaa maidon yhdellä mulkaisulla.

Kerrin hekotteli edelleen viikatessaan pyyhkeensä kaiteen päälle. Hän kipitti portaita pitkin jäähileiden täyttämään lammikkoon ja upposi veteen nenäänsä myöten tyytyväisin ilmein kuin pikkulapsi kuumaan kylpyyn.

Kaikki katseet kääntyivät odottavasti Haukan suuntaan. Hän seisoi laiturilla kädet puuskassa ja manasi mielessään heidät kaikki hevonkuuseen.

”No, kai teidän armonne haluaa näyttää hyvää esimerkkiä tuoreille alaisilleen?” Sava kysyi ravistellessaan jäätä pois lyhyistä leteistään.

”Hänen ylhäisyytensä halunnee mennä ensin,” Haukka vastasi purevasti.

Ren’in virne leveni ja hän teki pienen, liioitellun kumarruksen. ”Enhän toki. Teidän jälkeenne.”

Haukka törkkäsi pyyhkeen hänen käsiinsä kovakouraisesti, astui ulos kengistään, ja mutisi kirouksen tuntiessaan jalkapohjiensa lipsuvan liukkailla lankuilla. Hän vapisi kauttaaltaan laskiessaan jalkansa jäiseen veteen, mutta piti päänsä itsepintaisesti pystyssä ja pakotti itsensä askel kerrallaan järven hyiseen syleilyyn, kunnes vesi ulottui rintaan asti. Ren’i vislasi.

Kylmyys tuntui läpitunkevalta; edes hyytävimmät yöt aavikolla eivät vetäneet sille vertoja. Haukka veti keuhkot täyteen ilmaan, täydellisen tietoisena toisten katseista, ja sukelsi ennen kuin ehti pysähtyi miettimään asiaa. Se oli virhe. Tiettyyn pisteeseen päästyään kylmyys tuntui melkein polttavan, ja hänestä tuntui siltä kuin päänahka olisi ollut tulessa. Hän nousi takaisin pinnalle kovaan ääneen kiroten ja toiset nauroivat raikuvasti.

’Alan ymmärtää miksi pidätte hänestä, ylhäisyys,’ Kerrin ajatteli. ’Ei häneltä ainakaan sisua puutu.’

Haukka ei sanonut mitään puristaessaan enimmät vedet palmikostaan. Vaikka Haukalla oli ollut etukäteen jonkinlainen hatara käsitys siitä mihin demonit ashayllaan pystyivät, oli vieraiden äänien kuuleminen päässä järkyttänyt häntä pahanpäiväisesti, kun niin oli käynyt ensimmäisen kerran. Hän ei kyennyt vastaamaan heille – Oerei oli sanonut, että ominaisuus oli niin sisäsyntyinen demoniverelle, että edes kaikki puoliveriset eivät koskaan oppineet sitä täysin –, mutta hän myönsi, että ajatus oli kiehtova.

Hän siirtyi alta pois, kun Ren’i liittyi viimeisenä heidän seuraansa. Tämä liukastui toiseksi ylimmällä askeleella ja loiskutti vettä ympärilleen laskeutuessaan avantoon jalat edellä. Tämä ei näyttänyt enää lainkaan niin itseriittoiselta hytistessään kylmästä, Haukka huomasi jokseenkin tyytyväisenä.

Todellisuudessa oli helpottavaa nähdä Ren’in ylipäätään nauravan, vaikka se olikin hänen kustannuksellaan. Ren’i oli ollut vaitonainen edellisillan epävirallisen kokouksen jälkeen, ja Haukka oli melko varma, ettei hän ollut nukkunut juuri lainkaan koko yönä, sillä tämä oli ollut hereillä joka kerta, kun Haukka oli havahtunut unestaan.

Kapteeni oli hätistänyt toiset ulos ja he olivat pakkautuneet mökin ahtaaseen keittiöön Oerein, Vannuilin ja Aredin kanssa. Raportti ei ollut kaunista kuultavaa. Ren’in ilme oli synkennyt sitä mukaa mitä enemmän kapteeni oli kertonut, ja Oerei oli merkinnyt tiskipöydälle levittämäänsä karttaan kapinallispesäkkeiden ja eristettyjen alueiden paikat.

Senaatti oli hajaantunut, Miren kortteli oli saarrettu, eikä palatsista päässyt ulos eikä sisään. Kasarmi oli tyhjennetty; huoltoreitit sataman kautta olivat kapinallisten hallussa, samoin Galase. Qel oli vetänyt legioonalaisensa ulos kaupungista sen jälkeen, kun kapinalliset olivat uhanneet estää viikottaiset ruokatoimitukset vauraaseen Torushieen. Kapteeni oli joutunut viemään kaartin pois palatsista vuoriston kautta, mikä oli vienyt useamman päivän.

”Entä keisarinna?” Ren’i oli kysynyt, kun hiljaisuutta oli jatkunut useamman minuutin.

Hamr oli pudistanut päätään. ”En tiedä, ylhäisyys. Vuorilla on satanut niin runsaasti lunta, että sola on käytännössä käyttökelvoton. Voimme vain toivoa, että se riittää pitämään hänen majesteettinsa turvassa.”

Ren’i kasteli päänsä järvessä, ilme vääristyen kylmän kipristellessä ihoaan. Sava oli lähtenyt uimaan ja jättänyt toiset lillumaan rantaveteen. Hän katosi hetkeksi näkyvistä sukeltaessaan uudestaan. Muutamat sotilaista olivat ensitöikseen laajentaneet avantoa niin, että järven rannalta toiselle kulki kapea käytävä, jossa mahtui uimaan, ja rannassa oli jäljistä päätellen ollut muitakin uimareita päivän mittaan.

Taivas oli vetäytynyt paksujen harmaiden pilvien peittoon, joiden muodosta Haukka osasi jo päätellä, että iltaa kohden sataisi lisää lunta.

Ren’i oli pannut saman merkille, sillä hän sanoi, ”vieläkö meinaat viedä heidät metsälle?”

”Tuskinpa lumisade teikäläisiä on ennenkään estänyt.”

”Kunhan ette eksy liian kauas. Kunnon myräkässä kadottaa jälkensä helposti.”

Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt taas se sama huolestunut ilme, joka niitä oli varjostanut koko edellisen illan. Haukka pukkasi häntä kylkeen kyynärpäällään.

”Olet tervetullut mukaan, jos se rauhoittaa hermojasi,” Haukka sanoi.

”Haluan mieluummin nukkua tänä yönä, kiitos vain.”

’Yönä?’ Kerrin kysyi.

’Akherit metsästävät yöaikaan,’ Ren’i vastasi. ’Suosittelen teitä kaikkia ottamaan päivänokoset.’

Kerrin virnisti vastaukseksi.

---

Aamuyöstä tuprutti edelleen sakeanaan lunta, kun Haukka kaarteineen palasi mökille valtavan peikkonaaraan ruumista pitkien puuseipäiden avulla raahaten. Otuksen sarvet olivat pitkät ja vänkkyräiset kuin kaatuneen puun juurakko, ja niistä roikkui jäätynyttä naavaa pitkinä tukkoina. Jokaisen hengitys höyrysi rasituksesta, mutta puheensorinassa ei ollut merkkiäkään väsymyksestä myöhäisestä ajankohdasta huolimatta. Haukka luki tuoreiden sotilaidensa kasvoilta saman palon, jonka tunsi itsekin onnistuneen jahdin jälkeen.

Pohjoisten metsien suurimmista ja pelätyimmistä pedoista, peikoista, kerrottiin vain tarinoita syvällä etelässä, monet niistä niin vanhoja, että suurin osa akhereista piti niitä sepitettyinä. Suuren eläimen näkeminen omin silmin oli ollut kunnioitusta herättävä kokemus. Sen paksuun turkkiin oli uponnut toistakymmentä nuolta ennen kuin se oli viimein kaatunut; Haukka oli ampunut niistä itse melkein puolet.

Se, että toiset olivat kuunnelleet hänen ohjeitaan yhtä tarkkaavaisesti kuin Hatam-Ilen metsästäjät Onniaria, tuntui ajatuksena melkein yhtä oudolta kuin se, että hän oli alkanut tottua heidän läsnäoloonsa aivan kuin olisi tuntenut heidät koko ikänsä. Hän ei tuntenut kishalaisia sotilasviittomia sen paremmin kuin keisarillista etikettiäkään, mutta metsästyksen luonteessa oli jotain sellaista, joka ylitti kulttuurin ja lajin rajat. He hengittivät samaa ilmaa ja jakoivat saman päämäärän metsän hiljaisuudessa, saman kamppailun elämästä, kuolemasta ja kunniasta.

Peikon ruumis kolasi leveän polun lumeen sotilaiden vetäessä sitä kohti leiriä. Haukka kulki heidän takanaan Kerrinin kanssa, jonka punertaviin pulisonkeihin oli muodostunut kuuraa. Haukka yritti toistaa tämän tekemän käsieleen jo kolmatta kertaa, mikä sai miehen hymyilemään hilpeästi.

Kerrin pudisti päätään, ja tämän ajatukset kantoivat Haukan mieleen kristallinkirkkaina.

’Parempi, muttei ihan,’ Kerrin sanoi. Hän toisti eleen uudestaan, tehden liikkeen liioitellun selkeästi. ’Näin. Pitäkää sormet yhdessä viimeisen liikkeen kohdalla.’

”Mitä se tarkoittaa?” Haukka kysyi.

’Kohde on kaatunut.’ Haukka yritti uudestaan, ja Kerrin nyökkäsi hyväksyvästi. Haukka oli huomannut, että tämä pystyi lähietäisyydellä lukemaan huulilta varsin sujuvasti, kunhan keskustelukumppani ei puhunut liian nopeasti, ja he pärjäsivät yksinkertaisissa keskusteluissa ilman tulkkia. ’Oikein hyvä, mutta ei teidän tarvitse huutaa.’

”Huutaa?”

’Tempo on tärkeä osa kishalaista viittomakieltä. Jos viitotte noin nopeasti, se kuulostaa huutamiselta.’

He saivat sankarin vastaanoton saadessaan kaatonsa viimein pihamaalle. Jen’ei ja Suwa olivat vahtivuorossa ja heidän tervehdyshuutonsa hälyttivät pian paikalle muitakin, kun he tajusivat metsästyspartion palanneen. Mökin ovi aukesi ja Ared ilmestyi mökistä turkistakki harteiden suojaksi vedettynä, Ren’i, Malinqa ja Thu’il heti kintereillään. Haukka tunsi väristyksen takaraivossaan, kun joku päästi heitä suojanneen kilven herpaantumaan.

Ared harppoi vastasataneen lumen halki ja kahmaisi Haukan yksikätiseen halaukseen. Hän hymyili korvasta korvaan sen näköisenä, että olisi voinut haljeta ylpeydestä.

”Niin sitä pitää,” hän kehaisi. Hän vilkaisi olkansa yli ja huudahti, ”hoi, Ren’i, löytyykö meiltä mitään väkevämpää juotavaa?”

”Kai,” Ren’i vastasi. ”Mihin sinä sitä tarvitset?”

”Akheriperinne vain.”

Jostain löytyi kuin löytyikin pari pulloa kishalaista kirkasta viinaa, ja kaksoset Ferei ja Faeter jakoivat kaikille pienet juomalasit. Ared kaatoi seremoniallisesti Haukan lasin piripintaan, ja Haukka nosti sen kaikkien nähtäväksi samalla tavoin kuin Onniarilla oli tapana tehdä jahtikauden ensimmäisen kaadon jälkeen.

”Ensimmäinen on metsän haltijalle, kiitokseksi siitä, että on jakanut meille antimiaan,” Haukka sanoi kaartilaisilleen, jotka seurasivat häntä silmä kovana. Hän heitti lasin sisällön olkansa yli lumeen, minkä jälkeen Ared täytti lasin uudestaan. Haukka kohotti lasia, kun kaikki muutkin olivat saaneet omansa täyteen, ja tyhjensi juomansa yhdellä kulauksella. Se poltti koko matkan alas asti ja jätti jälkeensä miellyttävän lämmön. Muut matkivat hänen esimerkkiään.

Peikon turkki oli lumesta märkä, ja vaikka he olivat laskeneet veret jo metsässä, sai haju vartiomökkien luokse pystytessä haassa seisovat koorit levottomiksi. Ared tutkiskeli ruhoa kiinnostuneesti, kun sotilaat hakivat veitset ja kävivät työhön hymisten ja rupetellen keskenään.

Ren’i seisoi edelleen terassilla, vain katsellen heitä sivusta hymyillen itsekseen. Haukka tiesi tämän ilmeestä, ettei tämä ollut nukkunut silmäntäystäkään heidän poissaollessaan. Ren’i tyhjensi oman lasinsa Haukan kahlatessa hänen luokseen.

”En muista nähneeni tätä perinnettä silloin, kun olin teikäläisten kanssa metsällä,” Ren’i sanoi.

”Näin tehdään vain, kun vuoden ensimmäinen kaato on saatu,” Haukka selitti. ”Sanotaan, että se takaa suotuisan metsästysonnen loppuvuodeksi.”

Ren’i tarttui häntä kauluksesta ja pussasi häntä suoraan suulle, piittaamatta siitä, että heillä oli yleisöä. Tämän leukaa peitti lyhyt, siisti parta, jonka Haukka tunsi raapivan ihoaan joka kerta, kun he suutelivat; se korosti Ren’in kasvonpiirteitä ja sai tukan hehkumaan entistä punaisempana.

Haukka kosketti hänen kasvojaan ja sanoi matalalla äänellä, ”tämä tosiaan pukee sinua.”

Ren’i hymähti. ”Älä totuttele siihen. Se saa lähteä heti, kun ilmat lämpenevät.” Hän vilkaisi Haukkaa päästä varpaisiin merkitsevästi ja lisäsi, ”peikon löyhkä ei lähde vaatteista ikinä, sen voin sanoa kokemuksesta.”

”Yritätkö vihjata jotain?”

”Yritän. Saat painella pesulle ennen kuin tulet sänkyyn.” Ren’i karautti kurkkuaan, kun pihan melutaso kohosi sotilaiden naureskellessa keskenään, ja huusi, ”hei, pitäkääs pienempää suuta, että muut saavat nukutuksi!”

”Paraskin puhuja,” Tyreil heitti takaisin.

Sanoja seurasi uusi naurunremakka.

”No, omapa on ongelmanne, jos Vannuil herää ja vääntää teiltä niskat nurin.”

Muut toivottivat heille hyvät yöt, ja Ren’i ja Haukka jäivät mökkiin kahdestaan. Oleskeluhuoneessa oli huomattavasti sotkuisempaa nyt, kun loput kaartista oli liittynyt heidän seuraansa: joka tasolla oli likaisia astioita, puoliksi luettuja kirjoja ja huoltamista odottavia varusteita. Ren’i avasi Haukan viitan kiinnikkeet pyytämättä ja auttoi tämän ulos turkistakistaan.

”Vannuil ja Meiqäl riitelivät sillä aikaa, kun olitte ulkona,” Ren’i sanoi ripustaessaan märkiä vaatteita yhteen monista naulakoista. ”Kuulimme Aredin kanssa huudon tänne asti, vaikka kaikki ikkunat olivat kiinni.”

”Taasko?”

”Taas.”

Vannuil näytti pitävän Meiqälin hyvinvoinnista huolehtimista henkilökohtaisena kunnia-asianaan, mikä ei ollut mainittavasti parantanut marsalkan mielialaa. Se, että naiset olivat pitkiä aikoja jumissa samassa mökissä, oli aiheuttanut entistä enemmän kitkaa heidän välilleen, mistä he kaikki olivat päässeet tavalla tai toisella osallisiksi kuluneiden päivien aikana.

”En ole koskaan nähnyt Vannuilia yhtä vihaisena,” Ren’i jatkoi.

”Ainakin Meiqäl vaikuttaa toipuneen vammoistaan.”

”Niin.” Ren’i huokaisi. ”Ymmärrän kyllä, mikä hänen mieltään painaa. Liqareilla on vahva kunniantunto, eikä Vannuilin läsnäolo paranna hänen oloaan.”

Ren’i oli ollut Meiqälin kanssa samassa tilassa vain kerran sen jälkeen, kun he olivat paenneet Hol Sarosta, eivätkä he olleet vaihtaneet montaakaan sanaa. Hän ei tiennyt oliko ikimieli jäänyt kasarmeille sellin romahtaessa vai oliko se marsalkalla edelleen jossain taskun pohjalla, eikä hänellä ollut aikomustakaan kysyä asiasta. Mitaen lausumaton nimi tuntui roikkuvan raskaana ilmassa heidän välillään kirouksen lailla, ja Ren’i katui, että oli pakottanut Meiqälin näkemään, mitä tälle oli tapahtunut. Epätietoisuus olisi kenties sittenkin ollut armollisempi vaihtoehto.

---

Joku oli kuumentanut kylpyveden valmiiksi Haukkaa varten, eikä hän pitänyt kiirettä peseytyessään. Painavassa nuoskalumessa kahlaaminen rasitti kroppaa eri tavalla kuin Hatam-Ilen tutuissa, kuivissa metsissä kulkeminen, ja hän tunsi pitkät tunnit raajoissaan. Lunta tuprutti niin paksuina hiutaleina, ettei saunan ikkunoista näkynyt muuta kuin valkoista. Haukka pyyhkäisi pesuhuoneen verhot auki vain huomatakseen, että lasi oli täysin lumen peitossa.

Haukka ei yllättynyt huomatessaan, että Ren’i oli edelleen hereillä hänen astuessaan takaisin makuuhuoneeseen kosteat hiukset uudestaan letitettyinä. Tämä makoili sängyllä päivävaatteissaan lukemassa, tai ainakin esittämässä lukevansa; hän ei ollut juuri edistynyt sen jälkeen, kun Haukka oli poistunut pesulle, ja Haukka sai karaista kurkkuaan kahdesti, ennen kuin Ren’i havahtui mietteistään.

”Ai, joko sinä olet valmis?”

”Menihän siinä melkein tunti.”

”Menikö?” Ren’i vilkaisi olkansa yli. Verhojen raosta erottui vain valkeutta silmänkantamattomiin, vaikka auringonnousuun oli vielä monta tuntia aikaa. ”En huomannut lainkaan.”

Haukka rypisti kulmiaan. Ren’in ilmeessä oli jotain poissaolevaa, josta hän oli oppinut päättelemään, että tämän ajatuksia vainosi jokin. ”Onko kaikki hyvin?”

”Mietin vain. Kevääseen ei ole enää montaakaan viikkoa.”

”Luntahan tulee koko ajan lisää.”

”Lumimyrskyt tässä vaiheessa vuotta ovat merkki kevään lähestymisestä. Loppukuusta alkaa jo sulamaan, sano minun sanoneen.” Ren’i oli epätavallisen pitkään hiljaa. Hän hypisteli kirjan hiirenkorville taittuneita kulmia hajamielisesti, kunnes laski sen yöpöydälle ja nousi viimein istumaan. ”Kuule… Minun täytyy kertoa sinulle jotain.”

Haukka veti kylpytakin paremmin päälleen ja istui hänen viereensä. Ren’i otti hänen kätensä omaansa ja katsoi häntä suoraan silmiin. He eivät olleet tunteneet toisiaan vielä vuottakaan, mutta Ren’i näytti vanhentuneen vuosikymmeniä sen jälkeen, kun Haukka oli tavannut hänet ensi kerran. Aika ei jättänyt merkkejään iättömiin taivashikasvoihin, mutta muutoksen näki hänen silmissään ja huulten kaaressa; niiden hymyjen takana, jotka olivat ennen olleet hänellä niin herkässä, häälyi alituiseen se sama raskasmielisyys, jonka Haukka oli aistinut hänessä jo kauan sitten.

Siinä asiassa Haukasta tuntui joskus kuin olisi katsellut peilikuvaansa.

Ren’i nielaisi. Hän oli yhtäkkiä hyvin tietoinen siitä kuinka lujaa sydän jyskytti rinnassa. ”En tiedä mistä aloittaisin. En usko, että tulet ilahtumaan kuulemastasi.”

Haukka puristi hänen kättään lujasti. ”Lisää huonoja uutisia?”

”No tuota… Ei. Ei aivan.”

Ren’in silmiin nousi etäinen katse, kun hän kokosi ashaynsa. Hän oli harjoitellut ankarasti Oerein johdolla viime päivät, kunnes jatkuvaan päänsärkyyn oli alkanut turtua, ja harjoittelu oli tuottanut tulosta. Haukka värähti tuntiessaan muun maailman läsnäolon muuttuvan vaimeaksi, aivan kuin heidän ja muiden välille olisi noussut näkymätön muuri.

Ren’in ääni oli väritön, kun hän sanoi, ”tämä on parasta toistaiseksi pitää meidän kahden välillä.”

Hän veti syvään henkeä ja alkoi puhumaan.

Haukka kuunteli keskeyttämättä häntä, pidellen hänen kättään koko ajan. Ren’i tuijotti jonnekin kaukaisuuteen kertoessaan lähtöjuhlista, jälleennäkemisestä ystäviensä kanssa, Verrasta sekä lapsesta, joka tämän rinnan alla uinui.

Kun hän lopetti, huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, jota kumpikaan heistä ei rikkonut pitkään aikaan.

”Lapsi on siis sinun?” Haukka sanoi lopulta.

Ren’in onnistui pakottaa itsensä nyökkäämään. ”On.”

”Tietääkö isäsi?”

”Ei vielä.” Hän nielaisi uudestaan. ”Anna anteeksi.”

”Ei ole mitään anteeksiannettavaa.”

”Ymmärrän, jos olet vihainen.”

Haukka kääntyi tuijottamaan häntä. Ren’in katse oli edelleen lattiassa, aivan kuin hän ei olisi uskaltanut kohdata Haukan katsetta. Haukka nosti hänen kätensä huulilleen ja painoi suukon kämmenselkää vasten.

”Ren’i, sellaista sattuu. Ei se ole kenenkään vika,” hän sanoi.

”Jos olisin jättänyt menemättä… Jos olisin ollut varovaisempi—”

”Ren’i. Ren’i,” Haukka toisti, kun tämä ei reagoinut. ”Katso minua.” Ren’in ilme kieli äärimmäisestä vastahakoisuudesta, mutta hän totteli viimein. Haukka puristi hänen kättään tiukemmin ja sanoi, ”olemme molemmat aikuisia. En odottanutkaan, että olisin ainoa, joka sinulla on koskaan ollut.”

”Olen vain aiheuttanut meille kaikille lisää vaikeuksia.”

”Kyllä me tästäkin selviämme.”

Ren’i huokaisi syvään. Hän ei vastustellut, kun Haukka veti hänet itseään vasten ja halasi häntä. Hänen silmänsä sulkeutuivat kuin itsestään, kun Haukka painoi suudelman hänen sotkuisiin hiuksiinsa, ja Ren’i sanoi hiljaa, ”rakastan sinua aivan helvetisti, tiedätkös.”

”En ole unohtanut.”

Suudelma, jonka he jakoivat, muuttui nopeasti kahdeksi, kolmeksi, moneksi, kunnes Haukka sekosi laskuissa. Hän antoi Ren’in kaataa itsensä sängylle selkä edellä, värähtäen tuntiessaan kuinka Ren’i kapusi hänen päälleen ja suuteli häntä uudestaan sellaisella kiihkeydellä, että se sai lämmön valahtamaan vatsanpohjaan ja yhä alemmas.

”Ren’i,” Haukka kuiskasi, kun Ren’in parta raapi hänen kaulaansa tämän huulten jättäessä jälkeensä vanan kuumia, vaateliaita suudelmia kosteaa ihoa vasten.

Ren’i veti kylpytakin vyön auki yhdellä nykäisyllä, ajatellen hetkeä, jolloin Haukka oli astunut ulos metsästä lunta hiuksissaan, elossa ja yön palo silmissään. Ren’i oli ollut niin helpottunut, että olisi voinut juosta pihan poikki suoraan hänen syliinsä katselijoista välittämättä. Huolelta ei päässyt karkuun; se piti häntä otteessaan joka hetki, jonka Haukka oli poissa hänen silmistään, mutta hän ei voinut antaa sen viedä mukanaan.

Hän suuteli Haukan vatsaa, tuntien kuinka tämä värähti Ren’in hiusten kutittaessa ihoaan. Jälkihiki sai tumman ihon helmeilemään ja maistumaan suolaiselta. Saippuan tervainen tuoksu sekoittui hänen ihonsa tuoksuun, siihen tuttuun ja turvalliseen, joka tuuditti Ren’in uneen joka yö, ja Ren’i tajusi taas kuinka paljon halusi häntä joka solullaan. Ren’in katse viivähti hetken verran haaleassa arvessa, joka koristi Haukan kylkeä – hän ei ollut koskaan kysynyt mistä Haukka oli saanut sen. Liqarinuoli oli jättänyt oman merkkinsä sen yläpuolelle, kylkiluiden väliin. Hän kosketti sitä vaistomaisesti sormenpäillään, ja tiesi, että Haukka huomasi, mutta kumpikaan heistä ei sanonut mitään.

Haukan sormet upposivat hänen hiuksiinsa, kun Ren’i kävi vatsalleen ja nosti Haukan jalat harteilleen. Toinen käsi hyväili hänen kaluaan, huulet sisäreiden herkkää ihoa tutkiskellen, ja Haukka luki kysymyksen hänen silmistään jo ennen kuin Ren’i ehti sanoa mitään.

Ren’ikin tiesi sen, mutta kysyi silti. ”Saanko?”

Hän sai kysymyksen kuulostamaan niin vakavalta, että Haukkaa hymyilytti.

”Saat,” Haukka vastasi. Lupa vaihtui huokaukseksi, kun Ren’i päästi kätensä kirpoamaan ja otti hänet suuhunsa.

Yhdeksän kuun nimeen, Haukka ajatteli, hänen huulensa, hänen kielensä. Hän reagoi Haukan jokaiseen pienimpäänkin äännähdykseen, jokaiseen liikahdukseen, kuiskaukseen, pyyntöön, ja Haukka piteli hänen hiuksistaan kiinni tärisevin sormin, niin lujaa, että Haukka oli varma, että sen täytyi tehdä kipeää. Ren’i ei valittanut, eikä pyytänyt häntä hölläämään otettaan. Puna hänen kasvoillaan kertoi, että hän nautti olostaan vähintään yhtä paljon kuin Haukkakin.

”Ren’i… Ren’i, riittää. Lopeta,” Haukka henkäisi, ote hänen hiuksistaan tiukentuen. Ren’i kohotti päätään, kulmat koholla ja hiukset entistä pahemmin sotkussa, ja Haukka tunsi poltteen vatsanpohjassaan nähdessään kuinka raskaasti tämä hengitti. ”Tule tänne.”

Hänen suunsa maistui suolaiselta, kun he suutelivat uudestaan. Haukka tunsi hänen puoliksi kovan kalunsa painautuvan vatsaansa vasten ja otti hänet käteensä, hyväillen häntä suukkojen välissä, kunnes hän oli yhtä kiihottunut kuin Haukkakin.

Haukan kädet pitelivät häntä vyötäisiltä, myötäillen hänen jokaista liikettään heidän rakastellessaan, eikä hänen mieleensä mahtunut muuta ajatusta kuin Ren’i, Ren’i, Ren’i. Tapa, jolla Ren’i kuiskaili hänen nimeään sai veren polttamaan suonissa kuin tulen, ja Haukka muisti tuulen ja aavikon polttavan hiekan selkänsä alla, muisti suolan ja raudan maun huulillaan, kun he suutelivat maailman loppuessa ympärillään. Hän oli luullut sen jäävän viimeiseksi kerraksi; pelännytkin, kenties.

Muisto tuntui kuin häivähdykseltä edellistä elämää, niin mahdottomalta, ettei Haukka voinut olla pohtimatta ties kuinka monetta kertaa oliko hänen elämänsä, entinen elämänsä, sittenkin päättynyt nuoleen.

Se Ren’i, jonka vartalo kaartui hänen yllään ja jonka suu painautui hänen omaansa vasten, työnsi muun maailman jonnekin kauas pois. Hän oli lämmin, vahva, todellinen, ja Haukka ajatteli, ettei ollut koskaan tuntenut olevansa yhtä elossa kuin hänen kanssaan.

Lähestyvä aamunkajo sai lumipyryn värjäytymään sinisen sävyin, kun he nukahtivat vierekkäin, lämmin iho lämmintä ihoa vasten. Hiillos takassa oli lakannut hehkumasta, eikä huoneessa ollut muuta valoa kuin verhojen välistä pilkottava himmeä kajastus, joka kertoi uuden päivän olevan lähellä.

Ren’i piteli Haukkaa edelleen kädestä, kun he avasivat silmänsä tummana kaartuvan taivaan alla ja tunsivat kylmän hiekan vihmovan kasvojaan loputtomassa tuulessa. Haukka ei voinut kuin tuijottaa. Hiekkamyrsky raivosi yhtä armottomana kuin aina, piirtäen dyynien muodot uusiksi kuin merivirrat, jotka puskivat aallot hajalle vain muovatakseen ne aina uudelleen ja uudelleen, ujeltava tuuli kantaen mukanaan aavemaisia ääniä kuin kuiskauksia.

’Eihän tämän pitäisi olla mahdollista.’ Ren’in ääni kantoi hänen mieleensä yhtä kirkkaana kuin Haukka olisi kuullut sen korvillaan. ’Luulin, että unet olisivat loppuneet jo.’

’Niin minäkin.’

Kuin itsestään sanat lähtivät matkaan äänettöminä, välittöminä kuin ajatus, ja Ren’i katsoi Haukkaa silmät selällään kuin nähden hänet ensimmäistä kertaa.

’Miten sinä teit tuon?’

’En tiedä,’ Haukka vastasi täysin rehellisesti. ’En edes yrittänyt tehdä mitään, ajattelin vain—’

’—ja minä kuulin sen.’

’Mutta miten?’

Ren’i ei osannut vastata. Hän puristi Haukan kättä, ja Haukka puristi takaisin.

Unessa Haukka tunsi poltteen suonissaan juuri sellaisena kuin oli tuntenut sen silloin, kun ashay oli virrannut häneen ja jättänyt jälkensä häneen lähtemättömästi. Lämmön, joka oli kaikkialla ja ei missään, yhtä kiinteänä osana häntä kuin sydämensyke ja hengitys. Hän näki sen kultaisen valon Ren’in silmissä, himmeänä kuin etäiset tähdet yötaivaalla, mutta aina läsnä.

Myrsky liikutti hiekkamassoja kuin lehtiä tuulessa ja muovasi heidän eteensä polun, jota pitkin kulkea suurten ilmavirtojen välitse. Maisema muuttui, mutta pimeys pysyi samanlaisena; Haukasta tuntui kuin tuuli olisi puskenut heitä tietoisesti eteenpäin tuntemattomaan. Valvemaailmassa se olisi pelottanut häntä, mutta hän tunsi Ren’in läsnäolon sielunsa syövereissä kuin majakan valon. Haukka oli kompassin nuoli ja Ren’i pohjoinen, jota kohti nuoli hakeutui.

Sielunsa silmin Haukka näki itsensä pikkupoikana, kun Kauarin oli piirtänyt hopeisen heijastuksensa joenpintaan. Hän oli kuvitellut kävelevänsä kuunsiltaa pitkin toiselle rannalle, toiseen maailmaan. Heijastuksen muodostama polku oli auennut edessä yhtä todellisena kuin tie hiekkamyrskyn sydämeen, niin todentuntuisena, että hän oli voinut kuvitella aaltojen kantavan painonsa yhtä kevyesti kuin hiekan jalkojen alla.

Kuut olivat pilvien peitossa, mutta polku oli auki. Hän vastasi sen kutsuun ja pyrähti juoksuun. Ren’i seurasi häntä.

Ilma kävi kylmemmäksi, se muuttui valkoiseksi vesihöyrystä. Aika tuntui seisovan paikoillaan. Kaukaisuudessa seisoneet vuoret eivät tulleet lähemmäksi, vaikka tuuli kiidätti heitä eteenpäin nopeammin kuin pilviä taivaankannen halki, ja silti Haukka näki ne selvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Hän erotti terävät, rosoreunaiset huiput taivasta vasten, ja niiden juuressa odottavan kaupungin kuin varjon, kaupungin, jonka hän tunnisti, vaikka oli nähnyt sen vain kerran omin silmin. Hol Saron ääriviivat värjyivät ja muuttuivat silmien edessä kuin kuvat vedenpinnassa, kasvaen, pienentyen. Torneja nousi paikoista, joissa niitä ei ennen ollut, muurit muuttivat muotoaan, kaupunginosat katosivat ja kohosivat tyhjästä vain kadotakseen taas uudestaan aikakausien loputtomaan virtaan.

He seisahtuivat korkean dyynin laelle. Ren’i päästi Haukan kädestä irti, katsellen kuinka tuuli ryöpytti valkoista hiekkaa.

’Lunta,’ Ren’i ihmetteli.

Haukka häkeltyi tajutessaan, että hän oli oikeassa. Ilma oli sumeanaan villisti pyörteilevästä lumesta, ei hiekasta, ja se, mitä Haukka oli luullut aavikoksi, oli lumikenttä, joka jatkui horisontista horisonttiin. Hän kohotti kätensä ja hytisi tuntiessaan hiutaleiden laskeutuvan kämmenelleen, sulaen lämmintä ihoa vasten sekunneissa.

Tuuli kantoi mukanaan kaikuja vuoren kaukaisilta rinteiltä, eikä Haukka voinut olla miettimättä, oliko se tarkoitettu kutsuksi. Hän ei erottanut kaiussa sanoja; se sekoittui tuulen huminaan ja katosi joka kerta, kun hän yritti keskittyä kuuntelemaan.

’Tuo ääni,’ Haukka ajatteli. ’Kuuletko sinäkin sen?’

’Ei ääni, vaan ääniä. Niitä on useampia.’

Ren’i henkäisi kuuluvasti tuntiessaan ihoaan polttavan ja puristi vaistomaisesti vasenta käsivarttaan. Haukansiipi, joka ihoa koristi, oli peittänyt alleen liekkitatuoinnin, mutta Haukka näki sen ääriviivojen piirtyvän musteen alta punahehkuisina kuin kytevän hiilloksen. Ren’in sormet olivat noen mustaamat, kun hän veti kätensä pois.

He vaihtoivat äänettömän katseen keskenään. Äänet hukkuivat tuulen yltyessä myrskylukemiin, ja kaupungin ääriviivat katosivat valkoisen verhon taakse, peittäen kaiken näkyvistä. Kylmyys pureutui luihin ja ytimiin, eikä tulta, jota he odottivat syttyväksi, tullut koskaan.

Viimeinen asia, jonka Haukka muisti unesta, oli pakottava lähtemisen pakko rinnassa, joka ei kadonnut herätessä.

---