Suuri Akherin autiomaa, 3. kahdestoistakuuta 3045

Laiva oli ilmiliekeissä. Musta paksu savu sai silmät verestämään ja äänen käheytymään, mutta vaikka tuuli puski sen suoraan liqarien kasvoja päin, se ei hidastanut hyökkäyksen voimaa mainittavasti. Agal tiesi ensisilmäykseltä, että he olivat saapuneet liian myöhään. Ensimmäiset kolme laivaa olivat jo vuodattaneet joukkonsa niemenkärkeen johtavaan laaksoon, ja harjun laelta aukeni vavahduttava näkymä. Maa oli mustanaan liqarisotilaista, joita vyöryi ulos rahtilaivoista tasaisena virtana, ja lisää tuli koko ajan.

Muutaman sadan metrin päässä Venu puhalsi torveen niin, että keuhkoja pakotti, ja maa alkoi vavahdella, kun Meril-Anin yhdeksäs legioona rynnisti liikkeelle yhtenä miekkojen ja peitsien merenä. Hiekka pöllysi valtavina pilvinä ratsuväen laukatessa mäkeä alaspäin odottavien liqarien niskaan.

Ensishokista selvittyään liqarien vastarinta muuttui raivopäiseksi. Heidän hevosensa olivat pienempiä, mutta vikkelämpiä kuin kishalaislegioonien, eikä heillä ollut tarvetta päästää vihollista lähitaisteluetäisyydelle, sillä he kantoivat samanlaisia pitkäjousia, joita Ren’i oli konsuleille kuvaillut Liqarian retkensä jälkeen. Agal myönsi vastahakoisesti, että liqarit tiesivät mitä tekivät. He kykenivät käsittelemään lähes aikuisen taivashin pituisia jousiaan jopa täydessä kiitolaukassa tasapainon häiriintymättä laisinkaan, ja nuolten kantama laukkaavan hevosen selästä oli kauhistuttava.

He olivat taitavia, enemmänkin kuin taitavia. Kishalaisten hyökkäys hidastui, sitten lamaantui, kunnes liqarit alkoivat tosiasiassa pakottamaan heidän rivejään poispäin niemestä. Nuolisade niitti sotilaita kuin heinää, eivätkä kishalaiset päässeet tunkeutumaan liqaririvien halki tuhoamaan uusia laivoja, jotka lipuivat vääjäämättä kohti niemenkärkeä ristiaallokosta välittämättä. Agal erotti hiekkasumun lävitse kuinka laskusilta tömähti maahan ja täydessä taisteluvalmiudessa olevat liqarijoukkueet ratsastivat maihin.

”Agal!” Venu mylväisi. Hänen äänensä hädin tuskin kantoi laukkaavien hevosten kavioiden jymyn yli. ”Vedä joukkosi takaisin!”

”Me lupasimme hänen ylhäisyydelleen!” Agal huusi takaisin.

”Ei ole vaihtoehtoja. Heitä on liikaa!”

Agal kiristeli hampaitaan kootessaan ratsunsa ohjia. Maa oli liukas kaatuneiden verestä; sen löyhkä leijui vahvana ilmassa ja sekoittui savun katkuun. Hän kohottautui jalustinten varaan, nosti miekan päänsä yläpuolelle ja karjaisi, ”perääntykää! Perääntykää!”

Sotilasjoukko, joka häntä seurasi kukkulan rinnettä ylös, oli pienempi kuin se, jonka hän oli johtanut hyökkäykseen muutamaa tuntia aikaisemmin. Liqarit seurasivat perässä jousimiestensä johtamina. Ilma oli täynnä hädissään hirnahtelevien hevosten ja huutavien sotilaiden ääniä, kun nuoli toisensa jälkeen kaatoi ratsuja suoraan ratsastajiensa alta. Liqarit tyhjensivät nuoliviininsä ja karauttivat sitten yhtenä aaltona takaisin omiensa luokse. Rinteeseen jäi kirjavanaan kuolleita kishalaisia ja hevosia makaamaan verestä mustenevaan santaan.

Iltataivas pilvineen näytti vereen kastetulta, kun Ren’i joukkoineen saavutti tilapäisleirin. Kaikesta näki, että sen pystyttäjillä oli ollut kiire. Osa vankkureista seisoi edelleen purkamatta, eikä ratsuilta oltu riisuttu satuloita tai suitsia. Merilanilaiset sotilaat kulkivat leirin halki pystyttämässä merkkipaaluja ja lyhtyjä lähestyvää yötä vasten.

”He ovat jääneet kauemmas niemestä kuin oli tarkoitus,” Kha’ar totesi otsa rypyssä.

Ren’in ilme synkkeni sitä mukaa mitä lähemmäs he ratsastivat. ”Tuossa lienee selitys. Katsokaa.”

Sinivihrein lipuin merkityllä lääkintäalueella kävi jatkuva liikehdintä, kun loukkaantuneita kannettiin tasaisena virtana paareilla hätäisesti pystytettyihin telttoihin. Toisessa päässä aluetta virta kulki toiseen suuntaan, mutta näiden paarien kantajat askelsivat sellaisella hitaan määrätietoisella tahdilla, joka kertoi katselijoille, ettei kannettavilla ollut enää kiire minnekään.

”Meistä Korkeimpien nimeen,” Hamr kuiskasi. ”Mitä täällä on tapahtunut?”

Vannuil kokosi ohjansa. ”Käyn etsimässä Qelin, ylhäisyys.”

Hän käänsi ratsunsa ja lähti hidasta laukkaa leirin toiseen päähän, kypärän silmikko nostettuna. Ren’i tunsi etäisesti kuinka tämä lähetti ashaynsa matkaan ja etsi konsulitoveriaan ajatuksillaan. Ren’i ja Ared kulkivat lähes painostavan hiljaisuuden vallitessa lääkintäalueen halki, jättäen Kha’arin, Hamrin ja kunniakaartin huolehtimaan sotilaista.

Löyhkä, jota tuuli kantoi mukanaan, väänsi Ren’in vatsaa, eikä haavoittuneiden valitukselta ja voihkinnalta voinut sulkea korviaan. Hän laskeutui Vasaman selästä, kun heitä lähestyi Meril-Anin värejä kantava sotilaspari täyteen lastattujen kottikärryjen kanssa. Kärryihin oli kasattu kuhmuisia ja kuivuneen veren tahrimia varusteita.

”Anteeksi,” Ren’i sanoi ja elehti kaksikkoa pysähtymään. ”Haluan vilkaista tuota.”

”Totta kai, teidän ylhäisyytenne.” Sotilaat pysähtyivät ja kumarsivat kankeasti, mikä ei ollut ihme. Molemmat olivat selvästi saaneet vammoja, ja toisen keskivartalon ympäri oli kiedottu paksulti siteitä.

Ren’i nosti pinosta pahasti taipuneen rintapanssarin, josta törrötti nuoli. Hänen ilmeensä synkkeni entisestään, kun hän veti nuolen irti ja pyöritteli sitä, tarkastellen sitä joka kulmasta. Hän laski rintapanssarin takaisin kärryihin ja nyökkäsi sotilaille. ”Kiitos. Voitte jatkaa.”

Hän kipusi takaisin Vasaman selkään, nuoli edelleen kädessään. Ared ratsasti hänen vierelleen, kulmat huolestuneeseen ryppyyn vedettynä.

”Saanko katsoa?” Ared kysyi. Hän otti nuolen käsiinsä, kun Ren’i ojensi sen hänelle. Kuivunutta verta varisi pois hänen käännellessään sitä käsissään. ”Tällaista nuolta en ole nähnyt koskaan.”

”Ihmettelisin, jos olisit.”

Se oli yhtä pitkä kuin kishalaisen pitkäjousen nuolet, mutta huomattavasti painavampi. Kärki oli pitkä ja terävä ja siinä oli molemmin puolin oudon sahalaitaiset reunat, jotka saivat kärjen takertumaan kohteeseensa ja tekivät sen irrottamisen vaikeaksi. Varsi oli niin ohutta puuta, että kishalainen ammattilainen ei olisi sitä osannut työstää. Aredin silmät laajenivat, kun hän kokeili sen painoa käsissään.

”Tämä ei ole rautaa! Mistä metallista he takovat nuolenkärkensä, elleivät raudasta?” hän puuskahti.

Ren’i nyökkäsi. ”Hyvä kysymys. Ne sotilaat, joita vastaan me jouduimme Liqariassa, ampuivat samanlaisia.”

”Tämä on hirveän painava. Kuinka ihmeessä he saavat ne lentoon tavallisella jousella?”

”Ehkä pääset joskus kysymään sitä heiltä.”

Ared tukahdutti inhon väristyksensä ja antoi nuolen takaisin Ren’ille. ”Tuollaisellako he ampuivat häntä?”

”Niin.” Ren’in ei tarvinnut kysyä, ketä Ared tarkoitti. Tapa, jolla tämä painotti hän-sanaa kertoi kaiken. Ren’i tunnusteli kärjen sahalaitoja varovasti sormenpäällään. Metalli oli verestä tahmea, mutta raudan hajun seassa oli jotain muutakin, jota hän ei tunnistanut. Hän maistoi sormiinsa tarttunutta tahmaista seosta kielellään ja sylkäisi maahan. Maku oli karvas ja poltteli kielen päällä. ”Mennäänpäs käväisemään varusteteltoilla sillä aikaa, kun Vannuil etsii Qelin käsiinsä. Haluaisin puhuttaa seppiä.”

Sekasorrosta huolimatta sotilaat huomasivat heidän tulonsa ja tekivät tilaa, kun he ratsastivat sekaisen leirialueen halki. Ren’i joutui kysymään tietä kahdesti ennen kuin he löysivät perille pohjoislaidalle viritetylle huoltoalueelle, missä vasaran tauoton kalke alasinta vasten peitti alleen kaikki muut äänet. Ahjon virkaa täyttivät santaiseen maahan kaivetut roviot, joiden liekit löivät korkealle ja valaisivat alueen tehokkaasti ilman lyhtyjen apuakin. Niistä hohkaava kuumuus oli häkellyttävä ja sai hevoset levottomiksi, ja Ren’i ja Ared laskeutuivat ratsailta yhteistuumin.

Yksi apulaisista tahriintuneessa nahkaesiliinassa vilkaisi heitä ohikulkiessaan ja sanoi, ”pysykää riittävän etäällä tulista, ylhäisyys. Kipinät voivat sytyttää hevosen harjan monen metrin päästä.”

He sitoivat hevosten ohjat paaluun parin muun ratsun seuraksi. Sotilaita saapui aika ajoin lommoisten suojavarusteiden ja miekkojen kanssa. Apulaiset takoivat alasinten ääressä vääntynyttä metallia takaisin alkuperäiseen muotoonsa tai kantoivat työkaluja ja heittivät lisää polttopuuta loimottaviin rovioihin mestariensa lyhytsanaisten komentojen ohjeistamina.

”Miten he ovat saaneet nuotiot riittävän kuumiksi?” Ared mietiskeli katsellessaan kuinka nuori, lihaksikas kisälli kohensi yhtä monista tulista, välittämättä tuon taivaallista ihoaan tahraavasta noesta ja hiestä.

”Ashayn avulla,” Ren’i vastasi. ”Seppämestarit oppivat kuumentamaan ja käsittelemään tulta ashayllaan. Se on vaarallista, mutta käytännöllistä olosuhteissa, joissa ahjon kuumentamiseen tavanomaisin keinoin ei ole aikaa.”

Yhden ahjon ääressä työskenteli pitkä ja tanakka taivashinainen, jonka käsivarret olivat kuin puunrungot ja niska paksu kuin härällä. Hän nosti vaivattoman näköisesti valtavan kahden käden miekan, jollaista osa Meril-Anin jalkaväestä kantoi mukanaan ja upotti sen edelleen hehkuvana vesisammioon. Höyrypilvi, jonka miekka päästi ilmoille veteen upotessaan, oli hyvin vaikuttava.

”Mestari Torqen,” Ren’i puhutteli häntä. Seppä kääntyi katsomaan häntä.

”Ylhäisyys. Mitä voin tehdä hyväksenne?” Seppämestari Torqenin ääni oli hiljainen ja tapa, jolla hän kumarsi, oli koruton. Noki ja hiki olivat jättäneet pitkiä, kuivuvia likavanoja hänen ahavoituneille kasvoilleen.

Ren’i nosti liqarinuolen näkyville. ”Olisin kiinnostunut kuulemaan ammattilaisen arvion tästä vihollisnuolesta.”

Torqen pyyhki kätensä pyyheliinaan ja otti nuolen käsiinsä. Hänen kulmansa kurtistuivat, kun hän tutkiskeli sitä joka kulmasta ja kokeili kärjen terävyyttä ihoaan vasten.

”Odottakaa tässä,” hän sanoi, kääntyi kannoillaan ja katosi hetkeksi telttaan. Oviaukosta Ren’i ja Ared näkivät hänen asettelevan nuolen metallivaa’an toiseen vaakakuppiin. Kun Torqen palasi, hänellä oli mukanaan puhdas nahkarätti ja piskuinen vasara. Hän napautti nuolenkärkeä vasaralla, kuunnellen metallin helähdystä keskittynyt ilme kasvoillaan.

”Seos on epätavallinen,” hän totesi. ”Hopeaa ja rautaa sekoitettuna johonkin toiseen metalliin, kenties platinaan. Tyypillisesti seoksia käytetään Liqariassa vain käsijousen nuolissa, mutta pituus ja muoto paljastavat, että se on tarkoitettu pitkäjousella ammuttavaksi. Kärjen muoto ja materiaali on tyypillinen liqarinuolille. Se on suunniteltu sellaiseksi, että riittävän liikevoiman avulla se kykenee läpäisemään rintapanssarin.”

Ren’i nyökkäsi. ”Tutkin nuolta itse aikaisemmin ja arvelin, että kärjessä on jäljellä jäänteitä jonkinlaisesta aineesta, seppämestari. Pystyttekö te tunnistamaan mistä yhdisteestä on kysymys?”

”Tarkoitatteko myrkkyä?”

”Mahdollisesti.”

Sepän ilme vakavoitui entisestään. ”Minulta löytyy siihen työkalut. Ba’il!”

Sama nuori ja pitkänhuiskea apulainen, joka oli varoittanut heitä menemästä liian lähelle tulia, saapui paikalle rauhallisesti löntystäen. Hän taivutti päätään mestarilleen ja kysyi, ”kutsuitte minua, mestari Torqen.”

”Tuo vasta-aineeni sekoituskulhoineen.”

Ba’il kohotti kulmiaan. ”Kaikkiko?”

”Jok’ikinen.”

Ren’i ja Ared seurasivat sivusta kuinka Ba’il kulki teltan ja työpisteen väliä, kantaen erikokoisia ja -muotoisia lasipulloja karkealle, tahrojen peittämälle työpöydälle. Jokainen pullo sai eteensä pienen savikulhon. Torqen pyöritteli nuolta käsissään ja pyyhki yhtä sivua kärjestä huolellisesti puhtaalla nahkarievulla, kunnes metallipinta paljastui kuivuneen veren alta. Hän nuuhkaisi sitä, otsa edelleen rypyssä, muttei sanonut mitään. Ba’il avasi jokaisen pullon yksitellen ja kaatoi jokaisesta pienen määrän omaan savikulhoonsa. Torqen nyökkäsi hänelle ja apulainen poistui paikalta kohteliaasti kumartaen.

”Katsotaanpas,” Torqen mutisi ja astui pöydän luo. Hän peitti kasvonsa nahkamaskilla, veti käsiinsä suojahanskat, otti valtavat metallipihdit ja tarttui niillä varovasti kiinni nuolesta. ”Pysykää loitompana,” hän sanoi Ren’ille ja Aredille. ”Myrkky aiheuttaa haihtuessaan kemiallisen reaktion. En suosittele hengittämään siitä vapautuvia höyryjä.”

He astuivat pari metriä taaemmas yhtenä miehenä. Torqen nyökkäsi hyväksyvästi ja kastoi nuolenkärjen ensimmäiseen kulhoon. Hän piteli kärkeä upotettuna samean vaaleanvihreään nesteeseen kymmenisen sekuntia, nyökkäsi sitten itsekseen ja nosti sen ylös ja kuivasi huolellisesti taputellen puhtaaseen kangaspalaan. Sitten hän siirtyi seuraavan saviastian luo ja upotti kärjen toistamiseen, tällä kertaa nesteeseen, jossa oli hento sinertävä sävy.

Sama toistui toistakymmentä kertaa erilaisten vasta-aineiden kohdalla. Kerran upotettu nuoli sai yhden aineista kuplimaan pinnalta muutaman sekunnin ajan, mikä sai Torqenin kohottamaan kulmiaan, mutta reaktio lakkasi lähes saman tien. Kolmanneksi viimeisen kulhon kohdalla vasta-aine päästi äkäisen sihahduksen joutuessaan kosketuksiin rautakärjen kanssa ja ilmoille nousi kellertävä, rikinkatkuinen savupilvi. Torqen nosti nuolen pois nesteestä ja hajotti savupilven kädellään huiskien.

”Eiköhän tämä riitä,” hän totesi, kuivasi nuolenkärjen ja riisui suojavarusteet. ”Ba’il!”

Apulainen singahti paikalle ja puki omat suojavarusteensa ennen kuin alkoi siivoamaan vasta-aineita. Torqen otti nuolen uudestaan käsiinsä ja tutkiskeli kärkeä keskittyneesti, täysin omiin ajatuksiinsa uppoutuneena, kunnes Ren’i karaisi kurkkuaan.

”Saitteko mitään selville, seppämestari?” Ren’i kysyi kohteliaasti.

”Paljonkin.” Seppä laski nuolen takaisin pöydälle. ”Kärki on todella kastettu myrkkyyn – tai oikeastaan useampaan. Luultavasti kyseessä on jonkinlainen yhdistelmä, sillä mikään vasta-aineista ei antanut puhdasta reaktiota.”

”Pystyttekö selvittämään millaisesta yhdistelmästä on kyse?”

Torqen pudisti päätään. ”En näissä olosuhteissa. Tunnettuja myrkkyjä on lukemattomia määriä, ylhäisyys, ja niiden vasta-aineet ovat vähintään yhtä vaarallisia kuin myrkyt, joita vastaan ne on kehitetty. Tämä on vain kenttävarasto – kokoelma vasta-aineita yleisimpiin sodankäynnissä käytettyihin myrkkyihin, ja niidenkin kuljettaminen on riskialtista.” Hänen tuuheiden kulmiensa välissä oli syvä juonne, kun hän katsoi Ren’iä. ”Yhden asian voin kuitenkin sanoa: tämä ei ole mikään tavanomainen myrkky.”

”Mikä saa teidät ajattelemaan niin?” Ared puuttui puheeseen. ”Jos suonette anteeksi, en ole varma miten yksi myrkky eroaa toisesta. Eikös niillä kaikilla pyritä samaan asiaan?”

Torqen hymähti. ”Te akherit olette rauhaa rakastava kansa, päällikkö hyvä. Teillä ei kenties ole tarvetta sellaisille aineille, joiden kanssa ammattikuntani joutuu ajoittain tekemisiin.” Hän piti lyhyen tauon, mietteliäs ilme kasvoillaan. ”Sodankäynnissä käytettävät yhdisteet ovat yksinkertaisia ja niin ovat niiden käyttötarkoituksetkin – niillä on tarkoitus tappaa vihollinen joko nopeammin tai tehokkaammin. Myrkkyjen käyttäminen tavallisessa sodankäynnissä ei ole yleistä. Kunnon myrkyt ovat kalliita, ja yleensä miekka tai nuoli ajaa saman asian. Jos vastapuoli käyttää myrkkyä, tarkoitus on yleensä tehdä niin suurta vahinkoa kerralla, ettei ashay ehdi parantaa kohdetta. Tällaisia aineita ei tuhlata rivisotilaiden tappamiseen.”

Hän käänsi katseensa takaisin liqarinuoleen. ”Mutta tämä on tavallinen liqariratsusotilaan nuoli, ei palkkatappajan tai erikoisjoukkojen kantama nuoli. Nuolenkärjessä oleva yhdistelmä sisältää niin pienen määrän tamalas-juurta ja pohjansinilumpeen esanssia, ettei kumpikaan niistä ole tappava, ja niiden yhteiskäyttö laimentaa vaikutusta suuresti.”

”Entä yhdisteessä olevat muut aineet?”

Torqen pudisti päätään uudestaan. ”Meillä on mukanamme vain tappamistarkoitukseen käytettyjen myrkkyjen vasta-aineet. Mitä muuta yhdisteessä onkaan, sen vaikutus on täysiveriselle todennäköisesti korkeintaan tainnuttava.”

Ren’i ja Ared vaihtoivat pitkän katseen. Molemmilta kasvoilta paistoi jaettu epävarmuus ja huoli.

”Kiitos, mestari Torqen,” Ren’i sanoi lopulta. Hän rapsutti hajamielisesti lyhyttä sänkeään. ”Laittakaa nuoli hyvään säilöön. Lienee parasta, että aine tutkitaan Hol Sarossa tarkemmin.”

”Kuten haluatte, teidän ylhäisyytenne.” Torqen kumarsi kevyesti.

Sepän palatessa askareidensa pariin Ared ja Ren’i lähtivät kävelemään takaisin hevostensa luo. Ared laski käden Ren’in olkapäälle vaivihkaa ja sanoi matalalla äänellä, ”tuliko sinullekin sellainen tunne, että tekeillä on jotain omituista?”

”Tuli,” Ren’i vastasi. ”Liqarit ovat tehneet tämän sodan ajan outoja siirtoja, itse hyökkäyssota mukaan lukien. Tämä ei ole pelkkä tavallinen sotaretki. Jos he verilöylyä haluaisivat, he olisivat laivanneet joukkonsa suoraan Hol Saroon.”

”Taidat olla oikeassa,” Ared totesi synkeästi. ”En vain millään keksi mitä he suunnittelevat.”

”Se minuakin mietityttää,” Ren’i sanoi hiljaa. ”He pyrkivät johonkin, mutta mihin?”

He ratsastivat leirin halki keskenään hiljaisin äänin jutellen. Oli jo pimeää, ja Ren’in silmillä kesti hetki tottua hämärään aseseppien valaisevien kokkojen jälkeen. He olivat melkein ennättäneet takaisin lääkintäalueelle, kun valkohaarniskainen viestinviejä suuren ruunikon selässä karautti heidän luokseen sellaista vauhtia, että alueella kuljeksivat sotilaat kiiruhtivat kiroillen alta pois.

”Onneksi löysin teidät, ylhäisyys,” sotilas sanoi nostaessaan kypäränsä silmikon ja pysäyttäessään hevosensa heidän eteensä. Hevonen hengitti raskaasti rajun ratsastuksen jäljiltä, ja sen kupeet höyrysivät viileässä yöilmassa. ”Konsuli Vannuililla on teille kiireellinen viesti.”

”Joko konsuli Qel on löytynyt?” Ren’i kysyi, silmäillen hevosen kuntoa otsa rypyssä.

”Hän on parhaillaan konsuli Vannuilin seurassa.” Sotilas kokosi ohjansa. ”Viesti ei kuitenkaan koske sitä. Konsuli Vannuil pyytää teitä ja päällikköä liittymään seuraansa ensitilassa.”

”Mistä on kyse?”

”Liqariarmeija on lähettänyt tunnustelijoita. Sotamarsalkka Meiqäl kuudennesta sotilaspiiristä on pyytänyt Myint-Taren mukaista audienssia rubiinivaltaistuimen edustajan kanssa.”

Ren’i tuijotti häntä. ”Näyttäkää tietä, älkääkä vain toljottako siinä. Vauhtia!”

Sotilas nyökkäsi, käänsi hevosensa ympäri ja upotti kantapäänsä sen kupeisiin. Ren’i ja Ared syöksähtivät hänen peräänsä täydessä laukassa ja kuuloetäisyydelle kerääntyneet sotilaat tekivät heille kiireesti tietä.