Suuri Akherin autiomaa, 4. kahdestoistakuuta 3045

Auringon noustessa Ren’i istui Vasaman satulassa kukkulan harjanteella tuulen riepotellessa pitkää, viininpunaista viittaa. Juuri kukaan leirissä ei ollut nukkunut yön viimeisten tuntien aikana, mutta hän ei tuntenut väsymystä luissaan. Levottomuus korvensi sisintä tavalla, jonka hän oli alkanut yhdistää lähestyvään kamppailuun. Tunne ei ollut miellyttävä, mutta ainakin se piti hänet virkeänä, vaikka tiesi kehonsa olevan väsyneempi kuin sillä hetkellä tuntui.

Nouseva aurinko värjäsi hiekasta utuisen taivaan samoin ruosteenpunaisen sävyin, jotka kuivunut veri oli jättänyt autiomaan hiekkaan, kuin enteillen tulevaa. Lämpö sai jo horisontin väreilemään; päivästä tulisi paahtavan kuuma.

”Verikuun aurinko nousee,” kapteeni Hamr mutisi Ren’in oikealla puolen. ”Huono enne näin myöhään vuodesta.”

Ren’i tarkisti viittansa soljet ja kiristi vielä kertaalleen nahkahihnat, jotka kiinnittivät kilven oikeaan käsivarteen.

”Olkoot siis tänä päivänä vuodatettu veri vihollisen eikä meidän,” hän sanoi, mukaillen sanontaa, joka kishalaisilla sotilailla oli ollut tapana lausua ennen taisteluun lähtöä vanhoina aikoina.

”Ja vuotakoot se päivänlaskuun asti,” Hamr täydensi, sanat nousten huulille automaattisesti.

”Ja se vuotaakin.” Ren’i tunsi kuinka hiki valui jo niskaa pitkin kypärän painon alla. ”Antakaa merkki, kun olette valmis, kapteeni.”

He mittailivat tasangolle levittäytynyttä liqarisotilaiden hahmotonta, kasvotonta massaa katseillaan ääneti. Keltamustat sotaliput liehuivat tulelta säästyneiden laivojen saloissa sotajoukon takana. Harjun laelta katsottuna sotilaat näyttivät hyönteisiltä, pieniltä ja harmittomilta. Ren’i ei voinut olla miettimättä, näyttivätkö he samanlaisilta liqarien näkökulmasta.

”Puntit ovat melko lailla tasan, vai mitä?” Ren’i sanoi.

”Siltähän tuo vaikuttaa,” kapteeni totesi yhtä kuivasti kuin olisi kommentoinut säätä.

”Olin toivonut selkeämpää voittoasemaa puolellemme.”

”Älkää soimatko itseänne. Olette tehneet kaikkenne kaventaaksenne heidän etumatkaansa. Loppu on meidän käsissämme.”

Heidän katseensa kohtasivat hetkeksi. Ren’i nyökkäsi lopulta ja kapteeni irrotti torven vyöltään. Hän puhalsi siihen pitkän, jyrisevän merkkisignaalin niin, että posket pullottivat. Ratsut kuopivat maata etukavioillaan, korskuen, odottaen. Sekunnit kuluivat. Kaukaa pohjoisesta tuli vastauksena kaksi pitkää törähdystä, ja vielä kauempaa kolme lyhyttä.

”Kaikki lienevät asemissa,” Hamr tuumasi ja kiinnitti torven takaisin paikoilleen. ”Olkaa hyvä, ylhäisyys.”

Ren’i veti Oerein pihlajakuvioisen miekan huotrastaan, nosti sen kaaressa päänsä ylle ja kokosi Vasaman ohjat. Ori tanssahteli paikoillaan, kun Ren’i vapautti ashaynsa, ja hänen loitsun vahvistama äänensä mylväisi odottavalle armeijalle, ”viides legioona, seuratkaa minua!”

Hän läimäytti kypärän silmikon alas, upotti kantapäät Vasaman kylkiin ja lähti kunniakaarti takanaan tiiviisti seuraten karkuuttamaan harjua alas. Tanner tärisi kuin maanjäristyksessä ja hiekka pöllysi armottomasti, kun ratsuväki seurasi häntä sotahuutojen kuoron saattelemana. Hetkeä myöhemmin Qel sotilaineen lähti virtaamaan yhtenä punaisena aaltona pohjoisesta toista harjua pitkin.

Strategia oli yksinkertainen: iskeä liqariarmeijan kimppuun niin suurella voimalla, että he saisivat kaadettua tarpeeksi monta etummaista riviä ensimmäisellä hyökkäyksellä. Eturivi oli aina raskaimmin suojattua; ne oli hakattava maahan, jotta Vannuilin erikoisjoukoille sekä niiden mukana ratsastaville jousimiehille jäisi kulkuväylä, jonka kautta päästä laivojen kimppuun.

Eturivien taakse suojautuneet liqarijousimiehet kokivat epämiellyttävän yllätyksen, kun sotajoukot törmäsivät korviahuumaavan rytinän seuraamana. Liqarijousten kantama oli tullut kishalaisille turhan tutuksi edellisen yhteenoton aikana, ja Ren’i konsuleineen oli tullut yhteiseen päätelmään: heidän oli päästävä niin lähelle jousiampujia, ettei niille jäisi enää tilaa tähdätä. Niin kauan kuin ne olivat jalkaväkirykmenttien takana, niitä suojasi sotilasmuuri, eivätkä kishalaiset voineet tehdä muuta kuin väistellä armottomassa nuolisateessa.

Ren’i etujoukkoineen johti ensimmäistä hyökkäystä. He lukitsivat liqarit miekkojen ja peisten kera liikkuvaan taisteluun ja estivät vihollista etenemästä. Kun liqarien vastarinta alkoi muuttua ankarammaksi, kapteeni Hamr töräytti torveensa uudestaan, ja maankamara alkoi vavista lähestyvän ratsuväen rynnäköstä.

”Kilvet!” Ren’i huusi. Sotilaat tiivistivät rivinsä yht’aikaa komppanioiksi, kilvet saumattomasti toisiaan vasten niin, että ne pitivät pahimman nuolisateen loitolla. Komppaniat jättivät toistensa väliin kapeita käytäviä, ja liqarit tajusivat pian miksi.

Qel puhalsi torveensa merkiksi joukoilleen, ja koori, jolla hän ratsasti, heitteli päätään puolelta toiselle korskuen hermostuneesti. Kevyt puristus pohkeilla sai jo valmiiksi kiihtyneen eläimen syöksymään pomppivaan kiitolaukkaan. Qel puristi satulanuppia kaikin voimin valtavan eläimen rynnistäessä puolta pienempien hevosten rivien halki, isot sorkat virstoja niellen, ja huumaava jyrinä kertoi hänelle, että takana seuraava lauma seurasi johtajansa esimerkkiä.

Pillastuneen koorin selässä ratsastaminen oli hengenvaarallista. Ne seurasivat johtajaansa, tuli mitä tuli, ja laumanjohtajan pillastuessa koko lauma kiihtyi myös. Qel ei yrittänytkään saada ratsuaan rauhoittumaan, vaan ohjasi sen suoraan kohti liqareja Ren’in ratsuväkisotilaiden väliin jääneiden käytävien halki suoraan päin liqareja. Hyökkäys ei pysähtynyt, vaikka ensimmäiset vihollisrivit murskaantuivat jyristävien sorkkien alle. Qel vislasi ja sotilaat vaihtoivat hyökkäyksessä murskaantuneet peitset kirveisiin ja alkoivat hakata tietä vihollisarmeijan läpi niin aseiden kuin koorien voimalla.

Koorirynnäkkö oli lyhyt mutta raju, ja liqarien rivit olivat kaaoksessa valtavien eläinten rynnistettyä niiden läpi luonnontuhon lailla. Liqarikomentajat huusivat komentoja sotilailleen, yrittäen saada heidät takaisin järjestykseen; huutojen ja eläinten korskumisen alle jäi loukkaantuneiden ja kuolevien vaimea valitus.

’On aika, ylhäisyys’, Hamrin ääni kantoi Ren’in mieleen yhtä kirkkaana kuin tämä olisi puhunut hänen korvansa juuressa. Kolme lyhyttä ja yksi pitkä törähdys vaskitorvesta halkoivat ilmaa.

Ren’i kokosi Vasaman ohjat kunniakaartin vetäytyessä muodostelmaan ympärillään. Tanner tärähteli uudestaan, kun hän käänsi katseensa harjua kohti.

Aurinko oli jo kivunnut korkealle, ja sen himmeä, kullankeltainen valo heijastui sotilaiden valkoisista haarniskoista, saaden kirkkaan metallin välkkymään. Vannuilin ratsu nousi hetkeksi takajaloilleen ja syöksähti sitten mahtavan kiljaisun saattelemana laukkaan, kaksituhatta sotilasta heti kintereillään. Ratsastajat itse laukkasivat ääneti; ei sotahuutoja, ei heitettyjä haasteita, yhtä hiljaisina kuin lähestyvä kuolema. Heidän molemmilla sivuillaan tulivat Meril-Anin värejä kantavat kymmenes ja yhdeksän legioona myrskypilven lailla.

Jopa puolen virstan päästä Ren’i tunsi Vannuilin kokoavan ashaynsa iskuvalmiuteen kuin äärimmilleen jännitetty nuoli. Qelin joukot hajaantuivat Vannuilin tieltä, puskien entistä ankarammin liqaririveihin. Alkushokista selvinneet liqarit olivat keskittäneet jousiampujiensa voimat koorien kaatamiseen, ja taistelukentällä makasi suurten eläinten liikkumattomia ruhoja siellä täällä. Kooritamma, jolla Qel ratsasti, jäykistyi nuolten upotessa sen paksuun kaulaan ja kaatui polvet notkahtaen. Punainen viitta liehui tuulessa Qelin hypätessä alas taistelukirves ja kilpi esiin vedettynä hetkeä ennen kuin koori kaatui hänen altaan, ja syöksyi alla odottavien liqarien kimppuun.

Ääni kuin sadan ukkosen jyrähdys turrutti aistit ja vaiensi kaiken muun Vannuilin vapauttaessa ashaynsa juuri, kun hänen joukkonsa saavuttivat liqarit. Vaikka ympärillä taistelu jatkui raivokkaana, Ren’i ei kuullut moneen hetkeen mitään. Hän tunsi sydämenlyönnit tärykalvoja vasten ja veren raivoisan kohinan päässään, mutta maailma itse oli hirvittävän tyyni. Kaikki näytti tapahtuvan kuin hidastettuna. Vannuil oli kumartuneena ratsunsa kaulan ylle, seisoen jalustimillaan peitsi ojennettuna. Hänen ashaynsa silkka voima sai aikaan paineaallon, joka sinkautti sen tielle osuneet liqarit hevosineen päivineen ilmaan. Ren’i oli tuntenut useiden mielten työskentelevän ankarasti, kun liqarit yrittivät nousta vastarintaan Vannuilin iskua vastaan, mutta se katkesi kuin veitsellä leikaten.

”Uskomatonta,” kapteeni Hamr henkäisi. Tämän ääni oli ensimmäinen asia, jonka Ren’i erotti selvästi iskun jälkeen. Kapteenin ääni tärisi järkytyksestä, eikä Ren’in tarvinnut kysyä miksi. Hän ei tuntenut Vannuilin mieltä enää; konsuli oli keskittänyt kaiken voimansa yhteen ainoaan iskuun. Hän ei käyttäisi ashayta uudestaan päiväkausiin.

Liqarit eivät tulleet valloittajina vaan kostajina, sen Ren’i ja toiset olivat tajunneet viimeistään neuvottelujen aikana. Edes yhdistyneiden sotilaspiirien mahti ei vetänyt mitenkään vertoja Kishan keisarillisen armeijan täydelle voimalle, eikä sen tarvinnutkaan. He tarvitsivat vain sen verran sotilaita, että rubiinivaltaistuin lähettäisi jonkun, kenet tahansa, hoitelemaan heikkoja alueitaan ahdistelevan uhan. Vaikka Ellerram olisi lähettänyt hänen tilallaan Chujan tai Oerein, lopputulos olisi ollut sama.

Ren’i tunsi raivon roihahtavan suonissaan uudestaan pelkästä ajatuksesta. Kaikki se kärsimys, kaikki ne menetetyt henget molemmin puolin, ja minkä vuoksi?

Veri verestä, tuska tuskasta. Se oli heidän kahden valtakuntansa vuosituhantinen, itseään toistava kehä, josta ei ollut ulospääsyä. Liqaria ei halunnut sotaa – se halusi vain kostaa.

Ren’i ei kääntänyt katsettaan edes hetkeksi, vaikka kuvotuksen tunne hänen sisällään kasvoi joka sekunnilla. Konsulit olivat olleet asiasta yksimielisiä: heidän paras puolustuksensa oli iskeä samalla mitalla takaisin. Vannuilin hyökkäys oli häikäilemätön ja raju, ja hänen joukkonsa käyttivät sen aiheuttamaa hetken hämminkiä vihollisen rivien lävitse tunkeutumiseen. He hoitelivat vertahyytävän tehokkaasti tielleen osuneet liqarit, mutta eivät jääneet osaksi liikkuvaa taistelua. Vannuilin ainoa tavoite oli saada akheriampujat nopeasti tarpeeksi lähelle laivoja, jotta liqareille ei jäisi pakotietä.

Ei henkiinjääneitä, ei sotavankeja, se oli heidän yhteinen päätöksensä. He tuhoaisivat liqarit viimeistä myöten.

Liqarien joukosta nousi yllättyneitä huutoja, kun haarniskoidut kishalaishevoset karauttivat suoraan leirin halki ja ensimmäiset tulinuolet singahtivat lentoon. Ei vaatinut paljoa, että öljytty puu syttyi, sitten purjeet; laivat eivät olleet sota-aluksia, vaan tavallisten liqarikauppiaiden rahtilaivoja, jotka armeija oli pakkolunastanut käyttöönsä, eikä niitä oltu käsitelty sodankäyntiä silmällä pitäen.

Savu nousi patsaina kohti hiekan sumentamaa taivasta, kun liekit kiipesivät purjeita pitkin ja levisivät köysiviidakkoa myöten yhä pidemmälle, kunnes roihua ei voinut enää pysäyttää. Tuuli lennätti hehkuvia kipinöitä kaikkialle ympäristöön, eikä kulunut aikaakaan, kun kuivunut ruohikko loimusi ilmiliekeissä. Leirissä olevien sotilaiden huomio kääntyi täysin tulipalon sammuttamiseen.

”Vetäytykää!” Vannuilin ääni kantoi huutojen ylitse. ”Vetäytykää!”

Haukka lähetti viimeisen nuolensa lentoon vain hetkeä ennen kuin sotilas, jonka takana hän ratsasti, käänsi haarniskoidun hevosensa ympäri. Hän sai pidellä tämän vyötäisistä molemmin käsin välttyäkseen putoamasta kyydistä. Liqarien teltta-alue oli täynnä palopesäkkeitä ja pillastuneita hevosia, ja he saivat pujotella henkensä kaupalla päästäkseen alueelta pois. Haukka yski tuhkan ja palavan ihon maku suussaan.

Päästyään kauemmas savusta ja pöllyävästä hiekasta hän näki kalliin hinnan, jonka Vannuil oli maksanut hyökkäyksestään. Paluumatkalle kykeneviä ratsukoita oli jäljellä paljon vähemmän kuin heitä oli ollut rynnäkköön lähtiessä, ja pakoreitit olivat umpeutuneet niiden lyhyiden minuuttien aikana, jotka hyökkäys oli vaatinut.

”Vasemmalle!” Haukka huusi parilleen, osoittaen parhaansa mukaan. ”Tuolla! Koorien välissä on aukko!”

”Pidä kiinni!” tämä huusi takaisin. Hevonen korskahti ja hyppäsi ratsastajan kannustamana nykivään kiitolaukkaan.

He syöksyivät läpi kaaokseen ajautuneiden sotilasrivien, kun Haukka kuuli metallin kirskuntaa ja tunsi kuinka jotain märkää purskahti äkkiä päin kasvoja. Hetkeä myöhemmin hän tajusi tuijottavansa nuolenkärkeä, joka törrötti suoraan parinsa niskasta, pusertuneena metallin läpi. Tämän ruumis oli jäykistynyt kouristuksenomaisesti, kädet edelleen ohjia puristaen.

Hevonen laukkasi edelleen täyttä vauhtia taistelukentän halki. Haukka sai käyttää kaiken voimansa puskeakseen kuolleen ratsastajan satulasta. Hänellä ei ollut aikaa jäädä murehtimaan toverinsa kohtaloa, vaan nappasi kiinni ohjista, veti itsensä varovasti satulaan ja yritti saada jalkansa jalustimiin niiden heiluessa vapaina hevosen kupeita vasten. Pudonneen ratsastajan aiheuttama rytinä oli saanut hevosen säikkymään ja Haukalla oli täysi työ pysyä kyydissä, kun villiintynyt ratsu yritti kauhuissaan etsiä pakotietä.

”Ihan rauhassa, tyttö, rauhassa,” hän yritti sanoa rauhoittavasti, taputtaen hevosen hiestä märkää kaulaa. Sen korvat liikkuivat, mutta Haukka ei ollut varma oliko se todellisuudessa edes kuullut häntä pakokauhunsa läpi.

Ilma oli sakeanaan savua, tomua ja edestakaisin viuhuvia nuolia, mutta olivatko ne vihollisen vai omien, sitä hän ei tiennyt. Liikkumattomia hahmoja oli kaikkialla – kishalaisia, liqareja, akhereita, sotaratsuja ja kooreja. Ajoittain hän luuli näkevänsä tuttujen valkohaarniskaisten hahmojen vilahtavan ohi, sitten katoavan uudestaan vellovaan kaaokseen. Hahmot vilistivät ohi jokaiseen ilmansuuntaan niin nopeasti, niin sumuisina ja epämääräisinä, että ne sulautuivat yhteen ja samaan kasvottomaan massaan. Jokainen huuto oli etäinen ja vieras, eikä hän erottanut ystävää vihollisesta.

Haukka tunsi itsensä turraksi sen kaiken edessä. Vaikka hän tunsi rasituksen ja säryn raajoissaan, tunsi savuisen ilman polttavan kurkkuaan ja varusteiden hankaavan ihoa vasten, oli kuin hän olisi tutkiskellut sitä kaikkea jonkun toisen silmin. Kishalaiset puhuivat sodasta kuin eläisivät sitä varten, mutta hänen ympärillään oli vain kuolemaa ja kaaosta, kaaosta silmän kantamattomiin.

Hän puristi ohjia ja hevosen harjaa rystyset valkoisina, pysytellen niin matalana kuin pystyi. Hevonen ei reagoinut hänen avuihinsa mitenkään, mutta sen korvien välistä hän erotti heidän luovivan pikku hiljaa ruumiiden ja taistelevien sotilaiden halki kohti Kishan punaisia lippuja. Hän ei voinut muuta kuin kannustaa hevosta jatkamaan laukkaansa, toivoen, että sen voimat riittäisivät.

Suuri vaahtoava sotaratsu karautti Haukan näkökenttään. Sen ratsastajan vaalea haarniska oli noesta ja tomusta himmeä, ja kypärän alta valui takkuista vaaleaa tukkaa. Ratsastaja nosti miekan päänsä päälle, kohottautui jalustimillaan ja huusi kantavalla äänellä, ”viidennen legioonan erikoisjoukot, seuratkaa! Seuratkaa!”

Haukka tunsi osan väsymyksestä väistyvän tunnistaessaan Vannuilin äänen. Hän seurasi konsulia pois taistelusta, ja kavioiden tasainen rummutus hänen ympärillään kertoi, että muut tekivät samoin. Vasta harjun yli kiivettyään ja sotilasleirin tullessa takaisin näkyviin Haukka uskalsi lopulta katsoa ympärilleen kunnolla. Hän ei ollut ainoa akheri, joka ratsasti haarniskoidulla hevosella yksin, ja osa kishalaisista oli palannut ilman akheripariaan.

Haukan sydäntä kylmäsi, kun hän ymmärsi kuinka harvalukuisiksi heidän rivinsä olivat käyneet yhden nopean hyökkäyksen aikana. He olivat surkea näky ryhmittyessään Vannuilin eteen.

Konsulin ilme synkkeni, kun hän laskeutui ratsailta, veti kypärän päästään ja kuljetti katsettaan väsyneistä kasvoista toisiin. Hänen oma rintapanssarinsa oli tuoreen veren ja lian tahraama, ja kirves, jota hän tavallisesti kantoi vyöllään, oli tiessään. Hän odotti useita minuutteja viimeisten ratsukoiden palatessa ja ottaessa paikkansa rivissä, kunnes oli selvää, ettei heitä tulisi enempää.

”Hyvin tehty,” Vannuil sanoi lopulta. ”Me teimme sen, mitä meiltä vaadittiin. Lepuuttakaa hevosianne ja huolehtikaa loukkaantuneista.”

Kishalaiset vastasivat lyömällä teräkseen puetun nyrkin rintapanssaria vasten. Vakavailmeiset sotilaat, niin akherit kuin taivashit, lähtivät taluttamaan vaahdon ja hien läikittämiä hevosiaan kohti teltta-aluetta. Haukka oli erottavinaan Denaen joukon kärjessä, nilkuttavaa tammaa toisen akherisotilaan vieressä johdattaen.

Vannuil oli polvillaan tutkimassa ratsunsa jalkoja nuoren kishalaisalokkaan pidellessä sen ohjia. Hevonen sävähti silmin nähden Vannuilin tunnustellessa vasenta vuohista ja Vannuil päästi irti päätään pudistellen.

”Revähtänyt jänne,” hän totesi. ”Huolehtikaa se tallimestarin huostaan. Katsokaa, että se saa viilentävän kääreen ensitilassa.”

”Heti, konsuli Vannuil,” alokas vastasi.

Haukka rapsutti oman ratsunsa kaulaa hajamielisesti. Se puuskutti edelleen, mutta tuttujen lajitoverien läsnäolo näytti rauhoittaneen sitä. Haukka löysäsi turparemmiä ja veti ohjat hevosen kaulan yli. Hän ei ehtinyt lähteä toisten perään, kun teräksiset askeleet lähtivät tulemaan häntä kohti.

”Älkää viekö sitä pois,” Vannuil sanoi kävellessään Haukan luo. Konsuli taputti hevosta kaulalle ja antoi sen haistella kämmentään. ”Kenen ratsu se oli?”

”Mishvalin.”

Konsuli nyökkäsi. Hän kiersi hevosen hitaasti, pysähtyen tunnustelemaan sen jalkoja tottunein ottein. ”Hyväkuntoinen ja virkeä. Hyvä. Otan sen.”

Haukka ojensi ohjat Vannuilille ja tämä nousi satulaan saman tien.

”Etkö ole tulossa leiriin muiden kanssa?” Haukka kysyi konsulin tarkistaessa vyöltä roikkuvan huotran kiinnitykset.

Vannuil pudisti päätään. Hänen katseensa oli jo kääntynyt tasangolla riehuvan taistelun suuntaan.

”Kruununprinssini – ja teidän sulhasenne – on edelleen taistelukentällä, joten minunkin paikkani on siellä. Tärkein tehtäväni on pitää hänet turvassa.” Hän katsahti takaisin Haukkaan ja lisäsi, ”älkää olko huolissanne, teidän armonne. Pidän huolen, että hän palaa ehjänä.”

Haukka nyökkäsi vastaukseksi. Konsuli veti kypärän päähänsä, kokosi ohjat ja kannusti hevosen rivakkaan raviin kieltään maiskauttamalla. Ratsukko katosi taistelusta virtaavien sotilaiden joukkoon, jättäen jälkeensä vain tomupilven.