Suuri Akherin autiomaa, 5. kahdestoistakuuta 3045

Nouseva aurinko juovitti taivasta punaisen ja oranssin sävyin, aivan kuin itse jumalat olisivat repineet taivaankannen auki valtavilla kynsillä vastasyntyneen päivän tieltä. Niiden jättämät arvet saivat taivaan näyttämään siltä kuin pilvet olisivat vuotaneet verta. Sama veri heijastui harjanteelle seisahtuneiden sotilaiden kiiltävistä rintapanssareista tuhatkertaisesti, ja pilvien välistä pilkahteleva auringonvalo sai metallin välkkymään.

Keisarillisen Kishan liput lensivät kiihtyvässä tuulessa, kun seitsemän hahmoa ratsasti joukon eteen. Kaikki neljä konsulia kantoivat legiooniensa värejä, Vannuil hohtavan valkoisessa haarniskassaan, Qel, Kha’ar ja Agal tummissa. Ared näytti heidän rinnallaan pieneltä ja hennolta, mutta yhtä lailla kuninkaalliselta. Hän oli pukenut ratsastusasun ylle nahkaisen rintapanssarin, ja päällikön kuvioitu viitta liehui tuulessa raivoisasti, aivan kuin itse tuuli olisi ratsastanut hänen kanssaan. Viittaan kirjaillut kotkansiivet oli kuvattu levitettyinä.

Kukaan ei kutsunut häntä enää kutsumanimellään, sillä hän oli nyt Ared, ja Ared, päälliköiden päällikkö, kuului koko akherikansalle. Kutsumanimi oli kuulunut vain hänelle itselleen. Hän oli halunnut päälliköksi noustuaan kantaa nimeään mukanaan jossain muodossa. Kishan ja Akherimaan yhteisen armeijan edessä hänen ryhtinsä oli yhtä ruhtinaallinen kuin kenen tahansa kenraalin, eikä hänen mielessään ollut sijaa pelolle. Hän ei kantanut asetta – hänen ei tarvinnut –, sillä aavikon henki kulki hänen kanssaan.

Konsulit tekivät tilaa, kun Ren’i ohjasti Vasaman etulinjaan. Kultaiset syreenikuviot värittivät hänen rintapanssariaan ja olkasuojiaan. Hänen rinnallaan kapteeni Hamr kantoi kunniakaartin hopeista haarniskaa. Hän kohotti lipputankoa, jossa Rautanyrkin vaakuna liehui keisarillisen vaakunan tilalla, ja Ren’i näki aamuauringon kuultavan kankaan läpi.

Liqariarmeija oli levittäytynyt taisteluvalmiuteen koko niemen pituudelta alapuoliselle tasangolle. Heidän päälukunsa oli pienentynyt edellisen päivän menetysten ansiosta; he näyttivät pieniltä, hämäävän etäisiltä ja mitättömiltä. Sotilaspiirien lukemattomat keltamustat liput liehuivat sotilasmassan takana, niin kaukana, että niitä hädin tuskin erotti.

Sotatorven pitkä, kumiseva ääni kajahti ilmoille ja liqarit lähtivät liikkeelle, jalkaväki ensin, tappavin nuolin sonnistautuneet ratsujoukot niiden takana. Torven ääni tuntui jatkuvan jatkumistaan, ja kun soittaja lopulta lopetti, ääni kajahteli kaikuina mäistä ja kumpareista kuin jonkin valtavan pedon karjaisu. Lähelle liqarileirin laitamia jäi liikkumaton joukko ratsukoita keltamustaraidallisten telttojen luokse, eikä Ren’in tarvinnut lähettää tunnustelevaa ajatusta matkaa tietääkseen, että Meiqäl kenraaleineen odotti hetkeään.

Suuren yhtenäisen massan sijaan liikkuvat liqarisotilaat jakaantuivat lähestyessään pienempiin sotajoukkoihin koko tasangon alalta. Kilvet välkkyivät auringossa, kun jalkaväki ryhmittäytyi muodostelmiin kapteenien antaessa komentojaan.

”He yrittävät hajauttaa meidät ympäri taistelukenttää iskemällä monesta suunnasta yhtä aikaa,” Hamr sanoi tutkaillessaan heitä, silmät sirrillä aamuauringon valossa. ”Yrittävät todennäköisesti estää meitä pääsemästä toistemme avuksi pitämällä armeijamme eri osat kiireisinä kaukana toisistaan.”

”No, se saattaa jopa toimia meidän eduksemme,” Ared sanoi. Hän naurahti, ja äkillinen poikamainen hymy kirkasti hänen kasvojaan.

”Olemmeko valmiit?” Kha’ar kysyi. Hän pyöritteli peistä terveellä kädellään malttamattomasti, ohjat satulanupin ympärille sidottuina.

Ren’i nyökkäsi ja kääntyi Aredin puoleen. ”Ole hyvä, Ared.”

Tällä kertaa, kun Ared avasi suunsa ja akherilaulun ensimmäiset tavut kohosivat ilmaan, he olivat valmiina. Ren’i joutui silti pidättelemään Vasamaa orin heitellessä päätään levottomasti. Laulu kohosi maaperästä ja sai sen lähes vavahtelemaan; se heijastui myrskytuulesta, joka oli piessyt aavikkoa viikkokaupalla ja sai sen yltymään entisestään. He kaikki tunsivat kuinka päälliköiden päällikön ääni heitti tuuleen sanat, joita maaperä ei ollut kuullut lausuttavan vuosituhansiin, ja herätti unestaan jotain sellaista, mikä oli ollut siellä aikojen alusta saakka.

Liqarien kulku hidastui, muttei pysähtynyt täysin. Ren’i kuuli huudahduksia, kun myrskylukemiin kiihtynyt tuuli ryöpytti hiekkaa kymmenien metrien korkeuteen ja tummensi taivaan. Nousevan myrskyn raivo sai liqarihevoset vauhkoiksi ja ratsastajat saivat pidellä niitä kaikin voimin estääkseen niitä rikkomasta muodostelmaa.

Ensimmäisen säkeistön jälkeen monet akhereista liittyivät lauluun, voimistaen päällikönsä äänen tuhansien äänten kuoroksi. Laulu ei ollut kaunis; siinä oli petolinnun kuolemaa uhmaavaa uhoa, ja aikaakin vanhemman maailman ylimaallista tietoisuutta. Kuut olivat nousseet ja laskeneet lukemattomia kertoja, maanpinnan muodot muuttuneet ja tuulet ajaneet metsät kauas pohjoiseen, mutta maa muisti. Se muisti lapsensa, ja he muistivat sen. Tuuli vihmoi viittoja ja riepotti jokaista harjanteen laelle kerääntynyttä sotilasta vastauksena kutsuun, jonka vain harva heistä ymmärsi.

Haukasta tuntui, että tuuli kantoi mukanaan muinaisen laulun säkeitä vielä senkin jälkeen, kun Ared oli hiljennyt. Hän oli nähnyt satoja hiekkamyrskyjä ja sadekauden rajuilmoja elämänsä aikana, ja tiesi vaistomaisesti, että se, mitä oli tulossa, vetäisi helposti vertoja niistä pahimmille.

”Ylhäisyys!” Agalin oli pakko huutaa, jotta hänen äänensä kantoi toisten korviin. Hän piteli hermostuneen ratsunsa ohjia kaksin käsin. ”Meidän on parasta aloittaa ennen kuin myrsky kiihtyy entisestään.”

Vannuil läimäytti silmikkonsa alas ja veti miekan huotrastaan metallisen helinän säestämänä. Hänen vierellään Qel kosketti kurkkuaan ja huusi, ”viides legioona, valmiuteen! Tänään koko Kishan kunnia ratsastaa kanssanne!”

Ared vaihtoi katseen Ren’in kanssa. Sanoja ei tarvittu. Ren’i tiesi ystävänsä ilmeestä, mitä tämä ajatteli. Hän oli ylipäällikkö: oli hänen tehtävänsä seistä armeijan edessä ja valaa heihin rohkeutta. Ren’i otti lippunsa Hamrilta, kiepautti Vasaman ympäri, ja loi katseensa taakseen kokoontuneeseen sotajoukkoon, täysiverisiin, puoliverisiin, akhereihin, kuolevaisiin ja kuolemattomiin, lukemattomiin kasvoihin, joilta kaikilta paistoi yhteinen päättäväisyys syntyperästä riippumatta.

Hän kurkotti hetken palossa kohti ashayta ja vapautti sen. Hän oli vuosikaudet antanut Hamrin tai jonkun muun tehdä sen puolestaan, mutta Ren’i halusi ponnistuksen olevan täysin omansa, kuten sanojenkin. Kun hän puhui, hänen äänensä kantoi kirkkaana tuulen ja hevosten korskunnan yli.

”Näen joukossanne kasvoja, jotka ovat erilaisia kuin omani. Puoliverisiä, akherikansaa, kuolevaisia, joiden paikan ei kuuluisi olla Kishan ja Liqarian välissä, keskellä sotaa, jonka ei kuuluisi koskettaa teitä lainkaan. Silti te seisotte täällä edessäni valmiina taisteluun keisarillisen huoneen rinnalla, yhtä rohkeina kuin kuka tahansa täysiverinen. Mutta tämä taistelu ei ole keisarinnan taistelu, eikä se ole yksin Kishan. Se on taistelu kodeistamme, rakkaistamme, elämistämme – kaikesta siitä, mikä meille ja teille on kaikkein tärkeintä. Kun kohotatte aseenne, haluan, että teette sen kaiken sen nimeen, mitä rakastatte – kaiken sen eteen, mikä on suojelemisen arvoista. Tänään veri on vuotava – olkoot se vihollisen, eikä meidän!” Hänen hiuksensa liehuivat tuulessa yhtä punaisina kuin noussut aurinko, ja puuskat saivat lipun värisemään. ”Te ette marssi sotaan yksin, sillä minä marssin rinnallanne tasavertaisena. Unohtakaa kruunu ja valtaistuin, unohtakaa verilinjat ja tittelit! Teidän edessänne minä olen Ren’i Oereinpoika, ja kysyn poltetun maan kansalta: kuljetteko kanssani?”

Yhden ainoan, viivähtävän sydämenlyönnin ajan Ren’i ehti kuvitella, ettei vastausta tulisi. Ääni oli korviahuumaava akherien hakatessa kilpiään miekoin ja seipäin vastaukseksi, rytmi kumea kuin rummun lyönnit, ja vain hetkeä myöhemmin muut liittyivät joukkoon. Vannuil oli varustanut akherit kishalaisella teräksellä, osa ottaen paikkansa jalkaväen joukossa, osa ratsastaen edellispäivän rynnäkössä kaatuneiden sotilaiden hevosilla. Jotkut kantoivat miekkaa, osa jousia, jotkut molempia. Ainoillakaan kasvoilla ei näkynyt pelkoa.

Huudon seasta erottui yksi nimi, yksi sana. Edes metallin kalke ei saanut sitä hukkumaan alleen.

”Rautanyrkki! Rautanyrkki!”

Sotilaat huusivat hänen nimeään jalkojen tömistelyn tahtiin. Ren’i heitti lipun takaisin kapteenille, joka nappasi sen ilmasta tottuneesti, puki kypärän päähänsä, veti miekan huotrastaan, ja huusi keuhkojensa pohjasta, ”tänään itse myrskytuuli ratsastaa kanssamme, etelän ja pohjoisen lapset! Seuratkaa minua!”

Hän vilkaisi vielä viimeisen kerran olkansa yli iskiessään kantapäänsä Vasaman kupeisiin, silmät vaistomaisesti hakien Haukkaa kasvomerestä, vaikka tiesi sen olevan turhaa. Suuri ori ponnahti laukkaan kuin irralleen laukaistu nuoli ja Ren’i löysäsi ohjia heidän syöksyessään harjannetta alaspäin suoraan tuuleen hiekan vihmoessa kasvoja vasten.

---

Se oli luonnotonta. Oli kuin sen kirotun autiomaan sää olisi kääntynyt heitä vastaan, eikä Meiqäl olisi uskonut sitä, ellei olisi nähnyt sitä omin silmin. Tuulen ryöpyttämä hiekka teki heidän jousiampujiensa työn mahdottomaksi. Se tuntui puhaltavan aina heitä vastaan, kuin tahallisesti puhaltaen heidän nuolensa sivuun, ja akherit pudottivat heitä omilla nuolillaan aina, kun hiekkapilvet hajaantuivat hetkeksikin.

Akherit. Edes akheripäällikön läsnäolo neuvotteluissa ei ollut saanut häntä uskomaan, että he todella osallistuisivat taisteluihin, mutta Meiqälin oli nyt pakko hyväksyä se, mitä tiedustelijat olivat kertoneet hänelle kuluneiden päivien aikana. Hänen jalkojensa juureen laskettu ruumis puhui selvää kieltään. Kishalaisen kypärän alta paljastuivat pyöreät korvat, ja vyöltä roikkui kishalaisen yksikätisen miekan huotra. Sotilaan puolityhjä nuoliviini, joka makasi tämän vieressä jousen kanssa, oli akheritekoa.

Liqarinuoli oli uponnut sotilaan rintapanssariin ja jättänyt ohuen verivanan kiiltävään metalliin. Meiqäl ei saanut ajatuksesta mitään tyydytystä. Vielä henkitoreissaankin akherin oli onnistunut jännittää jousensa. Häntä ampunut liqarijousimies oli iskeytynyt maahan yhtä aikaa uhrinsa kanssa. Molemmat olivat yhtä kuolleita, kun ruumiit löydettiin. Myrkky oli värjännyt akherin huulia tahraavan veren lähes sinertäväksi.

”Marsalkka Meiqäl,” kenraali Toraveishi sanoi, vetäen hänet ajatuksistaan takaisin maan pinnalle.

Meiqäl käänsi huomionsa takaisin tiedustelijaan, joka piteli puuskuttavan hevosensa ohjia säikähtänyt ilme kasvoillaan.

”Mitä sanoitte?” Meiqäl kysyi äänellä, joka ei sietänyt viivästyksiä eikä potaskaa. Tiedustelija tuijotti visusti kengänkärkiään, hiki valuen pitkin kasvojaan. ”Älkää vain seiskö siinä, vaan kakistakaa asianne ulos!”

Tiedustelija nielaisi. ”Marsalkka,” hän sanoi ääni väristen. ”Aikaisemmat tiedonannot pitävät paikkansa. Kishalaisten leiri on tyhjä, lukuun ottamatta sairastelttoja.”

”Tyhjä?”

Hän nielaisi uudestaan. ”Reserviä ei ole. He ovat tuoneet koko mahtinsa kentälle tänään.”

”Tiedän mitä ’tyhjä’ tarkoittaa, idiootti,” Meiqäl kivahti. ”Entä Kishan kruununprinssi? Missä hän on?”

”K-kentällä, teidän armonne. Hän osallistuu taisteluun muun armeijan mukana,” tiedustelija änkytti.

Meiqäl vaihtoi synkän katseen Toraveishin kanssa.

’He aikovat viimeistellä tämän niin pian kuin mahdollista.’ Meiqäl kuuli kenraalin äänen mielessään. ’Jos he asettavat kruununprinssin hengen tällä tavoin alttiiksi, heidän täytyy olla käymässä epätoivoisiksi.’

’Tai sitten he eivät usko voivansa hävitä.’

”He suunnittelevat jotain,” Toraveishi mutisi ääneen. ”Tämä ei ole taivashimagiaa. Tällaiseen ei ole kyennyt kukaan kymmeneen aikakauteen!”

Heidän keskustelunsa keskeytyi, kun toinen tiedustelija hevosen selässä karautti paikalle henkeään haukkoen. Hän ei ollut edes ehtinyt laskeutua hevosen selästä huohottaessaan, ”kenraali Kaerash on kaatunut! Neljäs sotilaspiiri on romahtamaisillaan!”

”Että mitä?” Meiqälin ääni iski tulta ja tulikiveä, ja molemmat tiedustelijat vetäytyivät automaattisesti kauemmaksi. ”Miten se tapahtui?”

”Se-se oli Vannuil!” Tiedustelija hätkähti nähdessään kuinka Meiqälin ilme vääristyi entisestään. ”Hän toi sotilaansa neljännen sotilaspiirin rivien halki ja haastoi Kaerashin kaksintaisteluun. Se oli kauheaa katsottavaa. Taistelu tuskin ehti edes alkaa. V-vannuil iski häntä kahdesti ja katkaisi hänen kaulansa!”

”Vannuil,” Meiqäl sähähti yhteenpurtujen hampaiden välistä. ”Vannuil! Olisi pitänyt arvata!”

”Teidän armonne, neljännen sotilaspiirin kapteenit ottivat komennon Kaerashin jälkeen,” tiedustelija jatkoi epävarmasti. ”He yrittävät kaataa Vannuilin—”

”Ei! Kiellän sen ehdottomasti!” Meiqäl karjaisi, ja kenraali Toraveishi otti muiden mukana pari askelta kauemmas marsalkasta. ”Vannuil on minun – ymmärrättekö, minun!” Hän osoitti hevosen selässä istuvaa tiedustelijaa sormellaan ja jatkoi, ”selvittäkää, mikä neljännen sotilaspiirin tilanne on, paljonko heitä on jäljellä, ketkä kapteenit ovat vastuussa. Ilmoittakaa heille, että Vannuil on jätettävä minulle! He saavat vetäytyä välittömästi!”

”Kyllä, marsalkka!” Tiedustelijan hevonen loikkasi laukkaan melkein ennen kuin sotilaan kantapäät olivat koskeneet sen kylkiä.

”Ja te,” Meiqäl tokaisi ja käänsi sitten huomionsa takaisin toiseen tiedustelijaan. ”Mitä vielä toljotatte siinä? Takaisin hevosen selkään ja heti! Etsitte käsiinne viidennen sotilaspiirin kenraali Nyveneishin ja ilmoitatte, että hänen on yhdistettävä rivinsä neljännen piirin kanssa ensitilassa. Vauhtia!”

Tiedustelijan onnistui änkyttää jotakin epäselvää vastaukseksi kavutessaan takaisin satulaan, mutta Meiqäl ei kuunnellut enää. Hän puristi miekkansa kahvaa rystyset valkoisina, tuijottaen hiekan ja pölyn sumentamaa taistelukenttää kuin yrittäen tahdonvoimalla pakottaa tuulen asettumaan.

”Kutsukaa avustajani, Toraveishi,” hän sanoi hetken kuluttua. ”He saavat auttaa minut haarniskaan. Minulla on muodollinen tapaaminen, enkä soisi myöhästyväni siitä.”

”Teidän armonne?”

Meiqäl hymyili itsekseen, mutta hymy ei ulottunut hänen kalmankylmiin silmiinsä asti. ”Jos hänen ylhäisyytensä ei tule etsimään minua itse, minun on huolehdittava asiasta. Haluan nähdä hänen kasvonsa, kun kukistan hänen vahvimman konsulinsa omakätisesti. Vien molemmat mukanani Liqariaan. Prinssin ruumis saa seistä seipään nokassa Kansain aukiolla yhdessä Vannuilin kanssa.”

Toraveishi epäröi. ”Onko teidän viisasta asettaa itsenne vaaraan, marsalkka? Kuka tahansa kenraali voisi—”

”He saivat jo mahdollisuutensa, Toraveishi. Toista ei tule!”

”Kai te muistatte mitkä seuraamukset ovat, jos epäonnistutte?” Kenraali madalsi ääntään, kun he kulkivat kohti marsalkan henkilökohtaista telttaa, jonka oviaukkoa peitti Liqarian keltamusta lippu kuudennen piirin vaakunoineen: kuusi puuta kahdessa rivissä ja niiden taustalla kaksi vaakasuuntaista miekkaa, jotka osoittivat vastapäisiin suuntiin. Meiqäl astui sisään kenraali perässään.

”Sotilasneuvosto teki tahtonsa hyvin selväksi. En ole unohtanut.” Meiqäl avasi paksun samettiviittansa kiinnikkeet ja ojensi sen kenraalille. ”En pelkää kuolemaa. En omaani, enkä jonkun toisen.”

Kenraali hymyili kalseasti. ”No, teillä on aikaa saada prinssi pelkäämään. Ehditte työstää asiaa matkalla sotilasneuvoston eteen.”

”Minulla on muutamia jännittäviä ideoita, joista keskustelisin hänen kanssaan mielelläni – pitkään ja perusteellisesti.” Meiqäl napsautti sormiaan. ”Vauhtia. Ei anneta hänen odottaa.”

---

Veren haju leijui ilmassa niin paksuna, että se väänsi Haukan vatsaa. Akherin hajuaisti oli tarkka, monta kertaa tarkempi kuin demoneilla, mutta riistan veren haju ei ollut koskaan näin ylivoimainen, että se uhkasi peittää kaiken muun alleen. Kaatuneita ja haavoittuneita oli kaikkialla. Heidän puoleensa ei ehtinyt kääntymään, jos mieli säilyä itse hengissä.

Kuolema oli kaikille eläväisille samanlainen, mutta kaikki se riista, jonka hän oli koskaan kaatanut, oli hyödynnetty kynsiä ja sarvia myöten. Se oli tuntunut selviytymistaistelulta, hitaalta, loputtomalta kamppailulta aavikon hiuduttavaa voimaa vastaan, yksi nuoli, yksi kaato kerrallaan. Tämä oli vain teurastusta, järjetöntä teurastusta, mutta pakoreittiä ei ollut. Hän työnsi ajatuksen tuikeasti sivuun nostaessaan miekkansa liqarisotilaan iskua vastaan.

Sotilaan olkasuojia koristi neljä pystysuoraa viivaa, samat kuin kaatuneen kenraalin haarniskaa. Kenraalinsa menetys oli romahduttanut sotilaiden moraalin, kuten Vannuil oli odottanutkin. Akherivapaaehtoiset olivat seuranneet häntä suoraan neljännen sotilaspiirin ytimeen ja eristäneet ensimmäisestä nuolikuurosta selvinneet muusta liqariarmeijasta. Haukka erotti toisinaan vilauksen viidennen sotilaspiirin viiristä kaukana horisontissa, kun riehuva tuuli onnistui hetkeksi puhaltamaan hiekkapilvet hajalle. Punaisten lippujen muuri kertoi, että Qel ja Kha’ar joukkoineen olivat katkaisseet niiltä tien. Haukka näki vastustajansa silmistä, että tämä tiesi saman kuin hänkin. Neljäs sotilaspiiri oli tuomittu. Apua ei ollut tulossa.

Kuumaa verta purskahti Haukan kasvoille, kun miekanterä törrötti yhtäkkiä liqarisotilaan rinnasta. Tämä lyyhistyi, ase kädestään kirvoten, ja toinen akherisotilas veti miekkansa irti tämän ruumiista. Haukka tunnisti naisen tomun tuhrimat kasvot melkein heti.

”Kiitos,” hän sanoi.

Kuukivi virnisti. Kishalaismiekan sijaan tämä kantoi pitkää, omvarilaista pistomiekkaa, jonka läpikuultava terä oli värjäytynyt verestä punaiseksi. Kvartsi hehkui kelmeässä päivänvalossa kuin kristallin läpi heijastuva prisma.

”Konsuli Vannuil!”

Pitkä, haarniskoitu hahmo kimoruunan selässä karautti täyttä laukkaa harvenevien liqaririvien välistä. Satulan takana keikkuva jousiampuja piteli sotilaasta molemmin käsin kiinni, kun tämä pysäytti ratsunsa Vannuilin viereen. Sotilas kumarsi niin syvään kuin haarniska antoi myöten.

”Parillani on kerrottavaa, joka teidän lienee syytä kuulla,” hän sanoi.

”Osaan puhua itsekin,” akheri hänen takanaan keskeytti. Haukan teki mieli hymyillä. Se oli Sinilehti. ”Liqarileirissä näkyy liikettä. Joku isokenkäinen on tulossa, mukanaan sotilassaattue. Lipuissa on sotilaspiirien merkkien sijaan kuusi tähteä.”

Vannuil nosti kypäränsä silmikon. ”Sahalaitainen, neliskanttinen lippu?”

”Se sama,” Sinilehti vahvisti.

Vannuilin huulet venyivät kapeaan hymyyn. ”Marsalkka Meiqäl on siis viimein tulossa.” Hän nyökkäsi kaksikolle ja laski silmikkonsa uudestaan. ”Heidän tuloaan ei saa estää. Pitäkää huoli, että marsalkka saattueineen pääsee häiriöittä perille.”

”Mutta konsuli Vannuil,” haarniskapukuinen demonisotilas protestoi, kuulostaen yhtä tyrmistyneeltä kuin Sinilehtikin.

”Tehkää vain kuten sanon,” Vannuil tokaisi. ”Aikaa ei ole hukattavaksi.”

Hän sulki silmänsä, etsi tuhansien ashayn voimasta hehkuvan sielun joukosta Qelin, ja lähetti äänettömän ajatuksensa matkaan tätä kohti. ’Hoitelen Meiqälin itse. Pitäkää hänen ylhäisyytensä kiireisenä.’

’Hän tuskin pitää siitä, kun saa tietää.’

’Ei hänen tarvitsekaan pitää, kunhan pysyy hengissä.’

Hän pystyi kuvittelemaan mielessään Qelin ilmeen, kun tämä pyöräytti silmiään. ’Älkää tapattako itseänne, Vannuil.’

Vannuil hymyili itsekseen, muttei vastannut.

---

Neljäs sotilaspiiri oli tuhottu, ja viidennen sotilaspiirin jäljellä olevat joukot kärvistelivät kuolontuskissaan. Ne olivat puristuneet mottiin Qelin ja Kha’arin väliin, täydellisen eristyksiin muusta liqariarmeijasta, vailla ulospääsyä tai vahvistuksia. Kha’ar survaisi peitsensä suoraan liqarikenraalin kypärästä läpi yhdellä mahtavalla liikkeellä ja kenraali luisui kolinan saattelemana teutaroivan ratsunsa jalkoihin. Kha’ar kannusti hevosensa raviin ja nykäisi peitsen irti ruumiista ratsastaessaan sen yli.

Qel ilmestyi pölypilvestä miekka yhdessä kädessä ja ohjat toisessa. Vaikka miekan terä oli kuivuvan veren peitossa, toisen konsulin haarniska oli hiekkaa ja tomua lukuun ottamatta lähes puhdas. Tatuoinnit näyttivät valkohehkuisilta hänen tummaa ihoaan vasten. He olivat olleet sotilastovereita jo toista vuosituhatta ja kivunneet armeijan arvoasteikon halki lähes samaan tahtiin, mutta Kha’ar ei vieläkään ymmärtänyt, miten Qelin onnistui pitämään itsensä moitteettoman siistinä keskellä avointa sotaa. Hän ei näyttänyt edes hikoilevan, vaikka autiomaan auringon paahde tuntui armottomalta hiekkamyrskyn nostamista pilvistä huolimatta. Se ärsytti jostain syystä valtavasti Kha’aria.

”Kha’ar,” Qel huusi ratsastaessaan hänen luokseen. Oli hän sentään hengästynyt, Kha’ar huomasi jokseenkin tyytyväisenä. ”Agal pyytää vahvistuksia. Ensimmäisen piirin joukot ovat puskeneet hänen legioonansa erilleen ja kohti kuudennen ja toisen piirin armeijoita.”

”Samapa tuo,” Kha’ar tuumasi. ”Olemme melkein valmiita täällä.”

He jättivät tuhannen sotilaan joukon viimeistelemään työn, ja kokosivat sitten loput sotilaansa yhteen. Ei mennyt edes puolta tuntia, kun he jo karauttivat pölyisen tasangon halki kohti pohjoista toiset tuhat sotilasta ja lukuisia akheripataljoonia kintereillään. Myrsky teki jopa hevosten kulkemisesta vaikeaa. Ne saivat laukata täysin voimin vasten ulvovaa tuulta, ja vaikka ne olivat koulutettuja sotaratsuja kaikki, jopa ne säikkyivät ajoittaisia oksia ja irtotavaroita, jotka tuuli kiskoi mukaansa.

Kha’ar sai siristää silmiään nähdäkseen hevosen korvia pidemmälle. Meril-Anin värikkäät liput hädin tuskin erottuivat hiekkapyörteiden takaa.

Hän tunsi jo kaukaa kuinka ryhmä sotilaita lähestyi taistelukenttää idästä, vaikkei kyennyt erottamaan heitä silmin. Hän vilkaisi vierellään ratsastavaa Qeliä ja sanoi, ”marsalkka on tosiaan liikekannalla.”

”Mietinkin, että mikä häntä pidätteli.”

”Liqarileiri on kahden virstan päässä. Se on pitkä matka ratsastaa vastatuuleen vihollisnuolia vältellen.” Hiekka rahisi hampaissa hänen puhuessaan. Sitä hän vihasi etelässä kaikkein eniten – hiekkaa. Hän ei uskonut saavansa aavikon makua pois suustaan viikkoihin. ”Toivottavasti Vannuil tietää mitä tekee.”

Qel naurahti huvittuneesti. ”Oletko sinä huolissasi? Vannuilista?” Kyllä hän tosiaan nauroi. Qel näytti harvoin tunteita kasvoillaan, etenkään silloin, kun Kha’ar tosiaan yritti saada jotain reaktiota irti hänestä, ja nyt pannahinen nauroi hänen kustannuksellaan. ”Älä vain anna hänen kuulla tuota tai saat vielä selkääsi. Hän vihaa hössöttämistä yli kaiken.”

”Meiqäl on vakavasti otettava vastustaja,” Kha’ar huomautti purevasti. ”Voisin lyödä pääni pantiksi, että hänellä on jokin ketunhäntä kainalossa.”

Qel vakavoitui. ”Tiedän. Siksi Vannuil saa hoidella hänet. Emme voi päästää marsalkkaa kruununprinssin lähettyville.”

Kha’ar huokaisi, muttei sanonut enempää.

---