Hol Saro, 26. ensikuuta 3046

Koristeruukku kuivakukkineen oli lattialla palasina. Se ei ollut ainoa esine; puinen tiaram-pelilaatikko oli haljennut iskeydyttyään voimalla kivilattiaa vasten, ja siellä täällä lojui jäänteitä posliiniesineistä, astioista, rikki revityistä vaatteista. Jopa kirjoituspöydän yläpuolella roikkuva seinäryijy oli raastettu irti seinästä.

Takaoveen koputettiin taas, entistäkin kiihkeämmin. Ruanin äänessä oli lähes hysteerinen nuotti, kun hän kutsui Ren’iä luultavasti jo sadatta kertaa. ”Teidän ylhäisyytenne! Olkaa kiltti ja avatkaa!”

Ren’i ei edes kuullut häntä. Hän seisoi keskellä lattiaa täydellisen tuhon keskiössä, veri käsivartta pitkin valuen. Hän hädin tuskin tunsi sitä; hän ei ollut tuntenut sitäkään, kun pirstoutunut peili oli lennättänyt sirpaleita ympäri huonetta ja viiltänyt ihoa. Oven takana Ruan puhkesi itkuun, kun Ren’i kaappasi piirongin päältä ainoan ehjän maljakon ja viskasi sen täydellä voimalla ikkunaa vasten, särkien molemmat.

Takaovi oli säpissä, kuten kruununprinssin henkilökohtaiseen huoneistoon johtava etuovikin. Hän ei ollut laskenut ketään makuuhuoneeseensa yli viikkoon, ei edes Vasaqinia, joka oli tullut henkilökohtaisesti noutamaan häntä, kun Ren’i ei ollut suostunut tapaamaan keisarinnaa tai edes ottamaan vastaan tämän kutsuja palaveriin.

”Suostua” ei kenties ollut oikea sana kuvaamaan tapahtunutta. Hän ei yksinkertaisesti avannut ovea kellekään, eikä vastannut Ellerramin lähettämiin viesteihin. Raivossa, joka hänet oli vallannut, oli vain yksi hyvä puoli: hän oli vihdoin oppinut sulkemaan mielensä tunkeilijoilta ja estämään heitä puhumasta hänelle ashayn kautta. Sen paremmin Ellerram kuin kukaan muukaan ei pystynyt saamaan hänen mieleensä yhteyttä, ellei hän itse sallinut sitä, eikä hänellä ollut mitään sanottavaa kellekään.

Ren’i kääntyi kirjahyllyä kohti ja tempaisi ensimmäisen löytämänsä kirjan käsiinsä. Hän oli jo nostanut kätensä heittääkseen sen huoneen halki, kun hänen silmänsä osuivat tuttuun, kultakirjaimin painettuun nimeen, ja hän jähmettyi paikoilleen. Se oli hänen vanha, nukkavieru kappaleensa alkuperäisestä Karasin tarun ensimmäisestä osasta, siitä samasta, jonka hän oli nähnyt Haukan metsästysmökin hyllyssä monta kuunkiertoa sitten.

Hän tärisi kauttaaltaan valahtaessaan polvilleen lattialle, kirja rintaansa vasten puristettuna. Hän oli kuvitellut itkeneensä itsensä jo turtumuksen partaalle, mutta kyyneleet valuivat solkenaan hänen kasvojaan pitkin jälleen kerran, repien auki haavoja, jotka eivät olleet lähelläkään umpeutumista.

”Ylhäisyys, pyydän,” Ruan aneli, kun huoneeseen laskeutunutta hiljaisuutta oli jatkunut jo monta minuuttia. Sen rikkoi ainoastaan Ren’in nyyhkytys; hän itki kuin haavoittunut eläin, koko vartalo kauttaaltaan täristen, ja äänet, jotka hänen kurkustaan karkasivat, olivat enemmän vaikerrusta kuin itkua. ”Ylhäisyys!”

Ren’i sävähti kuin lyötynä kuullessaan paniikin Ruanin äänessä, havahtuen tämän läsnäoloon ensikertaa päiviin. Kuinka kauan tämä oli ollut oven takana kuuntelemassa, sitä Ren’i ei tiennyt.

”Mene pois,” Ren’i vastasi. Hän kuulosti väsyneeltä jopa omiin korviinsa. ”Ole kiltti.”

Hän ei jaksanut nousta ylös estääkseen Ruania. Hän tunsi tämän kokoavan ashaynsa, ja hetkeä myöhemmin takaoven lukko naksahti auki. Kymmenen sydämenlyönnin ajan Ruan odotti oven takana, että Ren’i reagoisi jotenkin, mutta mitään ei tapahtunut. Ovi aukesi äänettömästi.

”Kaikkien kahdeksan jumalan nimeen,” Ruan henkäisi astuessaan huoneeseen luvatta. Ren’i istui lasinsirpaleiden keskellä likaisissa vaatteissa tuulen puhaltaessa lunta ja kylmää ilmaa rikkinäisestä ikkunasta. Hänen silmiensä yli kulkeva punainen viiva oli valunut ja jättänyt punertavia kyyneljuovia pitkin hänen poskiaan; puolipitkät hiukset olivat rasvaiset ja takkuiset.

Ren’i nosti katseensa vaivalloisesti. Pää tuntui moninkertaisesti painavammalta ja väsymys teki ajatuksista oudon sumeita.

”Ruan?” hänen onnistui sanoa.

”Olen tässä, ylhäisyys.” Ruan asteli varovaisesti sirpaleiden yli. ”Olette loukanneet itsenne.”

Ren’i katsahti alas. Paljasta vasenta käsivartta pitkin valui tumma verivana, joka oli tahrinut hänen housunsa. Hän tuli vasta silloin tietoiseksi siitä, että rikkinäinen posliini painoi polvia vasten kankaan läpi ja repi ihoa rikki jokaisella liikahduksella.

Ruan kävi polvilleen hänen eteensä, mikä sai Ren’in hätkähtämään. Hän kurkotti vaistomaisesti tätä kohti ja onnistui pysäyttämään itsensä vasta viime hetkellä, vetäen kätensä takaisin ennen kuin kosketti tätä.

”Älä,” Ren’i kiirehti sanomaan. ”Satutat vielä itsesi.”

Ruanin silmissä oli surumielinen katse, eikä hän yrittänyt hymyillä. ”Ylhäisyys. Tiedän, että olette kokeneet kovia, mutta ette voi jatkaa tällä tavalla. Ette ole syöneet mitään päiväkausiin.” Ren’i tuijotti häntä sanomatta sanaakaan. Ruan huokaisi. ”Kuulin kapteeniltanne mitä tapahtui. Ymmärrän surunne, mutta vahingoitatte vain itseänne tekemällä näin.”

Ren’i pakotti itsensä nielemään palan, joka oli noussut takaisin kurkkuun, ja tarttui ensimmäiseen selväjärkiseen ajatukseen, joka hänellä oli ollut moneen päivään. ”Missä isäni on?”

”Prinssi Oerei on diplomaattisella matkalla Karaan. Hän palaa kyllä lähipäivinä. Ilmoitan teille heti, kun hän on kotona.”

Ren’i tajusi edelleen puristavansa kirjaa sylissään. Hän irrotti otteensa ja ojensi sen Ruanille. Ruan nyökkäsi.

”Laitetaanpas tämä takaisin hyllyyn,” Ruan sanoi pehmeästi. Hän käytti samaa äänensävyä kuin silloin, kun Ren’i oli ollut kymmenvuotias ja pelännyt ukkosta niin paljon, että oli mennyt sänkynsä alle nukkumaan Oerein poissaollessa. ”Se on yksi suosikeistanne, muistatteko? En usko, että haluatte oikeasti tuhota sitä.”

Hänen suosikeistaan. Ja Haukan.

”En,” Ren’i vastasi hitaasti. ”En. En halua.”

Ruan nousi jaloilleen. Ren’in kurkkua kuristi, kun hän näki sirpaleiden jättämät veritahrat tämän polvissa, ja kiirehti nousemaan itsekin ylös. Ruan palautti kirjan paikalleen hyllyyn ja kääntyi takaisin Ren’in puoleen.

”Järjestän teille kylvyn,” Ruan sanoi. ”Katsotaan, jos saisimme haavanne puhdistettua ja sidottua.”

---

Ren’illä oli jälkikäteen hyvin vähän muistikuvia siitä, että hovilääkäri kävi katsomassa hänen haavojaan, tai siitä, että joku siivosi makuuhuoneen ja korjasi rikkoutuneen ikkunan hänen istuessaan kylpyammeessa Ruanin selvittäessä hänen hiuksiinsa muodostuneita takkuja. Hän muisti välähdyksenä samantapaisen yön Hatam-Ilen vanhimpain talossa, kun hän ja Haukka olivat selvinneet vihdoin takaisin Liqariasta, muisti kuuman veden ja sateen tasaisen ropinan ikkunaruutuja vasten, ja antoi kyynelten valua kylpyveteen yrittämättä estää niitä tulemasta.

Ruan pesi sotkuisen maalin hänen kasvoiltaan, huuhtoi saippuan hänen hiuksistaan, ja johdatti hänet takaisin huomattavasti siistimpään makuuhuoneeseen, kun hän oli pukenut puhtaan vaatekerran ylleen.

”Tatuointinne näyttäisi parantuvan hyvin,” Ruan sanoi, silmäillen uusia musteviivoja läpikuultavan hihan läpi.

Ihoa aristi edelleen. Ainoa asia, josta Ren’i oli pitänyt huolta kuluneiden päivien aikana, oli tuoreen tatuoinnin pitäminen puhtaana, eikä hän ollut varma kuinka oli onnistunut siinä.

Ren’in vatsa kurisi, ja hän tajusi olevansa niin nälkäinen, että se teki kipeää. Ruan toi hänelle tarjottimella kuumaa keittoa, tuoretta leipää, ja makeaa kaakaota, ja hän söi, vaikka lusikka tärisi kädessä.

Kun Sava ja toiset olivat saatelleet hänet huoneisiinsa, hän oli lähettänyt jonkun noutamaan hovitatuoijaa. Tämä oli tullut pian musteidensa ja tarvikelaatikkonsa kanssa ja käynyt työhön, Ren’in omassa huoneessa, eikä ollut pitänyt taukoja ennen kuin työ oli valmis. Ensitatuoinnin jälkeen se oli ollut suuritöisin tähänastisista. Ren’i oli odottanut Ruanin sanovan jotain kuvasta, siitä, että se peitti alleen Oerein tekemän Quanin liekin ja ylipäällikön kahdeksansakaraisen tähden arvomerkkeineen, ja niin tämä tekikin, kun Ren’i oli saanut kulhonsa tyhjennettyä.

”Se on todella kaunis, ylhäisyys,” Ruan sanoi. ”Valitsitteko aiheen itse?”

Ren’i tyytyi vain sanomaan, ”se oli hänen nimensä. Haukka.”

”Niin,” Ruan vastasi. ”Kuulin kapteenilta jotain sen tapaista.”

Ren’i oli ajatellut asiaa koko hirveän matkan Syrjämailta takaisin pääkaupunkiin, ja tehnyt päätöksensä. Hän oli luvannut Haukalle virallistaa heidän suhteensa kishalaisin menoin, ja sen lupauksen hän aikoi toteuttaa, vaikka se ei muuttanut mitään. Hän oli kaiverruttanut Haukan ihoonsa osaksi elämänpolkuaan; Ren’i kantaisi häntä mukanaan katkeraan loppuun asti. Yksityiskohtainen haukansiipi ulottui nyt yläselästä olkapään yli hauikseen. Se oli kaunista työtä, niin aidonnäköinen, että siipisulkien olisi voinut kuvitella liikkuvan tuulen mukana.

”Olette varmasti todella väsynyt. Teidän pitäisi nukkua vähän,” Ruan ehdotti korjatessaan astiat ja tarjottimen pois. ”Jos haluatte olla rauhassa, pidän huolen siitä, ettei teitä häiritä.”

Ajatus nukkumisesta sai umpisolmun Ren’in rintakehässä tiukentumaan entisestään. Joka kerta, kun hän ummisti silmänsä, hän näki vain toistuvia unia aavikoista ja hiekkamyrskyistä, ja heräsi polttava tunne kurkussaan. Hänen alitajuntansa näytti päättäneen kiduttaa häntä joka käänteessä, sillä unessa hän kuvitteli aina tuntevansa tunnustuksen jättämän siteen itsensä ja Haukan välillä, vetäen häntä halki öisen autiomaan. Hän ei tarttunut siihen kertaakaan, vaan seisoi paikoillaan myrskyn raivotessa ympärillään, kunnes heräsi itsekseen, tuntien itsensä entistäkin tyhjemmäksi.

Ren’i kääntyi Ruaniin päin tämän palatessa huoneeseen tyhjin käsin ja sanoi, ”ennen kuin käyn levolle, voisitko tehdä minulle palveluksen?”

Ruan hymyili vaisusti. ”Sitä vartenhan minä olen täällä, ylhäisyys. Mitä voin tehdä hyväksenne?”

Ren’i korjasi ryhtiään. ”Voisitko maalata viivan takaisin paikoilleen?”

---

Ren’i makasi täkin alla hämärässä huoneessa tunnin, silmät apposen ammollaan tyhjyyteen tuijottaen, kunnes oli varma, että Ruan oli poistunut ja häätänyt loputkin palvelijat tiehensä. Hän nousi uudestaan ylös, puki punamustan tunikan ylle koruttoman villakangasviitan, jollaista tavalliset holsarolaiset käyttivät talvisin, ja veti pitkävartiset nahkasaappaat jalkoihinsa. Hän ei vaivautunut ottamaan asetta, ei edes ensiveistä.

Anteeksi, Ruan, hän pahoitteli mielessään pujahtaessaan tyhjään käytävään ja sulkiessaan oven hiljaa takanaan.

Hälytyskellot olivat alkaneet kalkattamaan linnoituksen vartiotorneissa jälleen kerran. Hän kuuli sotilaiden raskaiden askelten töminän kulkevan huoneistonsa ohi, ja pystyi vanhasta tottumuksesta sanomaan ilman ashayn apuakin, että käytävät kuhisivat partioita.

Hän oli kuullut kellojen äänen muutaman kerran paluunsa jälkeen, ja joka kerta ne olivat vetäneet hänet armottomasti takaisin todellisuuteen. Ne vaativat säälimättä hänen huomiotaan, niin paljon kuin hän halusikin lakata olemasta osa maailmaa ja unohtaa, että hänellä oli edelleen muu elämä ilman Haukkaa odottamassa, eikä hän voisi paeta sitä loputtomasti.

Se, ettei Ellerram ollut väkivalloin pakottamalla raahauttanut Ren’iä eteensä huolehtimaan pääkaupunkia vaivaavasta sotkusta, kertoi vain yhden asian: että tämä luotti legiooniensa kykyyn hoitaa asia ilman ylipäällikön vaikutusta. Tämä ei ollut vapauttanut Ren’iä velvollisuuksistaan, eikä tämän kärsivällisyys jatkuisi loputtomiin.

Ren’i veti hupun päänsä suojaksi, nosti Quania esittävää seinäryijyä, ja nojasi koko painollaan seinää vasten. Se näytti samanlaiselta kuin muuallakin hänen huoneistossaan – tummaa, sileäksi hiottua kiveä, jossa oli siellä täällä tummia ja vaaleita juovia – mutta hän tunsi jonkin antavan periksi painonsa alla, ja seinään aukesi kapea oviaukko seinäpaneelin liukuessa syrjään. Ren’i vilkaisi vielä viimeisen kerran olkansa yli ennen kuin livahti pimeään käytävään ja työnsi paneelin takaisin paikoilleen.

Oli liian pimeää, jotta hän olisi nähnyt eteensä, mutta lattiaan oli maalattu vihreä, himmeästi hohtava viiva, joka johti poispäin hänen makuukammaristaan. Toinen, sinisenä hohtava viiva, vei kohti takahuonetta, jossa säilytettiin petivaatteita ja muita palvelusväen tarvitsemia arkisia tavaroita. Ren’i lähti seuraamaan vihreää viivaa tottuneesti, sulkien mielensä ja piilottaen samalla ashaynsa läsnäolon. Ashayn käyttäminen sai edelleen pahoinvoinnin aallon tulvahtamaan hänen ylitseen, mutta hän ei enää jaksanut kiinnittää siihen huomiota

Käytävä oli yksi niistä, joita osa palvelusväestä käytti kulkiessaan huomaamattomasti keisarillisen perheen asuntojen ja keittiöiden välillä. Ren’i tunsi niistä suurimman osan – hän oli lapsena saanut suurta huvitusta vakoillessaan Ruania ja selvittäessään miten ihmeessä tämä pääsi kulkemaan Oerein huoneissa niin sutjakasti joutumatta koskaan kulkemaan vartijoiden ohi. Ruan oli toki saanut hänet kiinni useita kertoja, eikä ollut säästellyt sanojaan sättiessään häntä, mutta se ei ollut pysäyttänyt Ren’iä. Hänelle se oli ollut leikkiä, ja kiinnijääminen oli ollut vain yksi osa jännitystä.

Hän oli luultavasti aiheuttanut Ruan paralle harmaita hiuksia kokonaisen eliniän edestä, mutta vielä aikuisenakaan hän ei ollut kepposistaan pahoillaan. Lapsena hän oli usein tuntenut olonsa yksinäiseksi ikätoverien puutteessa ja hiippaillut käytävissä viihdyttääkseen itseään, mutta täysi-ikäistyttyään Ren’i oli joutunut huomaamaan, että yksinolosta oli tullut harvinaista herkkua, ja hän oli alkanut käyttää käytäviä päästäkseen livahtamaan edes joskus omiin oloihinsa – Ruanin ja Hamrin harmiksi.

Paljon oli muuttunut niistä ajoista. Hän joutui kulkemaan ahtaimmissa paikoissa sivuttaissuunnassa, ja alaspäin viettävässä portaikossa hän oli iskeä päänsä kattoon useammin kuin vain kerran. Vain hienoiset muutokset ilmanlaadussa kertoivat, että hän lähestyi kohdettaan, ja kun hän pysähtyi kuuntelemaan toisen seinäpaneelin taakse, käytävässä oli huomattavasti kylmempää.

Hän liu’utti paneelin syrjään ja astui holvattuun käytävään, jonka isoista ikkunoista ei suodattunut lainkaan valoa. Seinillä ei roikkunut mitään, edes tauluja, ja tulisijat seisoivat kylminä ja tyhjinä polttopuista. Ren’in hengitys huurusi jääkylmässä ilmassa. Ikkunaruudut olivat melkein koko matkalta kinostuneen lumen peitossa, eikä ulkopuolella palanut edes soihtuja.

Käytävästä johti linnoituksen ulkopuolelle vain yksi ovi, eikä sitä vartioitu. Siihen ei ollut tarvetta; oven takana odotti Ghalais-Miren hautarinne, eikä yksikään tunkeutuja ollut niin hullu, että yrittäisi hyökätä palatsiin vuorten yli. Ren’i työnsi oven auki ja tunsi kuinka pakkanen salpasi raakuudellaan hengen muutamaksi hetkeksi. Katettu käytävä johti Ghalais-Miren alimmalle penkereelle, vanhimpien keisarillisten hautojen luokse. Hautapaasiin hakatut muistokirjoitukset oli kirjoitettu niin vanhalla daqaneesilla, ettei Ren’i kyennyt niitä lukemaan.

Vaikka kuura ja lumi peittivät hautakumpuja, olivat portaat tuulen ansiosta melkein lumettomat. Ren’i hytisi kiivetessään yhä ylemmäs viitan lämmöstä huolimatta. Tuuli puhalsi tauotta lisää kosteankylmää ilmaa Pohjoiselta mereltä kohti Hol Saroa, ja kosteus oli talvella vihollisista suurin. Se tunkeutui suoraan vaatekerrosten läpi luihin ja ytimiin tavalla, joka kohmetti varomattoman kulkijan minuuteissa.

Hän hengitti raskaasti noustuaan vasta muutaman penkereen ohi, muttei pysähtynyt, ei vaikka hien kostuttamat hiukset jäätyivät kivikoviksi purevassa talvi-ilmassa. Hänen odottamaansa turtumusta ei tullut, vaikka kädet punoittivat ja poskipäitä nipisteli pakkasesta. Oli kuin hänen sisällään olisi kytenyt tuli, jota talvi ei kyennyt tukahduttamaan, ja jokainen hauta, jokainen kivi, joka hänen silmiinsä osui, tuntui kohentavan tulta, ruokkivan sitä entisestään.

Jalat olivat niin maitohapoilla, että hänen oli pakko pysähtyä kiivettyään yli puoleen väliin rinnettä. Penger, jolle hän oli kiivennyt, oli aiempiin verrattuna koruton, ja sen molemmilla puolilla oli vain lumisia penkkejä, joista aukesi kesäisin huikaiseva näkymä palatsiin ja Hol Saron kaupunkiin, ainakin silloin, kun rinteillä ei leijunut usvaa. Vasemmalla puolella seisoi penkereen yksi ainoa monumentti: korkea kivipaasi, jonka toista puolta vasten nojasi Tiran, rubiinivaltaistuimen ensimmäinen keisarinna ja Quanin tytär. Paaden toisella puolella oli tämän sisarus Kish’aer, joka oli saanut nimensä nuoren keisarikunnan mukaan. Yhdessä he näyttivät kannattelevan kiveä ja siihen kaiverrettuja sanoja.

’Olkoot tämä muistoksi heitä kohtaan, jotka toisaalla Melkemin povessa lepäävät,’ Ren’i luki mielessään.

Kieli oli vanhastavaa, mikä ei ollut ihme. Muistomerkki oli kuudenneltatoista aikakaudelta. Sen juurella olisi kevään tullen tulipunaisten kukkien meri, kun jumalten lasten jalkoihin laskettaisiin kukkia muualla kaatuneiden ja muualle haudattujen muistoksi.

Kivisten hahmojen hymyilevät kasvot väänsivät veistä haavassa, ja Ren’in teki yhtäkkiä mieli huutaa ääneen. Hän potkaisi pakkasen kovettamaa istutusta, joka pilkisti juuri ja juuri lumen alta, ja sinkautti sen kaaressa lentoon.

Mitä hän oli oikein ajatellut tuodessaan Haukan tänne Kishan vallan keskukseen? Hänen kuuluisi levätä kansansa mailla, ei keisarikunnan sydämessä, sen saman keisarikunnan, joka oli ryöstänyt hänen kansaltaan kaiken – ylpeyden, itsenäisyyden, maat, kielen –, ja lopulta hänen oman elämänsä. Hänen sielunsa ei saisi ikinä lepoa täällä.

Ren’i huusi ääneen, kun häpeä ja menetys raastoivat häntä sisältä, ja vajosi polvilleen muistokiven eteen. Hän löi nyrkkinsä kuuran kirjavoittamaa kiveä vasten niin lujaa, että se teki kipeää.

Kyyneliä ei tullut, mutta ne polttivat silti silmäkulmassa. Hän hakkasi nyrkkiään kiveä vasten, kunnes rystyset olivat hajalla ja veri jätti tahroja kivenpintaan. Kädet olivat niin turrat kylmästä, että kipua hädin tuskin tunsi.

”Helvetti!” Ren’i huusi äänellä, joka kantoi luultavasti satamaan asti. ”Helvettiin Quan! Helvettiin koko kirottu keisarikunta!”

”Ren’i?”

Hän jähmettyi. Lumi narskui jonkun kenkien alla, ja kun hän kääntyi katsomaan, hän näki Oerein tulevan portaita alaspäin paksussa, valkeassa turkistakissa. Tämän posket punoittivat pakkasesta.

”Se todella olet sinä,” Oerei sanoi, ääni hengästyksestä särkyen. Hänen katseensa osui ensin punaiseen viivaan Ren’in kasvoilla ja sitten tämän vuotaviin rystysiin, ja hymy hänen kasvoillaan hyytyi. ”Mitä oikein on tapahtunut? Koska palasit takaisin?”

Ren’iltä kesti hetki löytää taas äänensä. ”Voisin kysyä samaa sinulta. Ruan sanoi, että olit Karassa.”

”Palasin vasta pari tuntia sitten. En tuntenut läsnäoloasi palatsissa.” Hän ojensi kätensä Ren’ille ja veti hänet jaloilleen. ”Olet ihan jääkylmä. Palellutat itsesi tuossa asussa.”

Ren’i ei kuunnellut. Kylmyys, jolla ei ollut mitään tekemistä sään kanssa, tuntui valuvan pitkin hänen niskaansa, ja hän kysyi matalalla äänellä, ”kuulitko… Kuulitko, mitä huusin äsken?”

Oerei epäröi, Ren’i näki sen hänen kasvoiltaan. ”Kuulin.”

Kuluneet kuukaudet olivat tehneet jotain hänelle, Ren’i ajatteli synkkänä. Oerein kasvot olivat entistäkin laihemmat, silmänaluset tummat, ja tämän hiukset oli leikattu niin lyhyiksi, että ne sai hädin tuskin poninhännälle niskasta. Pahinta oli kuitenkin levoton pilke tämän silmissä, sama, joka niissä oli ollut pari vuotta sitten Hol Saron kapinoiden aikana.

”En tarkoittanut mitä sanoin,” Ren’i kiirehti sanomaan, pelko kurkkuaan kuristaen. ”Luulin olevani yksin ja…”

”En kerro kellekään,” Oerei sanoi painokkaasti. Hän puristi edelleen Ren’in kättä omassaan. ”Yritä kuitenkin välttää tunteenpurkauksia palatsissa. Tunnelma Hol Sarossa on hyvin kireä. Tulenarka.”

Ren’i nyökkäsi vastahakoisesti. ”Olen huomannut sen. Mitä on tekeillään?”

”Jutellaan siitä myöhemmin. Olen vain iloinen, että palasit ehjänä takaisin.” Tällä kertaa Oerein onnistui hymyillä kunnolla, kun hän veti Ren’in äkkiä tiukkaan halaukseen. Kun hän päästi irti, hymy kuitenkin kuihtui uudestaan. ”Näen, että meillä on paljon puhuttavaa. Kävellään yhdessä takaisin.”

Ren’i puisteli lumet housuistaan ja lähti Oerein rinnalla kapuamaan portaita alaspäin. He olivat niin korkealla, että Ren’iä melkein huimasi, jos hän katsoi liian kauas, ja hän pakotti katseensa pysymään omissa jaloissaan.

”Olet oppinut peittämään ashaysi läsnäolon,” Oerei sanoi, kun Ren’i ei tehnyt aloitetta puhuakseen.

”Sain harjoitusta tien päällä,” Ren’i vastasi. Se ei ollut tarkalleen ottaen valhe, mutta hän tunsi silti syyllisyyden piston rinnassaan. Hän ei koskaan, koskaan valehdellut isälleen mistään, eikä ollut koskaan tuntenut halua tehdä niin.

Oerei katseli Ren’iä tutkivasti. Tämän ryhdissä oli jotain jäykkää ja suu oli puristunut kapeaksi, tiukaksi viivaksi. Silmien katse oli ahdistunut, ja hän tiesi kysymättäkin, että jokin painoi raskaana Ren’in mieltä. Hiljaisuus heidän välillään oli epäluonnollinen, vaivaantunut, ja hänestä tuntui, että Ren’i vältteli hänen katsettaan.

”Se, mitä sanoit aikaisemmin,” Oerei yritti uudestaan herätellä keskustelua. ”Onko jotain sattunut?”

Ren’i sävähti silmin nähden. ”En halua puhua siitä.”

”Ren’i, sinä olet kruununperillinen. Tiedän, että tilanne on raskas kaikille, mutta sinun asemassasi olevan perillisen on varottava sanojaan tällaisina aikoina—”

”Yritätkö vihjailla jotain?”

Oerei huokaisi väsyneesti. ”Tiedät, että tukesi – ja armeijasi tuki – on tädillesi elintärkeää. Hän luottaa sinuun.” Hän haeskeli sanojaan hetken aikaa. ”Ymmärräthän, mitä yritän sanoa? Olet aina tukenut häntä päätöksissään. Jonkun toisen suusta tuollainen puhe saatettaisiin nähdä huonossa valossa.”

Ren’i luki hänen sanojensa välistä sen, mitä tämä ei hennonut sanoa ääneen. Jos keisarinnan vastustajat kuulisivat hänen sanansa, ne otettaisiin vahvistuksena kapinallisten viestille – merkkinä siitä, että edes rubiinivaltaistuimen kruununperijä ei seissyt täysin keisarivallan takana.

”En kaipaa neuvojasi,” hän sanoi kylmästi ja lähti harppomaan portaita alas sellaista tahtia, että Oerei joutui juoksemaan pysyäkseen perässä.

”Ren’i!” Isän ääni kaikui tuulen mukana. ”Ren’i, odota! Puhu minulle!”

”Ei ole mitään puhuttavaa!”

Oerei juoksi hänet kiinni ja tarrasi kiinni hänen hihastaan. Ren’i yritti ravistaa hänet irti.

”Ren’i kiltti, rauhoitu,” Oerei pyysi. ”Mitä on tapahtunut?”

”Että mitäkö on tapahtunut?” Hänen ei ollut tarkoitus huutaa, mutta sanat karkasivat hänen kurkustaan tulikivenkatkuisina kuin itsekseen, eikä hän enää pystynyt hallitsemaan niitä. ”Olen tapattanut lukemattomia elämiä, ja minkä helvetin vuoksi? Kaksikymmentätuhatta kuollutta! Kishalaisia, puoliverisiä, akhereita, kaikki poissa minun takiani!” Hän näki Haukan käsivarsillaan, veri huuliaan tahraten. Yuraun kalvenneet kasvot nousivat hänen mieleensä pyytämättä. Kuukiven hymy oli iäksi poissa: hän oli ollut pieni ja heiveröinen kuolemassa. ”Tästäkö minun pitäisi olla ylpeä? Tämäkö on minun perintöni? Tätäkö keisarikunta minulta haluaa?”

”Ren’i—”

”Minä olen murhaaja. Murhaaja!”

”Kuuntele,” Oerei sanoi ja puristi hänen harteitaan tiukasti. ”Sinulle annettiin valtava vastuu, aivan liian suuri yhden ainoan henkilön kannettavaksi. Se ei silti tarkoita, että sinulla on henkilökohtainen vastuu jokaisesta kaatuneesta.”

”Mitä sitten?” Ren’i tunsi vapisevansa kauttaaltaan. ”Olisin yhtä hyvin voinut tappaa heidät omin käsin, ja lopputulos olisi ollut sama.”

Sanoja seurasi pitkä hiljaisuus. Lopulta Oerei huokaisi uudestaan.

”Se poika, jonka lähetin sotaan, ei tainnut koskaan tulla takaisin,” hän sanoi hiljaisella äänellä. ”Minusta tuntuu, että meidän täytyy puhua kahden kesken kenenkään kuulematta – perusteellisesti.”

”En halua sotkea sinua tähän.”

Oerei hymyili surullisesti. ”Olen isäsi, Ren’i. Mitä ikinä sinulla onkaan sydämelläsi, haluan kuulla sen.”

”Mutta…” Ren’i tunsi äänen takertuvan kurkkuunsa. ”En halua sinulle vaikeuksia. Senaatti ja keisarinna—”

”Senaatti saa painua helvettiin. Olet ainoa lapseni.” Oerei päästi viimein irti hänestä. ”Tule. Tiedän oikoreitin huoneistooni.”

Mainittu oikoreitti kulki mausoleumin kautta. Ren’i ei tiennyt miksi isällä oli avaimet hautakammioon, jonne he olivat kantaneet kaatuneiden ruumiit, mutta poispääsy hyytävästä tuulesta oli joka tapauksessa helpotus. Raskaat kiviovet aukesivat metallisen kirskahduksen saattelemana ja he astuivat käytävän hämärään. Soihdut paloivat kiinnikkeissään edelleen, vaikka puun olisi pitänyt hajota hiileksi jo aikaa sitten, ja Ren’illä oli sukkela tunne, että ne oli loitsittu palamaan ikuisesti. Palvelijoilla ei ollut pääsyä mausoleumiin muulloin kuin keisarillisten hautajaisten lähestyessä.

Oerei johti heidät ohi valtavan kammion, jossa kaatuneet odottivat kevättä suojaloitsun turvin. Hänen katseensa lepäsi yhden levottoman hetken verran arkkumeressä, mutta Ren’in helpotukseksi hän ei sanonut mitään. Hän pujotteli varovasti arkkujen välistä kohti kosteudesta kiiltävää takaseinää, ja Ren’i tunsi hänen vapauttavan ashaynsa. Jokin seinän sisällä värähti henkiin sen ansiosta, ja Ren’i tuijotti silmät hämmästyksestä selällään, kun osa seinästä liukui syrjään ja paljasti samantapaisen kapean oviaukon, jollaisesta hän itse oli kulkenut huoneistaan poistuessaan.

”Kuinka kauan tämä on ollut täällä?” Ren’i kysyi seuratessaan isäänsä uuteen käytävään. Ilma haisi ummehtuneelta ja lattiaa peitti paksu tomumatto, mutta seinillä paloi soihtuja tasaisin välimatkoin, aivan kuten hautakammioiden puolella.

”Luultavasti yhtä kauan kuin itse palatsikin.” Oerein katse muuttui sekunnin murto-osan ajaksi etäiseksi, ja Ren’i tunsi hänen ashaynsa käskevän ovimekanismia sulkeutumaan uudestaan. ”Löysin reitin isäni kuoltua. Kävimme kaikki neljä jättämässä hänelle hyvästit ennen hautajaisia.”

Ren’i muisteli entistä keisaria, jonka maalatut kasvot oli ikuistettu linnoituksen eteishalliin lukemattomien muiden hallitsijoiden seuraan. Synkkäilmeinen Verqur’ei oli tullut tunnetuksi kovista otteistaan pohjoisen asarikapinoita tukahduttaessaan. Ren’i ei ollut koskaan tavannut häntä – Verqur’ei oli kuollut vammoihinsa menestyksekkään meritaistelun jälkeen, kauan ennen kuin Ren’i oli edes syntynyt.

”Olitko käymässä isoisän haudalla?” hän kysyi.

Oerei pudisti päätään ja sanoi, ”siskoni.” Hän lähti johdattamaan heitä tottuneesti pitkin kapeaa portaikkoa. ”Musharin kuolinpäivä oli kolme päivää sitten. Olin toivonut ehtiväni takaisin ennen sitä, mutta maantiet ovat lumen peitossa täältä Karaan.”

”Et ole koskaan kertonut minulle hänestä.”

”Enkö?” Ren’i näki Oerein suupielten vetäytyvän pieneen hymyyn. ”Hän oli hiljainen ja kiltti. Samanlainen punapää kuin sinäkin, ja läheinen Ellerramin kanssa. Tiesimme kaikki, ettei Mushar halunnut valtaistuimelle, mutta isä piti tiukasti kiinni perinteistä. Mushar oli nuorimmainen ja hänestä tuli kruununperillinen, ja lopulta keisarinna isän kuoltua. Tätisi oli Musharin ylipäällikkö, muistatkos?”

”Joten kuten. On hän joskus puhunut siitä minulle.”

Oerei nyökkäsi. ”He tukivat toisiaan kaikessa. Mushar oli arka, eikä mielellään puhunut muiden edessä, joten Ellerram toimi hänen äänenään. He osasivat toimia yhdessä luontevasti jo lapsuudesta asti. Heillä oli vain pari vuotta ikäeroa, ja Mushar oli aina jumaloinut isosiskoaan.” Oerei puuskutti, kun he pääsivät vihdoin portaiden yläpäähän. ”Varo päätäsi, katto madaltuu edessäpäin.”

Ren’ikin oli hengästynyt, kun he lopulta astuivat piilotetun seinäpaneelin takaa tyhjään käytävään, jonka hän tunnisti Oerein huoneistoon kuuluvaksi. Tie oli mutkitellut ja kulkenut niin monien portaikkojen kautta, että hän oli jo tyystin kadottanut suuntavaistonsa, eikä voinut kuvitellakaan miten isän oli koskaan onnistunut painamaan reitin mieleensä eksymättä. Ehkä tämä olikin aikanaan eksynyt; hän käsitteli ashaytaan paremmin kuin Ren’i ja pystyi kutsumaan apua halutessaan.

Paksut verhot oli vedetty ikkunoiden eteen pitämään pahin kylmyys ja pimeys loitolla, ja lyhtyjen kelmeä valo sai käytävän näyttämään kolholta ja autiolta. Oli epätavallisen hiljaista. Hälytyskellojen kilkatus oli lakannut, eikä mistään kuulunut askelten ääniä, jotka olisivat kertoneet palvelijoiden olevan työn touhussa.

Ren’i seurasi isäänsä käytävän perälle kirjastohuoneeseen, jossa he olivat vierailleet monta kuunkiertoa sitten ennen kuin Ren’i oli lähtenyt armeijoineen marssille. Tämä oli selvästi ahertanut huoneen parissa: lukunurkkauksiin oli ilmestynyt pari upottavaa nojatuolia, takka oli saanut uuden, tumman tiilipaneloinnin, ja Quanin verilinjaa esittävän muraalin eteen oli tuotu pari kauniisti verhoiltua sohvaa. Niiden välissä seisoi matala teepöytä, joka oli jo kirjojen peitossa.

He molemmat jättivät kenkänsä ovensuuhun pienelle matolle. Oerei sulki oven heidän takanaan ja lähetti tunnustelevan ajatuksen matkaan.

”Hyvä,” hän mutisi itsekseen.

Lula oli kaikesta päätellen tehnyt työtä käskettyä ja huolehtinut, että loput palvelusväestä pitäisi loppuillan vapaata, sillä hänen huoneistonsa oli lähes tyhjä, lukuun ottamatta henkivartijoita, jotka seisoivat tavanomaisilla paikoillaan sisäänkäyntien ja savupiippujen lähistöllä. Hän kurkotti uudestaan kohti ashayta ja kuvitteli mielessään, että kirjastohuonetta peitti paksu täkki, joka vaimensi äänet ja kaiken sisällään olevan muusta maailmasta, ja kun hän päästi otteensa kirpoamaan, Ren’istä tuntui kummasti siltä kuin he olisivat kuplassa keskellä palatsialuetta. Oerei oli käyttänyt samaa temppua monasti hänen ollessaan pieni, kun ukkonen tai muualta palatsista kantautuvat äänet olivat pitäneet Ren’iä hereillä yön pitkinä tunteina.

Ren’i riisui viittansa, heitti sen sohvan selkänojalle ja kävi istumaan samalla, kun Oerei kumartui takan eteen. Hän sytytti valkean, ja kun liekit alkoivat viimein lämmittää huonetta, hän kömpi takaisin jaloilleen.

”Järjestän meille juotavaa,” hän sanoi. ”Ole kuin kotonasi. Tai siis, olethan sinä, mutta… No. Tiedäthän.”

”En karkaa minnekään, jos sitä murehdit.”

Oerei katosi toiseen huoneeseen, ja hetken kuluttua Ren’i erotti kiehuvan veden äänen. Hän kurkotti käsiään kohti takkaa ja tajusi vasta silloin kuinka kylmissään oli ollut. Hän vilkuili ympärilleen, nousi takaisin jaloilleen, ja löysi pian yhden monista huovista, joita Oereilla oli tapana viljellä ympäri huoneitaan. Ren’i veti huovan ympärilleen ja istuutui takaisin tulen ääreen.

Kun Oerei palasi takaisin, hänellä oli tarjotin astioineen mukanaan. Posliinipannusta nousi höyryä, ja Ren’i tunsi kaakaon tutun, makean tuoksun täyttävän nenänsä. Oerei asetti tarjottimen pöydälle ja istuutui Ren’in viereen.

”Anteeksi,” hän pahoitteli nähdessään huovan, johon Ren’in oli kääriytynyt. ”En tajunnut kysyä, että tarvitsetko jotain. Voin tuoda sinulle villasukat, jos jalkojasi palelee.”

Ren’i pudisti päätään. Oli vaikeaa katsoa isää silmiin aiemman tunteenpurkauksen jälkeen, ja hän huomasi tuijottavansa mattoa sillä aikaa, kun Oerei kaatoi heille kaakaota. Ren’i mutisi jotain epämääräistä kiitokseksi ottaessaan vastaan mukinsa. Juoma lämmitti mennessään alas, ja hän tyhjensi mukin muutamalla kulauksella.

”Haluatko lisää?”

Ren’in onnistui nyökätä. Oerein kädet hipaisivat hänen omiaan, kun tämä otti mukin Ren’iltä ja täytti sen uudestaan.

”Olet aivan jääkylmä,” Oerei sanoi. ”Mitä oikein teit rinteillä tähän aikaan vuodesta?”

”Halusin…” Ren’i haeskeli sanojaan. Ne tuntuivat tarttuvan kurkunpäähän, haluttomina tulemaan ulos. ”Halusin olla yksin. Poissa palatsista.”

Hän tunsi isän katsovan itseään, ja sai lopulta pakotettua itsensä kohtaamaan tämän katseen. Se oli virhe. Hänen kasvonsa olivat niin huolen vääristämät, että Ren’i tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Oerein katse kiinnittyi mustaan haukansiipeen, joka pilkotti valahtaneen huovan alta, kulmat kurtistuen entisestään.

”Olet ottanut uuden tatuoinnin,” hän huomautti. ”Saanko katsoa?”

Ren’i antoi huovan valua sohvalle, paljasti käsivartensa ja kääri läpikuultavan hihan ylös, yrittäen olla sävähtämättä, kun Oerei tutkiskeli tatuointia. Iho oli edelleen punoittava ja arka, ja kevyinkin kosketus sai ihon kirvelemään ja kutiamaan.

”Kaunista työtä,” Oerei sanoi lopulta. ”Kuka sen teki?”

”Yksi hovitatuoijista. En muista hänen nimeään. Tukeva, lyhyt, pitkä ruskea parta?”

”Temzin.” Hetken aikaa he istuivat täydellisessä hiljaisuudessa, kunnes Oerei lopulta rikkoi sen ja kysyi, ”Ren’i, tapahtuiko etelässä jotain?”

”Se on pitkä tarina.”

Oerein katse kiinnittyi tatuointiin, sitten hänen kasvojensa halki maalattuun juovaan, ja Ren’i tiesi, että hän osasi lukea äänettömän viestin niistä molemmista. Kuka tahansa kishalainen olisi osannut. Surujuovaa käytettiin vain lähisukulaista tai puolisoa surressa, eikä keisariperheen jäsenen tatuointiin lisätty merkintöjä turhaan.

”Tapasit jonkun.”

Pala kurkussa olisi voinut olla näkymättömän käden kuristus hänen kaulansa ympärillä, kun Ren’i pakotti itsensä nyökkäämään. ”Niin tapasin.”

”Kerrohan.”

Ren’i epäröi. Huulet liikkuivat, mutta kesti monta pitkää hetkeä ennen kuin hän sai pakotettua sanat suustaan. ”Hänen nimensä oli Haukka.”

”Akherinimi.”

”Niin.”

Hitaasti, vähän kerrallaan hän alkoi puhua, kertoen kaiken siitä hetkestä lähtien, kun he olivat lähteneet ratsastamaan Hol Sarosta. Hän kertoi ensitapaamisesta akherien kanssa, Syrjämaiden kuivan kauden kuumuudesta, testistä, jonka Nemeken ja Ared olivat hänelle antaneet, metsästysonnettomuudesta, kesäjuhlasta. Oerei ei keskeyttänyt häntä, ei edes silloin, kun Ren’i kertoi matkasta Liqariaan ja raskaasta paluumatkasta Hatam-Ileen, mutta hän puristi Ren’in kättä omiensa välissä kouristuksenomaisesti, ja Ren’i tunsi hänen tärisevän.

”Olin pelännyt koko ajan, että hän ei selviäisi, mutta Mineha paransi hänet. Hän vältteli minua monta päivää. Tiesimme kai molemmat siinä vaiheessa, mistä oli kyse, muttemme saaneet sitä sanottua,” Ren’i kuuli itsensä sanovan. ”Ared tuli juttelemaan minulle myöhemmin. Hän auttoi minua tajuamaan, että me – minä ja Haukka – olimme tunnustaneet.”

”Tunnustaneet?”

Ren’i nielaisi, ja kertoi, mitä Ared oli hänelle kertonut sielunkumppaneista ja tunnustuksesta, kertoi mitä se merkitsi, kertoi ensin torjunnasta, riidasta, sitten sovinnosta. Hänen äänensä särkyi, kun hän pääsi sotaan asti, eikä pystynyt enää jatkamaan kuvailtuaan viimeistä taistelua heidän armeijansa ja liqarien välillä.

”Minun olisi pitänyt lähettää hänet takaisin Hatam-Ileen.” Ren’in ääni oli hädin tuskin kuiskausta kummempi. ”Tai jäämään edes leiriin. Jos olisin… Jos hän ei olisi tullut rintamalle sinä viimeisenä päivänä…”

”Tuskinpa olisit voinut estää häntä. Hän ei kuulosta sellaiselta mieheltä, joka voi vain istua kotona ja odottaa uutisia.”

Ren’i tunsi kyynelten polttavan silmäkulmissaan. ”Ei. Sellainen hän ei tosiaankaan ollut. Hän oli rohkea. Ja itsepäinen kuin härkä.”

Yksi ainoa sana väänsi veistä haavassa pahemmin kuin mikään muu.

Oli.

Oli.

Ren’i henkäisi hiljaa, vain yhden ainoan kerran, ja tunsi, kuinka jotain hänen sisällään särkyi lopullisesti. Sitten hän jo itki, eikä pystynyt pidättelemään kyyneliään mitenkään. Oerei veti hänet syliinsä sanomatta sanaakaan, ja Ren’i itki niin, että hänen koko vartalonsa tärisi kauttaaltaan, itki kuin pieni lapsi ensimmäistä kertaa yksin maailmassa, eikä hänen surullaan ollut rajoja eikä sanoja.

Oerei vain piteli häntä ja silitti hänen hiuksiaan. ”Voi Ren’i. Olen niin pahoillani.”

Ren’i kuuli hänen äänensä ja takertui siihen kuin ankkuriin.

---