Hatam-Ile, 9. yhdeksäskuuta 3045

Sää pilkkasi häntä, sillä aamu valkeni pitkästä aikaa sateettomana. Vetinen aurinko kipusi taivaanrantaan ohuiden, harsomaisten pilvien takaa, joka heijastui märässä nurmikossa kimaltavista pisaroista. Ren’i oli varma, että kapteeni ja kaartilaiset näkivät hänen verestävät silmänsä ja viivaksi puristuneen suunsa, mutta jos näkivätkin, kukaan ei uskaltanut mainita asiasta. Hän seisoi kentän laidalla silmät aamuauringossa vuotaen ja käsi miekankahvaa kouristuksenomaisesti puristaen. Ilmeestä olisi voinut kuvitella, että häntä oltiin viemässä teloitettavaksi.

Hänellä oli vain sumuisia muistikuvia edellisestä illasta, eikä ollut varma, miten oli päässyt takaisin leiriin. Hän oli luultavasti kaatunut punkkaan suorin jaloin, sillä hän oli havahtunut horroksestaan – sitä ei voinut parhaalla tahdollakaan kutsua uneksi – täysissä pukeissa aamuyön kylminä tunteina. Levon puute tuntui jomottavana kipuna ohimoilla, mutta hän hädin tuskin tunsi sitä. Hän ei tuntenut mitään. Hänen olisi kai pitänyt olla nälkäinen, janoinen ja väsynyt. Niiden tilalla oli vain turtumus.

Kuinka on mahdollista kaivata niin kipeästi jotain sellaista, mitä ei ole koskaan ollut olemassakaan, Ren’i mietti hiljaa.

Ared oli sanonut, että tunnustuksesta oli mahdollista kieltäytyä. Ren’i ei ollut edes tajunnut kuinka paljon oli lyhyessä ajassa laskenut sen pienen mahdollisuuden varaan, että Haukka valitsisi toisin. Valitsisi tunnustuksen, hänet. Heidät.

Ren’i oli toivonut yön läpeensä, että Haukan sanat olisivat samalla katkaisseet kaikki siteet heidän välillään ja vieneet torjunnan kivun mennessään. Hän toivoi ja toivoi, vaikka tiesi saman kuin kaikki Quanin verilinjan jälkeläiset jo satojentuhansien vuosien ajan.

Melkemin kamaralla ei ollut ketään kuulemassa lastensa rukouksia. Jumalat olivat kuolleet ja jättäneet heidät oman onnensa nojaan niin kauan sitten, että kokonaiset aikakaudet olivat alkaneet, päättyneet ja vaipuneet unholaan.

Jumalat eivät muistaneet heitä, eivätkä he muistaneet jumalia.

---

Aurinko paistoi suoraan päin Haukan kasvoja ja teki makuunurkkauksesta turkiksineen kiehuvan pätsin. Kuumuus ei kuitenkaan ollut syy, joka ravisteli hänet irti unen lohdullisesta syleilystä. Ovi tärisi saranoissaan, kun siihen koputettiin kovaäänisesti.

”Haukka!” Oveen koputettiin uudestaan. ”Avaa tai rikon ikkunan!”

Hän kuuli Yölaulun äänestä, että tämä oli seissyt ovella jo hyvän aikaa – tai ainakin selvästi yli kärsivällisyytensä rajojen, mikä ei aina vaatinut kovinkaan paljoa.

”Odota hetki,” Haukka vastasi, ääni unen jäljiltä karheana. ”En ole vielä pukeissa.”

”Joo joo, kunhan se ei vie koko päivää.”

Hän kömpi pystyyn ja veti jalkaansa ensimmäiset housut, jotka löysi lattialta. Hän kiirehti ovelle ja kiristi housun nyörit mennessään. Yölaulun kärsivällisyys tunnettiin, eikä Haukka epäillyt lainkaan, etteikö tämä saattaisi kyllästyessään hyvinkin testata vaihtoehtoisia kulkuväyliä.

Haukka siristeli silmiään avatessaan oven. Sade oli tauonnut, ja auringon äkillinen ilmestyminen oli muuttanut ilman kosteannihkeäksi, eikä hän hetkeen nähnyt muuta kuin Yölaulun ääriviivat.

”Huomenta vain sinullekin, unikeko,” Yölaulu sanoi topakasti. Hänellä oli käsissään suuri pajukori, joka oli peitetty kankaalla. ”Teepäs tilaa. Haluan pois tästä paahteesta.”

Hän purjehti sisään odottamatta Haukan vastausta. Haukka sulki oven hänen perässään.

”Sateiden kiitos, täällä on ihanan viileää,” Yölaulu huokaisi. Hän asetti korin ruokapöydän viereen.

”En jaksanut sytyttää valkeaa yöksi.”

”Parempi niin. Meidän talossa paahtuu. Minä sitten inhoan hellettä sateiden aikaan.” Hän kuivasi muitta mutkitta kasvonsa kankaaseen, jolla oli peittänyt korin. ”Istu alas. Olen nälkäinen.”

Haukka hymähti tahtomattaan tämän äänensävylle. Hän ei vaivautunut huomauttamaan, että mökki oli hänen, ainakin muodollisesti, eikä häntä tarvinnut kutsua istumaan pöydän ääreen omassa kodissaan. Hän täytti vesikannun keittiön nurkassa seisovasta tynnyristä ja kantoi sen kahden kupin kanssa pöytään. Yölaulu oli jo sillä välin kaivanut korista tuoretta leipää ja kullankeltaista voita.

”Mitä tämä nyt on?” Haukka kysyi, kun Yölaulu otti korista omenan ja alkoi viipaloimaan sitä tottunein elkein.

”Miltä näyttää? Syömme aamiaista yhdessä.”

”Arvasin. Olet itsekin vasta herännyt.” Hän tökkäsi Yölaulua poskeen, jossa oli vielä tyynynpäällisen jättämiä painaumia. ”Kuka nyt on unikeko?”

Yölaulu läpsäisi hänen kätensä pois, mutta hymyili. ”Syö, äläkä pulise.”

Haukka otti varovasti palasen leivästä. Hän ei tuntenut itseään pätkääkään nälkäiseksi, eikä ollut varma, saisiko muruakaan menemään alas. Edellisillan riidan jälkeen hänen vatsansa tuntui menneen sellaiseen solmuun, että ruokahalu oli ollut tiessään koko illan ja yön. Kummaa kyllä, ensimmäisen suupalan nieltyään hän tajusi kuinka nälkäinen oli. Hän söi ensimmäisen leivän sellaisenaan ilman mitään päällysteitä, ja voiteli sitten toisen ja levitti sen päälle runsain mitoin Yölaulun tuomaa koorinmaidosta valmistettua juustoa.

Pitkän aikaa he vain istuivat hiljaa ja söivät, ja Haukka pohti milloin viimeksi oli vain istunut tämän seurassa ilman sen erikoisempaa syytä.

”Myee,” Haukka sanoi, mikä sai Yölaulun vilkaisemaan ylös mukistaan. He puhuttelivat toisiaan henkinimillä ani harvoin sen jälkeen, kun olivat kasvaneet aikuisiksi, mutta nimi tuntui yhtä tutulta ja pehmeältä hänen suussaan kuin aina ennenkin. ”Onko kotona kaikki hyvin?”

”On, on. Näkisit sen itsekin, jos kävisit joskus katsomassa meitä.”

”Pärjääkö Hopeapuro?”

Yölaulu kohautti harteitaan ja sulloi palasen hedelmää suuhunsa. ”Toiset päivät ovat helpompia kuin toiset. Hän on välillä apea. Tiedäthän sinä millainen hän on. Hän ei ole tottunut pyytämään apua missään asiassa, edes minulta.”

”Hän on yhtä omapäinen kuin sinäkin.”

”Paraskin puhuja.” Yölaulu virnisti. Hän kurkotti kättään ja pyyhkäisi karanneen suortuvan Haukan korvan taakse, ilme vakavoituen. ”Ared tuli myöhään kotiin eilen. Hän kertoi.”

Haukka laski katseen vesikuppiinsa, vaieten kuin muuri.

Yölaulu kysyi, ”tiesin, kun näin teidät yhdessä silloin kesäjuhlan aikaan. Aioitko koskaan kertoa hänelle?”

Haukka tiesi sanomattakin, ketä Yölaulu tarkoitti. Hän etsiskeli sanojaan pitkään, eikä Yölaulu hoputtanut häntä. ”En. Aioin. En tiedä. Minusta tuntuu, että muutin mieltäni joka kerta, kun ajattelin asiaa.”

”Minusta tuntui samalta, kun tajusin minun ja Hopeapuron tunnustaneen,” Yölaulu sanoi hiljaa. Hän pyöritteli tyhjää kuppia käsissään miettiessään. ”Panikoin. Luulin kai, että se muuttaisi kaiken jotenkin.”

”Muuttiko se?”

Yölaulu naurahti. ”En olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan jos olisi, jestas sentään. Olin rakastunut jo kauan ennen kuin tiesin. Kaikki se, mitä hänessä rakastin, on hänessä edelleen. Olisin valinnut hänet, vaikkemme olisi koskaan tunnustaneet.” Haukka katsoi häntä silmiin kuin hakien lohtua hänen sanoistaan, ja Yölaulu laski molemmat kätensä Haukan kädelle. ”Kuvittele hetkeksi, ettet tiedä tunnustuksesta mitään. Mieti niitä asioita, joista pidät hänessä. Haluaisitko hänet silti?”

Hänen sanojaan seurasi syvä hiljaisuus, jota kumpikaan heistä ei rikkonut. Haukka mietti, vaikka tiesi vastauksen jo valmiiksi. Hän oli pohtinut samaa asiaa niin monen monituista kertaa, että olisi voinut vastata unissaankin. Ren’in hymy, Ren’in nauru. Hänen kätensä, kasvonsa, yhtä aikaa kaikki se uuvuttava elämänilo ja sen takana häilyvä raskasmielisyys, vakavuus, joka ei koskaan täysin jättänyt häntä rauhaan. Hän oli nimetön, mutta hänen nimensä poltti silti Haukan suuta kuin henkinimi. Hän oli taivashi, mutta paljon enemmän kuin verilinjansa, taivashi, mutta silti vain mies, oma itsensä titteleistä ja velvollisuuksista huolimatta.

Haukka tiesi vastauksen ja tiesi, että Yölaulukin tiesi. Silti hän tunsi kasvojaan kuumottavan, kun vastasi, ”haluaisin.”

Yölaulu puristi hänen kättään. ”Pelkäätkö, että hän pitää sinusta vain tunnustuksen takia? Vai epäröitkö, koska hän on demoni? Koska hän on prinssi?” Hänen hymynsä oli lämmin, kun hän jatkoi, ”ei hän täydellinen ole, mutta minusta hän on kaikesta huolimatta hyvä mies, kishalainen tai ei.” Hän hymähti Haukan ilmeen nähdessään. ”Hopeapuro sanoi samaa. Ei meistä kukaan voi valita millaiseen perheeseen syntyy.”

”Korkean huoneen kruununperillinen voi ottaa puolisokseen vain toisen täysiverisen. Sen tietävät kaikki.”

”Voi serkku rakas. Sitäkö sinä pelkäät? Että teidät revitään erilleen?”

Haukka sai takellellen sanottua, ”ei tässä pelosta ole kyse. Tai siis, on siihen muitakin syitä.”

”Kuten?”

Hän avasi suunsa, sitten sulki sen. Kaikki tekosyyt kuulostivat yhtäkkiä juuri niiltä jopa hänen omiin korviinsa: tekosyiltä. ”Jos se ei olekaan todellista. Jos tunnustus on vain sumentanut järkemme.”

Yölaulu nousi jaloilleen niin äkisti, että jakkaran jalat kirskahtivat lattialankkuja vasten. Hän asteli Haukan luo ja kiersi kätensä hänen harteidensa ympäri. Hän halasi Haukkaa tiukasti, ja yhtäkkiä Haukasta tuntui siltä kuin olisi ollut taas lapsi.

”Myee,” hän vastusteli.

Yölaulu rutisti häntä entistä tiukemmin ja päästi sitten irti. Hän astui taaksepäin.

”Et voi tietää mitä teillä olisi voinut olla, jos et koskaan uskalla edes yrittää.” Hän silitti Haukan poskea hellästi. ”Jossittelemalla et pääse tämän pidemmälle.”

”Niin kai.” Haukka huokaisi raskaasti. ”En tiedä mitä tehdä.”

”Se on sinun päätöksesi, valitsitpa mitä hyvänsä.” Yölaulu näytti harvinaisen totiselta, ruskeat silmät kovina kuin agaatit. ”Sinuna miettisin voitko elää itsesi kanssa, jos nyt päästät hänet menemään. Kysyin itseltäni samaa aikanaan.”

Haukka istui paikallaan ja tuijotti paljaita jalkojaan Yölaulun tyhjentäessä korin sisällön keittiön kaappeihin. Tämä kolisteli siirrellessään astioita, hymisten itsekseen. Siinä oli jotain oudon kotoista, ja Haukka myönsi ensimmäistä kertaa mökkiin muuttamisen jälkeen kaipaavansa vanhaa kotitaloa ja sen tuttuja ääniä silloin tällöin.

”Muistan sen aamun, kun olit kadonnut talosta,” Yölaulu sanoi, selkä Haukkaan käännettynä. Pitkä, musta poninhäntä keikkui puolelta toiselle hänen järjestellessään kaappeja uuteen uskoon. ”Luulimme, että olit lähtenyt kävelylle. Ared huolestui siinä vaiheessa, kun tuli pimeää ja tajusimme, että reppusi ja puukkosi olivat poissa.”

Haukkakin muisti, vaikkakin sumeasti. Hän oli lähtenyt aamuyön hämärinä tunteina kuin varas. Hänellä ei ollut tarkkaa mielikuvaa siitä, kuinka oli poistunut talosta, ylittänyt joen ja päätynyt vastarannalle. Hänen oli täytynyt uida yli, sillä nostosilta oli petojen takia ylhäällä aina auringonnousuun saakka. Hän ei muistanut sitä laisinkaan, ei sitä, mistä kohtaa oli kulkenut yli, eikä liioin sitä, oliko virta ollut sateiden jäljiltä vuolas. Ensimmäiset selkeät muistikuvat alkoivat nuotiosta ja leiristä suurten siirtolohkareiden lomassa, kun ilta oli jo alkanut hämärtymään uudestaan. Siinä vaiheessa hänen vaatteensa olivat jo olleet täysin kuivat.

”Etsimme sinua koko viikon. Onniar lähetti Hopeapuron ja Pajun Om-Variin asti, kun et ilmaantunut seuraavanakaan iltana takaisin. Ajattelimme kai, että olit ehkä mennyt kaivokselle.” Yölaulu oli hetken hiljaa. Kukaan heistä ei ollut käynyt Om-Varissa onnettomuuden jälkeen, vaikka sukulaiset olivat yrittäneet kutsua heitä käymään vuosien mittaan. ”Ared oli niin sekaisin huolesta siinä vaiheessa, kun etsintäpartio laitettiin koluamaan metsää, ettei hän ollut nukkunut kolmeen päivään. Emme voineet ottaa häntä mukaan. Pelkäsimme, että hän kävelisi vielä johonkin rotkoon ja katkaisisi niskansa hätäistyksissään.”

Kun he olivat vihdoin löytäneet Haukan monen tunnin matkan päästä Hatam-Ilestä, yli viikon kateissaolon jälkeen, Haukka oli ollut nälästä ja väsymyksestä niin heikko, ettei jaksanut edes hävetä karkaamistaan. Jokin osa hänestä oli toivonut, ettei häntä löydettäisi koskaan. Se ei ratkaissut mitään, hän tiesi sen silloin yhtä hyvin kuin nytkin. Kivulta ja menetykseltä ei voinut juosta pakoon.

Ared oli huutanut hänelle ainakin vartin yhteen soittoon, kun hänet oli kannettu kotiin Onniarin ja Sinilehden tukemana. Se oli ainoa kerta, kun kukaan heistä oli nähnyt tämän menettävän malttinsa niin perusteellisesti.

”En ole katoamassa minnekään,” Haukka sanoi totisena. ”Lupaan sen.”

”Tiedän.” Yölaulu kosketti ohi mennen hänen olkaansa.

Iltapäivän aikana taivaalle vyöryi harmaita, ohuita pilviä, jotka tekivät ilmasta entistä hiostavamman. Kaukainen jyrinä lupaili uutta ukonilmaa ennen kuin ilta ehtisi hämärtymään. Tihkusateen alkaessa Haukka puki hupullisen viitan ylleen ja lukitsi mökin oven, seuraten Yölaulua metsään. Tämän tummista hiuksista riippui sadepisaroita kuin timantteja.

Kuiva, halkeillut maa oli kadonnut, ja kaikkialla oli vehreyttä ja elämää. Pienet purot virtasivat kaatuneiden puunrunkojen muodostamien siltojen alitse ja pulppusivat esiin kallioiden ja kivien halkeamista. Oksista roikkuva hämähäkinseitti kimalsi kasteesta. Sateiden aikaan Haukka pystyi melkein kuvittelemaan, millainen muinainen Akherinmaa oli ollut aikana, jolloin aavikon kansa oli vielä ollut metsän kansaa.

Yölaulu pyyhkäisi matalalla roikkuvan oksan syrjään, saaden sen ravistamaan sadekuuron hänen niskaansa.

”Täällä,” hän huikkasi olkansa yli. Hän laski kantamansa puukorin maahan ja kyyristyi.

Puiden suojassa kasvoi valkoisenaan kieloja, niin tiheänä mattona, että metsänpohja näytti olevan kokonaan niiden peitossa. Niiden makea tuoksu oli huumaava. Haukka polvistui Yölaulun viereen ja alkoi poimimaan. Siitä oli yli kymmenen vuotta aikaa, kun he olivat viimeksi olleet metsällä yhdessä, mutta hiljaisuus heidän välillään oli yhtä luonteva kuin ennenkin, aivan kuin kuluneita vuosia ei olisi koskaan ollutkaan. Sade täytti metsän hiljaisella helinällään, saaden puiden lehdet värähtelemään. Kun kori oli täynnä, pisaroita tipahteli taukoamatta Haukan hupun reunasta.

”Kiitos avusta. Eiköhän näillä hyvä tule,” Yölaulu totesi.

Haukka nosti korin syliinsä. Hän ei edes huomannut kävelleensä Yölaulun vierellä koko matkan kaupunkia kohti ennen kuin silta ilmestyi näkyviin puiden takaa. Yölaulu vilkaisi häntä kysyvästi.

”Saan kyllä ne kannettua itsekin loppumatkan,” hän sanoi, mutta Haukka vain korjasi otettaan korista.

”Ei tarvitse.”

Kapea kuja talojen välissä oli samaan aikaan outo ja tuttu. Hän oli kulkenut samaa tietä ja samoja katukiveyksiä pitkin satoja kertoja. Kotinsa oven edessä Yölaulu epäröi, käsi ovenkahvalla.

”Tuletko auttamaan koristeluissa?”

Haukka mietti hetken ja nyökkäsi. Hän astui tutun kynnyksen yli ensimmäistä kertaa vuosiin ja tunsi vihdoin olevansa kotona.

---

Hatam-Ile, 10. yhdeksäskuuta 3045

Yhdeksäskuu kului toistuvien ukkoskuurojen saattelemana. Jos Hatam-Ile olikin ollut värikäs kesäjuhlan aikaan, se ei vetänyt vertoja sille, miltä kaupunki näytti satokauden avausjuhlaa edeltävänä viikkona. Kaikkialla oli vehreää, ja kadut ja aukiot täyttyivät kukista. Yhdeksän kuun aukion toisella laidalla sijaitsevassa suihkulähteessä solisi vesi ensi kertaa kokonaiseen vuodenkiertoon, mikä houkutteli lapsia leikkimään sen ympärillä säästä huolimatta. Kotien ovenpielet niin keskustassa kuin kaupunkia ympäröivillä pikkiriikkisillä maatiloilla koristeltiin tuoreilla lehtipuiden oksilla, latva ylöspäin tuomaan onnea ja kasvua tulevalle vuodelle. Ikkunalaudoilla seisoi maljakoissa kieloja ja metsätähtiä valtavissa kimpuissa, jotka levittivät tuoksujaan sateen kastelemille kaduille.

Haukka kulutti kokonaisen päivän auttaen Yölaulua ja Hopeapuroa siivoamaan ja koristelemaan talon ovensuut ja ikkunanpielet, ja kun he olivat valmiita, talo muistutti metsäaukiota ketokukkineen päivineen. Hän ei ollut nähnyt Ren’iä tai ketään muutakaan demoneista riidan jälkeen, eikä sen puoleen Arediakaan. Vain epämääräisen pakottava tunne rinnassa, vanhimpain talon savupiipusta nouseva savuvana ja talon suljetut ovet kertoivat, että neuvosto oli koolla.

Kukaan ei edes maininnut asiaa, mutta Haukalle katettiin automaattisesti paikka pöytään kuin vanhoina hyvinä aikoina. Hän söi ja kuunteli Yölaulun ja Hopeapuron keskinäistä sanailua, pesi astiansa heidän kanssaan, ja auttoi jälkiruoan kanssa parhaansa mukaan. Jokailtainen rankkasade sumensi maailman ikkunaruutujen takana ja sai lasin helisemään.

Haukasta tuntui oudosti siltä kuin olisi astunut ajassa taaksepäin. Talo oli häkellyttävän tuttu ja henki samaa tunnelmaa kuin ennenkin, mutta silti jokin oli muuttunut. Sen nykyiset asukkaat olivat tehneet siitä omannäköisensä, mikä kummallista kyllä vähensi muistojen tuomaa tuskaa.

Kun ilta saapui ja Haukka alkoi haukottelemaan, hän huomasi, että hänen vanha huoneensa oli vielä entisellään. Seiniä koristivat Hopeapuron maalaukset, mutta vanha nukkuma-alkovi oli edelleen paikallaan, ja kirjat ja tavarat, joita Haukka ei ollut ottanut mukaansa, seisoivat hyllyllä juuri sellaisina kuin hän oli jättänyt ne.

Sängylle oli levitetty vihreä paita, jossa oli puolipitkät hihat ja kaksirivinapitus. Pystyraitakuvio vihreän eri sävyissä kulki helmasta kaulukseen täydellisen suorana. Se näytti edelleen upouudelta. Haukka tunsi kasvojensa helottavan heti sen nähdessään.

”Älä viitsi,” hän valitti, kun Yölaulu kaivoi kaapista asuun sopivat sammalenvihreät housut ja kourallisen hiusnauhoja.

”Ei mitään marinoita. Olet viimeksi pukeutunut nätisti minun ja Hopeapuron häissä,” Yölaulu sanoi napakasti. ”Saisit kerrankin näyttää edustavalta.”

”Myee. Vihreä kuuluu hääjuhliin.”

”Niin?”

Haukka takelteli ja tunsi kuinka kasvoja kuumotti entistä enemmän. ”En halua, että joku käsittää väärin.”

Yölaulu katsahti häneen silmät suurina, yrittäen näyttää mahdollisimman viattomalta. ”No mutta, kai sinä haluat tehdä mielitiettyysi oikeanlaisen vaikutuksen? Saat kuules laittaa likoon kaiken kyseenalaisen viehätysvoimasi, jos haluat hänen antavan sinulle anteeksi.” Hän hymyili suloisesti. ”Haluatko vihreän vai sinisen nauhan?”

Hopeapuro ilmestyi oviaukkoon rieskaa pureskellen. ”Voit yhtä hyvin antaa periksi jo tässä vaiheessa, Haukka.”

”Olette molemmat seonneet,” Haukka murahti. ”En ole päättänyt vielä mitään.”

Hopeapuro muljautti silmiään. ”Niin varmaan, ja minä olen hietakirpun eno. Pälyilet siis muuten vaan ympärillesi joka kerta, kun olet ulkona ja murjotat, kun et löydäkään tiettyä punapäätä väkijoukosta?”

”Haluan vain puhua hänelle.”

Haukan ei tarvinnut vilkaista heitä tietääkseen, ettei kumpikaan naisista uskonut häntä. Yölaulu viikkasi housut sängylle paidan seuraksi ja virnisti entistä leveämmin.

”Omapa on valintasi,” Yölaulu sanoi ja pyyhki kämmeniään housuihinsa. ”Kas niin. Kun nyt kerran olet jäämässä yöksi, saat auttaa minua hakemaan vierasvuoteen petivaatteet vintiltä.”

---