Hol Saro, 1. toiskuuta 3046

Matka Ren’in huoneistosta valtaistuinsaliin tuntui yhtä pitkältä kuin etäisyys Hol Saron ja Syrjämaiden välillä. Palatsi oli muuttunut. Sen kiviset käytävät tuntuivat kaventuneen sotilaiden lisääntyneen läsnäolon johdosta, ja kaikki tavallisesti auki seisovat ovet ja portit oli salvattu, eikä se ollut talven kylmyyttä vastaan. Niistä jokaista vartioi sotilaspartio, eikä kukaan, edes keisarillinen kruununperillinen, päässyt tarkastuspisteistä läpi pysähtymättä.

”Tämä on ennenkuulumatonta!” kapteeni Hamr karjaisi, kun sotilaat pysäyttivät heidät suurten tammipuisten ovien eteen, jotka veivät sisäpihan kautta eteishalliin. ”Hänen ylhäisyydellään on audienssi hänen keisarillisen majesteettinsa kanssa!”

”Pelkkä muodollisuus, kapteeni,” yksi sotilaista virkkoi ilmeenkään värähtämättä.

”Voitte tunkea muodollisuutenne sanonko mihin.”

”Antakaa olla, kapteeni,” Ren’i puuttui puheeseen jäisellä äänellä. ”Mitä kauemmin viivytämme heitä, sitä kauemmin hänen majesteettinsa joutuu odottamaan, eikä hänen kärsivällisyytensä ole rajaton.”

Sanoilla oli toivottu vaikutus. Sotilas oli valahtanut kalpeaksi. Ren’i näki tämän nuolaisevan huuliaan hermostuneesti, kun tämä elehti partiotaan avaamaan ovet.

”Pahoittelut viivytyksestä, ylhäisyys,” hän kiirehti sanomaan. ”Käskyt ovat kuitenkin käskyjä. Kapteeni Vasaqin on ohjeistanut meitä äärimmäiseen varovaisuuteen.”

”Lepo. Teemme kaikki vain työtämme,” Ren’i vastasi, muttei vaivautunut ottamaan katsekontaktia. Hän astui ovista sisään kuin keskeytystä ei olisi ollutkaan ja elehti kaartilleen. ”Seuratkaa.”

Kaksikymmentä jalkaparia seurasi häntä samassa rytmissä metallisen kalinan saattelemana. Ren’i oli ensimmäistä kertaa moneen viikkoon täydessä sotisovassaan, rintapanssari hopeisena kiiltäen niin, että keisarillisen syreenin kukinnot näyttivät kimmeltävän lyhtyjen värjätyn tulen kajossa. Samettiviitta ylsi häntä melkein nilkkoihin asti ja hulmusi hänen takanaan joka askeleella. Punainen sururaita hänen kasvoillaan vain korosti Ruanin tekemää huolellista ehostusta ja kultakoruja, jotka helisivät aika ajoin olkasuojuksia vasten hänen kävellessään.

Hän kantoi itseään arvokkaasti, pakottaen jalkansa tuttuun, määrätietoiseen rytmiin, joka häneen oli iskostettu vuosikymmenien aikana hiellä, tuskalla ja verellä. Sen kantaminen oli raskaampaa kuin puolihaarniskan tai miekan konsanaan. Ren’in käsi lepäsi Oerein pihlajamiekan kahvalla; hän puristi sitä vaistomaisesti kuin hakien turvaa sen läsnäolosta, vaikka isä ei saanut olla henkilökohtaisesti läsnä audienssin aikana.

Aavikolla, akherivanhimpien edessä, jopa sotatantereella liqariarmeijaa vastassa hän oli ollut Ren’i Oereinpoika, sotilas, mutta vain yksi monista. Ne päivät oli takana päin. Hänen oli taas muistettava millaista oli olla Ren’i mar Oereinen, rubiinivaltaistuimen kruununperillinen ja keisarinnan ylipäällikkö.

Hän veti syvään henkeä kapteenin tiedottaessa heidän tulostaan kantavalla äänellään, mikä sai sotilaspartiot tekemään heille tilaa.

Sava kumartui lähes huomaamatta Ren’in puoleen hänen oikeallaan. ”Kaikki hyvin, ylhäisyys?”

Ren’i kohtasi hänen katseensa ja nyökkäsi. ”Pärjään kyllä.”

Hän ei sanonut sitä ääneen, mutta toivoi Savan silti tietävän kuinka kiitollinen oli tämän läsnäolosta, ja kaikesta, mitä tämä oli hänen vuokseen tehnyt kuluneiden kuukausien aikana. Hän käveli nykyään Ren’in rinnalla kaikkialle, kuten kapteenikin: kunniakaartiin oli jäänyt yhden mentävä aukko ja loput kaartilaiset ryhmittyivät pareittain muodostelmaan heidän takanaan. Ajatus Yuraun poissaolosta tuntui painona kurkussa, ja Ren’i sävähti joka kerta kääntyessään ympäri joutuessaan kohtaamaan sen tosiasian, ettei Yurau ollut enää siellä. Hän odotti yhä näkevänsä tämän tutut kasvot toisten joukossa. Shokki iski joka kerta yhtä tuoreena, kun hän tajusi uudestaan ja uudestaan, ettei kuulisi tämän ääntä enää koskaan.

Mitä hän oli antanut heille palkkioksi uskollisuudestaan paitsi tuskaa ja menetystä, Ren’i mietti hiljaa itsekseen.

”Hänen keisarillinen korkeutensa, Ren’i mar Oereinen!” kapteeni mylväisi uudestaan. Käytävä tyhjeni siinä samassa. ”Tehkää tietä, tolvanat, ei tässä ole koko talvea aikaa!”

Kapteeni Hamr ei antanut minkään ulkokuoressaan näyttävän, että mitään oli muuttunut, mutta Yuraun menetys oli iskenyt häneenkin raskaasti, Ren’i tiesi sen. Kapteeni ei itkenyt eikä tunteillut, mutta hän oli vaatimalla vaatinut osallistua Yuraun ruumiin kuljetukseen takaisin Hol Saroon, vaikka rivisotilaat olisivat voineet hoitaa asian. Hän oli kantanut paareja Savan, Linneen ja Suwan kanssa, eikä ollut puhunut juuri kenenkään kanssa.

Kun Ren’i oli palannut takaisin huoneeseensa edellisenä päivänä, hän oli pyytänyt tarkoituksella Savaa ja Linneetä ovivahdeikseen. Se, mitä he olivat kokeneet yhdessä Liqariassa, oli lähentänyt heitä, eikä heidän välillään ollut tarvetta sanoille. He tuntuivat ymmärtävän häntä puolesta katseesta, mikä oli helpotus, sillä sen enempää hän ei tuntunut saavan itsestään irti useimpina päivinä.

Sisäpihaa peitti puoleen reiteen asti yltävä lumikerros ja lammen pinta oli jäätynyt mustaksi ja peilikirkkaaksi. Siitä heijastuva taivas oli tumma, mutta pilvien välistä erottui kaistale taivasta, joka oli hädin tuskin havaittavasti vaalentunut horisontissa. Hol Saron pitkä kaamos tulisi päätökseensä kahden päivän kuluttua – Karassa ja vielä pohjoisempana pimeyden raskain vaihe päättyisi vasta parin viikon kuluttua. Ren’i marssi kunniasaattuessaan suoraan sisäpihan halki, noudatellen satojen ja taas satojen jalkojen lumeen tallaamaa polkua, ja päästi ashaynsa hehkua peittävän suojan heltiämään sen verran, että valtaistuinsalia ympäröivät vartijat tunnistivat hänen lähestymisensä. Hamr toisti huutonsa uudestaan, ja eteishallin ovia vartioivat sotilaat työnsivät ovet yksissä tuumin auki.

Hallin lattiaa peittävissä matoissa oli noen ja loskan jättämiä tahroja siellä täällä, vaikka halli siivottiin päivittäin. Punaisen ja mustan sävyin kudotut seinäryijyt peittivät harmaita seiniä lattiasta kattoon, ja jokaisen oven luona seisoi sotilaita. Ren’i tunnisti Vannuilin erikoisjoukkojen valkoisen haarniskan heti. He olivat ryhmittyneet yhdeksi kiiltäväksi osastoksi toiselle puolelle hallia odottamaan, kypärän silmikot ylösnostettuina; Ren’i oli melko varma, että tunnisti eturivistä kaksi Vannuilin läheisintä kenraalia. He löivät vasemman nyrkin rintapanssaria vasten Ren’in lähestyessä ja kävivät toiselle polvelle, katseet kunnioittavasti maahan luotuna. Toisella puolella hallia legioonalaisten tavanomaisen puolihaarniskaan sonnustautuneet sotilaat toistivat eleen.

”Hänen keisarillinen korkeutensa, Ren’i mar Oereinen lähestyy valtaistuinsalia!” Hamr tiedotti, ääni hallin seinistä kaikuen.

Ren’i pysähtyi valtaistuinsalin ovien eteen ja viittoili kaartiaan seuraamaan esimerkkiään. Hän ei edes katsonut ovia vartioiviin sotilaisiin sanoessaan, ”hänen majesteettinsa odottaa minua.”

Sotilaat kumarsivat ja valtaistuinsalin ovet aukesivat. Toinen sotilaista astui oviaukkoon kasvot kohti valtaistuinta, kumarsi syvään, ja sanoi, ”hänen keisarillinen korkeutensa, rubiinivaltaistuimen kruununperillinen Ren’i mar Oereinen saattueineen on saapunut, teidän majesteettinne.”

”Päästäkää heidät sisään,” Vasaqinin viileä ääni vastasi keisarinnan puolesta.

Khaeron, anna minulle voimaa, Ren’i ajatteli.

Ovet sulkeutuivat kumahtaen, kun kunniakaarti oli astunut saliin Ren’in kannoilla. Itse valtaistuinsali näytti lähes samanlaiselta kuin edellisenä keväänä, kun hän oli viimeksi astunut sinne. Seiniä peittävät pelkistetyt punaiset kankaat, keisarillisen surun merkit, olivat poissa. Niiden tilalle oli tuotu hallin tavanomaiset koristeet, sinipunaiset kankaat, joihin oli kirjailtu Quanin ja tämän lasten muotokuvat. Ren’i luetteli heidän nimensä päässään tottumuksesta, saman tutun litanjan, joka kaikkien kishalaislasten päähän iskostettiin kouluvuosina: Tiran, Kisha’er, Muqaros. Ensimmäisen aikakauden verilinja, hallitsijat, jotka olivat luoneet perustan keisarikunnalle Melkemin kaaoksen päivinä.

Huolimatta sadoista ja taas sadoista kynttilöistä huoneessa oli hämärää. Korkealle holvattuun kattoon rakennetuista ikkunoista ei päässyt virtaamaan paljoa päivänvaloa edes kesän kirkkaimpina päivinä, ja keskitalvella ikkunalasit olivat lumen peitossa, mikä torjui sen vähäisenkin auringonvalon, joka pilvien välistä pääsi suodattumaan. Sali oli lähes tyhjä. Oli kuin pääkaupungin sekasorto ei olisi yltänyt valtaistuimelle asti, sillä keisarinnalla ei ollut sen enempää henkivartijoita paikalla kuin tavallisestikaan. Ren’i tunnisti heidän ashaynsa hehkun huoneen pimeissä nurkissa, seinäkankaiden takana ja holvikaton ikkunoiden luona näkymättömissä, mutta itse valtaistuimen luona seisoi vain Vasaqin. Hänen edessään seisoivat Vannuil ja Qel. Vannuil katsoi Ren’iä suoraan silmiin, mutta konsulit eivät reagoineet heidän saapumiseensa muuten lainkaan.

Vasaqin seisoi valtaistuimen vasemmalla puolella, pitkä viitta olkasuojistaan roikkuen. Hän näytti järkähtämättömältä kuin peruskallio ja yhtä ilmeettömältä; salin himmeässä valossa hänen silmänsä eivät näyttäneet kiiltävän lainkaan. Ren’i pakotti itsensä kohtaamaan tämän katseen.

”Astukaa lähemmäs, teidän ylhäisyytenne,” Vasaqin sanoi. Ellerramin kasvot olivat varjojen peitossa, mutta Ren’i erotti kuinka tämän hansikoidut sormet rummuttivat valtaistuimen käsinojaa, kuten tällä oli tapana tehdä miettiessään. Tämän toinen käsi lepäsi luunvalkoisen sauvan varrella, sauvan, jota hän kantoi melkein aina vyöllään.

Ren’i veti itsensä täyteen mittaansa ja asteli määrätietoisen hitaasti kohti valtaistuinta. Kunniakaarti seurasi hänen takanaan kunnioittavan etäisyyden päässä. Kymmenisen metriä valtaistuimesta hän laski katseensa, polvistui ja risti molemmat kätensä rintapanssarille.

”Teidän majesteettinne,” Ren’i lausui kantavalla äänellä ja kumarsi niin syvään kuin asento antoi myöten. Hän kuuli metallin helinästä, että kunniakaarti ja kapteeni Hamr olivat seuranneet hänen esimerkkiään.

”Viimeinkin.” Tällä kertaa puhuja oli Ellerram. Hänen äänensä oli täydellisen väritön, mutta Ren’i tunsi hänen ashaynsa hipaisevan omaansa kuin tutkiskellen. Ren’i ei yrittänyt estää häntä, eikä ollut edes varma olisiko pystynyt siihen. Ellerramin ashay oli voimakkuudessaan omassa luokassaan, paljon jopa Vannuilia vahvempi. Ren’in kilpi olisi särkynyt tämän voimasta kuin lasi vasaran iskusta. Hän selvästi tunsi, kun Ren’i päästi kilpensä haihtumaan kokonaan, sillä hän sanoi, ”kas, kas. Ylipäällikkö on oppinut kätkemään ashaynsa läsnäolon.”

”Kyllä, teidän majesteettinne.”

Ren’i tunsi Ellerramin kosketuksen mielessään uudestaan. Se oli kevyt ja helläkätinen kuin tuulenvire, ja poissa yhtä nopeasti. ”Voitte nousta.” Tämän äänensävy kertoi Ren’ille tämän olevan löydöksestään mielissään.

Ren’i ei noussut heti, vaan painoi päänsä alemmas. ”Olen pahoillani, että olen antanut teidän majesteettinne odottaa.”

”Nouskaa,” Ellerram toisti kehotuksensa. Ren’i nousi. Kunniakaarti kömpi takaisin jaloilleen hänen takanaan. ”Katsokaa meitä, prinssi Ren’i.”

Vaikka hän oli yrittänyt valmistaa itseään kohtaamiseen henkisesti koko aamupäivän, vaati silti jok’ikisen itsekurin rippeenkin kohdata Ellerramin katse sävähtämättä. Hän tiesi tätinsä näkevän suruviivan hänen kasvoillaan ja suuren haukansiiven, joka peitti paljasta vasenta käsivartta, mutta tämä ei osoittanut eleelläkään, mitä niistä ajatteli. Sen sijaan tämän katse muuttui hetkeksi lasittuneeksi, ja Ren’i kuuli hänen äänensä mielessään.

’Kuuletko minua, Ren’i?’

’Kuulen.’

Ellerram oli hetken hiljaa. ’Olet oppinut vastaamaan viesteihini.’

’Niin olen.’

Ashayn kokoaminen sai päänsäryn jyskyttämään otsaluuta vasten, mutta kipu vaimeni heti, kun hän päästi siitä irti. Ellerramin kultaiseksi maalatut huulet venyivät kapeaan hymyyn.

”Erinomaista. Kehittymisenne miellyttää meitä. Rubiinivaltaistuin toivottaa teidät tervetulleeksi takaisin kotiin,” hän sanoi. Punainen suruviiva oli poissa hänen kasvoiltaan, kuten Ren’i oli odottanutkin, mutta oli silti outoa nähdä hänet ilman sitä.

Keisarillinen suruaika kesti virallisesti kaksikymmentäyksi kuukautta, eikä päivääkään enempää. Sen päätyttyä surun merkit pestiin pois, välittämättä siitä, ettei suru noudattanut aikatauluja eikä julkisia odotuksia. Ren’i ei osannut edes kuvitella miltä tuntui haudata suru sydämeensä ja esittää, ettei se edelleen jäytänyt sisältä joka ikisenä päivänä.

Ellerram vilkaisi konsuleja, jotka seisoivat paikoillaan hievahtamatta. ”Konsulit Qel ja Vannuil ovat kertoneet meille menestyksestänne. Onnittelut.”

”Kiitos, teidän majesteettinne.”

”Kuulemamme vain vahvistaa, että päätöksemme uskoa tehtävä haltuunne oli oikea.” Ellerram ei kumartanut – keisarinnan ei kuulunut nöyristellä minkään tai kenenkään edessä –, mutta hän taivutti vienosti päätään Ren’iä kohti puhuessaan. ”Kuulimme, että kutsuitte Meril-Anin legioonat avuksi.”

”Se pitää paikkansa, majesteetti. Tieto liqariarmeijan todellisesta vahvuudesta ylitti aikaisemmat arviomme. Halusin olla varma lopputuloksesta.”

”Sama tieto saavutti meidätkin.” Kangas kahisi, kun Ellerram risti jalkansa. Hän oli pelkistetyssä housupuvussa, jonka materiaali oli niin syvänpunainen, että se näytti lähes mustalta. ”Luotamme siihen, ettei toimenpide vaarantanut Meril-Anin vakautta.”

”Pyysin ainoastaan 9:n ja 10:n legioonan joukkojemme vahvistukseksi. Loput legioonat jäivät huolehtimaan kaupungin turvallisuudesta.”

”Hyvin ajateltu.” Ren’i näki hänen vilkaisevan Qeliä ja Vannuilia silmäkulmastaan. ”5:llä legioonalla oli kolme konsulia, kun uskoimme sen haltuunne. Missä on konsuli Kha’ar?”

”Hän jäi vahvistamaan läsnäoloamme Syrjämaille, Hatam-Ileksi kutsutun akherikaupungin läheisyyteen.”

”Onko akherien puolelta siis odotettavissa hankaluuksia?”

”Ei suinkaan, teidän majesteettinne. Uskallan väittää, että olemme saavuttaneet yhteisymmärryksen akherineuvoston kanssa. Erosimme hyvässä yhteishengessä, sodan menetyksistä huolimatta.”

”Miksi siis jättää yksi konsuleistanne kauas kollegoistaan? Kuka tahansa kenraali pystyisi valvomaan raja-alueiden rauhaa nyt, kun Sumujen niemen reitti Seiyeen on tukittu.”

Ren’i oli odottanut kysymystä. Hän oli varma, että keisarinna oli kuullut asiasta Vannuililta ja Qeliltä, luultavasti varsin yksityiskohtaisesti, mutta Ellerram halusi aina kuulla puhujan kertovan omin sanoin miten tai miksi oli tehnyt jotain ennen kuin muodosti oman näkemyksensä.

”Konsuli Kha’ar on neuvottelutaidoissaan kullanarvoinen, mutta sitäkin parempi hän on kuuntelijana,” Ren’i vastasi. ”Aikaansaamamme yhteys Hol Saron ja Syrjämaiden välillä on harvinaislaatuinen – ensimmäinen vuosisatoihin. Haluan varjella sitä kaikin keinoin ja pitää keskusteluyhteyden avoimena. Ne voitot ja tappiot, jotka meitä yhdistävät, ovat liian arvokkaita hukkaan heitettäviksi. Konsuli Kha’ar jakaa saman näkemyksen. Hän istui kanssamme yhteisissä neuvotteluissa ja oppi tuntemaan akherien tavat. Luotan täysin hänen kykyynsä jatkaa neuvotteluja sijassani.”

”Ylipäälliköllä on Syrjämaiden ylimpänä käskynhaltijana henkilökohtainen vastuu Syrjämaista, kuten varmasti muistatte.”

”Ja vakuutan ottavani kyseisen tehtävän hyvin vakavasti, teidän majesteettinne. Juuri siksi olen nimittänyt konsuli Kha’arin viralliseksi välittäjäkseni Syrjämailla, ja hän kantaa keisarillisen armeijan ylipäällikön mandaattia yhteydenpidossamme akherien kanssa.”

Ellerram ei hymyillyt, mutta Ren’i näki hyväksynnän hänen silmissään, kun hän nyökkäsi. ”Erinomaista. Vasaqin, huolehtikaa, että ylipäällikkö saa juodakseen.” Hän napsautti sormiaan ja Vasaqin astui varusteet kolisten alas korokkeelta, jolla valtaistuin sijaitsi. Hän suuntasi sivupöydälle, kaatoi suuresta viinipullosta kultakoristeiseen pikariin ja toi sen tarjottimella Ren’ille. Hän kumarsi ojentaessaan tarjotinta, ja Ren’i otti pikarin, vaikkei hänen tehnyt mieli juoda.

”Nyt,” Ellerram jatkoi. ”Haluamme kuulla kaiken neuvonpidostanne Liqarian sotilaspiirien kanssa. Konsuli Vannuil on kertonut meille pääpiirteittäin, mitä neuvotteluissa tapahtui, mutta koska vaatimukset oli osoitettu rubiinivaltaistuimelle, on soveliasta, että kuulemme ne suoraan ylipäälliköltä itseltään.”

Ren’i nosti pikarin huulilleen ja esitti juovansa keisarinnan ja Vasaqinin tarkkailevan silmän alla. Alkoholin haju väänsi hänen vatsaansa, mutta hän pakotti kasvonsa peruslukemille kertoessaan juurta jaksain ensikohtaamisestaan Meiqälin kanssa. Hän kertoi kaiken niin tarkasti kuin suinkin muisti, jättäen kuitenkin hienotunteisesti mainitsematta Meiqälin selvän sukulaisuussuhteen Mitaeen. Ellerram kohotti kulmiaan, kun hän kertoi Aredin osallistumisesta neuvonpitoon, muttei keskeyttänyt Ren’iä missään vaiheessa.

”Meiqäl,” Ellerram toisti, kun Ren’i oli lopettanut puhumisen. ”Meiqäl. Emme tunne tätä nimeä. Marsalkan on täytynyt kohota asemaansa vasta lähivuosina.”

Vannuil kohotti päätään. Hän oli kuninkaallisen näköinen moitteettoman kiiltävässä valkoisessa haarniskassaan, lumenvalkoiset hiukset niin lyhyiksi leikattuina, että ne ylsivät juuri ja juuri niskaan asti. Hän kääntyi valtaistuinta kohti, kumarsi, ja sanoi, ”jos saan puhua, teidän majesteettinne.”

”Ilolla kuuntelemme sanojanne, konsuli Vannuil.”

Vannuil kumarsi toistamiseen ja ryhdistäytyi sitten. ”Olen kohdannut Meiqälin ennenkin taistelukentällä, majesteetti. Hän on kotoisin Tavanen kaupungista kuudennesta sotilaspiiristä. Hän on taitava taktikko ja monipuolinen ammattisotilas, joka on saavuttanut asemansa silkan taidon ansiosta. Kohdatessamme aikaisemmin hän oli vielä kenraali sotilaspiirinsä palveluksessa.”

Ellerram siveli leukaansa etusormella, silmät kaventuneina hänen miettiessään. ”Olisi johdonmukaista päätellä, että hän nousi nykyiseen tehtäväänsä Zlavyshin suvun kuolemien jälkeen. Prinssipuolison perhe piti hallussaan kuudennen sotilaspiirin ylimpiä sotilasvirkoja.”

”Se vaikuttaisi todennäköiseltä, teidän majesteettinne.”

”Sanoitte, että sotamarsalkka on parhaillaan hallussamme?”

”Kyllä. Häntä pidetään Hol Saron sotilastyrmässä.”

Ellerram nyökkäsi. ”Hyvä. Meidän on syytä selvittää hänen henkilöllisyytensä tarkemmin ennen kuin päätämme jatkotoimista Liqarian suhteen.”

Ren’i oli odottanut tietynlaisen synkän päättäväisyyden vallassa, että Ellerram toisi esille hänen viime päivien räikeän tottelemattomuutensa valtaistuinta kohtaan, mutta keisarinna siirtyi muitta mutkitta seuraavaan aiheeseen, eikä maininnut asiaa sanallakaan. Se ei ollut hänen tapaistaan: hän oli aina ollut hyvin tarkka siitä, että keisarillinen perhe noudatti velvollisuuksiaan, eikä arkaillut nuhdella heitä tarpeen vaatiessa. Ajatus siitä, ettei Ellerram uskonut tyytymättömyyttään hänen kuultavakseen avoimesti piti Ren’in varpaillaan, eikä hän voinut olla miettimättä pyrkikö täti kenties juuri siihen.

Keisarinna kyseli häneltä juurta jaksaen liqarihyökkäyksistä, kanjonin romahduksesta ja liqarilaivojen saapumisesta, sekä viimeisenä taistelupäivänä sattuneesta liqarien kidnappausyrityksestä ja kamppailusta Meiqäliä vastaan. Kun Ren’i viimein sai kertomuksensa saatettua loppuun, hänen kurkkunsa tuntui karhealta, ja hän tyhjensi pikarinsa, vaikka juoma poltti kurkussa epämiellyttävästi. Hän ei ollut puhunut niin paljon moneen kuunkiertoon, ei edes isänsä kanssa.

”Urhoollisuutenne tuottaa teille suurta kunniaa, konsuli Vannuil,” keisarinna sanoi. Vannuil kumarsi taas. ”Olette suojelleet kruununprinssinne henkeä uskollisuudella, jota ei sovi jättää palkitsematta.”

”Hänen ylhäisyytensä läsnäolo keskuudessamme on jo itsessään korkein palkinto, jonka sotilas voi saada,” Vannuil vastasi tummalla äänellä, silmät kunnioittavasti maahan luotuna.

”Olette aina yhtä muodollinen, Vannuil.”

”Tässä asiassa olen yhtä mieltä hänen majesteettinsa kanssa,” Ren’i puuttui puheeseen. Hän kohdisti sanansa keisarinnalle, vaikka hänen katseensa oli edelleen Vannuilissa. ”Minulla on mielessäni eräs ehdotus.”

”Millainen?” Ellerram kysyi.

Ren’i oli hetken hiljaa. Hän oli miettinyt asiaa toistuvasti, ja kun hän puhui, hän asetteli sanansa huolella.

”Kuten teidän majesteettinne näkee, kunniakaartini on kärsinyt henkilökohtaisen menetyksen. Yksi uskollisista sotilaistani kaatui urhoollisesti kamppailussa liqareja vastaan. Hän palveli keisarikuntaa viimeiseen asti palolla, josta Quan itse olisi ylpeä.” Hän vilkaisi olkansa yli kaartilaisiaan. ”Hänen poismenonsa on jättänyt joukkoomme aukon, jonka me kaikki tunnemme raskaana. Tiedän kuitenkin, ettei hän toivoisi virkansa jäävän avoimeksi.”

Vannuil kääntyi katsomaan Ren’iä. Vaikka hän piti tunteensa yhtä hyvin kurissa kuin konsulitoverinsa, Ren’i pystyi silti lukemaan shokin hänen silmistään. Kuukaudet Haukan kanssa olivat jättäneet jälkensä; Vannuil oli ainakin yhtä hillitty ilmeissään ja eleissään kuin Haukkakin, mutta Ren’i oli oppinut lukemaan kumpaakin.

”Konsuli Vannuil on palvellut minua samalla uskollisuudella kuin kuka tahansa kaartini sotilaista,” Ren’i jatkoi ja kohtasi Vannuilin katseen arkailematta. ”Olen valinnut jokaisen kunniakaartini sotilaista samoilla kriteereillä: urheus, uskollisuus, rehellisyys, kyky kantaa vastuuta. Konsuli Vannuil edustaa näitä kaikkia mitä kirkkaimmin. Jos hän suostuu, ottaisin hänet suurella ylpeydellä osaksi kunniakaartiani, mutta päätös on hänen. En aio pakottaa häntä ottamaan tarjousta vastaan, jos hän ei sitä itse halua täydestä sydämestään.”

Saliin laskeutui hiljaisuus. Ren’i näki Savan purevan alahuultaan yrittäessään estää itseään hymyilemästä. Jopa kapteeni Hamr näytti iloisesti yllättyneeltä. Qel ja Vannuil vilkaisivat toisiaan, ja kun Vannuil puhui, hänen äänensä oli tunteesta raskas.

”Onko teidän ylhäisyytenne varma tästä?”

”Täysin,” Ren’i vastasi.

Vannuil nielaisi. Hän asteli kohti Ren’iä, lankesi polvilleen hänen eteensä, ja kosketti vasemmalla nyrkillä rintaansa. ”Se olisi suurin mahdollinen kunnia, ylhäisyys. Jos voin elämälläni ja ashaylla suojella teitä, teen sen ylpeydellä.”

”Vannuil Norvalainen, 5:n legioonan konsuli, Kishan tytär.” Ren’i ojensi vasemman kätensä häntä kohti. ”Otatko vastaan paikan rinnallani, osana kunniakaartiani?”

Vannuil tarttui hänen käteensä ja painoi suudelman kämmenselkää vasten. ”Otan, ylhäisyys. Täydestä sydämestäni.”

”Tuon korkeampaa palkkiota ei edes itse rubiinivaltaistuin voisi antaa,” Ellerram sanoi. Ren’i kuuli hymyn hänen äänessään, vaikka hänen ilmeensä ei hievahtanutkaan. ”Kantakaa sitä ylpeydellä, Vannuil.”

”Aina, teidän majesteettinne.” Kun Vannuil nousi takaisin jaloilleen, hän kumarsi vielä kerran Ren’iä kohti. ”Tarvitsen päivän järjestääkseni asiani legioonassa seuraajaani varten. Konsuli Qelillä ja minulla on muutamia ehdokkaita, joista kuulisin mielelläni teidän ylhäisyytenne mielipiteen.”

”Voimme keskustella asiasta myöhemmin,” Ren’i sanoi. ”Kapteeni, kuinka pian voimme järjestää seremonian?”

”Virallistamista ei ole syytä pitkittää liikaa,” kapteeni Hamr vastasi. ”Tavanomaisesti seremonia kuuluu järjestää kolmen päivän sisällä.”

”Ehdittekö saada kaiken valmiiksi ylihuomiseksi?”

”Varmasti, ylhäisyys.”

”Ajankohta suosii päätöstänne, prinssi Ren’i,” keisarinna sanoi. ”Merenos on täysi kahden päivän päästä, kun Hol Saron pitkä kaamos päättyy. Kenties se on merkki tulevasta.”

”Kenties.”

Hiuskoristeet helisivät hiljaa Ellerramin kääntäessä päätään. ”Olemme tyytyväisiä kuulemaamme. Jatkamme liqariuhasta keskustelua myöhemmin. Saatte poistua.”

Ren’i tunsi kivun välähdyksen uudestaan päässään, kun Ellerram puhui suoraan hänelle. ’Tahdon jutella kanssasi kahden kesken. Tule huoneeseeni ennen illallista.’

’Totta kai, täti.’

Ren’i, konsulit ja kunniakaarti kumarsivat kohti valtaistuinta. Kun he poistuivat valtaistuinsalista, Qel ja Vannuil seurasivat heidän kintereillään.

Kapteeni odotti juuri sen verran, että salin ovet olivat jysähtäneet kiinni heidän takanaan ennen kuin kääntyi Ren’in puoleen. ”Olisitte edes varoittaneet minua etukäteen, ylhäisyys. Vielä yksikin tuollainen yllätys ja saan hermoromahduksen!”

Ren’i ei voinut olla hymähtämättä kapteenin ilmeelle. ”Hyvinhän se meni. Olisitteko itse keksineet parempaa ehdokasta tehtävään?”

”En kyseenalaista päätöstänne, vaan tapaanne ilmoittaa se,” kapteeni murahti. ”Soisin teidän tiedottavan tällaisista asioista minulle etukäteen, jotta voin olla täydellisen valmistautunut keisarinnan edessä.”

”Olette perineet isänne kaunopuheisuuden, ylhäisyys,” Vannuil sanoi. Hän oli toipunut järkytyksestään nopeasti, ja hänen äänessään oli jälleen sen tavanomainen ammattimainen kaiku.

”Sitä tekee parhaansa, konsuli Vannuil.”

”Pelkkä Vannuil riittää,” hän korjasi. ”En ole konsuli enää tästä päivästä lähtien.”

Qel huokaisi. ”Tulen tuntemaan menetyksenne raskaana, Vannuil.”

Ren’i irvisti. Hän oli unohtanut ajatella asiaa legioonan tulevaisuuden kannalta, kun Kha’ar oli toisissa tehtävissä mantereen toisessa päässä. ”Olen syvästi pahoillani, konsuli Qel. Vaikuttaa siltä, että ryövään kolleganne teiltä yksi kerrallaan.”

”Älkää turhaan pahoitelko, ylhäisyys. Tiedän, että hän on hyvissä käsissä, kuten tekin.” Qel rahnutti mietteliäästi lyhyeksi trimmattua partaansa heidän kävellessään kohti Ren’in asuinhuoneistoa. ”Pyytäisin teiltä kuitenkin yhtä palvelusta.”

”Mitä palvelusta?”

Qelin tummissa silmissä oli huvittunut pilke. ”Jos kaartissanne vapautuu jonain päivänä lisää paikkoja, pyytäisin teitä etsimään korvaajia muualta kuin legioonastani. Arvostan teidän osaamistanne ja olen työskennellyt rinnallanne ylpeydellä, mutta tosirakkauteni ovat keisarilliset arkistot. Särkisitte sydämeni ikuisiksi ajoiksi, jos pakottaisitte minut valitsemaan niiden ja teidän välillä.”

Ren’i teeskenteli miettivänsä asiaa ankarasti ja päästi lopulta teatraalisen huokauksen. ”Vaikka se haavoittaakin minua syvästi, joudun hyväksymään vilpittömän pyyntönne. Enhän voisi elää itseni kanssa, jos astuisin teidän ja elämänne rakkauden väliin.”

”No niin, eipäs nyt ruveta tunteilemaan,” Hamr puuttui puheeseen.

Qel purskahti raikuvaan nauruun.

Jyskyttävästä päänsärystä huolimatta Ren’i tunsi olonsa astetta kevyemmäksi, kun he saattelivat hänet makuuhuoneensa ovelle. Ren’i antoi heille luvan poistua. Vain Hamr, Qel ja Vannuil jäivät hetkeksi Ren’in seuraan kaartilaisten palatessa asemapaikoilleen huoneiston sisäänkäyntien läheisyyteen.

”Kahden päivän päästä siis,” Hamr sanoi, vilkaisten kasvoista toisiin. ”Tuletteko seuraamaan seremoniaa, konsuli Qel?”

”Mielihyvin, kapteeni.”

”Lähetytän teille kutsun, kun paikka ja tarkka ajankohta on päätetty.” Hamr kumarsi Ren’ille. ”Jos nyt suotte anteeksi, ylhäisyys, minulla on paljon järjesteltävää.”

Ren’i nyökkäsi. ”Voitte poistua, kapteeni.”

Kapteenin saappaiden raskas metallinen kolina seurasi häntä oven ulkopuolellakin, ja Ren’i kuuli tämän komentavan Luwain ja Jen’ein mukaansa.

”Vielä yksi asia, ylhäisyys,” Qel sanoi, kun kapteenin ääntä ei enää kuulunut. Huumorin häiveet olivat kadonneet hänen kasvoiltaan, ja Ren’i tunsi hänen lähettävän tunnustelevan ajatuksen matkaan ennen kuin sanoi, ”haluan teidän tietävän, ettei mikään tapahtunut muuta valaa, jonka vannoin teille ennen sotaa. 5. legioona seisoo teidän takananne myös Hol Sarossa, kuten minäkin.”

”Ja minä,” Vannuil sanoi.

He kumarsivat Ren’ille niin syvään kuin varusteet antoivat myöten.

Ren’i tunsi kurkkuaan kuristavan, kun hän kohtasi heidän katseensa, eikä hän tiennyt kuinka onnistui löytämään taas äänensä puhuakseen. ”En voi kiittää teitä tarpeeksi kaikesta siitä, mitä olette jo tehneet eteeni.”

”Paras kiitos on se, että jatkatte samalla tavalla kuin tähän asti,” Qel sanoi.

”Te olette antaneet meille jotain sellaista, jota ei voi mitata kunniassa tai ylpeydessä: toivoa.” Vannuilin harmaissa silmissä oli teräksenluja katse, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Ren’in selkäpiitä. ”Löytäkää tuo sama toivo sydämestänne, ylhäisyys. Älkää antako periksi epätoivolle, näyttipä tie edessämme kuinka pimeältä tahansa.”

He kumarsivat uudestaan ja jättivät Ren’in seisomaan yksin huoneensa ovelle.