Hatam-Ile, 13. yhdeksäskuuta 3045

Mökin ikkunoista pääsi suodattumaan vain vähän valoa, mutta Haukka tiesi herätessään, että oli jo iltapäivä. Ukkonen oli mennyt menojaan, mutta pisarat takoivat edelleen taukoamatta ikkunaruutuja, saaden lasin helisemään. Ensimmäistä kertaa moneen päivään hän tunsi olonsa levänneeksi, siitäkin huolimatta, että Ren’in kääntyily oli herättänyt hänet monta kertaa yön aikana. Nukkuessaan tämä oli pelkkiä teräviä kyynärpäitä ja polvia, ja Haukka oli jossain määrin huvittunut huomattuaan kuinka levoton nukkuja hän todellisuudessa oli.

Hän tunsi Ren’in liikahtavan itseään vasten. Tapa, jolla hänen hengityksensä rytmi muuttui, kertoi Haukalle, että hän oli hereillä. Hän oli valvonut Ren’in vierellä ja vahtinut tämän unta niin monta kertaa Liqariassa, että pienetkin asiat olivat syöpyneet hänen mieleensä lähtemättömästi. Se, kuinka hänen hengityksensä hidastui, kun hän alkoi heräilemään, kuinka hänen luomensa liikahtelivat hänen nähdessään unia, ja kuinka hän vetäytyi nukkuessaan sykkyrälle, kuin suojaksi yön kylmyyttä vastaan.

Haukka puristi hänet tiukemmin itseään vasten ja kumartui hänen ylleen, hengitys Ren’in niskaa kutittaen. ”Huomenta.”

”Onko jo aamu?” Ren’i haukotteli, tuntien lämpimän käsivarren painon vyötäröllään. Hän värähti, kun Haukka suuteli hänen niskaansa kerran, kahdesti, ja nautti tunteesta kaikin tavoin. ”Voisin tottua tähän.”

Hän kääntyi selälleen ja löysi itsensä kasvotusten Haukan kanssa. Tämän sotkuisesta letistä oli karannut suortuvia siellä täällä, ja ruskeita silmiä reunustavat luomet olivat edelleen unesta raskaat. Ren’i ei voinut olla hymyilemättä katsellessaan häntä.

”Huomenta, komistus,” hän sanoi ja virnisti. ”Kyllä tämä märässä teltassa nukkumisen päihittää.”

Haukka hymähti. ”Seurakin on parempaa.”

Ren’i venytteli niin, että olkapäät päästivät äänekkään rusahduksen. ”En tiedä miksi valitit, että akherisängyt ovat epämukavia. Tännehän voisi jäädä vaikka koko päiväksi.”

Hän oli varma, että Haukka ymmärsi vihjeen, sillä tämän suupielet nykivät, aivan kuin hän olisi yrittänyt pidätellä hymyä. Haukka kumartui hänen ylleen ja suuteli häntä, painaen hänet koko painollaan turkiksia vasten. Yhdestä suudelmasta tuli toinen, sitten kolmas, neljäs, jokainen edellistä kiihkeämpi ja hengästyneempi, viimeisetkin unenrippeet mielestä kaikoten. Haukka urahti tuntiessaan Ren’in kielen liukuvan suuhunsa, tunsi tämän liikahtavan allaan ja liu’uttavan polvensa Haukan jalkojen väliin. Ren’in kasvoilla oli ilkikurinen ilme, kun he pysähtyivät vetämään henkeä. Tuore puna sai hänen kasvonsa kuumottamaan.

Hänen sormensa livahtivat Haukan paidan helman alle. ”Saanko?”

He riisuivat toisensa hitaasti, nautiskellen, sormet ja huulet tutkiskellen jokaista uutta ihonkaistaletta, joka vaatteiden alta paljastui. Kaikki toisessa oli uutta ja kiehtovaa. Haukka nousi istumaan ja veti Ren’in syliinsä, suudellen hänen kaulaansa sentti sentiltä, tuntien kuinka jokainen liikahdus ja hengenveto sai heidän vartalonsa liikkumaan toisiaan vasten, lämmin iho lämmintä ihoa etsien. Jokainen suudelma, jokainen hennoinkin kosketus sai Ren’in värähtämään ja hengityksen kiihtymään.

”Sinä täriset,” hän kuiskasi Ren’in korvaa vasten ja suuteli sitä. ”Ei meidän ole pakko, jos et ole valmis.”

”Olenpas,” Ren’i tokaisi, vain hiukan liian hätäisesti kuulostaakseen vakuuttavalta. Se sai vain Haukan hölläämään otettaan. Hän näytti niin huolestuneelta, että Ren’iä nolotti. ”Ei sinun tarvitse lopettaa.”

”Ren’i—”

”Olen tosissani. Edetään vain vähän hitaammin, jos sopii?”

Se, mitä hänellä oli ollut Alaran, Maralin, tai muiden ystäviensä kanssa oli erilaista, riippumatta siitä, mitä he olivat saattaneet tuntea toisiaan kohtaan. Vaikka haaremi oli lakannut olemasta keisarillisen perheen omaisuutta jo aikakausia sitten, kun keisarinna Kadeino oli ravistellut keisarikuntaa uudistuksillaan ja muuttanut instituution keisarillisten rakastajien asumuksesta taiteiden oppilaitokseksi, se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että keisariperheen ja haaremilaisten välejä hiersivät menneisyyden jättämät taakat. He olivat ehkä hänen ystäviään omasta tahdostaan, mutta hän oli silti kruununprinssi. He eivät koskaan voineet olla täysin tasavertaisia.

”Oletko varma, että haluat?” Haukka kysyi.

”Täysin.” Ren’i nielaisi. ”En… En ole tottunut suoraan kosketukseen.”

Se sai Haukan räpäyttämään silmiään, hitaasti. ”Etkö ole tehnyt tätä koskaan aiemmin?”

”Olen, olen. En minä mikään lapsi ole,” Ren’i kiirehti korjaamaan. ”Mutta keisariperheen jäseniä koskevat tietyt säännöt.”

Haukan ilme pehmeni, kun hän viimein ymmärsi. Oman perheen lisäksi kukaan ei koskenut Kishan kruununperilliseen käsillään, ei koskaan, paitsi satuttaakseen. Kivun ja väkivallan arvet olivat jättäneet ikuisen jälkensä hänen ihoonsa demoniveren parantavasta voimasta huolimatta. Haukan jokainen pienikin kosketus sai Ren’in sävähtämän, ja hän tiesi, ettei Ren’i voinut sille mitään.

Suukko, jonka Haukka jätti Ren’in poskea vasten oli hellempi kuin aikaisemmat. Hän jätti toisen tämän leukalinjaan, sitten vielä yhden, tuntien kuinka tämän lyhyt sänki kutitti hänen ihoaan. Hän odotti rauhassa, kunnes Ren’in hengitys tasaantui ennen kuin siirtyi seuraavaan paikkaan.

Tämän pitkät taivashikorvat, pisamien peittämät posket ja olkapäät, tämän punainen tukka, johon Haukka upotti sormensa Ren’iä suudellessaan. Haukka kävi hitaasti, järjestelmällisesti läpi ne kaikki ja talletti ne sydämeensä. Piirteet, joita oli ajatellut vihaavansa, ja joita ilman hän ei olisi osannut enää kuvitella Ren’iä.

Ren’i antoi hänen kaataa itsensä takaisin sängylle hellävaraisesti. Hän sulki silmänsä ja keskittyi siihen, miltä Haukan suu tuntui hänen omaansa vasten. Haukka ei kiirehtinyt tai hoputtanut. Hän piteli Ren’iä itseään vasten, hitaasti tämän ihoa silitellen, kunnes tärinä lakkasi ja heidän molempien huulet olivat suutelusta hellinä.

He molemmat huokaisivat kuuluvasti, kun paljas vartalo liukui paljasta vartaloa vasten ensimmäistä kertaa, Ren’in kädet Haukan ympärillä. Hiki helmeili iholla, kun he rakastelivat hitaasti, tutkiskellen, toisiinsa kietoutuneina. Oli vain he kaksi, ja heillä oli aikaa vain toisilleen.

He makasivat pitkään sylityksin, kuunnellen sateen taukoamatonta kohinaa samalla, kun pulssi tasaantui. Ren’i oli niin hiljaa paikoillaan, että Haukka luuli hänen nukahtaneen uudestaan, kunnes tämä suuteli yhtäkkiä hänen kaulaansa. Sänki raapi herkkää ihoa, saaden Haukan naurahtamaan ääneen.

”Kas. Olethan sinä hengissä,” hän sanoi, ääni tavallista karheampana.

Ren’i tuijotti häntä. ”Nauroitko sinä juuri?”

Haukka kohotti kulmiaan. ”Mitä siitä?”

”Luulin jo, ettet osaakaan.”

”Ehkä se johtuu siitä, että sinä et ole erityisen hauska.”

Ren’i virnisti, silmät kiiluen. ”Voi, päinvastoin. Saat huomata, että olen erittäin huvittava veijari.”

Haukka näki varoituksen hänen ilmeessään puoli sekuntia liian myöhään. Hän potkaisi viltin päältään pois, kun Ren’i iski sormensa hänen kylkiinsä ja alkoi kutittamaan. Ren’i ei lopettanut ennen kuin Haukka ulvoi naurusta ja melkein antoi hänelle mustan silmän kyynärpäällään.

”Olet aivan hirveä,” Haukka valitti, kun sai taas hengityksensä kulkemaan ja onnistui puskemaan Ren’in pois päältään. Hän veti paidan päälleen estääkseen Ren’iä näkemästä, että hymyili.

”Sanot vaan, että tuntisin oloni paremmaksi.”

Haukka kömpi vuoteesta ylös ja pukeutui ensimmäisiin löytämiinsä vaatteisiin. Hän vilkaisi silmäkulmastaan Ren’iä, joka nousi hitaasti istumaan ja kiskoitteli, haukotellen makeasti. Tämän tukka sojotti jokaiseen ilmansuuntaan kuin ei olisi nähnyt hiusharjaa viikkoon. Ren’i raaputti hajamielisesti kainaloaan vaatteita etsiessään.

Päivänvalossa mökki näytti varsin kodikkaalta, Ren’i tuumasi. Hän noukki lattialta paidan – ilmiselvästi Haukan, sillä se oli kireämpi kuin se, jonka hän oli saanut yöpaidaksi – ja kiskoi sen niskaansa. Se tuoksui edelleen Haukalta, vaikka tämän lämpöä ei ollut enää jäljellä kankaassa. Saatuaan housut jalkaansa Ren’i kierteli ympäri mökkiä uteliaana.

Onniar oli kutsunut sitä metsästysmökiksi, mutta oli selvää, että se oli koti, eikä pelkkä varasto. Asumisen jälkiä oli kaikkialla. Kaapissa oli vaihtovaatteita, haalistuneet verhot ja vaihtotäkki. Nurkassa lojuivat vanhat nahkasaappaat. Sivupöydällä oli puoliksi luettu kirja ja, tahroista päätellen, toistuvaa käyttöä nähnyt savimuki. Hyllyssä oli kymmeniä kirjoja, kaikki siistissä aakkosjärjestyksessä. Pölyn puute kertoi, että niiden omistaja luki niitä ahkerasti, eikä Ren’i voinut vastustaa kiusausta katsella niitä tarkemmin. Suurinta osaa hän ei tunnistanut, lukuun ottamatta paria vanhaa seikkailuromaania, jotka oli itsekin lukenut, sekä erittäin kuluneita kopioita Karasin tarun ensimmäisestä trilogiasta. Ne olivat lähes yhtä hiirenkorvilla kuin hänen omansa kotona Hol Sarossa.

Takahuone oli ainoa paikka, josta pystyi päättelemään, mitä tarkoitusta varten mökkiä oli joskus muinoin käytetty. Sen nurkassa oli varustekaappi pullollaan nuolia, jousia ja vaihtojänteitä, monenmoisia puukkoja sekä vanhoja retkivarusteita, joskin sen luokse päästääkseen sai tehdä töitä. Heidän eiliset vaatteensa roikkuivat telineen päällä kuivumassa, ja katosta riippui suurissa kimpuissa kuivattuja ruokakasveja, joita Ren’i ei tuntenut. Hän joutui kumartumaan päästäkseen kulkemaan niiden ali huoneen perällä seisovalle ovelle.

“Mihin tämä vie?” hän kysyi, korottaen ääntään.

Mökin toisesta päästä kuului kolinaa. Ren’i ehti jo epäillä, ettei Haukka ollut kuullut häntä, kun tämän ääni vastasi, “käy itse katsomassa.”

Tuuli oli tempaista oven Ren’in otteesta. Takapiha, jos sitä sellaiseksi saattoi kutsua, oli ylikasvaneen heinikon valtaama. Mökin takana seisoi ikivanha huussi ja toinen, pienempi hirsirakennus, jota Ren’i ei ollut aiemmin huomannut ollenkaan. Se ei ollut lukossa, ja eteisessä oli niin valtava pino polttopuita, että hän arveli niiden riittävän loppuelämän tarpeisiin.

”En tiennytkään, että sinulla on täällä sauna,” hän sanoi palatessaan sisälle.

Haukka näytti huvittuneelta vilkaistessaan häntä olkansa yli. ”Missä luulit minun peseytyvän? Hiekkakylvyssä vai?”

Tulisijassa paloi uusi valkea. Sen ylle viritetty kattila porisi ja täytti huoneen vesihöyryllä. Lämpiävän ruoan tuoksu sai veden kielelle, ja Ren’i tajusi vasta silloin kuinka nälkäinen oli. Päivällinen oli vaatimaton, joskin runsas. He söivät kaapista löytämiään tähteitä lihaliemen ja kuuman teen kera, mutta Ren’i söi sellaisella ruokahalulla, että ne olisivat yhtä hyvin voineet olla juhla-ateria. Hän lappasi ruokaa suuhunsa niin innoissaan, että Haukan oli pakko pysähtyä tuijottamaan.

“Olisit sanonut, että sinulla on nälkä,” hän huomautti Ren’in huuhtoessa leipänsä rippeet alas teellä.

“En huomannut aiemmin,” Ren’i vastasi ja virnisti. “Minulla oli tärkeämpiä asioita mielessä.”

“Tässäkö on rubiinivaltaistuimen tuleva keisari? Mies, jonka päähän mahtuu vain yksi ajatus kerrallaan?”

“Olen yksinkertainen heppu. Ja etköhän sinä ole jo piessyt turhat tittelit hiiteen minusta.”

“Keisarikunta on tuhoon tuomittu.”

Ren’i nauroi. “Älä nyt sentään kehu minua liikaa tai se saattaa nousta vielä päähän.” Hän oli hetken hiljaa kaapiessaan keittokulhon pohjalta ruohosipulin rippeitä. “En oikein tiedä mitä tekisin itselläni, jos totta puhutaan. En ajatellut, että päätyisimme tähän pisteeseen ikinä.”

Haukka laski kulhonsa lattialle. “Tiedän mitä tarkoitat.”

Ren’i tuijotti jalkojaan ja tunsi kasvojaan kuumottavan yhtäkkiä. “Tarkoittaako tämä, että me olemme nyt, tuota, yhdessä? Siis virallisesti?”

Kysymys oli viattomuudessaan niin vilpitön, että Haukkaa hymyilytti, mutta hän piti kasvonsa visusti peruslukemilla.

“No, voin sanoa ainakin omasta puolestani, että olemme,” hän sanoi. Hän kurkotti hipaisemaan Ren’in poskea, ihan vain saadakseen tekosyyn koskettaa häntä uudestaan. Nyt kun hän oli tottunut Ren’in läheisyyteen, hän ei tuntunut saavan siitä tarpeekseen.

”Niin minunkin. Halusin vain varmistaa.” Ren’i yskähti. “Anteeksi. Kuulostan varmaan lapselliselta. Tämä on minulle uutta.”

“Tuskin nyt sentään kaikki.”

”No ei, mutta tunnustus on vähän vakavampi asia.”

”Ei se perusasioita muuta.”

“Niin, eipä kai.” Ren’i raapi niskaansa, miettien. Olihan hän toki rakastunut ennenkin, monestikin, mutta Alara olisi nauranut itsensä kipeäksi, jos hän olisi yrittänyt kutsua heitä pariskunnaksi edes piloillaan. “Onhan minulla ollut rakastajia aika ajoin, mutta heitä ei ole otettu Hol Sarossa kovin vakavasti.”

”Miksei?”

”No, tuota…” Ren’i ei tiennyt miten muotoilisi asian. ”Älä nyt hermostu, mutta suurin osa heistä on ollut vanhasta haaremista.”

Haukka tuijotti häntä kulmat kurtussa. “Että mistä?”

“Se ei ole sitä miltä kuulostaa,” Ren’i kiirehti selittämään. “Rakennusta kutsutaan edelleen haaremiksi, vaikka se on ollut pelkkä Keisarillisen akatemian taideopisto jo aikakausia.”

“En edes tiennyt, että koko laitosta on enää olemassakaan.”

“Aika harva pääkaupungin ulkopuolella tietää, ellei havittele paikkaa keisarillisesta oopperasta tai jotain vastaavaa. Se on koko maan arvostetuin taideoppilaitos.” Haukan ilme ei juurikaan pehmennyt, joten Ren’i jatkoi, “on totta, että tunnen monia haaremin asukkaita ja joidenkin kanssa minulla on ollut… No, tiedäthän. Mutta he eivät ole minun, enkä minä voi vaatia heiltä mitään vastoin heidän tahtoaan. Minulla ei tällä hetkellä ole muita sinun lisäksesi.”

”Tällä hetkellä?”

Hänestä tuntui, että homma oli menossa pahasti mönkään ja nopeasti. ”Eikä tarvitse ollakaan! Sillä ei ole väliä minulle, onko minulla yksi kumppani vai useampi, kunhan kaikki ovat tyytyväisiä.” Hän karautti kurkkuaan nähdessään Haukan tyhjän katseen. ”Yritän sanoa, että tämä riittää. En halua meidän suhteeseemme muita, ellet sinäkin halua.”

”Tuskin,” Haukka totesi, muistellen niitä kuumeisia öitä, jotka oli kuluttanut taistellessaan tunnustusta vastaan. Jo silloin pelkkä ajatus Ren’in nimen jakamisesta muiden kanssa oli nostanut niskavillat pystyyn, eikä hän ollut ylpeä mustasukkaisuuden puuskasta, joka kohotti päätään hänen kuvitellessaan jakavansa vielä jotain muutakin. ”En ole koskaan harkinnut sellaista.”

”Jätetään se asia sikseen,” Ren’i sanoi. ”Tarkoitan vain sitä, että minulla ja ystävilläni on historiaa, mutta se on vain sitä: historiaa.”

”Ystävillä,” Haukka toisti.

”Vain ystävillä,” Ren’i painotti. ”Ei heistä voisi enempää tullakaan. Tiedät kyllä, että keisarinnalla on sananvaltaa siihen, kenen kanssa menen naimisiin. Seurustelu on vaikeaa, kun koko keisarikunta tietää, ettei tavallisilla kansalaisilla ei ole juuri toivoa edetä kruununperillisen puolisoksi.”

Seurasi pitkä hiljaisuus. Haukka odotti kärsivällisesti, kunnes Ren’in ilme muuttui paniikinsekaiseksi tämän tajutessa viimein, mitä oli sanonut.

“Ei kun siis… En tarkoittanut sitä noin. Jälkimmäinen osa koskee vain haaremilaisia.” Ren’in kasvot punoittivat entistä pahemmin. “Se on laissa. Keisariperheen jäsenet eivät voi ottaa puolisokseen oppilaitoksen työntekijää tai opiskelijaa. Lakia muutettiin, kun opisto perustettiin, jotta haaremin riisto lakkaisi. Setäni vaimo joutui lopettamaan työnsä, ennen kuin he pystyivät julkistamaan suhteensa.”

“Muistan kuulleeni siitä. Nahereko hänen nimensä on?”

Ren’i nyökkäsi. “Valtiatar Nahere. Häntä ei vieläkään puhutella prinsessapuolisoksi, vaikka sen kuuluisi olla hänen virallinen tittelinsä.”

Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin vaistomaisesti, kun hän muisti kaikki ne ovet, jotka olivat sulkeutuneet Chujalta sen jälkeen, kun he olivat virallistaneet kihlauksen. Kaikki ne huhut, joita heidän selkänsä takana levitettiin. Chuja oli aina ollut valovoimainen, elämäniloinen sielu, ja Ren’i oli seurannut häntä kuin pieni ankanpoika ollessaan nuorempi, yrittäen imeä edes osan tämän itsevarmuudesta itseensä. Parissa vuodessa sen lämmön tilalle oli tullut jotain kovaa ja kylmää, joka painoi raskaana Chujan harteita, eikä Ren’i ollut tunnistaa setäänsä sellaisena, sulkeutuneena, etäisenä. Hän oli ollut keisarinnan silmät ja korvat seurapiireissä, nähden ja kuullen sellaista, mikä heiltä muilta jäi huomaamatta. Kutsujen virta oli tukahtunut yhdessä yössä kuin padottu puro.

Ei ihme, että hän ja Nahere olivat lähteneet palatsista.

Ren’i ravisteli itseään, pakottaen itsensä takaisin nykyhetkeen. “Päätös oli heidän yhteisensä, mutta laki on laki. Hän on joutunut kestämään kovia asemassaan. He molemmat ovat.” Ren’i kohtasi Haukan katseen ja lisäsi, ”keisarinna antoi liitolle siunauksensa, mutta se ei katkaissut huhupuheilta siipiä. He eivät asu enää nykyään Hol Sarossa.”

Kumpikaan heistä ei sanonut sitä ääneen, mutta Ren’i tiesi Haukan ajattelevan samaa kuin hän. Hän ei halunnut kuvitella, mitä täti sanoisi, kun hän palaisi Hol Saroon ja joutuisi kertomaan tälle rikkovansa kymmeniä keisarillisia perinteitä ja ottavansa akherin puolisokseen. Ajatus Ellerramin tahdon vastustamisesta sai vatsan kiertymään solmulle. Ellerram oli vähintään yhtä itsepäinen kuin hänkin, eikä Ren’i nauttinut hänen kanssaan kinastelusta.

Hiljaisuuden rikkoi äkillinen koputus, joka sai heidät molemmat hätkähtämään. He vilkaisivat toisiaan kummastuneina.

“Anteeksi häiriö,” joku huusi oven takaa. Ren’i voihkaisi. Ääni oli Yuraun. “Meillä on viesti hänen ylhäisyydelleen.”

“Se siitä yksityisyydestä,” Ren’i mutisi noustessaan jaloilleen.

Yurau ja Linnee seisoivat oven takana täydessä sotisovassa. Jos he ajattelivat jotain Ren’in epäsiististä olemuksesta tai lainatuista vaatteista, he eivät antaneet sen näkyä. Linneen silmät liikahtivat Ren’istä Haukkaan ja takaisin tämän ilmestyttyä Ren’in olan taakse kuuntelemaan, mutta molemmat sotilaat koskettivat rintaansa nyrkillään ja kumarsivat kohteliaasti.

“Pahoittelemme äkillistä häiriötä, ylhäisyys,” Yurau sanoi. “Kapteeni Hamr pyytää teitä saapumaan leiriin ensitilassa.”

“Mistä on kyse?”

Linnee hymyili. “Meril-Anin legioonat saapuvat.”