Liqarian pohjoisrannikko, Seiyen mantere, 26. seitsemäskuuta

Itäinen meri oli vyöryttänyt lumimyrskyn toisensa perään Seiyen ylitse, ja Morin tasanko oli puolimetrisen lumivaipan peitossa, kun he nousivat rantaan kaksi päivää myöhemmin. Talvi ei osoittanut merkkiäkään siitä, että olisi saanut tarpeekseen eteläisen mantereen kurittamisesta. Kaukana häämöttävä Khuusian vuorijono oli utuisen valkoinen ja sulautui taivasta vasten niin täydellisesti, että sitä hädin tuskin erotti. Vaikka he olivat nyt virallisesti vihollisalueella, Ren’i ei voinut olla tuntematta pelonsekaista kunnioitusta katsellessaan ympärilleen, ja hän näki Linneen ja Savan kasvoista, että nämä tunsivat samoin.

Hän oli nähnyt vain maalauksia Khuus-jumalan mukaan nimetyistä vuorista, jotka kohosivat paljon korkeammalle kuin Hol Saron pohjoispuolta suojelevat Korkeimpien vuoret, eivätkä kuvat tehneet niille oikeutta. Talven syleilyssäkin maa oli kaunis, petollisen kaunis. Kha’ar oli tiennyt kertoa heille, että Pohjois-Liqarian kärjessä maasto oli jylhää ja korkeuserot suuria, ja yksi vilkaisu kertoi Ren’ille, että konsuli oli ollut oikeassa. Nousu ylävälle maalle tulisi olemaan koitos, eikä missään näkynyt merkkiäkään teistä tai merkityistä poluista.

”En ihmettele, että alue on asumatonta,” Linnee tuumasi. Hänen hattunsa alta pilkistävät hiekanruskeat suortuvat olivat kuuran peitossa. ”Tällaiseen maastoon on hankala rakentaa kaupunkeja.”

”Tai mitään muutakaan,” Sava lisäsi.

Pakkaslumi pöllysi armottomasti, peittäen maiseman näkyvistä. Paksua ahtojäätä oli muodostunut saarten ja niitä yhdistävien kivikkoisten ylityskohtien ympärille, ja he olivat joutuneet käytännössä luistelemaan loppumatkan saarelta toiselle. Heidän onnekseen jää oli ollut lähes paljas: loputon tuuli puski kaiken jäälle sataneen lumen suoraan rantaan korkeiksi kinoksiksi.

”Lumimyrsky lähestyy,” Ren’i sanoi, kun akherit liittyivät heidän seuraansa.

”Mistä tiedät?” Sinilehti kysyi.

”Kokemuksesta. Meidän on parasta etsiä suojaisa paikka ja levätä, kunnes se on ohi. Emme pääse minnekään, ennen kuin myrsky hellittää.”

”Lähistöllä on luolia. Jokin niistä kelvannee tarkoitukseen.”

Ren’in ennustus kävi toteen muutamassa tunnissa. He olivat kavunneet korkean kukkulan päälle ja suunnanneet kohti matalaa kuusimetsää, kun tummat kumpupilvet saavuttivat rannikon. Lämpötila oli kohonnut päivän mittaan ja lumisade lankesi paksuina, märkinä hiutaleina, jotka hidastivat heidän kulkuaan entisestään. He olivat kaikki polveen asti märkiä, kun Sinilehti viimein johdatti heidät luolan suojaan.

Luola oli avara ja korkea, ja sen katosta riippuvat tippukivet kiiltelivät kyynäränpaksuisen jääkerroksen ansiosta. He vuorasivat suuaukon lumella niin huolellisesti kuin pystyivät, jättäen ylös pienen aukon, josta ilma pääsi vaihtumaan.

Haukka riisui hanskansa ja polvistui. Luolan perällä maassa oli painauma, joka oli mustunut. Haukka kosketti sitä varovasti sormenpäillään ja hieroi sormiaan yhteen. ”Nokea.”

”Yövyimme täällä edellisellä reissulla,” Sinilehti sanoi. ”Sytytetään valkea.”

”Onko se viisasta? Savu erottuu kauas,” Kuukivi kysyi huolestuneena.

”Ei tässä säässä.”

Ren’i oli riisunut hattunsa. Hän tarkasteli luolan kattoa. ”Hetkonen. Kai täällä on jossain jokin aukko, josta savu pääsee ulos?”

”Luolan perällä on. Lumipeite on paksumpi kuin ennen, mutta aukko ei ollut silloinkaan lumen peitossa, joten luultavasti se johtaa johonkin suojaiseen paikkaan.”

”Parasta tarkistaa asia ennen kuin hengitämme kaikki häkää ja tuuperrumme. Sava,” Ren’i sanoi ja viittoili häntä seuraamaan.

---

Liqarian pohjoisrannikko, 2. kahdeksaskuuta 3045

Myrsky raivosi kolme päivää. Tuulen jatkuvasta ulinasta pystyi päättelemään, että luolasta täytyi johtaa useampia pieniä aukkoja yläpuolisille kallioille, mutta nuotio piti luolan sen verran lämpimänä, että he pystyivät nukkumaan paremmin kuin maasiltaa ylittäessään. Haukka, Denae, Linnee ja Sava jakoivat metsästysvuorot ja poistuivat pareittain hankkimaan syötävää. Ren’i tiesi, että hänen matkakumppaninsa olivat yhtä jännittyneitä kuin hänkin aina, kun joku heistä oli ulkona, valmiina tarttumaan aseisiin ja ryntäämään toisten avuksi, mutta liqareista – tai kenestäkään muustakaan – ei näkynyt merkkiäkään. Hän kuuli Sinilehden huokaisevan helpotuksesta, kun Haukka ja Sava palasivat luolaan metsäkauris mukanaan.

Hiomakivi piti korvia raastavaa ääntä, kun Ren’i kuljetti sitä miekkansa terää vasten. Kahvaan kaiverretut pihlajanlehdet olivat niin tuttuja hänelle, että hänen rintaansa puristi, kun hän siveli kuviota sormillaan. Sama kuvio koristi hänen selkäänsä, sekä ovia, jotka johtivat hänen isänsä asuintiloihin palatsissa.

Hän tunsi loitsun kihelmöinnin ihollaan joka kerta miekkaa koskiessaan, olipa hipaisu miten hento tahansa. Vannuil oli kutsunut hänet konsulitelttaan kokouksen jälkeisenä päivänä, ja Ren’i oli yllättynyt, kun tämä oli avannut matka-arkun ja nostanut esille tutun huotran.

”Isänne pyysi meitä antamaan tämän teille,” Vannuil oli sanonut, laskien huotran Ren’in käsiin. ”Vetäkää miekka esille ja pidelkää sitä molemmin käsin. Qel, olkaa hyvä.”

Vannuil ja Qel koskivat miekan terää käsillään ja Ren’i tunsi voiman humahtavan lävitseen, kun konsulit vapauttivat ashaynsa. Se lähes pakotti hänet polvilleen; keisarinnaa lukuunottamatta kukaan ei ollut koskaan kohdistanut koko ashaynsa voimaa häneen. Tunne oli niin huimaava, että hän pystyi hädin tuskin hengittämään. Heidän silmänsä välähtivät tulenhehkuisina. Se sai Ren’in niskavillat nousemaan pystyyn, ja hän tunsi kuinka merkillinen, jomottava tunne kipusi pitkin hänen käsivarsiaan ja kulki hänen lävitseen. Hetken aikaa miekka näytti suorastaan hehkuvan.

Vannuilin huulet liikkuivat, kun hän puhui, komentava ääni saaden miekan sykähtelemään joka sanalla. Niistä jokainen oli sekä tuttu että vieras, aivan kuin Ren’in olisi kuulunut tunnistaa ne, mutta ne karkasivat häneltä aina, kun hän yritti keskittyä niihin.

”No, valmista tuli,” Qel totesi. Hän ja Vannuil vetivät kätensä pois, ja Ren’in polvet notkahtivat, kun he irrottivat ashaynsa voiman hänestä.

”Miekan yllä oleva suojaloitsu on voimakkain, jonka me kykenemme langettamaan,” Vannuil sanoi, tulkiten Ren’in kysyvän katseen oikein. ”Sama loitsu on suojellut isäänne hänen kantaessaan tuota miekkaa. Kantakaa sitä ylpeydellä.”

”Kiitos,” Ren’i sanoi epävarmasti. ”Mutta miksi?”

Vannuil ei hymyillyt, mutta hänen kasvojensa ilme pehmeni hetkeksi. ”Läksiäislahja isältänne. Oli hänen toiveensa, että toimittaisimme miekan teille, kun tilanne sitä vaatii. ’Pitäkää lapseni turvassa’, hän sanoi. Sen me myös teemme, jos vain suinkin pystymme.”

Ren’i ei hetkeen tiennyt, mitä sanoa. Hän nieleskeli rajusti, mutta pala kurkussa ei suostunut lähtemään minnekään. Peittääkseen hämmennyksensä hän sujautti miekan takaisin huotraansa ja toivoi, etteivät Vannuil ja Qel nähneet, kuinka pahasti hänen silmänsä olivat kostuneet.

”Missä te olette oppineet vanhaa demonikieltä?” hän kysyi, kun Vannuil kääntyi sulkemaan matka-arkkunsa. ”Luulin sen olevan kuollut kieli.”

Konsulin ilme oli laskelmoiva, kun hän kääntyi ympäri.

”Aivan kaikki tarinat, joita vanhasta maailma kerrotaan, eivät ole totta, teidän ylhäisyytenne.” Hän nyökkäsi kohti teltansuuta. ”Jos suonette anteeksi, meillä on järjestelyjä tehtävänä ennen illan kokousta. Näemme teidät siellä.”

Ren’i oli vaihtanut tavanomaisen miekkansa isänsä miekkaan samana iltana.

”Tuo ei ole sama ase, jota olet käyttänyt tähän asti.”

Ren’i säpsähti hereille muisteluistaan ja kohotti katseensa. Haukka istui toisella puolella nuotiota ja katseli miekkaa. Se oli yhden käden miekka, kuten sekin, jollaista kishalaiset sotilaat kantoivat osana varustustaan, mutta terä oli kapeampi ja huotra taidokkaasti koristeltu, toisin kuin tavallinen sotilasmiekka.

”Ei niin,” Ren’i myönsi. Hän jatkoi hiomista tottuneesti, vaihdellen kulmaa mennessään ja pysähtyen välillä kokeilemaan terää sormenpäällään.

Haukan silmät osuivat kahvassa olevaan kuvioon. Siinä oli jotain etäisesti tuttua, mutta hän ei saanut mieleensä missä oli nähnyt sen.

”Minkä puun lehti tuo on?” hän kysyi.

”Pihlajan. Ai niin, niitä ei kai kasva Syrjämailla? Harmi. Se on kaunis puu, meillä on niitä pohjoisessa paljon.” Ren’i puhalsi hiomisen jättämän pölyn pois terältä. ”Pihlaja on isäni vaakuna. Tämä on hänen miekkansa.”

”Prinssi Oerein.”

Ren’i hymähti. ”Olen yllättynyt, että ylipäätään tiedät hänen nimensä.”

”Kaikkihan hänet tietävät.”

”Meillä päin varmaan tietävätkin, mutten kuvitellut sinun olevan erityisen kiinnostunut perheestäni.”

Haukka kohautti harteitaan. Hän asettautui mukavammin viitan päälle, joka toimitti istuinalusen virkaa, ja kurkotti kätensä liekkejä kohti. ”Hänet tunnetaan etelässä hyvin.”

”Ai?”

”Totta kai. Isäsi oli lakimuutoksen takana, joka takasi rajamaiden tyhjäverisille yhtäläiset kansalaisoikeudet puoliveristen kanssa, sekä itsenäisen maanomistusoikeuden.”

”Oliko?” Ren’i näytti yllättyneeltä.

”Eikös sinun pitänyt olla kruununprinssi? Luulisi sinun olevan perillä tällaisista asioista minua paremmin,” Haukka töksäytti. ”Ei sillä että odottaisin, että teidän majesteettianne kiinnostaisi meidän oikeutemme.”

”Ensinnäkin, auts. Ei tarvitse olla töykeä. Toisekseen, vain keisarinnaa puhutellaan ’teidän majesteetiksenne’. Muita keisariperheen jäseniä puhutellaan ylhäisyydeksi tai korkeudeksi.”

Haukka kohotti toista kulmaansa. ”Syvimmät pahoitteluni, teidän korkeutenne,” hän sanoi, äänensävy sarkasmia tihkuen. ”Vai olisiko ylhäisyys enemmän mieleenne?”

Ren’i irvisti. Tittelit kuulostivat irvokkailta Haukan suusta. ”Jos haluat rehellisen mielipiteeni, pidin enemmän siitä, kun kutsuit minua etunimeltä. Saat haukkua minua niin paljon kuin lystäät, kunhan teet se sinutellen.” Hän huokaisi syvään. Kuluneen viikon huonosti nukutut yöt alkoivat painaa päälle, Haukka näki sen hänen kasvoistaan. Hänen tukkansa oli sotkuinen ja leukaa koristi lyhyt, punertava parransänki, joka eittämättä puki häntä. ”Totuus on, etten juurikaan seuraa, mitä isäni tekee työkseen. Minulle hän on vain isä, eikä prinssi-senaattori Oerei. Unohdan aina välillä, että hän on niin vaikutusvaltainen henkilö.”

”Miten sellaisen voi unohtaa?”

Ren’i oli hetken hiljaa. ”Ei sitä voikaan, ei kokonaan. Meillä on harvoin aikaa olla yhdessä perheenä.” Hän huokaisi uudestaan ja rahnutti sänkeään. ”Liityin armeijaan 26-vuotiaana, enkä ole sen jälkeen juuri muuta tehnyt. Asuin kasarmilla ja treenasin toisten alokkaiden kanssa ensimmäiset vuodet. En nähnyt isääni tuona aikana ollenkaan. Kulutamme nykyään sen vähän yhteisen ajan mitä meillä on mieluummin puhuen jotain muuta kuin politiikkaa.”

”Rankkaa.”

”Kai. Tavallaan.” Ren’i tuijotti saappaankärkiään, tuntien itsensä merkillisen vaivaantuneeksi. ”En tiedä, miksi edes kerroin sinulle kaiken tämän. Koko keisarikunnassa ei ole minua etuoikeutetumpaa henkilöä, joten minun ei pitäisi valittaa.” Hän laittoi miekan syrjään ja heitti polttopuupinosta pari uutta halkoa nuotioon. ”Unohda, että sanoin mitään.”

Liekit ahmaisivat polttopuut muutamassa sekunnissa ja kuivuvan puun raksahtelu oli tuulen ulinan lisäksi ainoa ääni luolassa. Denae oli palannut ulos, tällä kertaa Linneen kanssa. Toiset torkkuivat teltoissaan. Haukka otti puukon vyöltään ja alkoi nylkeä kaurista tottunein ottein. He olivat valuttaneet veret eläimestä jo ulkona, joten työ eteni varsin vähällä sotkulla, eikä häneltä kulunut kauaa, kun hän pääsi irrottamaan lihaa irti luista.

”En muista olenko koskaan kysynyt ikääsi,” Haukka sanoi katsomatta ylös työstään.

Ren’in onnistui hymyillä. ”Et varmaan. Ja olen 98-vuotias, kiitos kysymästä.”

”Onniar oli oikeassa. Olet pelkkä untuvikko.”

”Entäs itse?”

”Täytän kymmeneskuussa 184.”

”Hah. Et ole itse sen parempi meidän mittapuullamme.”

Haukka kohtasi hänen katseensa ja sanoi hitusen omahyväisesti, ”ehkä niin, mutta pidä mielessäsi, että meistä kahdesta vain toinen on kuluttanut yli seitsemänkymmentä vuotta elämästään armeijassa ja saanut siitä huolimatta selkäänsä tavalliselta metsästäjältä.”

Ren’i tunsi kasvojaan kuumottavan. ”Onko siitä pakko muistuttaa yhtenään?”

”On.”

”Taidat nauttia tästä.”

”Ei täällä ole muutakaan ajankulua.”

”Keksi mitä tahansa muuta.”

Haukka oli miettivinään asiaa. ”Hmm. Uusintaottelu?”

”Sen lisäksi.”

”Teet tämän vaikeaksi.”

”Mitä haluat minun sanovan? Antaudun, tunnustan äärettömän ylivertaisuutesi,” hän valitti. Haukka käänsi katseensa takaisin kauriiseen, suupielet nykien. ”Hetkinen. Oliko tuo hymy?”

”Ei.”

”Olipas. Sinä hymyilit.”

”Olet lyönyt pääsi,” Haukka vastasi, eikä yrittänyt peittää huvittuneisuuttaan.

”Hymyilet nytkin, senkin valehtelija.” Ren’i nauroi. ”En olisi uskonut sinun edes osaavan.”

Sinilehti kurkisti ulos teltastaan, hiukset nukkumisen jälkeen pahasti pörrössä. ”Pitäkääs pienempää suuta. Eihän täällä saa nukuttua, kun te kälätätte kuin pahaiset torimyyjät.”

Ren’i hekotti kovempaa nähdessään hänen ilmeensä ja Sinilehti mutisi hiljaa kirouksia vetäytyessään takaisin telttaansa.

Haukka pudisti päätään, hymyillen tahtomattaan. Ren’in naurussa oli jotain tarttuvaa, jotain vastustamattoman elämäniloista; häntä kuunnellessa Haukasta tuntui siltä, kuin olisi istunut lempeässä auringonpaisteessa. Haukka oli huomannut sen jo kesäjuhlassa ja nyt, kaukana alkoholin ja musiikin vaikutuspiiristä, hänen oli pakko myöntää itselleen, että olisi voinut kuunnella sitä koko illan.

Sitä hän ei sen sijaan ollut valmis myöntämään, että leveä virnistys, jonka Ren’i väläytti hänelle, sai hänen sydämensä lyömään nopeammin.

---