Liqaria, 6. – 7. kahdeksaskuuta 3045

Ren’i oli kuvitellut olevansa liian järkyttynyt nukahtaakseen uudestaan, mutta hän oli unessa parin minuutin sisällä siitä, kun oli käynyt makuulle. Haukka piti vahtia teltansuulla. Hän oli vilkaissut Ren’in tummia silmänalusia kerran ja todennut, että tämä sai luvan painua takaisin nukkumaan.

”Nukut minun teltassani,” Haukka sanoi äänellä, joka ei jättänyt tilaa vastaväitteille. ”Otan seuraavan vahtivuoron. Herätän sinut, jos jotain tapahtuu.”

Ren’i oli vastustellut vain tavan vuoksi. Ajatus siitä, että Haukka vahti häntä, oli helpottava. Hän oli ainoa, joka tiesi Ren’in unista, ja vaikka Ren’i ei sitä ääneen sanonutkaan, hän luotti tämän harkintakykyyn enemmän kuin kenenkään muun koko ryhmässä. Hän heräsi vasta iltapäivällä. Jos hän olikin nähnyt uusia unia, hän ei ainakaan muistanut niitä.

He jatkoivat matkaa iltaa vasten, Ren’in kantamukset kevyempinä kuin aikaisemmin. Hänen makuupussinsa oli historiaa, mutta vaatteet ja reppu sisältöineen olivat sentään säästyneet liekeiltä, eikä hänen turkiksissaan ollut muutamaa nokitahraa lukuun ottamatta merkkejä yön tapahtumista.

Linnee ja Sava siirtyivät johtoon Sinilehden kanssa, kun he pääsivät ulos metsästä Morin lumen peittämälle tasangolle. Sinilehti oli ollut oikeassa: tasangolla ei ollut juurikaan suojaisia paikkoja harvojen puiden ja matalien mäennyppylöiden lisäksi. Sotilaat vetivät miekkansa valmiiksi esille, ja Ren’i tunsi ilman värähtävän ajoittain, kun he lähettivät ajatuksensa matkaan ja etsivät elonmerkkejä. Yrmeä hiljaisuus kertoi hänelle, että he olivat toistaiseksi turvassa.

Auringonnousuun oli vain tunti aikaa, kun Haukka laski käden hänen olkapäälleen ja pysäytti hänet.

”Katso,” hän sanoi ja osoitti vaalenevaan horisonttiin. Ren’i siristi silmiään. Pilvet seisoivat paikoillaan tyynessä ilmassa, mutta jotain tummaa liikkui niitä vasten. Savua.

”Olemme tainneet löytää kohteemme,” Ren’i sanoi synkästi. ”Pysähdytään!”

Tilapäisleiri, jonka he pystyttivät aamun valjetessa, oli tasangolla kasvavien harvojen puiden katveessa. Paikan avoimuus hermostutti Ren’iä. Lunta oli kinostunut paksulti puiden runkoja vasten, ja maasto oli alkanut muuttua kumpuilevaksi, mutta muuten alueella oli hyvin vähän näkösuojaa. He eivät tehneet nuotiota, ja jakoivat yksimielisesti ryhmän kahtia: puolet heistä nukkuisi samalla, kun toinen puoli pitäisi vahtia.

”Emme voi ottaa mitään riskejä näin lähellä vihollisleiriä,” Ren’i sanoi, kun hän valmistautui ensimmäiseen vahtivuoroon Linneen ja Savan kanssa. Pakkanen sai hänen hengityksensä höyryämään. ”Sinilehti, sinä olet ollut täällä aiemmin. Kuinka kaukana he suunnilleen ovat?”

Sinilehti mietti. ”Sotilasleiri itsessään oli noin kymmenen virstan päässä, kun olimme täällä viimeksi, mutta leirin liepeillä on useita pienempiä yksiköitä, jotka partioivat alueella. Ne ovat asettuneet muutaman virstan säteelle pääleiristä.”

”Ovatko ne jalkaväkeä? Ratsuväkeä?”

”Sekä että. Liikkuvat yksiköt näyttivät koostuvan pääasiassa hevosratsuväestä.”

”Siinä on järkeä,” Linnee mutisi. ”Koorit eivät tavallisesti viihdy Seiyen ilmastossa.”

Ren’i nyökkäsi. ”Älkää vaivautuko purkamaan tavaroitanne. Lähdemme liikkeelle iltapäivästä, etsimme kukkulan päältä tähystyspaikan, ja lähdemme paluumatkalle heti, kun olemme nähneet tarpeeksi. Ei anneta heille tilaisuutta löytää meitä.” Hän läimäytti vasemman nyrkin rintaansa vasten, kasvot harvinaisen vakavina. ”Levätkää hyvin. Herätämme teidät neljän tunnin päästä.”

Hänen unensa olivat levottomia, ja hän näki oman hermostuneisuutensa heijastuvan toisten kasvoilta. Kukaan ei puhunut, kun he söivät edellispäivän metsästyksestä ylijääneet rippeet aamupalaksi ja kokosivat telttansa. Oli vielä valoisaa, kun Sinilehti lähti johdattamaan heitä kapeaa, kivikkoista solaa pitkin ylös kukkuloille. Ren’i puristi miekkansa kahvaa kouristuksenomaisesti, jokainen aisti äärimmilleen viritettynä kuin odottaen, että vihollinen ilmestyisi minkä tahansa kiven takaa, mutta heidän taivaltaan hidasti vain julmana puhaltava tuuli, joka lisäsi pakkasen purevuutta entisestään.

Päivänvalo hupeni nopeasti heidän kiivetessään. Sinilehti puuskutti yhtä lujaa kuin kaikki muutkin, muttei hidastanut tahtia missään vaiheessa, eivätkä he pitäneet edes hengähdystaukoja. Hänen kasvoillaan oli synkän päättäväinen ilme, ja vaikka lumisessa maisemassa oli vähän maamerkkejä, joiden mukaan suunnistaa, hän kulki eteenpäin varmana kuin tuntisi tien.

Sava vaihtoi katseen Ren’in ja Linneen kanssa. Heillä ei ollut epäilystäkään siitä, että akheritähyäjä tiesi, minne vei heitä. He tunsivat kaikki lukuisten elollisten olentojen läsnäolon tietoisuudessaan, joka tuli kaiken aikaa lähemmäs. Heidän ei tarvinnut käyttää ashayta tunteakseen sen.

Demoniveri veti puoleensa kaikkia heidän lajinsa edustajia, sen Ren’i muisti isänsä sanoneen kauan sitten. Vaikutus oli sama riippumatta siitä, kuinka paljon demoniverta jonkun suonissa oli. Se pieni osa kishalaisesta mielenlaadusta, joka ei olisi halunnut hyväksyä, että liqarit olivat heidän kanssaan samaa kansaa, hiutui pois askel askeleelta, ja Ren’i näki sotilaidensa silmistä, että he tunsivat sen myös.

Kun he pääsivät huipulle, aurinko oli painunut horisontin alle ja tuonut mukanaan nopeasti kylmenevän talviyön. Ilma oli sumea vesihöyrystä, kun he tasasivat hengitystään.

Sinilehti kyyristyi lähelle kielekkeen reunaa, josta aukesi pyörryttävä näkymä alapuoliseen kattilalaaksoon. Ren’i ja Haukka ottivat paikkansa hänen oikealla puolellaan.

Laakso päättyi yhdeltä laidalta karikkoiseen merenrantaan, kovin samanlaiseen kuin se, jota vasten Liqarian laivasto oli jauhautunut säpäleiksi kaksi vuodenkiertoa sitten. Aluksi Ren’i erotti vain tumman massan ja satojen vartiotulien liekit, ja hetken aikaa hän luuli katselevansa valtavaa kaupunkia ylhäältä käsin. Hän odotti silmiensä tottuvan hämärään, kunnes tajusi viimein, että näki aivan oikein.

Pimeydellä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Liqarien mustat teltat peittivät laakson alleen laidasta laitaan.

”Merenoksen kusinen helvetti,” Ren’i kirosi. Loput sanat jäätyivät kurkunpohjalle.

Leirin laidat näyttivät värjyvän ja muuttavan muotoaan, kun ulommaista laitaa kiertävät partiot liikkuivat tasaisessa rytmissä sotilaiden virratessa sisään ja ulos partiovuoroistaan. Se antoi näylle vaikutelman, että leiri itsessään oli yksi valtava, monituhatpäinen olento, joka kiemurteli levottomasti jokaisella hengenvedolla.

Ren’in kädet puristuivat nyrkkiin, kun hän pakotti itsensä rauhoittumaan. Armeija oli paljon isompi kuin hän oli ajatellut edes pahimmissa kuvitelmissaan. Hänen silmänsä liikkuivat edestakaisin, kun hän teki laskelmia. Leirin muodostelma oli erilainen kuin Kishan armeijan, mikä vaikeutti tehtävää. Liqarit olivat ympyrämäisessä muodostelmassa, josta erkani tasaisin välimatkoin useita kolmionmallisia erillisalueita, jotka jakautuivat edelleen pienempiin alueisiin. Kapeat kulkuväylät kulkivat alueiden välillä kuin verisuonet. Tarkalleen leirin keskellä ympyrämuodostelmassa seisoi rykelmä kookkaita telttoja, jotka olivat paljon korkeampia kuin toiset.

Haukka vaihtoi pikaisen katseen Ren’in kanssa. Hänen tavallisesti ilmeettömät kasvonsa olivat yhtä järkyttyneet kuin kaikkien muidenkin.

Denae kirosi hiljaa tuulen tuivertaessa hiuksiaan. ”Kuinka paljon heitä oikein on?”

Hänen vierellään Kuukivi tuijotti vihollisarmeijaa harmaat silmät levällään ja kädet suun edessä.

Ren’i oli hetken hiljaa, kunnes sai laskelmansa valmiiksi. ”Sanoisin, että neljäkymmentäviisituhatta.”

”Niillä main,” Linnee vahvisti.

”Korkeimmat meitä armahtakoon,” Sava mutisi.

Ren’i tönäisi Haukkaa kyynärpäällään ja kumartui hänen puoleensa, osoittaen erillisaluetta leirin keskellä. ”Erotatko millaiset liput noissa isoissa teltoissa on?”

Haukan silmät kiiluivat hämärässä. ”Keltamustat. En saa kuviosta selvää.”

”Sahalaita ja neliskanttinen muoto?”

”Siltä näyttäisi.”

”Mitä se tarkoittaa?” Denae kysyi.

”Liqariarmeijassa vain ylimmät komentajat kantavat tuota lippua,” Ren’i sanoi. ”Liqarian keltamusta väritys ja kuusi tähteä edustamaan kuutta sotilaspiiriä. Liqaria on nimellisesti liittovaltio, mutta osavaltioita kutsutaan sotilaspiireiksi, ja niistä jokaista johtaa sotilaspäällikkö omine armeijoineen.” Hyytävä viima sai hänet värähtämään. Vain muutama vuosi sitten ajatus sodasta Mitaen kotimaata vastaan oli vaikuttanut etäiseltä. ”Jos he kantavat tuota lippua mukanaan, se tarkoittaa, että saamme vastaamme yhdistyneiden sotilaspiirien armeijan.”

”Toisin sanoin he heittävät koko mahtinsa meitä vastaan,” Linnee tiivisti. ”Sotilaspiireillä on löyhä autonomia. Ne tekevät harvoin yhteistyötä. Liqarian senaatissa osavaltioiden välinen voimatasapaino vaihtuu niin usein, että sotilaspäälliköiden aika menee sisäisiä levottomuuksia tukahduttaessa.”

”Laivasto on ainoa poikkeus. Sitä ei johda mikään sotilaspiiri, vaan se on – oli – oma yksikkönsä omine sääntöineen.” Ren’i puri alahuultaan, miettien kuumeisesti.

Yhteenliittymä oli luonnoton. Liqarien sotilaspäälliköt vartioivat oman piirinsä kunniaa niin mustasukkaisesti, ettei hän olisi kuuna päivänä uskonut niiden kykenevän yhteistyöhön, ellei olisi nähnyt todisteita siitä omin silmin.

Pimeys nielaisi laakson ja heidät, kun auringon viimeisetkin säteet olivat painuneet horisontin taa. He olivat vaisu joukko palatessaan omia jälkiään takaisin tasangolle alati kiihtyvässä tuulessa.

He eivät löytäneet tietään takaisin aikaisemmalle leiripaikalleen, eivät edes kissansilmäisten akherien avustuksella. Tuuli oli vain yltynyt, ja sankka, yötä vasten alkanut lumisade oli peittänyt heidän vanhat jälkensä täysin. Yö oli kirpaisevan kylmä vailla minkäänlaista tuulensuojaa. Ren’i oli vetänyt karvahattunsa tiiviimmin korviensa suojaksi, ja vain hänen kasvonsa pilkistivät paksujen turkisten seasta. Hänen ripsiinsä ja lyhyeen partaansa oli alkanut muodostumaan jäätä.

”Meidän on pakko päästä suojaan jonnekin ja pian,” Sinilehti huusi tuuleen, kun he olivat edenneet mateluvauhtia toista tuntia.

”Ei käy,” Ren’i huusi takaisin. He olivat vain muutaman metrin päässä toisistaan, mutta Ren’i hädin tuskin kuuli häntä. ”Olemme liian lähellä liqareja. Emme voi leiriytyä avoimelle maalle!”

”Emme voi jatkaa tarpomistakaan ikuisesti. Päädymme tätä menoa kulkemaan ympyrää.”

Ren’i manasi hiljaa. Hän oli toivonut, että he saavuttaisivat metsän ennen aamunkoittoa ja pääsisivät tarpeeksi kauas vihollisesta ennen leirin pystyttämistä, mutta hän tiesi, että Sinilehti puhui järkeä. Uupumus paistoi jokaisilta kasvoilta, ja he etenivät niin hitaasti, ettei heillä ollut toivoakaan päästä pidemmälle ennen kuin olivat levänneet.

”Tuonne,” Ren’i sanoi ja osoitti pientä mäennyppylää, joka hädin tuskin erottui lumituiskun läpi. ”Pystytämme teltat sen taakse. Yritetään päästä pois tästä saamarin tuulesta.”

Teltat olivat jo osittain lumen peitossa, kun he saivat leirin pystyyn. Kuukiven kasvot olivat niin pakkasen puremat, että hänen ihonsa punoitti kauttaaltaan, ja jopa Linnee ja Sava, jotka olivat tottuneet Hol Saron pitkiin, kylmiin talviin, palelivat silmin nähden. Ren’i katsoi kasvoista toisiin, punniten vaihtoehtoja.

”Otan ensimmäisen vahtivuoron,” hän sanoi lopulta. ”Vaihdamme vuoroa kahden tunnin välein. Vahdissa on aina kaksi kerrallaan. Pitäkää toisianne silmällä, ja pitäkää huoli, ettei kumpikaan nukahda, ei sekunniksikaan. Jos jompikumpi alkaa nuokkumaan, pidätte hänet hereillä, vaikka teidän pitäisi potkia häntä minuutin välein. Nukahtaminen on kuolemantuomio tässä kelissä, ymmärrättekö?”

”Jään vahtiin kanssasi,” Haukka sanoi oitis, mutta Ren’i pudisti päätään.

”Et jää. Olet nukahtamaisillasi pystyyn,” Ren’i sanoi. Hän viilsi kädellään ilmaa, kun Haukka avasi suunsa väittääkseen vastaan ja ärähti epätavallisen tiukasti, ”ei vastaväitteitä! Tarvitsen sinua ja silmiäsi huomenna, jos haluamme löytää pois täältä.”

Haukka kohtasi hänen katseensa ja nieli valituksensa nähdessään Ren’in ilmeen.

Kuukivi puuttui keskusteluun. ”Voin jakaa ensimmäisen vuoron kanssasi. En saisi jännitykseltä kuitenkaan unta vielä.”

”Oletko varma?” Ren’i kysyi.

Pyöreä, vankkarakenteinen akherinainen oli pysynyt muiden tahdissa ihailtavan hyvin, vaikka hän ei ollut metsästäjä kuten Haukka ja Denae. Hän oli ollut omissa maailmoissaan sen jälkeen, kun he olivat laskeutuneet tähystyspaikaltaan, mutta hänen silmissään oli päättäväinen kiilto, jota Ren’i ei ollut nähnyt niissä aikaisemmin. Kuukivi nyökkäsi.

”Jaksan kyllä pari lisätuntia,” hän sanoi.

”Hyvä on. Linnee, Sava, te olette seuraavassa vuorossa. Herätämme teidät kahden tunnin kuluttua.” Ren’i mietti hetken. ”Meidän on parasta sytyttää nuotio. Ei täällä tarkene ilman lämmikettä.”

”Onko se turvallista?” Sinilehti kysyi, ääni huolen vääristämänä.

”Tuli ei erotu kauas tässä myräkässä, ja meidän on pakko yrittää lämmitellä ennen seuraavaa koitosta.”

Sava kokosi ashaynsa samalla, kun Linnee käytti omaansa peittääkseen taikuuden läsnäolon aluetta mahdollisesti tutkivilta liqareilta, ja lopulta he saivat kuin saivatkin tulen syttymään riehuvasta myrskystä huolimatta. Sen tuoma lämpö oli helpotus. Ren’i otti lapasensa pois hetkeksi aikaa, ojennellen käsiään nuotiota kohti, kunnes pahin kohmeus alkoi väistymään sormista. Hän ei ollut edes huomannut kuinka kankeiksi hänen jäsenensä olivat käyneet illan pitkien tuntien aikana, mikä vahvisti Sinilehden huolen aiheelliseksi. He olisivat kaikki lyyhistyneet hankeen ennen pitkää ilman lepoa ja lämpöä. Ren’i toivoi, että edes pieni osa liekkien loimusta kantautui telttoihin.

Kuukivi värjötteli hänen kanssaan samalla puolen nuotiota, minne tuuli ei yltänyt yhtä helposti. Hän otti pitkän tikarin ja kovasimen vyöltään ja alkoi kuljettaa sitä tikarin terää vasten. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Ren’i näki hänen ottavan aseen esille tupestaan, ja väsymyksestä huolimatta hän tutkaili Kuukiven työskentelyä uteliaana. Terä oli läpikuultava ja sen reunat epätasaiset, lähes röpelöiset, kuin karkeasti louhitun kiven.

“Erikoinen ase,” hän sanoi. “En ole nähnyt vastaavaa koskaan aikaisemmin.”

Nainen ei nostanut katsettaan aseesta. “Yllättyisin, jos olisit. Se on tehty vanhaan akherityyliin, tai tarkalleen ottaen omvarilaiseen.”

Hän pyöritteli tikaria käsissään näppärin sormin, tarkat silmät etsien pieniäkin epäkohtia, joita Ren’in silmät eivät havainneet. Hän näytti lopulta tyytyväiseltä lopputulokseen ja ojensi tikarin Ren’iä kohti.

“Kun kerran olet niin utelias,” Kuukivi sanoi.

Ren’i otti tikarin käsiinsä ja käänteli sitä varovaisesti. Valo sai terän kiiltämään helmiäismäisenä. Terän reunat oli muotoiltu, ilmeisesti tarkoituksella, epätasaisiksi kuin hiomattoman kristallin. Työ oli tarkkaa: terä oli täydellisen symmetrinen lukuisista leikkauspinnoistaan huolimatta. Ren’i kokeili sen reunoja sormellaan ja virnisti.

“Kaunis ja terävä kuin mikä,” hän kehui. “Tällainen rosoreuna tekee varmaan kipeää leikatessaan ihoa. Mitä ihmeen materiaalia tämä on? En ole nähnyt vastaavaa käytettävän missään aseissa.”

“Kovetettua kvartsia.” Kuukivi hymyili hänen pöllämystyneelle ilmeelleen. “Om-Varissa on suuria louhoksia, jotka tuottivat aikanaan paljon vuorikidettä ja muita kvartseja. Metallit ovat korvanneet kvartsin käytön työkaluissa ja aseissa, mutta taito työstää sitä elää edelleen vahvana kotikaupungissani.”

“Ahaa.” Ren’illä oli aavistus, mistä nainen oli saanut nimensä. Hän antoi tikarin takaisin Kuukivelle. “Kaunista työtä.”

“Kiitos. Tein sen itse.”

“Itse?”

Kuukiven hymy leveni. “Puolisoni on metalliseppä. Hän auttoi kahvan teossa, mutta kaikki muu on omaa työtäni.”

He eivät puhuneet enempää. Ren’i tunsi, kuinka raskaiksi hänen silmäluomensa kävivät, ja oli helpottunut, kun Linnee ja Sava ottivat heidän paikkansa ja hän pääsi viimein kömpimään telttaan. Hän kääriytyi makuupussiin vaivautumatta riisumaan turkiksiaan tai saappaitaan, ja oli unessa muutamassa minuutissa.

Ääni, joka repäisi hänet unen hellästä syleilystä, oli teräksen kalke terästä vasten.

”Aseisiin!” Linneen tuttu ääni karjui. ”Aseisiin joka iikka! Ne ovat täällä!”

Tuulen ulinaan sekoittui Linneen ja Savan äänten lisäksi taisteluhuutoja, joita Ren’i ei tunnistanut. Hänen sydämensä takoi kuin vastaten heidän kutsuunsa, ja hän oli ulkona teltastaan asevyö kupeille vyötettynä sekunneissa.

Hänellä oli vain hetki aikaa prosessoida näkemäänsä, kun kypäräpäinen sotilas juoksi häntä kohden miekka koholla. Ren’i torjui iskun vaistomaisesti, tuntien kuinka sen silkka voima puski häntä taaksepäin. Sotilaan mustaan rintapanssariin oli maalattu kaksi keltaista pystyviivaa. Tämä huusi jotain kielellä, jota Ren’i ei ymmärtänyt, ja Ren’i näki mustapukuisten hahmojen ilmestyvän lumipyrystä. Hän iski, torjui, iski, torjui ehtimättä ajatella: kädet ja jalat liikkuivat kuin itsestään adrenaliinin jyskyttäessä suonissa.

Heidän ympärillään toiset taistelivat henkensä edestä. Kuukiven tikari välähteli hänen miekkaillessaan pitkän liqarisotilaan kanssa. Sava taisteli yksin kahden sotilaan välissä, miekka vaarallisesti ilmassa tanssien, ja toinen sotilaista lyyhistyi päätä lyhyempänä. Sava ei edes hidastanut tahtia jatkaessaan kamppailua toisen sotilaan kanssa.

Ren’i tunsi kuinka hiki virtasi pitkin hänen otsaansa. Liqarisotilas taisteli raivoisasti, vastaten Ren’in jokaiseen iskuun voimalla, ja hän tiesi, että he molemmat taistelivat tosissaan. Yhtäkkiä ilman halki lensi nuoli, sitten toinen; molemmat löysivät maalinsa sotilaan keskivartalosta. Tämä jähmettyi paikoilleen, nyrkki vatsastaan sojottavaa nuolta puristaen, ja kaatui polvilleen. Veri kasteli hänen hanskansa, ja kaksi sydämenlyöntiä myöhemmin hän makasi lumessa kyljellään liikkumatta.

Haukka oli hetkessä ruumiin luona. Hän nykäisi nuolet irti kuolleesta sotilaasta ja huusi, ”niitä tulee lisää!” Hän oli jännittänyt jousen ja lähettänyt uuden nuolen matkaan ennen kuin Ren’i oli edes ehtinyt kääntyä ympäri.

Tanner tärisi ja vitivalkoinen hevonen tuli suoraan heitä kohti täydessä kiitolaukassa, pöllyttäen lunta neljällä jalalla joka suuntaan. Ren’i kaappasi kiinni Haukasta ja veti hänet maahan juuri, kun nuoli halkoi ujeltaen ilmaa. Se seilasi kaaressa heidän ylitseen. Ren’i kierähti ympäri, sylkien lunta suustaan ja tavoitellen pudonnutta miekkaansa.

”Haukka! Ammu hänet!” hän huusi, osoittaen lähestyvää ratsastajaa.

Haukka oli jo kömpinyt polvilleen. Hän veti uuden nuolen viinistään ja lähetti sen matkaan niin nopeasti, että Ren’i hädin tuskin näki hänen käsiensä liikkuvan. Ensimmäinen nuoli ohitti ratsastajan olkapään vain muutamalla sentillä, ja ratsastaja kohotti oman jousensa, tähdäten Haukkaa. Haukan toinen nuoli löysi maalinsa ja upposi ratsastajan kainaloon ennen kuin tämä ehti jännittää jousensa. Sotilas putosi kovan kalinan seuraamana. Sotilaan jalka oli edelleen kiinni toisessa jalustimessa, ja hän raahautui ratsunsa perässä metritolkulla, mikä sai hevosen poukkoilemaan ja hirnahtelemaan paniikissa. Linnee sekä tämän kanssa taistelleet liqarisotilaat ehtivät viime hetkellä pois pillastuneen ratsun tieltä.

Haukka ampui toisen Linneen kanssa taistelleista sotilaista ennen kuin tämä ehti hyökätä kishalaissotilaan kimppuun uudestaan. Ren’i kohotti miekkansa ja juoksi suoraan kohti kolmen sotilaan joukkoa, jotka olivat saartaneet Sinilehden. Tämän onnistui vain hädin tuskin pitämään heidän iskunsa loitolla, mutta Ren’i näki, että hän ontui. Ren’i karjaisi ja tunsi miekan kantaman suojaloitsun huminan ihoaan vasten, kun se sivalsi yhtä sotilaista takareiteen. Tämän huuto loppui kuin seinään Sinilehden iskiessä toiselta puolelta.

Toisen sotilaan suusta purskahti tummaa verta, kun miekan terä pilkisti hänen vatsastaan. Hän kaatui suorin jaloin, ja Sava astui esiin hänen takaataan, takin etumusta punaisena kiiltäen.

”Mistä nämä peijoonit oikein tulivat?” Ren’i huusi, torjuen jäljellä olevan sotilaan iskun.

”En tiedä!” Sava huusi takaisin. ”Olimme juuri vaihtamassa vahtivuoroa, kun he hyökkäsivät!”

Sotilas avasi suunsa ja huudahti jotain jäljellä oleville tovereilleen. Hänen huutonsa katkesi äkisti, kun Sava ja Ren’i kaatoivat hänet yhteistuumin.

”Hän huusi jotain taikuudesta, jos ymmärsin oikein,” Sava sanoi kulmat kurtussa.

”Osaatko sinä liqaria?” Ren’i kysyi.

Sava pudisti päätään. ”Osa sanoista on samoja kuin Meril-Anin murteessa.” Hän puri huultaan. ”He huutelivat samaa juuri käydessään kimppuumme. Jotain taiasta. Tai jäljistä, luulisin.”

”Jäljistä?”

”Ehkä. En ole varma.” Sava epäröi. ”He saivat sen kuulostamaan siltä kuin olisivat seuranneet jotain jälkiä tänne, mutta tuskinpa meiltä on jäänyt sellaisia tässä myrskyssä.”

Ren’i tuijotti häntä. Kylmäävä tunne, jolla ei ollut mitään tekemistä sään kanssa, valahti hänen vatsaansa.

”Ehkä he tarkoittivat toisenlaisia jälkiä,” hän sanoi hitaasti. ”Et kai luule, että se tulipalo…”

Linneen huuto veti Ren’in huomion takaisin todellisuuteen. Sava veti Sinilehden takaisin jaloilleen samalla, kun Ren’i lähti pinkomaan kohti viiden liqarin joukkoa, jotka kamppailivat etäämpänä Linneen, Denaen ja Kuukiven kanssa. Hänen kengänpohjansa liukuivat veren liukastamassa lumessa, kun hän kuroi umpeen välimatkaa itsensä ja toisten välillä. Linneen kasvot olivat vääntyneet irveeseen tämän pidellessä kahta sotilaista loitolla akhereista, miekka villisti ilmaa halkoen ja kuin ihmeen kaupalla torjuen jokaisen iskun, mutta hänen liikkeensä alkoivat hidastua. Denae piteli kylkeään, kevyt akherimiekka toisessa kädessä; hänellä ei ollut edes päällysvaatteita suojanaan.

Sydän hakkasi Ren’in kurkussa asti, lyöden samaa epätoivoista rytmiä askel askeleella. Jos hän ei ehtisi ajoissa, jos joku heistä kuolisi… Ajatus väänsi hänen vatsaansa. Hän huusi keuhkojensa pohjasta ja kohotti miekkansa raivoisaan sivallukseen, kun yksi sotilaista huomasi hänet ja kääntyi. Miekat kalahtivat toisiaan vasten sellaisella voimalla, että kipinät lensivät. Ääni sai Ren’in korvat soimaan, ja hän tunsi iskun voiman luissaan.

Sotilas huusi jotain, eikä Ren’in ollut vaikea arvata sanojen merkitystä. Vaikka kypärä antoi sotilaan äänelle kumean, metallisen kaiun, hän erotti sanan ’Kisha’ selkeästi.

”Ylhäisyys!” Linnee huusi. Hänen miekkansa kimposi toisen sotilaan kilvestä. Liqarisotilaan miekka löysi maalinsa ja jätti pitkän viillon Linneen olkavarteen. Tämä irvisti kivun läpi ja valmistautui iskemään takaisin, kun akherinuoli upposi liqarin niskaan.

Ren’i tunsi kuristavan tunteen rinnassaan helpottavan asteella. ”Haukka!”

Veri jyskytti Haukan korvissa, kun hän juoksi ruumiiden yli ja jännitti jousensa uudestaan. Toinen nuoli kimposi kilvestä, jonka yksi liqareista kohotti suojakseen, kolmas osui Denaen kanssa kamppailevan liqarin pohkeeseen. Haukan lihakset anoivat armoa, hän tunsi sen jokaisella liikkeellä, muttei voinut pysähtyä.

Liqarit olivat selvästi huomanneet tilanteen kääntyneen heitä vastaan. Ren’i ja Linnee saartoivat yhden sotilaista ja katkaisivat tämän tien. Tämä kävi heidän kimppuunsa raivoisasti, välittämättä siitä, että oli jo pahasti alakynnessä.

Taistelu oli lyhyt mutta ruma. Kaksi sotilaista oli maassa ja kolmas taisteli henkensä edestä, kun kaksi jäljellä olevaa sotilasta lähtivät juoksemaan karkuun. Toinen heistä tönäisi Denaen tieltään ja tämä kaatui umpihankeen kirousten saattelemana. Siinä vaiheessa, kun Kuukivi oli vetänyt hänet pystyyn, sotilaat olivat jo saaneet monen metrin etumatkan.

”Ren’i!” Haukka mylväisi. Nuoli, jonka hän ampui sotilaiden perään, ei yltänyt lähellekään heitä piiskaavassa tuulessa. ”He pääsevät karkuun!”

Ren’i vilkaisi Linneetä, jonka kasvot olivat kalvenneet.

”Jos he ehtivät tarpeeksi lähelle leiriä…” Linnee ei saanut lausetta loppuun.

”Tiedän,” Ren’i murahti. Hän huusi olkansa yli, ”Sinilehti, sinä otat johdon! Ottakaa tavaranne ja lähtekää maasiltaa kohti heti! Älkää jääkö odottamaan minua!”

”Mitä?”

Ren’i ei jäänyt odottamaan vastausta. Hänen jalkansa liikkuivat kuin itsestään, kun hän lähti pinkomaan sotilaiden perässä, miekka toisessa kädessä puristettuna. Hänen mielessään ei ollut sijaa millekään muulle; hänen oli pakko saada heidät kiinni, ennen kuin he ehtisivät niin lähellä leiriä, että voisivat lähettää ajatuksensa matkaan ja hälyttää lisävoimia.

”Ren’i!” Haukka huusi hänen peräänsä, mutta Ren’i ei edes vilkaissut taakseen. Haukka tunki verentahrimat nuolensa takaisin nuoliviiniin, korjasi kaulustaan ja vilkaisi Sinilehteä viimeisen kerran. ”Vie heidät pois täältä. Menen hänen peräänsä.”

”Haukka—”

Haukka oli jo liikkeellä ennen kuin Sinilehti tai kukaan muukaan oli ehtinyt avata suutaan, letti tuulessa lentäen.

”Haukka, tule takaisin! Yölaulu tappaa minut—”

”Anna hänen mennä! Meillä ei ole aikaa kinasteluun,” Savan tiukka ääni katkaisi Sinilehden valituksen. ”Kuulitte, mitä hänen ylhäisyytensä sanoi. Vauhtia!”