Liqaria, 8. kahdeksaskuuta 3045

Haukka ei kuullut mitään, mitä toiset huusivat hänen peräänsä, jos huusivat. Hän erotti juuri ja juuri Ren’in tulenpunaisen tukan lumituiskun läpi ja suuntasi sitä kohti, sydän rinnassa takoen.

Vikuroiva hevonen oli kulkenut samaan suuntaan kuin Ren’i ja jättänyt pitkän uran taakseen. Kuolleen sotilaan saapas oli vihdoin irronnut jalustimesta – tämä makasi mahallaan hangessa. Haukka juoksi, juoksi, juoksi, tunsi pakkasilman raastavan keuhkojaan joka hengenvedolla, mutta Ren’i tuli koko ajan lähemmäs. Hän erotti mustahaarniskaiset liqarit tämän edellä, kuuli hevosen kiljaisun…

Haukan kädet liikkuivat vaistomaisesti. Hän ei edes hidastanut vetäessään nuolen viinistä ja jännittäessään jousen. Ensimmäinen nuoli lensi kaaressa kohti liqareja, joista toinen oli saanut hevosen kiinni ja yritti kavuta satulaan. Nuoli hukkui lumeen parin metrin päässä sotilaista. Toinen nuoli osui yhtä sotilaista suoraan polvitaipeeseen äänekkäiden kirousten saattelemana. Haukka näki Ren’in vilkaisevan olkansa yli, silmät yllätyksestä selällään.

Teutaroiva hevonen vauhkoontui entisestään sotilaan vetäessä sen ohjista ja kammetessaan itsensä sen selkään väkisin. Sen kupeet olivat vaahdon peitossa. Hän iski kannuksensa sen kylkiin juuri, kun kolmas nuoli upposi toisen sotilaan niskaan ja tämä kaatui lumeen, eikä yrittänyt enää nousta.

Hevonen nousi takajaloilleen kerran ja singahti tykinkuulan lailla liikkeelle, silmät vauhkoina päässä pyörien. Ratsastajalla oli täysi työ pysyä satulassa sen siirtyessä nykivään laukkaan.

Haukka ohitti Ren’in ja irrotti nuolensa kuolleesta sotilaasta. Hyökkäys oli huventanut hänen varastojaan huolestuttavasti ja hän tarvitsisi niistä jokaisen, kävi heille miten kävi.

Ren’i puuskutti ottaessaan hänet kiinni. “Hänet on pysäytettävä.”

Haukka tyytyi pelkästään nyökkäämään vastaukseksi ja he lähtivät juoksemaan sotilaan perään minkä jaloistaan pääsivät. Vaikka ratsukolla oli etumatkaa, hevonen oli väsynyt ja vauhko, eikä lumihanki helpottanut sen kulkua. Ennemmin tai myöhemmin sen olisi pakko hidastaa – matkaa leiriin oli niin paljon, ettei se jaksaisi millään juosta koko matkaa.

Ren’in kylkeä pisti ja jalat huusivat armoa, mutta hän ei antanut itsensä hidastaa, ei, vaikka sai hädin tuskin vedettyä henkeä juostessaan. Haukka syöksähti hänestä ohi ja Ren’i ei voinut kuin tuijottaa häntä. Kaikkien kahdeksan jumalan nimeen, että se mies osasi juosta! Akherien kestävyys oli legenda pohjoisessa asti, mutta Ren’i ei ollut koskaan nähnyt todisteita siitä omin silmin. Tämä venytti askeliaan ja jätti Ren’in kauas taakseen, jalat sellaista tahtia liikkuen, ettei Ren’illä ollut toivoakaan saada häntä kiinni.

Hevonen oli rynnistänyt kinosten halki luonnontuhon lailla, jättäen syvät jäljet peräänsä. Haukka näki tuiskun läpi ratsastajan tumman hahmon, joka tuli hetki hetkeltä lähemmäs. Liqariratsastajalla oli selvästi suuria vaikeuksia ratsunsa kanssa, ja viimein Haukka erotti miksi. Hevonen oli hidastanut töyssyiseen raviin, pää uupumuksesta riippuen, eikä mikään määrä huutoa ja potkimista saanut eläinparkaa uudelleen laukkaan. Haukka tunsi sappensa kiehuvan nähdessään, kuinka hevosen kupeista vuosi verta; se ei jaksanut enää edes pitää ääntä, vaikka sillä täytyi olla kovat tuskat. Haukka jännitti jousen ja ampui nuolen matkaan, kädet raivosta täristen.

Sotilas kirosi kovaan ääneen, kun hevonen pysähtyi kuin seinään. Nuoli ohitti hänet kaukaa ja hän katsoi olkansa yli, huomaten viimein takaa-ajajansa. Hän laskeutui ratsailta kovan kalinan saattelemana ja veti kilven suojakseen nähdessään Haukan tähtäävän uudestaan.

Ren’i tunsi äkillisen värähdyksen mielessään, joka sumensi hetkeksi hänen näkönsä. Tunne oli melkein yhtä voimakas kuin loitsu, jonka Vannuil ja Qel olivat langettaneet häneen. Kipu pakotti hänet polvilleen, ja hän kömpi vaivoin pystyyn, silmät kivusta vuotaen.

Hän ei tarvinnut sotilaan pilkallista hymyä tietääkseen, että tämän hätähuuto oli kuultu; Ren’i tunsi lähestyvien liqarien läsnäolon tajunnassaan.

”Säästä nuoliasi, Haukka! Saamme seuraa!”

Haukan ilme synkkeni. Hän pysähtyi turvallisen matkan päähän sotilaasta ja jännitti jousensa, muttei ampunut.

Ren’i paljasti hampaansa syöksyessään sotilasta kohti miekka tanassa. Tämä torjui hänen iskunsa vaivatta. Hevonen ravasi onnahdellen kauemmas heistä ja metallin kalkkeesta. Ren’i oli väsynyt, mutta niin oli liqarisotilaskin, ja tämän iskut muuttuivat hetki hetkeltä epätoivoisemmiksi. Ren’i ei antanut hänelle aikaa hengähtää, ja lopulta sotilas horjahti iskun voimasta. Ren’i syöksähti eteenpäin ja survaisi miekkansa tämän kainaloon. Liqari oli kuollut jo ennen kuin kaatui maahan.

Piesty hevonen kohotti päätään kuullessaan lähestyvän hevosen hirnunnan. Kavioiden töminä hukkui lumeen ja tuulen ujellukseen. Ren’i veti miekkansa irti, otti sotilaan pudottaman kilven itselleen ja perääntyi. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä, kun liqarit alkoivat huutaa nähdessään heidät ja kuolleen sotilastoverinsa, mutta Ren’i kohtasi heidät uhmakkaasti tuijottaen. Hän kokosi ashaynsa välittämättä päänsärystä, joka jyskytti otsaluuta vasten, ja lähetti ajatuksensa matkaan kuin kutsun.

’Tulkaa vain, jos uskallatte.’

Hän kohotti miekkansa ja hyppäsi alta pois, kun ensimmäinen nuolikuuro kaartui heitä kohti.

Haukka oli jo liikkeellä, kun kuusi ratsukkoa kaartoi paikalle. Hän kaatoi yhden hevosista suoraan ratsastajansa alta nuolen upotessa sen rintaan. Toinen hevosista törmäsi siihen ja horjahti, melkein syösten ratsastajan selästään.

Hevoseton ratsastaja kierähti pystyyn, veti miekkansa esiin ja säntäsi kohti Ren’iä, joka oli jo valmiina tätä varten. Liqarit olivat hyviä sotilaita, mutta Haukalle tuli pian selväksi, että vaikka heidän suonissaan paloi sama demoniveri, he eivät vetäneet kishalaisserkuilleen vertoja taistelussa. Jos heitä vastassa olisi ollut samanvahvuinen kishalaispartio, kamppailun tulos olisi ollut jo ennalta selvä. Ilman haarniskaansa ja kypäräänsä Ren’i liikkui petollisen nopeasti, tulipunainen tukka viirin lailla tuulessa lentäen. Hänen iskunsa olivat armottomia, eikä hän antanut viholliselleen aikaa edes miettiä seuraavaa siirtoaan; hän piti tämän puolustusasemissa, viljellen iskuja iskun perään. Liqari ei voinut muuta kuin yrittää pysyä rytmissä mukana ja torjua iskut.

Jos Haukka olisi nähnyt saman pari kuukautta sitten, näky olisi kylmännyt häntä. Silkka brutaali voima, jolla Ren’i pakotti vihollisensa perääntymään, tuntui sähköistävän ilman. Hänen miekkansa päästi metallisen kirskahduksen upotessaan suoraan sotilaan rintapanssarin läpi sellaisella voimalla, että panssari taipui sisäänpäin.

Haukka oli pistänyt uudestaan juoksuksi, yrittäen pitää riittävästi välimatkaa liqarijousimiehiin. Hän kirosi tuuriaan. Ratsuväki tapasi käyttää lyhytjousta, sillä hevosella liikkuva jousimies ei tavallisesti tarvinnut yhtä pitkää kantamaa kuin jalkaväki. Partioivat liqarit eivät noudattaneet tätä sääntöä: heistä kolmella oli pitkäjousi. Haukan kasvot vääntyivät irveeseen ja hän syöksähti lähestyviä sotilaita kohti, jousi jännitettynä. Häntä tähdännyt sotilas ampui ohi kohteensa rynnätessä äkisti kohti. Hän ei ehtinyt laskea joustaan, kun Haukan nuoli jo upposi kainaloon. Liqarin kasvoilla oli edelleen yllättynyt ilme, kun hän putosi ratsunsa selästä suoraan takanaan juosseen hevosen jalkoihin.

Taistelu muuttui hetkessä kaaokseksi, kun ratsukot saartoivat heidät. Yksi sotilaista lensi hevosensa kaulan yli tämän kompastellessa eteensä kaatuneeseen ruumiiseen, toinen nousi takajaloilleen Haukan nuolen sujahtaessa sen pään ohi ja kimmotessa ratsastajan jalkasuojasta. Ren’i näki tilaisuutensa ja tempaisi kiinni ratsastajan viitasta, vetäen hänet maahan. Haukka jännitti jousen uudestaan, kiristäen hampaitaan tuntiessaan käsivarsiensa valittavan. Nuoli lensi ohi maalistaan vain muutamalla sentillä.

”Hevoset, Haukka, kaada niiden hevoset!” Ren’i karjui. ”Jätä sotilaat minulle!”

Haukka mutisi kirouksia kurkottaessaan kohti uutta nuolta. Hänellä oli jäljellä enää viisi.

Ren’i kädet näyttivät sumenevan, kun hän taisteli kahden liqarin välissä, hakaten ja viiltäen sellaista tahtia, että sotilailla oli kahdestaankin täysi työ pitää hänet loitolla. Hän näytti liikkuvan silkan vaiston varassa. Miekan suojaloitsu sai hänen verensä soimaan adrenaliinin lailla, ja viilto, jonka toinen sotilaista suuntasi kohti hänen kylkeään, tuntui vain etäiseltä jomotukselta terän leikatessa ihoa. Suupielestä valuva veri värjäsi Ren’in hampaat, kun hän hymyili.

Maa vavahteli, kun yksi hevosista kaatui, vieden ratsastajansa mukanaan, muttei ennen kuin tämä oli ehtinyt ampumaan viimeisen nuolensa. Haukka vavahti nuolenkärjen upotessa reiteensä ja kaatui polvilleen. Hän yritti vetää nuolen irti. Kipu, joka säteili jalkaa pitkin, oli niin kova, että hän yökkäsi.

Kun kaatuneen ratsukon synnyttämä lumipilvi laskeutui, Ren’i asteli pois kahden ruumiin luota, jotka makasivat punaisessa lumessa. Viimeinen hengissä oleva liqari istui edelleen hevosensa selässä, selkä Ren’iin päin. Ren’i pinkaisi juoksuun nähdessään sotilaan jännittävän jousensa. Pelko kouraisi häntä toistamiseen samana yönä, sama pelko siitä, ettei ehtisi ajoissa. Sydän takoi rinnassa kuin räjähtämäisillään. Pyörteilevän lumen läpi hän erotti tumman, kyyristyneen varjon, jota sotilas tähtäsi.

Ren’i ei ajatellut, vaan teki ensimmäisen asian, joka mieleen juolahti. Hän heitti miekkansa kohti hevosta ja karjaisi keuhkojensa pohjasta.

Haukka kierähti vihollisnuolen alta pois. Se osui maahan kohdassa, jossa hän oli hetki sitten ollut.

Ren’in huutoa seurasi hevosen kiljahdus, kun miekka kalahti sen kintereitä vasten. Sotilaan jousi putosi, kun hän riuhtoi ohjia kaksin käsin, yrittäen kaikin voimin pitää pelokkaan ratsunsa aisoissa. Haukka pakotti itsensä kömpimään jaloilleen, tai ainakin yritti. Haavoittunut jalka vain tärisi hänen allaan; nuolenvarsi oli katkennut hänen väistäessään hyökkäystä, mikä oli saanut vamman ärtymään entisestään. Tärisevin käsin hän jännitti jousensa, tähtäsi ja ampui. Nuoli upposi liqarin kaulaan ja Haukka tiesi, että hän oli kuollut ennen kuin osui maahan.

Ren’i hengitti kiivaasti kompuroidessaan lumen halki Haukan luo. Hän ei peitellyt helpotustaan nähdessään tämän elossa.

“Oletko kunnossa?” Ren’i sai kysyttyä henkäysten välissä.

“Voisin kysyä sinulta samaa,” Haukka huomautti, puuskuttaen melkein yhtä lujaa kuin Ren’i ja silmäillen viiltoa tämän kyljessä. Turkis oli värjäytynyt punaiseksi haavan ympärillä, ja uutta verta tihkui jokaisella hengenvedolla.

“Kirvelee helvetisti, mutta se paranee kyllä.” Ren’i heitti kilven menemään ja kyyristyi Haukan vierelle. Hän sävähti nähdessään katkenneen nuolen, joka törrötti edelleen Haukan reidestä. “Tuo sen sijaan… Se on vedettävä ulos heti.”

“Siitä vain. En saanut sitä irti itse.”

Ren’i veti syvään henkeä, kooten itsensä henkisesti. “Istu alas. Mitä vähemmän liikut, sen parempi lopputuloksen kannalta.”

Verisuonet pullistuivat kämmenselässä, kun Ren’i otti tukevan otteen katkenneesta nuolenvarresta Haukka istahdettua takaisin lumeen. Hän uskoi käsittävänsä, mistä lisänimi Rautanyrkki oli tullut; Ren’illä oli sotilaaksikin suuret ja ilmeisen vahvat kädet. Hänen olisi voinut kuvitella pystyvän murskaamaan kivenmurikoita paljain sormin.

Ren’i vilkaisi häntä kysyvästi, ja Haukka nyökkäsi.

Haukan silmät puristuivat kiinni, ja hän pakotti itsensä hengittämään rauhallisesti, kuten Onniar oli opettanut. Nenän kautta sisään, suun kautta ulos. Kipu tuli silti shokkina. Ren’i painoi toisella kädellä hänen reittään ja pakotti hänet pitämään sen suorana riuhtaissessaan nuolen irti yhdellä nopealla liikkeellä. Haukka karjaisi nuolen irrotessa ja tunsi tärisevänsä kauttaaltaan.

“Ei hätää. Se on jo ohi,” Ren’i sanoi ja viskaisi nuolen lumeen. Hänen kulmansa rypistyivät, kun hän tutkaili haavaa. Nuolenkärki oli tehnyt lähes yhtä pahaa jälkeä ulos tullessaan kuin sisään mennessään, ja haava oli alkanut vuotaa verta uudestaan. “Älä liiku. Se pitää suojata jollain tai saat paleltuman.”

Haukka ei yrittänyt puhua. Hän seurasi katsellaan Ren’iä, kun tämä puhdisti miekkansa kaatuneen liqarin viittaan ja repi toiselta viitan kokonaan irti. Ren’i repi viitan kangassuikaleiksi ja palasi Haukan luo. Hän teki suikaleista kiristyssiteen haavan molemmin puolin.

“Onko heitä tulossa lisää?” Haukka kysyi samalla, kun Ren’i kääri loput kankaasta haavan suojaksi pakkasta vastaan.

“En usko, elleivät he peitä läsnäoloaan kuten Linnee ja Sava…” Ren’i ei saanut lausetta loppuun. Huoli kuristi kurkkua, mutta hän ei uskaltanut lähettää ajatustaan liikkeelle tunnustellakseen olivatko toiset ehtineet jo riittävän kauas. Jos lähialueella oli lisää liqareja, he saattaisivat tuntea hänen läsnäolonsa ja seurata sen jättämää jälkeä suoraan heidän luokseen. Ren’i ojensi kätensä Haukalle. “Tämän parempaan en pysty. Kokeile nousta ylös.”

Haukka tunsi heti noustessaan, että jokin oli vialla. Oikea jalka ei kantanut hänen painoaan, ja vain Ren’in tuki esti häntä kaatumasta takaisin lumihankeen. Kuvotuksen tunne paheni joka kerta, kun hän yritti laskea jalan maahan. Haukka kirosi hiljaa, puristaen Ren’in käsivartta kouristuksenomaisesti.

“En pysty kävelemään,” hän totesi, hengittäen kuin raskaan juoksun jäljiltä.

Ren’i mietti, kasvot vakavina. “Luuletko, että pystyt seisomaan ilman apua hetken?”

“Ehkä.” Hän laski jalan varovasti maahan ja pakotti itsensä hengittämään, kunnes pahin kipu tasoittui. Hän päästi irti Ren’istä. Jalka tärisi, mutta hän pysyi kuin pysyikin pystyssä, vaikka tunsikin olonsa huteraksi. “No, ainakin vähän aikaa.”

“Hyvä. Tulen kohta takaisin.”

“Mitä aiot?”

Ren’i ei vastannut. Hän työnsi miekan takaisin huotraansa ja paineli takaisin liqariruumiiden luokse. Hän veti irti jokaisen löytämänsä akherinuolen, joka oli vielä ehjä, ja potkiskeli sitten lunta ruumiiden ja verilammikoiden päälle. Hän yritti lähestyä kahta hevosta, jotka olivat jääneet entisten isäntiensä lähettyville, mutta ne säntäsivät karkuun, kun hän tuli liian lähelle. Ne liittyivät korskuen ja päitään heitellen kauemmas paenneiden lajitoveriansa seuraan. Hetken niitä jahdattuaan Ren’i huokaisi ja antoi periksi.

Hän palasi Haukan luo ja nappasi hankeen pudonneen jousen ja viinin ja ojensi niitä Haukkaa kohti. Tämä katsoi häntä pitkään, eikä tehnyt elettäkään ottaakseen varusteensa takaisin.

”Tiedät kyllä, ettei minusta ole kävelemään tällä jalalla,” hän sanoi.

”Sitä parempi juttu, että meitä on kaksi.”

”Emme saa ikinä toisia kiinni kahdestaan. Sinulla on vielä mahdollisuus siihen, jos jätät minut.”

Ren’i huokaisi uudestaan ja veti nuoliviinin ja jousen olkansa yli, tunkien keräämänsä nuolet takaisin viiniin. Hän tunnisti uppiniskaisen katseen Haukan silmissä jo liiankin hyvin ja tiesi, ettei kinastelusta ollut apua. Hän astui lähemmäs, veti Haukan käsivarren olkansa yli puoliväkisin tämän pyristelyistä huolimatta ja sanoi, ”nojaa minuun. Jaksan kyllä kantaa painosi.”

”Ren’i—”

Hän otti askeleen eteenpäin, eikä Haukalla ollut muuta vaihtoehtoa kuin klenkata mukana. Kesti hetken, ennen kuin he löysivät oikean rytmin, mutta Ren’in toinen käsi hänen vyötärönsä ympärillä piti huolen, ettei Haukka päässyt kaatumaan. Ren’i piti katseensa visusti tiessä, kasvot keskittymisestä vääristyneinä, eikä vilkaissutkaan Haukkaa.

Leiripaikka oli tyhjä, kun he pääsivät takaisin. Lumi oli osin peittänyt heidän vanhat jälkensä ja lisää sataa tuprutti koko ajan. Liqarien ruumiit olivat poissa, samoin enimmät kamppailun jäljet, ja Haukka päästi helpotuksen huokaisun. Liqareilla olisi täysi työ löytää ainakin toinen kadonneista partioistaan, kun he viimein lähtisivät etsimään niitä.

Yksi teltoista seisoi vielä entisellä paikallaan, osittain hautautuneena tuoreen lumen alle.

”Odota tässä,” Ren’i sanoi ja jätti Haukan nojaamaan leiripaikan ainoaan puuntynkään. Katkennut runko oli hädin tuskin hänen mittaisensa, eikä tarjonnut vähäistäkään suojaa puhurilta, mutta se riitti pitämään hänet pystyssä.

Ren’i kyykistyi teltan suuaukolle ja pyyhkäisi läpän syrjään. Teltassa oli kaksi reppua – hän tunnisti omansa kankaan nokitahroista –, kummassakin kaikki tavarat, joita he eivät olleet purkaneet käydessään yöpuulle. Olivatko toiset jättäneet ne jälkeen siksi, että uskoivat heidän mahdollisuuksiinsa vai siksi, etteivät pystyneet kantamaan enempää mukanaan, sitä Ren’i ei edes halunnut arvailla. Hän purki teltan ja kiinnitti kankaat ja tukikepit reppuunsa parhaansa mukaan.

Haukka tutkaili ympäristöä kulmat rypyssä. Ainoa merkki toisista olivat osittain peittyneet painaumat lumessa, jotka johtivat poispäin suunnasta, josta Haukka ja Ren’i oli tulleet.

”He lähtivät tuohon suuntaan,” Haukka sanoi ja osoitti. Hän ei vastustellut, kun Ren’i ojensi toisen repun hänelle. Ren’i muistutti kuormajuhtaa täpötäysi reppu, nuoliviini ja jousi selässään, mutta Haukka päätti olla mainitsemasta asiasta.

”Sinne siis.”

He kulkivat tuskallisen hitaasti. Haukan kuuloaisti oli äärimmilleen virittynyt, kun hän yritti kuunnella lähestyvien askelten tai hevosten varalta, mutta ainoat äänet olivat tuulen humina ja heidän raskas hengityksensä. Kumpikaan heistä ei puhunut. Pelko siitä, että he ja toiset olivat saattaneet lähteä täysin väärään suuntaan lumimyräkässä, oli liian todellinen sanottavaksi ääneen, vaikka Haukka oli varma, että Ren’i ajatteli samaa kuin hän.

Ren’in kasvot olivat lian ja hien juovittamat, ja Haukka tunsi hänen käsiensä tärisevän rasituksesta, mutta Ren’i ei päästänyt irti, ei valittanut sanallakaan. Haukka nieli oman kipunsa ja keskittyi vain liikkeeseen. Nojaa, liiku, hengitä, nojaa, liiku, hengitä. Se toistui mantran lailla hänen mielessään ja piti hänet hereillä.

Tuntui siltä, kuin he olisivat kulkeneet tuntikausia, kun taivas alkoi vaaleta. Haukka siristi silmiään. Se ei ollut kuvitelmaa: hän erotti tuiskun läpi juuri ja juuri suuria, tummia hahmoja, jotka kohosivat kohti taivasta. Puita.

”Ren’i,” hän sanoi, ääni särähtäen. ”Löysimme metsän.”

Ren’i henkäisi. ”Korkeimpien kiitos.”

Toisten jättämät jäljet olivat kadonneet näkyvistä, eikä puiden alla näkynyt merkkiäkään siitä, että kukaan olisi kulkenut sitä kautta. Siitä huolimatta Ren’in askeleet saivat uutta pontta, kun he pääsivät metsän suojaan. He pysähtyivät vetämään henkeä suurten kuusten alle, poissa tuulesta.

”En usko, että olemme olleet tässä osassa metsää aiemmin,” Haukka sanoi, kun sai henkensä taas kulkemaan.

”Joen ei pitäisi olla kaukana. Kun löydämme sen, tiedän missä olemme.”

Haukka ei tiennyt miten Ren’i erotti yhden paikan toisesta. Lumen alla kaikki näytti samanlaiselta, eikä maasto vaihdellut tarpeeksi, että siitä olisi erottanut selkeitä maamerkkejä, mutta Ren’i kuljetti heitä itsevarmana eteenpäin. Oli jo valoisaa, kun Haukka kuuli juoksevan veden äänen, ja tiesi Ren’in olleen oikeassa.

Joki virtasi leveämpänä ja vuolaampana kuin siinä osassa metsää, jonne he olivat tehneet leirinsä pari päivää sitten. Kuuset kasvoivat korkeina ja tuuheina, pitkät oksat päästäen läpi vain vähän päivänvaloa. Oksista riippui jääpuikkoja ja vaaleanvihreää naavaa pitkinä tukkoina. Ren’i kuunteli heräilevän metsän ääniä ja tunsi vihdoin rauhoittuvansa. Joen toista rantaa täplittivät tuoreet sorkanjäljet, ja hän erotti metsäjänisten liikehdinnän aluskasvillisuuden lomassa. Niin kauan kuin eläimet olivat rauhallisia, heillä ei ollut huolta liqareista.

He seurasivat jokea ylävirtaan, missä metsä kävi koko ajan tiheämmäksi, eikä lunta ollut maassa paikka paikoin ollenkaan. Heidän käyntinsä oli hidastunut mateluksi: Haukka ei jaksanut kuin raahautua Ren’in mukana, pää uupumuksesta roikkuen. Ren’in askeleet kantoivat heitä haparoiden eteenpäin, ja Haukka kuuli hänen työläästä hengityksestään korvansa juuressa, ettei tämä jaksaisi paljoa kauemmas. Hän avasi suunsa puhuakseen, kun Ren’i pysähtyi.

”No, meidän matkamme taisi katketa tähän,” Ren’i sanoi, katse yläilmoissa.

Haukka ryhdistäytyi. He olivat matalan, savisen törmän juurella, jonka yli joki virtasi voimakkaasti kohisten. Vesiputous ei ollut edes kaksimetrinen, ja penkereestä törrötti lohkareita ja puiden paksuja juuria siellä täällä, mutta kumpikaan heistä ei ollut sellaisessa kunnossa, että olisi pystynyt kiipeämään ylös.

”Luulen, että vanha leirimme oli jossain tuolla ylhäällä,” Ren’i tuumasi. ”No, törmästä on tuulensuojaksi. Jäädään tänne ja levätään.”

Haukka tasasi hengitystään, kun Ren’i purki reppunsa ja veti telttatarvikkeet esille. Ren’i pystytti kepit ja kankaan katokseksi törmän juurelle, katkoi läheisestä kuusesta tuuheita oksia ja levitti ne lattiaksi. Teltan ovikangas sai toimittaa istuinalusen virkaa. Haukka ei vastustellut Ren’in auttaessa hänet laavun suojaan istumaan. Liike sai kivun sykkimään uudestaan hänen jalassaan.

”Haukka?” Ren’in äänestä paistoi huoli.

Haukka hengitti hitaasti yhteenpurtujen hampaiden välistä. Hän tunsi maailman pyörivän ympärillään tavalla, joka väänsi vatsaa, ja nojasi pengertä vasten silmät suljettuina. Ren’i puristi hänen olkaansa.

”Pysy hereillä. Sytytän nuotion ja katson sitten haavaasi, jooko?” Hän ei päästänyt irti ennen kuin Haukka oli nyökännyt.

Ren’i repi kuivimmat löytämänsä oksat lähipuista ja lakastuneista pensaista. Kesti tuskastuttavan kauan saada tuli aikaiseksi. Ilman Linneen ja Savan kykyjä hänellä oli käytettävissään vain kostunut tulitikkulaatikko ja vaihtovaatteisiin käärityt sytykkeet sekä omat, tärisevät kätensä. Hän ei uskaltanut päästää Haukkaa silmistään hetkeksikään, vaan vilkuili häntä tämän tästä, tarkistaen, että hän oli edelleen hereillä.

Ren’in teki mieli kirota käydessään läpi heidän tavaroitaan. Kaikki hyödylliset kamppeet olivat toisilla viimeisiä ruokatarvikkeita myöten, kaikki paitsi… Hänen kätensä osuivat johonkin kylmään ja metalliseen. Ren’in ilme kirkastui, kun hän veti nokipannun esiin Haukan repusta. Se oli vanha ja kolhiintunut, mutta parempi kuin ei mitään. Hän täytti pannun jokivedellä ja ripusti sen vänkkyräisestä oksasta roikkumaan nuotion yläpuolelle.

”Hei, Haukka,” Ren’i sanoi, kun pannusta alkoi nousta höyryä. Hän ravisti Haukkaa, kunnes tämä avasi silmänsä. ”Puhdistan haavan ja vaihdan siteet seuraavaksi.”

Haukka katsoi häntä pitkään ja sanoi, ”entä omasi?”

”Äh, älä siitä välitä. Ei siihen satu.” Ren’i yritti hymyillä, mutta Haukan skeptinen ilme kertoi hänelle selvin sanoin, ettei tämä uskonut sanaakaan. ”Okei, sitä jomottaa aivan helvetisti, mutten usko sen olevan kovin syvä.”

Haukan suu puristui ohueksi viivaksi, mutta hän ei sanonut enempää.

Viitanriekale, jonka Ren’i oli sitonut haavan suojaksi, oli pakkasesta ja kuivuneesta verestä kivikova. Hän irrotti sen niin hellävaraisesti kuin pystyi repimättä haavaa uudestaan auki. Se näytti yhtä pahalta kuin ennenkin, mutta verenvuoto oli tyrehtynyt. Tulelta otettu nokipannu seisoi lumessa jäähtymässä. Ren’i toi sen lähemmäs, nosti kantta ja kokeili vettä varovasti sormellaan.

”Ei kiehuvan kuumaa, mutten usko, että tulet nauttimaan tästä kovin paljoa,” hän sanoi Haukalle.

”Tuskin,” Haukka myöntyi. Hänen äänensä oli väsymyksestä heikko, tuskin muuta kuin kuiskaus. ”Anna mennä.”

Hän ei päästänyt ääntäkään, kun Ren’i kaatoi kuumaa vettä haavaan ja puhdisti sen huolellisesti puhtaimmalla kankaalla, jonka löysi repustaan. Haavasta tihkui uutta verta ja kudosnestettä, mutta se ei alkanut vuotaa uudestaan. Hän kaivoi Haukalta saamansa salvan esiin ja levitti sitä haavan ympärille sormenpäillään.

”Anteeksi, jos tämä sattuu,” Ren’i sanoi.

Salva kirveli rikkinäistä ihoa vasten, mutta Ren’in kädet olivat yllättävän hellät sotilaan käsiksi, Haukka ajatteli.

”Älä käytä kaikkea.” Haukalta pääsi huokaus, kun salvan viilentävä vaikutus alkoi tuntumaan.

”En, en.”

Kun haava oli uudestaan sidottu, Ren’i riisui takkinsa. Veri oli liimannut nahan ja turkiksen ihoon kiinni, ja sen irti repiminen sattui enemmän kuin hän osasi odottaa. Liqarimiekka oli jättänyt pitkän, ohuen viillon vasempaan kylkeen ja värjännyt valkean karvan ruosteenpunaiseksi. Hän tunsi olonsa kiusaantuneeksi vetäessään aluspaidan – yhtä verentahriman kuin takkikin – päänsä ylitse. Haukka vahti häntä herkeämättä koko sen ajan, mitä Ren’iltä kului haavan puhdistamiseen ja voiteen levittämiseen, eikä suostunut lopettamaan ennen kuin Ren’i oli vetänyt puhtaan paidan päälleen.

”Oletko varma, ettei haavaa tarvitse sitoa?” hän kysyi Ren’in pukiessa takkinsa takaisin ylleen.

”Se oli jo umpeutunut. Minä paranen nopeammin kuin sinä, muistathan.”

Haukka nyökkäsi. ”Muistan. Ashay.”

”Aivan, ashay.” Ren’i taputti kylkeään ja katui sitä saman tien. Demoniverta tai ei, kylki oli vielä kosketusarka.

Valon määrästä päätellen oli jo iltapäivä. Ren’i kävi reput läpi vielä kerran, sitten kolmannen, kunnes vihdoin hyväksyi, ettei heillä ollut mitään syötävää. Haukka oli torkahdellut pitkin päivää, heräten hätkähtäen aika ajoin johonkin ääneen tai siihen, että Ren’i töni häntä. Hänen uupumuksensa huoletti Ren’iä enemmän kuin hän kehtasi myöntää, mutta lepo oli palauttanut vähän tavanomaista väriä Haukan kasvoille.

Nuotion lämmön ja ja liekkien rasahtelun lomassa Haukka tunsi silmäluomiensa muuttuvan yhä painavemmiksi. Hän risti käsivartensa, veti takin tiukemmin ympärilleen, ja nukahti parissa minuutissa niin syvään uneen, ettei nähnyt edes unia.