Liqaria, 14. kahdeksaskuuta 3045

Lumi natisi ja narskui kenkien alla. Suojakeli lumisateineen oli vaihtunut kuivaksi, kovaksi pakkaseksi niiden päivien ja öiden aikana, jotka Ren’i ja Haukka olivat viettäneet metsässä piileskellen. Liqareista ei näkynyt jälkeäkään. Ainoat elävät olennot, joiden läsnäolon Ren’i oli tuntenut, olivat harmittomia villieläimiä, ja hän oli käyttänyt sitä hyväkseen hankkiessaan heille ravintoa. Siinä vaiheessa, kun hän oli herännyt seuraavana aamuna, hänen kylkensä oli ollut edelleen arka, mutta Haukka ei ollut enää vastustellut Ren’in otettua jousen ja nuolet ja jätettyä Haukan vahtimaan leiriä. He olivat molemmat olleet niin heikkoja nälästä, että tiesivät vaihtoehtojen olevan vähissä.

Heille oli tullut varsin selväksi, ettei Haukasta ollut metsästämään. Vaikka jalka ei ollut mennyt pahempaan suuntaan, hän ei pystynyt kävelemään ilman tukea, ei edes kahden päivän jälkeen.

Akherien lyhytjousi tuntui jäykältä ja hankalalta Ren’in käsissä, mutta hän sai – monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen – kaadettua kaksi jänistä ja fasaanin, ja päivää myöhemmin nuoren, pienikasvuisen metsäkauriin, joka oli jäänyt jälkeen laumastaan. Harjoituksista Onniarin kanssa tuntui olevan iäisyys, aivan kuin ne olisivat olleet osa entistä elämää, josta hän muisti vain välähdyksiä. Ren’i kiitti tämän pitkänäköisyyttä raahatessaan kaurista leiriin, miettien sitä hyvin suurta todennäköisyyttä, että he olisivat nääntyneet nälkään ilman ylimetsästäjän opetuksia.

Kauriista riitti sen verran syötävää, että he jaksoivat seuraavana päivänä jättää leirinsä ja jatkaa matkaa. Haukan kaikki energia meni tahdissa pysymiseen, eivätkä he pystyneet liikkumaan nopeasti. He saavuttivat metsän reunan auringon laskiessa, ja tekivät leirin matalien puiden katveeseen. Ren’i antoi Haukan nukkua, valvoen itse koko yön peläten, että heidän nuotionsa paljastaisi heidän sijaintinsa, jos liqarit sattuisivat partioimaan pohjoisen kukkuloilla. Hän oli väsymyksestä vaitonainen, kun he jatkoivat matkaa, ja kompuroi tuon tuosta, suistaen itsensä ja Haukan tasapainosta heidän kiivetessään ensimmäisen kukkulan päälle.

Kumpikaan heistä ei halunnut ajatella edessä olevaa taivalta jyrkkine kivikkoineen ja jatkuvine nousuineen ja laskuineen, mutta Haukka tiesi Ren’in murehtivan asiaa joka kerta, kun he pysähtyivät lepäämään. Haukka havaitsi, ettei ollut koskaan aiemmin kuullut tämän olevan hiljaa yhtä kauan yhteen soittoon. Kuukausi sitten hän olisi ollut valmis maksamaan hiljaisuudesta, mutta nyt tämän vaitonaisuus vaivasi häntä.

”Voi helvetti,” Ren’i kirosi hiljaa, kun lunta alkoi sataa heidän raahustaessaan eteenpäin. Valo oli alkanut vähenemään, selvä merkki lähestyvästä illasta. Matkaa seuraavaan laaksoon oli vielä kolmisen virstaa, mutta he olivat jo nyt näännyksissä.

Haukka katseli taivaalle. Hän oli alkanut tunnistamaan talvisään muutoksia, ja kosteus lisäsi äkisti heränneen tuulen purevuutta. Se tiesi lisää lunta, hän ajatteli synkkänä.

Ren’i oli tullut samaan johtopäätökseen. ”Se on jo melkein päällämme. Emme ehdi laaksoon ennen kuin myräkkä iskee.”

”Emme minun tahdillani,” Haukka lisäsi.

Ren’i hädin tuskin katsoi häneen. Hän korjasi otettaan ja sanoi, ”minä en liiku sen nopeammin kuin sinäkään. Mennään.”

Hän otti askeleen eteenpäin, tai ainakin yritti, mutta Haukka ei liikkunut. Tämä jäi seisomaan paikalleen ja irrotti yhtäkkiä otteensa Ren’istä, joka ei ollut varautunut siihen. Ren’i oli tuiskahtaa nenälleen, kun hän astui eteenpäin, eikä Haukka seurannutkaan mukana.

”Mitä nyt?” Ren’i puuskahti kääntyessään kannoillaan. ”Emme voi leiriytyä avomaalle.”

”Tästä ei tule mitään ja sinäkin tiedät sen.”

”Tiedän minkä?”

Haukka näytti tavallistakin vakavammalta. Hän riisui repun selästään ja ojensi sitä Ren’ille. Tämä ei hievahtanutkaan.

”Sinä olet jo parantunut. Ehdit parissa päivässä rannikolle yksin,” Haukka sanoi, kun Ren’i vain tuijotti häntä.

”Mitä hittoa sinä horiset?”

Haukka kohtasi hänen katseensa yhtä itsepintaisesti. ”Minä vain hidastan sinua. On järjetöntä tapattaa meidät molemmat, kun toinen meistä voi selvitä.”

”Okei. Perun puheeni. Jalkasi on varmaan sittenkin tulehtunut, koska olet alkanut hourailemaan,” Ren’i töksäytti. Hän kuulosti vihaisemmalta kuin koskaan sinä aikana, kun Haukka oli hänet tuntenut.

”Ota tavarat ja häivy. Päivänvaloa ei riitä loputtomiin.”

Ren’i repäisi repun Haukan kädestä ja heitti sen maahan. Hänen silmänsä kipunoivat.

”Ren’i,” Haukka sanoi väsyneesti, muttei ehtinyt sen pidemmälle, kun Ren’in ääni peitti hänen omansa alleen.

”Luuletko tosiaan, että tekisin jotain niin alhaista?”

”Miten niin alhaista?”

”Että jättäisin sinut tänne kuolemaan ja pelastaisin oman nahkani?” Ren’i ääni kohosi sellaiseen raivofalsettiin, että se tipautti lumet läheisen puun oksilta. ”Ettäs kehtaat!”

”Se on ainoa järkevä ratkaisu!” Haukka huusi takaisin.

”Ja paskat on!” Ren’in poskille oli noussut kaksi punaista läiskää pakkasen ja kiukun yhteisvaikutuksesta. ”En ole raahannut sinua mukanani päivätolkulla vain jättääkseni sinut tänne!”

”Luulin sinun sentään tajuavan, että tehtävämme on tärkeämpi kuin yhden yksilön henki. Eikö sinun pitänyt olla sotilaskomentaja?”

”Niin olenkin!” Ren’i huusi. ”Ja olen vastuussa sinusta niin kauan, kunnes pääsemme kotiin!”

Ren’i näytti siltä kuin olisi halunnut lyödä Haukkaa. Hänen tärisevät kätensä puristuivat nyrkkiin, mutta hän pakotti itsensä avaamaan ne ja hengittämään hitaasti, kunnes tärinä lakkasi.

”Sanoit itse, ettei ole mitään takeita, että tulemme kaikki hengissä takaisin tältä reissulta,” Haukka jatkoi.

”Se ei tarkoita sitä, että loukkaantuneet hylätään kuolemaan ensimmäisen vastoinkäymisen tullessa.”

”Hylätään?” Haukka hätkähti hänen äänensävyään. Ren’i oli sanonut sen kuin syytöksen. ”Ren’i, kuuntele—”

”Ei, vaan sinä kuuntelet!” Ren’i marssi hänen luokseen ja veti hänen käsivartensa niskansa ympäri melkein väkipakolla. ”En jätä sinua tänne, yritä nyt saada se paksun kallosi läpi! Leiki marttyyria jonkun toisen kanssa.”

”Ren’i,” Haukka toisti, mutta Ren’i puhui hänen päälleen.

”Turpa kiinni ja kävele, tai murran nenäsi.” Hän kiersi toisen kätensä Haukan vyötärön ympäri, eikä mitenkään erityisen hellävaraisesti. Hän lähti liikkeelle ja tällä kertaa veti Haukan mukaansa. Hän kaappasi lumeen pudonneen repun vapaalla kädellään ja roikotti sitä mukanaan lähtiessään kuljettamaan heitä vuoristoa kohti.

Haukka ei voinut kuin klenkata mukana. Hän ei saanut tyrmistykseltään sanaa suusta moneen minuuttiin, ei sillä, että Ren’in ilme olisi houkutellut jatkamaan riitaa. Hänen leukaperänsä kiristyivät, kun hän puri hampaitaan yhteen – joko rasituksesta tai ärtymyksestä tai molemmista.

Haukka yritti uudestaan, kun lumituisku alkoi sakenemaan. ”Ren’i—”

”Hiljaa, tai kolkkaan sinut tajuttomaksi ja kannan loppumatkan.”

”Tuskinpa jaksaisit. Olen pitempi kuin sinä.” Ren’in katse oli pistävä, kun hän mulkaisi Haukkaa silmäkulmastaan. Haukka huokaisi. ”Sano edes, minne olemme menossa.”

”Sinilehti sanoi, että täällä on luolia joka paikassa. Etsin yhden niistä,” Ren’i vastasi yhteenpurtujen hampaiden välistä. ”Ole nyt hiljaa ja anna minun keskittyä.”

Märkä lumi kasteli Ren’in hatun alta karanneet hiussuortuvat ja liimasi ne hänen kasvoihinsa. Haukka ei tiennyt, miten hän näki mitään pyryn läpi, mutta hänen askeliinsa oli tullut uutta, härkäpäistä tarmoa, jonka voimin hän raahasi heitä eteenpäin. Aurinko oli juuri laskenut, kun hän henkäisi kuuluvasti, ja Haukka tunsi otteen vyötäisillään kiristyvän.

”Tuolla,” Ren’i sanoi, jolloin Haukkakin näki, mitä hän katsoi. ”Tule.”

Hän oli tosiaan löytänyt luolan. Sinne johti useampi suuaukko, ja kasautunut lumi oli peittänyt niistä useimmat kokonaan. Luola oli syvempi ja hämärämpi kuin se, missä he olivat viipyneet Seiyeen saavuttuaan. Katosta riippui tusinoittain jääpuikkoja, ja kivipintoja peitti paksu, kiteinen kuura. Ren’i johti heidät luolan perälle pieneen kammioon, mahdollisimman kauas tuulesta ja pakkasesta. Kammion katosta suodattui heikkoa valoa.

”Tämä kelvannee,” hän mutisi kuin itsekseen. ”Pysy tässä. Käyn tukkimassa suuaukon.”

Puhuri oli kääntynyt täydeksi myrskyksi, kun he istuivat nuotion ääressä kahta tuntia myöhemmin. Liekkien loimu lämmitti kammion lähes miellyttäväksi. He olivat ripustaneet märät takkinsa ja hattunsa telttakeppien varaan kuivumaan turvallisen matkan päähän tulesta, ja niiden alle oli muodostunut alati kasvava lammikko.

Haukasta tuntui siltä, että oli kunnolla lämmin ensimmäistä kertaa sen ensimmäisen metsässä vietetyn yön jälkeen, kun he olivat joutuneet eroon toisista. Hän hätkähti, kun Ren’i pukkasi häntä kyynärpäällään.

”Syö,” Ren’i sanoi ja tunki ison palasen paistettua lihaa Haukan käsiin. Kauriista, jonka hän oli kaatanut, oli riittänyt syötävää mukaan otettavaksi. ”Ja pidäkin huoli, että syöt kaiken.”

Haukka pureskeli hitaasti, katsellen Ren’iä, kun tämä tuijotti eteensä lasittunein katsein. Liekkien hehku heijastui hänen silmistään ja sai hänen hiuksensa ja partansa näyttämään siltä kuin ne olisivat tulessa. Hän oli hotkaissut oman ruokansa muutamalla haukkauksella.

”Söisit enemmän,” Haukka sanoi, kun Ren’in vatsa murisi. Hän oli varma, että tämä oli heistä kahdesta se nälkäisempi raahattuaan heitä molempia koko päivän, mutta Ren’i pudisti päätään.

”Loput ovat sinun. Et ole ainakaan nääntymässä nälkään minun vahtivuorollani.” Hän sanoi sen äänellä, joka kertoi selvästi, että hän oli edelleen vihainen.

Haukka puri hampaat yhteen ja onnistui pysäyttämään itsensä ennen kuin heitti jotain yhtä pisteliästä takaisin. ”Anna olla. Sait jo tahtosi läpi.”

Hän oli puolittain odottanut, että Ren’i alkaisi taas huutamaan. Sen sijaan tämä huokaisi syvään ja hautasi hetkeksi kasvonsa käteensä kuin yrittäen koota itsensä. Kun hän kohtasi Haukan katseen, hän näytti väsyneeltä.

”Ei tässä ole kyse siitä, helkkari soikoon! Ei tämä mikään kilpailu ole.” Ren’i pudisti päätään uudestaan. ”Mieti nyt. En voisi ikinä kohdata serkkujasi, jos… No, tiedät kyllä.”

He olivat hetken vaiti.

Haukka yritti olla miettimättä Aredin ja Yölaulun kasvoja sanoessaan lopulta, ”he ymmärtäisivät kyllä.”

”He ehkä, mutta entä minä? Emme edes tiedä, ovatko Sinilehti ja toiset selvinneet maasillan yli, enkä todellakaan halua vielä sinunkin elämääsi omalletunnolleni. Tiedätkö, millaista on kantaa sellaista takkaa mukanaan lopunikänsä?” Ren’i huokaisi taas. ”Lopetetaan riitely. Vien sinut kotiin, vaikka minun pitäisi jakaa ashayni kanssasi, ja sillä selvä. Onko kysyttävää?”

Haukka tuijotti häntä kuin mielipuolista.

”Jakaa,” hän toisti hitaasti Ren’ille. ”Miten niin jakaa?”

Oli Ren’in vuoro tuijottaa häntä.

”Älä nyt viitsi. Kyllähän sinä tiedät.”

”Tiedän mitä?”

”Kai sinä tiedät miten ashay toimii?”

”Mistä hitosta minä sen tietäisin? Ei teikäläisiä asu etelässä.”

Ren’i naurahti hermostuneesti Haukan ilmeelle. ”Ei helvetti. Taidat olla ihan tosissasi.” Hän suki hiuksiaan ja pyyhkäisi ne pois otsaltaan, yrittäen kuumeisesti keksiä, miten selittäisi asian. Sanat eivät useinkaan tuntuneet tottelevan häntä silloin, kun Haukka katseli häntä. Hän karautti kurkkuaan ja sanoi, ”sinähän tiedät, mikä ashay on, vai kuinka?”

Haukka nyökkäsi.

”Ashay on kaikilla, joilla virtaa vähänkin demoniverta suonissaan. Täysiverisillä on se, puoliverisillä on se, ja heidän kaikki jälkeläisensä perivät sen täysivoimaisena, riippumatta siitä, kuinka paljon muunlaista verta heidän perimässään on.”

”Sen nyt tietää kuka tahansa.”

”Anna minun jatkaa. Lisäksi kuka tahansa meistä voi jakaa ashaynsa tahtoessaan kenen kanssa tahansa. Jos demoni ottaa puolisokseen kuolevaisen, hän yleensä jakaa ashaynsa tämän kanssa.” Ren’i raapi niskaansa. Hän näytti vaivaantuneelta. ”Tiedäthän. Jotta he eläisivät yhtä pitkän elämän.”

Haukka oli pitkään hiljaa. ”Demoniveren siunauksen voi jakaa?”

Ren’i nyökkäsi.

”Kai tajuat, että tuota on todella vaikea uskoa?”

”Tajuan.”

”Se, mitä juuri sanoit… Kaikki se, mitä teikäläiset ovat tuputtaneet meille kaikki nämä vuodet…” Haukka jätti lauseen kesken, kulmat kurtistuen, ja haeskeli sanojaan kauan. Kun hän sai niistä kiinni, tulivat ne ulos vielä vihaisempina kuin hän oli tarkoittanut. ”Te kutsutte meitä tyhjäverisiksi, koska demoniveri mukamas tekee teistä ylivertaisia. Sanotte, että me olemme vähäpätöisempiä, heikompia, vähemmän arvokkaampia kuin te, koska meillä ei ole demoniveren lahjaa suonissamme—”

”Haukka…”

”Ja nyt sinä kerrot minulle,” Haukka jatkoi kovalla äänellä aivan kuin ei olisi kuullut häntä, ”että koko tämän ajan te olette tienneet, että tämän lahjan, nämä kyvyt, mitkä teillä on verenperintönä, voi antaa kelle tahansa, koska tahansa?”

Ren’i potkiskeli maata kantapäillään sen näköisenä kuin olisi halunnut vajota maanrakoon, mikä piti paikkansa. ”Niin, no, tavallaan. Osan ainakin. En usko, että se antaa taikavoimia kenellekään, mutta ashay suojaa sairauksilta ja pidentää elinkaaren sellaiseksi kuin meillä.”

Haukka naurahti kylmäkiskoisesti. ”Tämä tekee tyhjäksi kaiken sen roskan, mitä keisarikunta on yrittänyt syöttää meille vuosituhansia. Kaikki se paska, se on vain valetta. On aina ollutkin.” Hän katsoi Ren’iä suoraan silmiin arkailematta; hänen silmänsä kipunoivat tavalla, joka muistutti Ren’iä heidän ensitapaamisestaan elävästi. ”Verenperinnöllä ei ole merkitystä.”

Ren’in kasvoilla oli ahdistunut ilme. Haukka oli odottanut hänen suuttuvan tai väittävän vastaan, odottanut jotain suureellista reaktiota, joka olisi antanut hänelle syyn huutaa takaisin ja entistä lujempaa. Mitään sellaista ei tullut. Hiljaisuus venyi venymistään, kun Ren’i vain katseli häntä.

Ääni tarttui Ren’in kurkkuun, kun hän viimein sai vastatuksi hiljaisella äänellä, ”tiedän.”

Hänellä oli vain puolet Haukan vuosista, mutta hän näytti tuhat vuotta vanhalta sen sanoessaan.

Haukka ei kestänyt sitä enempää, vaan käänsi katseensa muualle.

”Pidä almusi,” hän murahti. ”En tarvitse sinua ja valheitasi mihinkään.”

Hiekka rahisi, kun Ren’i nousi ylös. Hän otti takkinsa, jousen ja nuoliviinin ja poistui sanaakaan sanomatta, eikä Haukka seurannut häntä.