Liqaria, 9. kahdeksaskuuta 3045

Kun Haukka heräsi, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että oli lämmintä, niin miellyttävän lämmintä, ettei hän hetkeen muistanut missä oli. Siitä oli kauan aikaa, kun hän oli viimeksi herännyt tuntien olonsa yhtä turvalliseksi ja rauhalliseksi. Haukka hengitti hitaasti. Ilma oli kosteaa ja kantoi mukanaan havumetsän pihkaista tuoksua.

Ympärillä oli hiljaisia ääniä, outoa rasahtelua. Se oli tulen rasahtelua, Haukka tajusi, ja se oli nuotion hehku, joka lämmitti hänen kasvojaan. Hän tuli samalla hetkellä tietoiseksi siitä, että hänen päänsä nojasi jotakin vasten. Jokin pehmeä posken alla kutitti ihoa.

Hän pakotti silmäluomensa avautumaan, vaikka ne tuntuivat muurautuneen umpeen. Oli pimeää. Liekkien loimun lisäksi hän erotti vain puiden mustat varjot, ja lumen, joka leijaili hitaina, paksuina hiutaleina oksien välistä.

Haukka ynähti. Hän kurkkunsa oli autiomaatakin kuivempi.

”Oletko hereillä?” tuttu ääni kysyi hänen korvansa juuressa. Lämmin hengitys kutitti poskea. ”Kaikki hyvin. Jatka vain uniasi.”

Haukka tunnisti siinä samassa äänen, ja edellisen päivän tapahtumat palautuivat hänen mieleensä kertarysäyksellä. Ren’i. Totta kai se oli Ren’i. Haukka kohotti päätään juuri sen verran, että tajusi nojanneensa Ren’in olkaa vasten nukkuessaan. Ei ihme, että hänellä oli lämmin. Ren’i oli käärinyt viittansa heidän molempien ympärille jossain välissä, ja tämän käsivarsi lepäsi Haukan harteiden ympärillä.

Haukka yritti puhua. ”Kuinka… Kuinka kauan olen…?”

”On jo yli keskiyön. Olet nukkunut monta tuntia.”

Ren’in kalpeat kasvot olivat senttien päässä hänen omistaan, niin lähellä, että Haukka olisi voinut laskea hänen pisamansa yksitellen. Hän oli pessyt kasvonsa, mikä paljasti kuinka tummat hänen silmänalusensa todella olivat. Hän oli ehtinyt nukkua vielä Haukkaakin vähemmän edellisenä yönä, Haukka muisti sen nyt. Hyökkäys oli tullut lähes samalla minuutilla, kun Haukka ja Sinilehti olivat heränneet vahtivuoroonsa.

Ren’i ojensi hänelle vesileilin. ”Juo. Huulesi ovat ihan rohtuneet.”

Haukka nosti leilin huulilleen. Vesi oli lämmintä ja siinä oli mieto sivumaku, jota hän ei tunnistanut. Hän joi koko leilin tyhjäksi yhdellä kulauksella. Ren’i otti sen häneltä, kurkotti nostamaan nokipannun tulelta, ja täytti yhden niistä kolhiintuneista puukupeista, joita kishalaiset tapasivat kantaa retkivarusteidensa mukana. Juoma kupissa höyrysi, ja Haukka lämmitteli sormiaan sen ympärillä, ennen kuin hörppäsi varovasti.

”Se on samaa teetä kuin leilissä,” Ren’i selitti. ”Ei siitä paljoa energiaa saa, mutta on se kuitenkin tyhjää parempi.”

”Mistä sinä teetä sait?”

Hän hymyili vaisusti. ”No, ei se varsinaisesti teetä ole. Keitimme alokasaikoina joskus kuusenneulasia kuumassa vedessä, jos harjoitusleiristä pääsi kaakao loppumaan. Maussa ei ole hurraamista, mutta tässä tilanteessa…”

”Kelpaa minulle,” Haukka keskeytti hänet. Hän hengitti syvään. Nyt kun hän tiesi mitä juomassa oli, pystyi hän erottamaan kuusen metsäisen tuoksun. ”Se lämmittää. Hyvin ajateltu.”

”No, en voi ottaa kunniaa ideasta. Alokkaat eivät pääse lomille ja harjoitusleireillä kaikki paitsi välttämättömät ruokatarvikkeet pakkaavat loppumaan jossain vaiheessa, joten opimme joustaviksi.”

Ren’i veti kätensä pois Haukan venytellessä. Haukka tunsi nukkuma-asennon jättämät kolotukset niskassaan ja selässään, ja ajatteli mökkinsä turkiksilla vuorattua makuupaikkaa kaivaten. Se ei ollut sänky sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan vanhanaikainen akherityylinen makuusija, melkein kuin pesä, joka oli upotettu lattiaan kuumia kesiä ajatellen. Haukka päätti, ettei syyttäisi sitä epämukavuudesta enää koskaan, jos vielä joskus näkisi Hatam-Ilen uudestaan. Hänen jalkansa olivat kauttaaltaan puutuneet ja protestoivat, kun hän yritti liikutella niitä ja saada veren taas kiertämään niissä.

Ren’i hörppäsi omasta kupistaan, katsellen häntä sivusilmällä. ”Miltä jalkasi tuntuu nyt?”

Haukka koukisti polveaan. ”Paremmalta. Turvotus on laskenut vähän.” Hän vilkaisi Ren’iä tämän kohentaessa tulta. Nuotion lähellä oli pino katkottuja oksia, ja Haukka arvasi, että tämän oli täytynyt kerätä ne hänen nukkuessaan. ”Oletko nukkunut ollenkaan?”

Ren’i pudisti päätään. ”Olen vahtinut leiriä. En usko, että liqarit ovat seuranneet meitä metsään asti, mutta hengitän vapaasti vasta, kun pääsemme maasillalle.”

”Siinä tapauksessa on minun vahtivuoroni. Käy lepäämään.”

”Ajattelin lähteä metsälle, nyt kun olet hereillä. Tarvitsemme jotain syötävää.”

”Et lähde,” Haukka sanoi tiukasti. ”Näytät siltä, että nukahdat pystyyn koska hyvänsä.”

”Olen ihan kunnossa,” Ren’i väitti vastaan, muttei järin vakuuttavasti. Hän haukotteli leveästi ennen kuin edes sai lauseen sanotuksi loppuun.

Haukka siristi silmiään. ”Sinä. Nukut. Nyt.” Ren’iltä ei jäänyt huomaamatta, että hän painotti jokaista sanaa tarkoituksella. ”Minä pidän vahtia.”

Haukan äänensävy ei jättänyt neuvotteluvaraa. Ren’i nosti kätensä pystyyn antautumisen merkiksi.

”Hyvä on, hyvä on, jos se tekee sinut onnelliseksi.”

Haukka katseli jokseenkin huvittuneena, kuinka Ren’i ähki ja kiemurteli yrittäessään löytää mukavan asennon heidän kotikutoisen laavunsa alta. Ren’i antoi lopulta periksi todettuaan tehtävän mahdottomuuden ja nojasi päänsä Haukan olkapäätä vasten, huokaisten syvään.

”Tämä ei ole mukavin mahdollinen järjestely,” hän mutisi.

”Silmät kiinni ja nuku.”

Hän huokaisi uudestaan, mutta sulki kuitenkin silmänsä. ”Enpä tiedä saanko unta. Joka kerta, kun yritän rentoutua, mietin vain, mitä olisin voinut tehdä toisin. Jos toiset lähtivät myrskyssä väärään suuntaan tai törmäsivät uuteen partioon—”

”Hys. Emme voi tehdä mitään heidän hyväkseen nyt.” Haukka kiersi muitta mutkitta käsivartensa Ren’in harteiden ympäri ja veti hänet itseään vasten, kuten tämä oli tehnyt hänelle. Näin lähellä Ren’iä hän tunsi tämän sydämen hakkaavan levottomasti, eikä hänen ollut vaikea arvata, että samat huolet, jotka vaivasivat Haukkaa pyörivät hänenkin mielessään.

Haukka oli miettinyt päänsä puhki hyökkäyksen jälkeen ja käynyt läpi jokaisen heidän tekemänsä päätöksen kymmeniä kertoja sinä aikana, kun Ren’i oli raahannut heidät nykyiseen leiripaikkaansa. Olisiko hänen pitänyt jäädä toisten luo ja auttaa heitä pakenemaan? Olisiko hänen pitänyt jättää Ren’i oman onnensa nojaan? Hän ei osannut selittää, mikä oli saanut hänet lähtemään tämän perään, muttei katunut päätöstään. He olivat yhä hengissä, he molemmat. Kaikki, mitä he saattoivat tehdä, oli toivoa, että toisetkin olivat.

Sinilehti oli selvinnyt liqarien kynsistä jo kerran aikaisemmin, Haukka muistutti itseään. Tämä oli metsästäjänä yhtä kokenut kuin hänkin, olivathan he aloittaneet Onniarin opissa melkein samaan aikaan. Jos joku heistä osasi viedä toiset turvallisesti takaisin kotiin, oli se eittämättä Sinilehti.

Hänen oli pakko. Haukka ei halunnut ajatella, miten Aamukaste reagoisi, jos tämän ainoa sisarus ei koskaan palaisi kotiin.

Ren’in pää ponnahti takaisin pystyyn, kun vaimea rasahdus rikkoi hiljaisuuden. Ääntä seurasi kimeä säksätys ja pari talvipukuisia oravia säntäsi pitkin läheisen männyn puunrunkoa kohti latvuksia toisiaan jahdaten. Haukka veti hänet päättäväisesti takaisin lepoasentoon.

”Rentoudu. Sanon kyllä sinulle, jos tarvitsen sinua johonkin.”

”Yritän, yritän.”

Haukka mietti kuumeisesti. Hän muisti äitinsä äänen vuosien takaa, puhellen niitä näitä hänen korvansa juuressa, kunnes levottomat ajatukset olivat lakanneet laukkaamasta ja hän oli nukahtanut äidin ääntä kuunnellen. Hän oli aina ollut yövalvoja, ja vanhemmat olivat joutuneet olemaan luovia saadakseen hänet nukahtamaan hänen ollessaan pieni.

Haukka puristi Ren’in olkaa ja sanoi hiljaisella äänellä, ”sanoit, että kishalaiset alokkaat eivät saa lomaa armeijasta. Mitä se tarkoittaa?”

”Ai, se.” Ren’i haukotteli. ”Alokasaikana säännöt ovat tiukemmat. Asumme kasarmilla ympäri vuoden ja seuraamme armeijan päivärytmiä viikon jokaisena yhdeksänä päivänä, viikonloput ja pyhät mukaan lukien. Pääsemme lomille vasta, kun alokasaika päättyy ja siirrymme varsinaisiin tehtäviimme. Se on rankkaa, mutta loppujen lopuksi palvelusaika menee nopeammin, kun meidän ei anneta palata tavalliseen elämään välissä.”

”Kuinka kauan palvelusaika kestää?”

”Kymmenen vuotta. Etkö tiennyt sitä?”

Haukka rypisti kulmiaan. ”Kymmenen vuotta on todella pitkä aika. Miten ihmeessä te estätte alokkaita pakenemasta?”

Ren’i nauroi, mikä sai hänen hartiansa hytkymään. ”Usko pois, yrittäjiä on aina. Kuvittele nyt kasarmin täydeltä keskenkasvuisia, jotka ovat juuri saaneet ensitatuointinsa, asumassa keskenään satojen muiden alokkaiden kanssa, ensi kertaa elämässään jonkun muun kuin vanhempiensa pompoteltavina.”

”Yrittäisin varmaan kiivetä muurin yli yön pimeydessä, jos joutuisin kestämään saman.”

Ren’in äänessä oli huvittunut sävy, kun hän sanoi, ”juuri siksi alokkaat lähetetään säännöllisesti leireille, kauas kasarmista. Pari viikkoa ryömimistä metsässä satojen virstojen päässä sivistyksestä poistaa turhat yllykkeet.”

”Kerro minulle siitä.”

”Haluatko oikeasti tietää?”

Haukka kohautti harteitaan. ”Haluan tietää, mistä jään paitsi, kun kieltäydyn liittymästä.”

”Niin tietysti,” Ren’i sanoi naurahtaen. Hän ei sanonut sitä ääneen, mutta hän ei voinut kiistää tosiasioita. Haukan omintakeisessa huumorissa oli jotain, mikä tosiaan miellytti häntä. ”Perusperiaate on se, että leireille mennään oppimaan selviytymistaitoja alkeellisissa olosuhteissa. Ensimmäiset kuukaudet palveluksessa ovat henkisesti rankkoja ja leirielämä kaukana kasarmin arjesta tuppaa nostamaan alokkaiden moraalia. No, kun olimme oppineet ottamaan käskyjä vastaan ja suurin piirtein erottamaan miekan päät toisistaan, vietiin meidät komppania kerrallaan Pohjois-Kishan metsiin ja jaettiin siellä joukkueiksi. Jokainen joukkue sai vastata oman leirinsä ruokahuollosta ja puolustuksesta. Kapteeni ja upseerit pitivät huolen, että meillä riitti tekemistä, mutta muuten olimme oman onnemme nojassa.”

”En ole varma, ymmärränkö kaikkia näitä sotilastermejä.”

”Komppania muodostuu viidestä joukkueesta, ja jokaisessa joukkueessa on viisikymmentä sotilasta,” Ren’i selitti. ”Komppaniaa johtaa kapteeni ja jokaista joukkuetta edelleen upseeri. Kapteeni Hamr oli minun komppaniani kapteeni.”

Haukka hymähti muistaessaan kiivaan kishalaiskapteenin. ”Se selittääkin, miksi hän kohtelee teitä edelleen kuin pahaisia kakaroita.”

”Hän oli vielä pahempi silloin. Nykyään hän ei voi laittaa minua tekemään ihan mitä lystää, mutta alokasaikanani vain taivas oli rajana. Häntä ei kiinnostanut olinko kruununprinssi vai ei. Hän määräsi minut juoksemaan kasarmin ympäri koko yöksi, jos pärjäsin liian heikosti harjoituksissa.” Ren’i irvisti. ”Totta puhuakseni hän voisi tehdä niin nytkin ja tottelisin luultavasti tottumuksesta.”

Ren’in ääni kävi yhä unisemmaksi ja unisemmaksi, kun hän kuvaili värikkäin sanankääntein hyttysten ja soiden riivaamaa kesäleiriä, jota hän joukkueineen oli joutunut puolustamaan toista joukkuetta vastaan. Kahakka ei ollut ollut kummoinenkaan – alokkaat osasivat juuri ja juuri marssia rivissä ja pukea puolihaarniskan päälleen –, mutta se oli nostanut yleistä mielialaa kummasti. Ensimmäinen talvileiri oli ollut vähemmän vaiheikas, mutta kapteeni oli silti pannut heidät ryömimään lumihangessa pariksi viikoksi ja harjoittelemaan hiihtoammuntaa pitkäjouset mukanaan.

”Tähänkö keisarikunnan verovarat menevät,” Haukka sanoi kuivasti, kun Ren’i sai tarinansa päätökseen. ”Siihen, että lauma keskenkasvuisia laitetaan metsään leikkimään sotaa keskenään?”

”Saat kaiken kuulostamaan niin tyhjänpäiväiseltä,” Ren’i mutisi vastaukseksi. Haukka jäi odottamaan, mutta Ren’i ei jatkanut tarinaansa. Hetken päästä tämän suusta alkoi kuulua tasaista pihinää.

Haukka veti viitan tiukemmin heidän ympärilleen ja antoi Ren’in nukkua aamuun asti.