Hatam-Ile, 7. yhdeksäskuuta 3045

Ukkosen matala jyrinä sekoittui sateen tasaiseen kohinaan kattoa ja ikkunaruutuja vasten. Haukka makasi hereillä, silmät apposen ammollaan tulisijaan tuijottaen. Aika ajoin valonvälähdys valaisi huoneen puolen sydämenlyönnin ajan, kunnes pimeys valtasi omansa takaisin ja jätti mökin ainoan asukin hiilloksen vaimean hehkun seuraan.

Yö oli samanlainen kuin toisetkin yöt tähän asti kotiinpaluun jälkeen. Kuumehouruissaan ja liqareja odottaessaankin hän oli nukkunut paremmin kuin nyt. Ren’i oli läsnäolollaan täyttänyt hiljaisuuden heidän välillään ja antanut sille sanat ja muodon, lämmön. Hänen poissaollessaan hiljaisuus oli vain hiljaisuutta, eikä Haukka osannut sulkea korviaan siltä.

Se sama hiljaisuus oli ollut syy, miksi hän oli alun perin muuttanut mökkiin. Hän muisti korkeat hiekkakiviseinät, leivinuunin lämmittämät huoneet sekä viileän lattiakiveyksen, vuosikymmenten sileiksi hioman, jalkojensa alla. Kaikki se oli ollut liikaa hänen vanhempiensa poismenon jälkeen. Sateenharso ja Rusko olivat kuolleet samassa onnettomuudessa kuin Aredin ja Yölaulun vanhemmat, hautautuneena kivi- ja hiekkamassojen alle kymmenien muiden kanssa, kun liuskekivikaivos Om-Varissa romahti varoittamatta heidän niskaansa. Samana päivänä koti oli lakannut olemasta koti: heistä ei ollut paikkaamaan aukkoa, jonka neljät hautajaiset olivat sinne repineet.

Ared, Yölaulu ja Hopeapuro asuttivat kolmistaan toista puolta talosta. Oikeastaan taloja oli ollut kaksi silloin, kun heidän isovanhempansa olivat muuttaneet sinne. Niitä oli yhdistänyt lyhyt käytävä, kaksi kotia yhdessä, joiden välillä perheenjäsenet olivat kulkeneet vapaasti. Nyt tuo käytävä oli muurattu umpeen ja vieras perhe asui toisella puolella. Haukka ei ollut astunut taloon jalallaankaan yli kymmeneen vuoteen.

Talo ei tuntunut kodilta. Ei tuntunut mökkikään, mutta se kelpasi. Siellä hänelle seuraa pitivät ainoastaan hiljaisuus ja hänen omat ajatuksensa. Sinä yönä kumpikaan ei ollut tervetullut.

Haukka ravisti huovan päältään ja nousi istumaan. Viileästä yöstä huolimatta turkikset takertuivat hänen nihkeään ihoonsa. Salaman välähdyksen valaistessa huoneen hän ajatteli levottomia unia, tulta, aavikoita, Ren’iä. Hän tiesi nyt kuka oli ollut unessa hänen kanssaan, kenen luokse se oli häntä johdattanut. Ajatus sai hänen ihonsa kihelmöimään ja veren kiertämään suonissa tavoilla, jotka polttivat yhtä kuumana kuin unen liekit.

Tunnustus. Sana korvensi sisikuntaa.

Hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että se tuntuisi tältä. Haukka oli rakastunut ennenkin, palavastikin, eikä se tullut lähellekään sitä, miltä tunnustus tuntui. Edes Pajun kanssa se ei ollut tuntunut tällaiselta. Jos rakastuminen oli humalluttavaa, tunnustus oli sen vastakohta: kalvavaa, kytevää tuskaa, kuin hänet olisi väkisin vieroitettu ilmasta, jota hän tarvitsi hengittääkseen ja vedestä, jota hän tarvitsi juodakseen.

Ren’in kosketus, ääni, läsnäolo olivat ilmaa hänen keuhkoilleen ja vettä huulilleen.

Yölaulu oli kerran sanonut, että oli aina tiennyt olevansa kokonainen, kunnes oli tavannut Hopeapuron. Että hänen kanssaan se kokonaisuus sai uuden muodon ja äänen, joka oli osa heitä molempia. Haukka uskoi nyt ymmärtävänsä, mitä hän oli tarkoittanut. Tunnustus ei ollut pelkkä tunne. Se oli taikuutta, niin ikivanhaa taikuutta, ettei sitä voinut pukea sanoiksi, vanhempaa kuin taivashien jumalat ja Melkemin maankamara itse. Se sitoi yhteen sellaista, mitä ei voinut silmin havaita.

Sen veto voimistui mitä enemmän hän pyristeli vastaan. Hän oli melkein antanut sille periksi, kun Ren’i oli tullut hänen luokseen vanhimpain talossa. Se oli ollut lähellä, kun Onniar oli tuonut hänet mökille vain joitain tunteja sitten. Jos he olisivat olleet kahden ilman valvovia silmiä…

Muisto Ren’in äänestä hänen korvansa juuressa, tämän hengityksen lämmöstä Haukan niskassa, sai lämmön tulvahtamaan vatsanpohjaan saakka. Haukka valahti takaisin selälleen, repi auki housujensa etumustan tärisevin käsin, ja sulki silmänsä. Poskia kuumotti, kun hän kuvitteli hautaavansa sormensa Ren’in tukkaan, kuvitteli Ren’in ihon omaansa vasten ja huulet hänen huuliensa lomaan.

”Ren’i,” hän henkäisi yön pimeyteen ja löysi hekumansa huipun Ren’in kosketusta ajatellen. ”Ren’i, Ren’i, Ren’i.”

Nimi poltti hänen huuliaan kuin rukous.

Niin ei olisi pitänyt olla. Ren’i oli taivashi, demoni, nimetön. Hänen henkinimensä ei ikinä koskettaisi Haukan kielenkärkeä. Ajatus tuntui siltä kuin jokin olisi raadellut reiän Haukan rintaan ja jättänyt hänet vuotamaan kuiviin. Demoneilla oli vain yksi nimi, ja Ren’i oli kruununprinssi. Hänen nimensä ei ollut Haukan omaisuutta – se kuului kaikille ja ei kellekään.

Mustasukkaisuuden tulvahdus, joka hänet valtasi, sai hänet häpeämään reaktiotaan. Ren’i ei ollut hänen omaisuuttaan, eikä tunnustus antanut hänelle valtaa vaatia tätä itselleen. Vaikka olisi antanutkin, Haukka ei olisi tehnyt mitään. Hän tiesi, että demonit eivät tunnustaneet, eivät edes tienneet, mitä koko sana tarkoitti, eikä Ren’i tuntenut sen vetoa kuin hän. Oli kaikkien kannalta parasta, että Haukka odotti, kunnes tämä sai työnsä Syrjämailla päätökseen ja palasi pohjoiseen, autuaan tietämättä mitään koko asiasta.

Haukka valvoi koko yön, tuijottaen mitään näkemättä tyhjyyteen.

---

Hatam-Ile, 8. yhdeksäskuuta 3045

Koko elämä oli teatteria, Ren’i ajatteli seuratessaan alokkaiden työskentelyä kuraisella tasangolla. Konsuli Qelin käskyt halkoivat ilmaa kaikuvalla äänellä ja kantoivat loitsun vahvistamana tuulen ja sateen ylitse yhtä vaivattomasti, aivan kuin hän olisi seissyt Ren’in korvanjuuressa. Yhtenä massana sotilaat ryhmittyivät muodostelmaan kilvet tanassa.

Sotilas kasvatettiin näyttelemään rohkeampaa kuin oli, ottamaan käskyjä, joihin ei välttämättä uskonut, ja olemaan kyseenalaistamatta mitään. He olivat kuin koorit tai lampaat, Ren’i ajatteli, muistellen keskustelua, jonka oli käynyt kapteenin kanssa marssilla etelään. He näyttelivät henkensä edestä, luottaen sokeasti, että yksilön pelot eivät merkinneet mitään niin kauan kuin lauman rohkeus ei pettänyt. Mitä korkeampi arvoasema, sitä epätoivoisemmin oli näyteltävä ja uskottava omaan roolisuoritukseensa, sillä se oli ainoa asia, joka piti hengissä seuraavaan auringonnousuun.

Oerei oli kasvattunut Ren’in lempeästi mutta lujasti, opettaen hänelle kädestä pitäen esittämisen tärkeyden. Hän oli poliitikko, pikkuveljensä Chuja taas esiintyjä. Oli yleinen kuiskuttelun aihe, että veljekset olivat kuin yö ja päivä, mutta Ren’i tunsi heidät ja ajatteli päinvastoin.

He olivat molemmat näyttelijöitä omalla tavallaan. Oerei oli opettanut poikansa hymyilemään silmiään myöten silloinkin, kun hän ei tarkoittanut sitä ja kumartamaan sellaisille, jotka eivät sitä ansainneet, Chuja taas katsomaan sitä, mikä jätettiin näyttämättä ja kuuntelemaan sitä, mikä jätettiin sanomatta. He luovivat halki täysin päinvastaisten kansanryhmien arjessaan, mutta kummankin silmät ja korvat näkivät ja kuulivat asioita, joiden tietäminen oli elintärkeää keisarillisen huoneen jatkuvuudelle. Jos Ren’i istuisi joskus rubiinivaltaistuimella keisarina, heidän molempien opetukset ja ne naamiot, joita he olivat opettaneet häntä kantamaan, pitäisivät hänet hengissä seuraavaan päivään.

Oli yksi naamio, jota hän kantoi kapteenin ja konsulien edessä. Toinen, jota hän kantoi sotilaidensa edessä, ja kolmas, jonka painosta hän oli tullut tietoiseksi vasta jätettyään sen taakseen Hol Saroon ja palatsin sisäiseen poliittiseen palapeliin, jota kaikki sen muurien sisäpuolella asuvat pelasivat.

Oli naiivia odottaa, että hänen pelaamansa roolit olivat yhtään sen aidompia kaukana Kishan vallan keskuksesta kuin kotona pohjoisessakaan. Silti hän oli alkanut itsekin uskoa tarinaa, jonka oli sepittänyt. Että oli erikseen Ren’i Oereinpoika ja kruununprinssi Ren’i mar Oereinen, ylipäällikkö ja Kishan kruununperillinen. Että hänellä oli vapaus valita kumpi halusi olla ja kenelle. Hän ei ollut koskaan uskonut siihen yhtä vankasti kuin niiden hirveiden viikkojen aikana, jotka oli viettänyt Liqariassa.

Hänen kasvoiltaan heijastui vain sotilaallista tyyneyttä seuratessaan harjoitusten kulkua, mutta hän tiesi vierellään seisovan Aredin näkevän sen läpi. Päälliköllä ja Haukalla oli samat pronssinväriset silmät ja Ren’i toivoi, että Ared katsoisi muualle. Haukka oli nähnyt hänen kaikkien rooliensa läpi siitä lähtien, kun he olivat tavanneet ensimmäistä kertaa. Se oli kantanut Ren’iä Liqariassa, ymmärrys siitä, että vierellä oli yksi, jolle hänen ei tarvinnut esittää mitään.

Ren’i tajusi vasta nyt kuinka vaarallista se oli, että hän oli niin täydellisen aseeton sen yhden miehen edessä, jonka halusi näkevän hänet omana itsenään.

“Teidän ylhäisyytenne.”

Yurau seisahtui Ren’in viereen ja kumarsi. Hänen sinisistä hiuksistaan valui solkenaan vettä jo ennestään läpimärälle uniformulle.

Ren’i painoi päänsä tervehdykseksi. “Kerro.”

“Sanansaattajat ovat palanneet,” Yurau sanoi. “Kapteeni pyytää teitä saapumaan konsulitelttaan viipymättä.”

“Minä tulen. Vie sana konsuli Qelille. Hänen on syytä liittyä seuraan.”

“Heti, teidän ylhäisyytenne.”

Yurau oli jo harppomassa alokasrivistöjen ohitse, kun Ren’i kääntyi Aredin puoleen. “Tule mukaan. On kaikkien edun mukaista, että Hatam-Ilen edustaja on kuulemassa uutiset.”

Päällystön teltta-alueella oli täysi kuhina käynnissä, kun he saapuivat perille. Kunniakaarti Yurauta ja Linneetä lukuunottamatta seisoi konsuliteltan ulkopuolella muodostelmassa. He tervehtivät Ren’iä ja kumarsivat yhtä aikaa. Sava veti teltan läpän sivuun ja ilmoitti kantavalla äänellä, “hänen ylhäisyytensä kruununprinssi Ren’i sekä Hatam-Ilen päällikkö Ared ovat saapuneet.”

Kapteenin, Vannuilin ja Kha’arin seurassa oli kaksi hoikkaa taivashia, jotka Ren’i tunnisti sanansaattajiksi heidän käsiinsä tatuoidusta taitellusta kirjekuoresta ja nuolesta, joka lävisti kolme pystyviivaa. He näyttivät siltä kuin olisivat juosseet koko matkan Meril-Anista: heidän uniformuissaan ei ollut montaakaan puhdasta kohtaa, ja heidän jalkojensa juureen oli jo ehtinyt muodostua kuralammikko. Molemmat vetivät kypärät päästään ja kumarsivat syvään Ren’in nähdessään.

“Teidän ylhäisyytenne,” tummempi heistä sanoi kunnioittavasti. Hän kuulosti hengästyneeltä. ”Palasimme niin pian kuin pystyimme.”

“Lepo,” Ren’i sanoi, ja molemmat sotilaat rentoutuivat silmin nähden. “Järjestäkää heille jotain juotavaa ja syötävää, kapteeni. Odotamme hetken, että konsuli Qel ehtii liittyä seuraamme.”

He olivat tyhjentäneet lähes koko välipalatarjottimen ja yhden kahdesta vesikannusta ennen kuin Savan ääni ilmoitti heille Qelin saapumisesta. Ren’i tunki viimeisen hedelmäsiivun vaivihkaa suuhunsa konsulin riisuessa märän viittansa ja tiputtaessaan sen tuolin selkänojan päälle.

”Oletan, että asia on tärkeä,” hän sanoi. Malttamattomuus ei paistanut hänen äänestään, mutta Ren’i näki hänen silmistään, ettei hän ollut erityisen ilahtunut siitä, että oli tullut häirityksi kesken harjoitusten.

”Sangen. Kuinka tärkeä, sen saamme kohta tietää.” Ren’i nyökkäsi sanansaattajille, jotka seisoivat pöydän toisella puolen. ”Mitä uutisia Meril-Anista?”

Molemmat sotilaat löivät vasemman nyrkin rintaansa ja kumarsivat kevyesti läsnäolijoille.

”Meril-Anin legioonat ovat vastanneet hänen ylhäisyytensä kutsuun ja ovat valmistautumassa marssille,” aiemmin puhunut tummahipiäinen sotilas sanoi. ”Molemmat legioonat ovat tulossa täydessä miesvahvuudessa.”

Kukaan ei puhunut, mutta Ren’i näki konsulien ja kapteenin kasvoilta, että tieto huojensi heitä yhtä paljon kuin häntäkin.

”Koska?” Ren’i kysyi.

”Jos sääolosuhteet suosivat heitä, he ehtinevät perille viikon tai kahden päästä.”

”Miltä päälukumme näyttää, konsuli Kha’ar?”

Parrakas konsuli rummutti pöytää sormillaan, katse levitetyssä kartassa. ”Akherisotilaiden kanssa pääsemme ehkä kolmeenkymmeneenkahdeksaan- tai kolmeenkymmeneenyhdeksääntuhanteen, kun legioonat liittyvät seuraamme.”

”Olemme edelleen alakynnessä,” kapteeni Hamr huomautti.

”Muttemme niin pahasti kuin aikaisemmin,” Ren’i muistutti. Hän uskalsi vihdoin hymyillä. ”Se saattaa riittää siihen, mitä yritämme tehdä. Sumujen sola on liian kapea, jotta he pystyisivät tuomaan suuria joukkoja läpi kerralla. Jos pysäytämme heidät solaan, pystymme katkaisemaan heidän tiensä, vaikka heillä onkin määrällinen ylivoima.”

”Prinssi on oikeassa,” Vannuil sanoi. ”Meidän on käytettävä ympäristön tuomia etuja hyväksemme.”

”Tässä asiassa kansani osaaminen saattaa olla hyödyksi,” Ared puuttui puheeseen. Hän katseli karttaa mietteliäästi. ”Sumujen solaa ei voi kiertää, ellei lähesty rannikkoa meriteitse. Se vaihtoehto lienee heiltä poissuljettu.”

Ren’in kulmat kurtistuivat, kun hän kävi mielessään läpi kaiken, mitä muisti kanjonista ja sen halki kulkevasta tiestä.

”Kanjonin seinämät ovat lähes pystysuorat solan puolelta. Pystyykö niiden päälle kiipeämään ulkokautta?” hän kysyi Aredilta.

Ared nyökkäsi. ”Onhan se mahdollista, joskin vaikeaa. Seinämät ovat kymmeniä metrejä korkeat, joten taitavaltakin kiipeilijältä kuluisi pitkä aika päästä huipulle.”

”Se ei haittaa, jos meidän ei tarvitse saada kuin muutama sotilas ylös.”

”Mitä sinulla on mielessäsi?” Ared kysyi, katsoen Ren’iä suoraan silmiin.

Sanansaattajien silmät olivat pullistua päästä, kun he kuulivat akheripäällikön puhuttelevan prinssiään tuttavallisesti. Ren’i ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

”Legioonien saapuessa meidän on alettava levittäytyä aavikolle. Matka täältä solaan kestää monta päivää. Jos jäämme kaikki tasangolle samaan leiriin, olemme pahasti poissa asemista siinä vaiheessa, kun liqarit ylittävät maasillan.” Ren’i siveli leukaansa, keskittynyt ilme kasvoillaan. ”Jos saisimme tähystyspartion kanjonin yläpuolelle, meidän ei tarvitsisi arvuutella koska he ovat tulossa. Tähystäjät voisivat sytyttää merkkitulia ja varoittaa meitä siinä vaiheessa, kun liqarit ovat vielä ylittämässä saaria.”

Ared hymyili kuivasti. ”Jos käytämme akheritähyäjiä, meidän ei tarvitse edes sytyttää tulia ja ottaa sitä riskiä, että liqarit näkevät ne. Veremiläiset ovat kuuluisia purppurajuovahaukoistaan, joita käyttävät metsästykseen ja viestinviejinä. Vapaaehtoisten joukossa on taatusti veremiläisiä, jotka osaavat käsitellä lintuja ja sopivat tehtävään.”

”Ovelaa,” Vannuil sanoi.

Ren’i vilkaisi kahta sanansaattajaa, jotka seisoivat edelleen paikoillaan ja valuivat vettä. Kumpikaan heistä ei valittanut, mutta heidän käsivartensa olivat kananlihalla.

”Olette suorittaneet työnne esimerkillisesti,” Ren’i sanoi heille. ”Voitte poistua. Kapteeni, huolehtisitteko, että he pääsevät lämmittelemään pikimmiten ja saavat kunnollista syötävää?”

”Totta kai, ylhäisyys.”

”Odotamme teitä palaavaksi. Voimme yhtä hyvin pitää pienen tauon tässä kohtaa,” Ren’i totesi.

Kapteeni kumarsi ja poistui teltasta sanansaattajat mukanaan. Qel alkoi siirtelemään kartan päällä seisovia sotilasfiguureja kauemmas leiristä ja kohti mantereen eteläkärkeä, missä kartta loppui Sumujen niemeen. Vannuil liittyi hänen seuraansa ja he keskustelivat keskenään matalin äänin, päät yhdessä, vaihdellen figuurien paikkoja aika ajoin. Kha’ar istui alas ja kaivoi piipun taskustaan, silmäillen kahden kollegansa suunnitelmia etäämmältä.

”On ehkä aikaista sanoa näin, mutta luulen, että onnemme on kääntymässä,” Ren’i sanoi Aredille, pitäen äänensä sen verran hiljaisena, ettei se häirinnyt konsulien työskentelyä.

Aredin hymy leveni. ”Ehkäpä sama onni seuraa sinua muillekin osa-alueille.”

Hänen äänensävynsä ei jättänyt epäilyksiä siitä, mitä hän tarkoitti, ja Ren’i tunsi poskipäitänsä kuumottavan uudestaan.

Ulkona sade kiihtyi kiihtymistään. Pisarat kimposivat vartiossa seisovien kaartilaisten kypäristä ja rintapanssareista metallisen helinän saattelemana. Teltan lattia oli kosteudesta liukas, ja telttakankaan läpi tihkui ajoittain pisaroita, huolimatta tiiviistä ja paksusta kudoksesta, jolla kangas oli punottu kestämään pohjoisen märkiä kelejä. Taivaat olivat harmaan pilvivallin peitossa horisontista horisonttiin, mikä enteili kovan sateen jatkuvan koko loppupäivän.

“Harjoitteletko hänen kanssaan taas tänään illasta?” Ared kysyi.

“Niin oli puhe.” Ren’i päätti olla kysymättä, miten ja keneltä Ared oli saanut tietää asiasta. “Jos siis sade rauhoittuu jonkin verran. Pieni tihkusade ei haittaa, mutta kaatosateessa ampuminen on ajanhaaskausta.”

“Voisitte tulla aukiolle harjoittelemaan, jos sää ei parane.”

“Aukiolle?”

“Vanhimpain talon eteen on viritetty katos ja maalitauluja kekrijuhlaa varten,” Ared selitti. “Jousiammuntakisaan on tunkua joka vuosi, satoi tai paistoi.”

Ren’i virnisti. Festivaalit antaisivat hänelle hyvän syyn jutella Haukan kanssa kenenkään kiinnittämättä heihin liikaa huomiota juhlahumussa. Ajatus sai perhoset lentelemään villisti hänen vatsassaan, ja hän katui syömiään välipaloja. “Olemmeko edelleen tervetulleita osallistumaan?”

“Tottahan toki. Ehkä tällä kertaa useammat teistä uskaltautuvat mukaan.”

Raskaiden saappaiden lähestyvä kalina kertoi, että kapteeni oli palaamassa jo ennen kuin teltan läppä vedettiin uudestaan auki. Hän näytti uitetulta koiralta, ja lähes yhtä iloiselta. Ren’i pyyhki virneen kasvoiltaan saman tien ja karaisi kurkkuaan.

“Eiköhän jatketa,” hän kiirehti sanomaan, taputtaen käsiään yhteen kerran ja vetäen toisten huomion itseensä. Hän otaksui vakavimman äänensä ja jatkoi, “konsulit Vannuil ja Qel, teillä oli ilmeisesti jo mielessä joitain ehdotuksia yhdeksättä ja kymmenennettä legioonaa varten?”

Pelolle ei voinut antaa tilaa. Hänellä oli kaksi kamppailua voitettavanaan ja sukkela tunne, että sota tulisi olemaan niistä kahdesta se helpompi.

---