Hatam-Ile, 8. yhdeksäskuuta 3045

”Uudestaan!” Ren’i huusi.

Haukka veti uuden nuolen viinistä, jännitti jousen tottuneesti ja päästi nuolen lentoon. Se piti ujeltavaa ääntä kulkiessaan värähdellen ilman halki, ja ikuisuudelta tuntuneen hetken kuluttua löysi tiensä perille. Hetket nuolen irtipäästämisen ja osuman välillä tuntuivat aina samoilta: pidemmiltä kuin päivät, silti ohi vain puolessa sydämenlyönnissä.

Hän kiristeli hampaitaan tyytymättömästi ja ravisteli jomottavaa kättään. Hän oli tiennyt heti lähetettyään nuolen matkaan, että lentoradassa oli vikaa. Nuoli oli mennyt ohi taulun keskiosasta, johon hän oli tähdännyt, ja osunut yhteen ulommista renkaista. Se oli yksi illan parhaista osumista, mikä ärsytti häntä vielä enemmän.

”Uudestaan!”

Orjapiiskuri. Rautanyrkki oli osuva liikanimi, Haukka ajatteli tympeästi. Tämä ei antanut tuumaakaan periksi, eikä päästänyt ainuttakaan oppilastaan liian helpolla. Haukka pakotti kasvonsa ilmeettömiksi, sulki hetkeksi silmänsä, ja pyyhki kaiken muun mielestään: kolotukset, väsymyksen, tunteet, tuulen ja sateen.

Ainakin melkein kaiken. Ren’in tuttu läsnäolo oli ainoa asia, jota Haukka ei pystynyt pyyhkimään tietoisuudestaan. Hän oli taustalla koko ajan, yhtä itsepintaisesti kuin haava jalassa oli ollut.

Haukka ravisteli itseään henkisesti. Hän pystyi tähän. Hän oli tehnyt tämän satoja, tuhansia kertoja aikaisemmin. Oli vain hän ja nuoli, jousi ja kohde. Millään muulla ei ollut väliä. Hän hengitti sisään ja samanaikaisesti käsivarren lihakset jännittyivät, pitivät nuolta paikallaan. Hengitys ulos ja sormet päästivät nuolen lentoon.

Muu maailma tuli kohisten takaisin, kun nuoli upposi taulun ulkokehään. Haukka sähähti yhteenpurtujen hampaiden välistä silkkaa turhautuneisuuttaan. Näin huonosti hän ei ollut ampunut liikkumatonta kohdetta sitten poikavuosiensa.

Ren’in askeleet tulivat lähemmäs. Hän kävi Haukan viereen seisomaan ja otti omasta viinistään nuolen.

”Jännität käsiäsi edelleen liikaa. Se saa ne tärisemään ja häiritsee tähtäystä,” Ren’i sanoi. ”Katso minua nyt tarkasti.”

Hän jännitti oman jousensa hitaasti ja rauhallisesti, pitäen jokaisen liikkeen tarkoituksellisen hallittuna. Se sai hänen käsilihaksensa jännittymään näkyvästi, ja Haukka pystyi pitämään katseensa hänessä vain vaivoin. Ren’i päästi nuolen lentoon. Se osui tismalleen keskelle maalitaulua.

”Näetkö?” hän kysyi, eikä Haukka voinut muuta kuin nyökätä, nyrkinkokoinen pala kurkussaan. ”Pitkäjousessa on erilainen tuntuma kuin lyhytjousessa, mutta tiedän, että sinulla on enemmän käsivoimaa kuin minulla. Pääset kyllä jyvälle siitä, kunhan keskityt.”

Katinkontit, Haukka ajatteli synkkänä. Hänellä oli yksi ainoa häiriötekijä, ja se oli Ren’i itse.

”Pidetään juomatauko,” Ren’i sanoi, autuaan tietämättömänä Haukan ajatuksista. “Viisi minuuttia, ei sen enempää.”

Haukka löntysti maalitaulujen luo ja repi heidän ampumansa nuolet irti niistä. Hän tunsi Onniarin ja Aredin katseiden seuraavan itseään katsomosta. Kaiken muun hän olisi vielä kestänyt, mutta pitikö heillä olla yleisöäkin? Onniarista ei päässyt eroon, olihan idea ollut tämän, mutta Aredilla oli naamallaan omahyväinen ilme, joka kertoi, että hän tiesi vaihteeksi kaikesta kaiken. Yleensä se oli helpotus – Haukan ei tarvinnut selittää mitään, koska Ared ymmärsi häntä puolesta sanasta –, mutta ei silloin, kun hän halusi pitää jotain omana tietonaan. Aredin kanssa se oli mahdotonta.

Joskus, kun hän oli tarpeeksi pahalla päällä, Haukka mietti millaista olisi, jos serkku ei olisikaan päällikkö, vaan tavallinen tallaaja vailla sen erikoisempia velvollisuuksia tai kykyjä. Sitä oli vaikea kuvitella, sillä Aredin tulenlukutaito oli tullut ilmi jo nuorella iällä. He olivat usein puikahtaneet kolmistaan metsään keskellä yötä tulitikut mukanaan, sytyttäneet nuotion jonnekin syrjään, ja antaneet Aredin selostaa mitä näki liekeissä, aivan kuin se olisi ollut vain jokin hauska, viaton leikki. Haukka ja Yölaulu olivat olleet täysillä mukana leikissä ja eläytyneet tämän näkyihin ymmärtämättä, mistä oli kyse.

Aredilta oli ollut vaikea pitää salaisuuksia, minkä heidän vanhempansa olivat ennen pitkää panneet merkille, ja hänet oli passitettu vanhimpien oppiin jo ennen toista kymmentään. Vain parissa vuodessa Ared oli luopunut nimestään ja lakannut olemasta Kotkansiipi. Hänestä oli tullut silloisen päällikön oppipoika, ja kun hän oli palannut kotiin suoritettuaan kokelasaikansa loppuun, Haukan ja Yölaulun oli pitänyt oppia tuntemaan hänet uudestaan.

Ared vilkutti Haukalle. Haukka tyytyi nyökkäämään vastaukseksi.

Seuraava harjoituskierros ei mennyt sen paremmin kuin aikaisemmatkaan. Kishalainen pitkäjousi oli lähes yhtä pitkä kuin Haukka itse ja akherijousta painavampi. Sen kantama oli huomattavasti hänen tuttua lyhytjoustaan pitempi, ja Ren’i olikin ensitöikseen käynyt siirtämässä maalitaulut aivan aukion kauimmaiseen päähän. Haukka tunsi käsiensä väsyvän ja tiesi, ettei jaksaisi nostaa mitään seuraavana päivänä.

”Riittää,” Ren’i sanoi lopulta, kun Haukan viimeinen nuoli oli uponnut aivan taulun ulkoreunaan, vain hädin tuskin osuen. ”Eiköhän tässä ollut tarpeeksi tältä erää.”

Katosten alla roikkuvat moniväriset lyhdyt oli sytytetty illan hämärtyessä. Niiden ympärillä parveili hyönteisiä liekkien lämmön ja lepatuksen houkuttelemana. Sade jatkoi vaimeaa rummutustaan kankaita ja kattoja vasten, kun Onniar kävi hivuttamassa maalitaulut takaisin paikoilleen.

Haukka näki silmäkulmastaan Ren’in lähestyvän ja kirosi hiljaa mielessään. Ren’i oli tyrmäävän komea mustassa tunikassaan, joka jätti kishalaiseen tapaan vasemman käsivarren tatuointeineen paljaaksi. Asu oli pelkistetty ja ihoa myötäilevä, ja vain kaula-aukon ympärille hopealangalla kirjaillut syreenikuviot kertoivat kuka hän oli. Hänen hiuksensa olivat kosteudesta kihartuneet; Haukan teki mieli upottaa sormensa niihin. Hän käänsi katseensa kiireesti pois.

”Huomaan, että sinun on vaikea keskittyä. Olet ollut poissaoleva koko illan,” Ren’i sanoi, madaltaen ääntään niin, etteivät toiset kuulleet.

”Enkä ole. Tähän jouseen totuttelu vain on vaikeaa,” Haukka tokaisi. Hän ei uskonut sanoja itsekään. Hän oli aina ollut huono valehtelija, eikä ihmetellyt lainkaan, ettei Ren’i uskonut häntä.

Ren’i hymähti. ”Tuskinpa vain. Olet erinomainen ampuja – luultavasti paras koskaan näkemäni.” Haukka tunsi kehun lämmittävän kasvojaan. ”Ota jousi ja jännitä se vielä kerran, mutta älä ammu.”

Haukka pyöräytti silmiään säästyäkseen vastaamasta, mutta teki työtä käskettyä. Hän tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn, kun Ren’i kiersi hänen taakseen. Hän oli niin lähellä, että Haukka tunsi hänen vartalonsa painautuvan omaansa vasten, tunsi hänen hengityksensä ihollaan.

”Jännität liikaa, niin kuin sanoin aikaisemmin,” hän sanoi. Hän laski kätensä Haukan oikealle olalle, toinen käsi Haukan vasemmalla kädellä, joka piti jänteen jännitettynä. ”Palauta kätesi lepoasentoon,” hän sanoi, ja Haukka teki niin. ”Hyvä. Nyt, jännitä jousi uudestaan – hitaasti.”

Ren’i myötäili hänen jokaista liikettään. Haukka tunsi vaistomaisesti rytmittävänsä hengityksensä samaan tahtiin hänen kanssaan. Olisi ollut niin helppoa kääntyä ympäri ja vetää Ren’i hänen käsiensä syleilyyn. Esivanhemmat tiesivät, että hän halusi sitä, halusi niin palavasti, että se täytti hänen ajatuksensa täysin. Hän antoi Ren’in käden ohjata omaansa, pidellen sitä tiukasti, kun Haukka löysi oikean asennon.

”Näin,” Ren’in ääni sanoi hänen korvansa juuressa, kutittaen ihoa. ”Sinun ei tarvitse jännittää tämän enempää. Varmat, hallitut liikkeet, ei muuta. Ymmärrätkö?”

En. En ymmärrä enää mitään, Haukka ajatteli.

”Ymmärrän,” hän kuuli vastaavansa karhealla äänellä. Hän ravisti itsensä irti Ren’in otteesta ja astui kiireesti kauemmas ennen kuin menetti järkensä tyystin. Häntä kuumotti kauttaaltaan. ”No, oliko tässä kaikki?”

”Oli. Kai.” Ren’i ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Hän tuijotti kenkiään ja nielaisi kuuluvasti. ”Kuule… Jos sinulla on jotain mielen päällä, voit aina puhua minulle.”

Haukka nyökkäsi, muttei vastannut. Pala hänen kurkussaan kasvoi kasvamistaan. Hän työntyi Ren’in ohi, muttei päässyt kauas, kun tämä otti hänet kiinni ja tarttui häntä hihasta.

”Nyt tiedän, että välttelet minua.” Ren’i sanoi sen kuin syytöksen. ”Voisitko edes kertoa miksi?”

Haukka riuhtaisi itsensä irti kovakouraisemmin kuin oli tarkoittanut. ”Ei ole mitään kerrottavaa. Hyvästi.”

Hän kääntyi lähteäkseen, jättäen jousen ja nuoliviinin samaan pinoon muiden varusteiden kanssa. Hän oli ehtinyt vasta puoleen väliin aukiota, kun Ren’i huusi hänen peräänsä.

”’Hyvästi’? Hyvästi? Siinäkö kaikki?” Hänen äänensä särkyi. ”Miksi taistelet sitä vastaan? Me molemmat tiedämme mistä on kyse!”

”En tiedä mistä puhut.”

Ren’i nauroi epäuskoisesti. ”Älä jauha paskaa! Tiedän, että olemme tunnustaneet. Tunnet sen yhtä varmasti kuin minäkin.”

Haukka jähmettyi paikoilleen, sydän jyskyttäen niin lujaa, että hän tunsi sen värinän koko ruumiissaan. Hän sai vain vaivoin itsensä pakotettua kääntymään ja katsomaan Ren’iä, joka tuijotti häntä kuin ei olisi nähnyt häntä koskaan aikaisemmin. Ren’in poskille oli noussut kaksi punaista, vihaista läiskää.

Ared ja Onniar seurasivat sananvaihtoa silmät pyöreinä.

”Ei sinun tarvitse valehdella minulle,” Ren’i jatkoi. ”Minä tiedän jo.”

”Ai tiedät? Sinä, joka et ole edes akheri? Sinä, jolla ei ole edes nimeä? Miten sinä tietäisit yhtään mitään tunnustuksesta? Tajuatko, mitä se tekee meille?” Sanat karkasivat Haukan suusta vihaisempina, terävämpinä kuin hän oli tarkoittanut, eikä hän pystynyt enää pysäyttämään itseään ja ottamaan niitä takaisin.

”Tiedän ihan tarpeeksi tehdäkseni omat päätökseni,” Ren’i vastasi yhtä vihaisesti.

”Hei, hei,” Ared sanoi tyynnytellen ja astui heidän väliinsä välittämättä siitä, että oli päätä lyhyempi kuin kumpikaan heistä. Hän vilkaisi Ren’istä Haukkaan ja takaisin. ”Olette molemmat aikuisia. Käyttäytykää ja keskustelkaa asioista sen mukaisesti.”

Haukka mulkaisi häntä. ”Olisi pitänyt arvata, että sinä olet täyttänyt hänen päänsä tällä romantisoidulla hölynpölyllä.”

Ared kohtasi hänen kyräilynsä kylmänrauhallisesti. ”Tunnustus koskettaa teitä molempia. Hänellä on yhtä suuri oikeus tietää mistä on kyse kuin sinullakin, akheri tai ei.”

”Olisit sitten edes kertonut hänelle totuuden!”

”Kertonut mitä?” Ren’i kysyi ennen kuin Ared ehti edes avata suutaan.

”Sitä, että tunnustus on kirous. Meille ei anneta vaihtoehtoja. Emme päätä siitä itse, en minä, etkä sinä sen enempää, olitpa prinssi tai kuka hyvänsä.” Haukan leukaperät kiristyivät. Hän puristi kätensä nyrkkiin estääkseen niitä tärisemästä, mikä ei auttanut tuon taivaallista. ”Koko roska työnnetään kurkustamme alas halusimme tai emme kohtalon johdatuksen tai jonkun muun roskan nimeen, aivan kuin olisimme vain eläimiä vailla omaa tahtoa.”

”Haukka,” Ared sanoi terävästi. ”Mieti mitä sanot!”

”Se on nöyryyttävää!” Haukka huusi niin kovaa, että Ared ja Onniar sävähtivät, niin kovaa, että se teki kipeää. Sitäkin enemmän teki kipeää ilme Ren’in kasvoilla. ”Meitä kohdellaan kuin emme osaisi itse ajatella! Onko sinusta muka oikein, että meidät pakotetaan alistumaan sellaiseen, mitä kumpikaan meistä ei halua?”

Hän katui sanojaan sillä sekunnilla, kun ne olivat poistuneet hänen suustaan.

Ren’istä tuntui siltä kuin Haukka olisi iskenyt häntä puukolla rintaan.

”Siinä asiassa voit puhua vain omasta puolestasi,” Ren’i sanoi karhealla äänellä, sanat kurkkuun takertuen.

”Ren’i,” Ared sanoi. ”Ei hän tarkoittanut—”

Ren’i ei katsonut kumpaankaan heistä. Hän paiskasi pitkäjousensa maahan, kääntyi kannoillaan ja marssi tiehensä sateisen aukion poikki.

Haukka ei tarvinnut tunnustuksen tuomaa sidettä kertomaan, että oli mennyt liian pitkälle. Hän tuijotti Ren’in kaikkoavaa selkäänsä vielä senkin jälkeen, kun tämä oli kadonnut iltahämärään. Hänestä tuntui etäisesti, että hänen olisi pitänyt liikkua tai reagoida edes jotenkin, juosta Ren’in perään ja pysäyttää hänet ja pyytää anteeksi, kun vielä pystyi, mutta hänen ruumiinsa oli tehty kivestä, eikä totellut käskyjä.

Kukaan sanonut mitään pitkään aikaan. Lopulta Onniar katkaisi hiljaisuuden yskähtämällä ja mutisemalla, “no, minä panen tavarat pois, jos tämä oli tässä tältä erää. Te kaksi voitte varmaan poistua.”

Tihkusade sai Haukan hytisemään kylmästä, kun hän suuntasi takaisin mökille. Hän kuuli Aredin askelten äänen seuraavan itseään itsepintaisesti aukiolta, läpi autioiden katujen ja yli sillan.

“Haukka, odota.”

Haukka kiihdytti askeliaan, toivoen, että serkku ottaisi vinkistä vaarin ja painuisi tiehensä.

“Haukka. Haukka!”

Haukka pysähtyi vasta, kun Ared saavutti hänet ja tarttui häntä olalta.

“Odota vähän,” Ared toisti. Hän hengitti raskaasti, ja Haukka tajusi tämän joutuneen juoksemaan saadakseen hänet kiinni. “Unohdan aina miten nopea sinä olet.”

“Jos haluat minun pyytävän häneltä anteeksi, tulit turhaan. On liian myöhäistä.”

“En minä sitä,” Ared henkäisi. Hän hieroi toista kylkeään. “Sinulla vain… sinulla oli taas se ilme, ihan niin kuin silloin, kun… En halua, että katoat taas jonnekin.”

Haukka ei sanonut mitään. Hän tunsi sateen valuvan pitkin kasvojaan ja tihkuvan kylmänä vaatteiden läpi, liimaten ne ihoon kiinni. Hän odotti, kunnes Ared sai hengityksensä tasaantumaan, ja he lähtivät kävelemään vierekkäin täydessä hiljaisuudessa.

“Tarkoititko oikeasti sitä mitä sanoit?” Ared kysyi, katse tiiviisti jossain kaukaisuudessa. Hän huokaisi, kun Haukka ei vastannut. “Tiedän, tiedän. Asia ei kuulu minulle. Ei sinun tarvitse vastata, jos et halua.”

“On parempi, että hän tietää totuuden.”

“Totuuden mistä?” Ared kuulosti uupuneelta. “Vanhempasi tunnustivat. Hopeapuro ja Yölaulu tunnustivat. Ajatteletko todella, että heidät pakotettiin siihen? Että he eivät rakasta toisiaan oikeasti? Yölaulu antaisi sinulle selkään, jos kuulisi.”

“Se on eri asia.”

“Siksikö, koska Ren’i on taivashi? Yhdeksän kuun nimeen, Haukka, hän pitää sinusta. Hän piti sinusta jo ennen kuin tiesi koko tunnustuksesta mitään. Kaikki muut näkevät sen, kaikki paitsi sinä.”

He olivat tulleet mökille. Katolta valui loputtomina noroina vettä, joka oli muodostanut lammikoita seinustalle. Ukkosen jyminä sai maan värähtelemään hennosti, ja salaman välähdys valaisi hetkeksi maailman. Ared ei näyttänyt enää päälliköltä. Sade oli kastellut hänen mustat palmikkonsa läpimäriksi ja liimannut irtosuortuvat kiinni kasvoihin. Hän näytti yhtäkkiä kymmeniä vuosia nuoremmalta, yhtä väsyneeltä ja eksyneeltä kuin silloin, kun he tajusivat jääneensä nelistään yksin isoon, tyhjään taloon.

“Päätös on sinun. Haluan vain, että olet onnellinen,” hän sanoi. “Sinullakin on siihen oikeus, tiedäthän.”

Hän taputti Haukkaa selkään, toivotti hänelle hyvää yötä, ja poistui.

Haukka sulki oven perässään ja rojahti lattialle istumaan velttona kuin räsynukke. Hän näki yhä uudestaan ja uudestaan mielessään Ren’in ilmeen, ja löi nyrkin lattiaan. Fyysinen kipu ei tuonut helpotusta. Se ei tehnyt mitään huuhtoakseen pois onttoa tunnetta rinnassa, joka syveni jokaisella sydämenlyönnillä.

’Voit puhua vain omasta puolestasi.’

Ren’in sanat pitivät häntä hereille pitkälle aamuun.