Hatam-Ile, 12. yhdeksäskuuta 3045

Seuraavat päivät valkenivat yhtä sateisina kuin edellisetkin. Kokoushuoneessa alati palava valkea teki huoneesta unettavan lämpimän, mutta Ren’i laski sen silti edistykseksi. Konsulit olivat viimein saaneet tarpeekseen teltan kosteudesta, joka uhkasi tärvellä kartat, ja Aredin tarjous siirtää kokoukset vanhimpain taloon oli otettu vastaan tavallista suuremmalla innokkuudella.

”Ajatuksessa on järkeä,” Kha’ar oli sanonut. Kostea ilma oli tehnyt tehtävänsä ja tämän yleensä niin huolellisesti trimmatut viikset kihartuivat vahaamisesta huolimatta. ”Kun Meril-Anin legioonat konsuleineen liittyvät seuraamme, tarvitsemme joka tapauksessa suuremman tilan tapaamisillemme.”

”Tämä koiranilma tekee hallaa kirjanpidolleni,” Qel oli huomauttanut nyreästi. ”Keisarillisia arkistoja ei ole tarkoitettu tällaisiin olosuhteisiin.”

”Ilmiötä kutsutaan aiheestakin sadekaudeksi, konsuli Qel. Mitä kuvittelitte sen tarkoittavan?”

Muuttoinnostus liittyi luultavasti käytännön logistiikkaa vähemmän siihen puhtaaseen tosiasiaan, että heitä kaikkia kyllästytti seisoa nilkkoja myöten kuravedessä, Ren’i arveli itsekseen. Jatkuva sade sai tasangon tulvimaan, eikä mikään määrä hiekkasäkkejä onnistunut pitämään teltan lattiaa kuivana.

Ren’i peitti haukotuksensa ja yritti pakottaa katseensa keskittymään. Ohimoilla tykytti sama päänsärky jo toista päivää. Kha’ar ja Vannuil kinastelivat Nemekenin ja kahden muun akherivanhemman kanssa alueista, joille yhdeksännen ja kymmenennen legioonan joukot voisi sijoittaa aavikolla häiritsemättä kulkureittejä Hatam-Ilen ja Veremin välillä. Ren’i ei saanut heidän sanoistaan kiinni ja päätyi tuijottamaan vastapäisen seinän ryijyä silmät puoliummessa.

Hänestä tuntui siltä kuin pää olisi täytetty sahajauholla. Hän oli vetänyt alokkaille harjoituksia kahdessa vuorossa viimeiset kolme päivää kapteenin vastustuksesta huolimatta, yrittäen uuvuttaa itsensä niin perusteellisesti, ettei näkisi öisin unia. Toive oli toteutunut, tosin ei sillä tavalla kuin hän oli ajatellut. Hän makasi punkassaan tuntitolkulla ja kääntyili kyljeltä toiselle nukahtamatta, riippumatta siitä, kuinka väsynyt oli. Jokaista milliä kropassa särki, ja ajatuskin haarniskan päälle pukemisesta oli inhottanut. Kukaan ei ollut kommentoinut, kun hän oli ilmestynyt kokoukseen siviilivaatteissaan ja kääriytynyt yhteen niistä monista vilteistä, joita seisoi pinoissa kokoushuoneen seinää vasten.

Ared pukkasi häntä kyynärpäällä kylkeen. ”Kestä vielä hetki,” hän kuiskasi Vannuilin korottaessa ääntään. ”Tuskin tämä enää kauan kestää.”

Ren’i murahti jotain epämääräistä. Mitäpä hän ei olisi antanut kupillisesta makeaa kishalaista kaakaota.

Ared epäröi. ”Onko kaikki hyvin?”

Hän oli ollut vaisu riidan jälkeisinä päivinä, ja Ren’i tiesi hänen olevan aidosti pahoillaan. Se tuntui pahemmalta kuin se, jos tämä olisi esittänyt kaiken olevan ennallaan, eikä Ren’i jaksanut reagoida muuten kuin nyökkäämällä, vaikka huomasi Aredin yrittävän ottaa katsekontaktia.

Ren’i veti viltin tiukemmin ympärilleen ja vietti kokouksen loppuajan horteessa, manaten konsulit, vanhimmat, ja koko sodan mielessään hevonkuuseen.

Oli alkanut hämärtymään. Ukkosen jyrinä tuli koko ajan lähemmäs, mutta aukiolla kävi siitä huolimatta kova kuhina myyjien kootessa kojujaan. Maalitaulujen läheisyyteen oli ilmestynyt röykkiöittäin lyhyt- ja pitkäjousia sekä täysiä nuolitynnyreitä, kaikki huolellisesti sateelta suojattuina. Aukiota kiertävään katsomoon oli tuotu istuinmattoja, ja yläpuolella riippuvat katokset hehkuivat lyhtyjen kelmeässä valossa, joiden ympärillä parveili yöperhosia.

”Tänne päin, tänne päin, älkää jättäkö niitä kulkuväylälle,” yksi myyjistä huusi avustajilleen.

”Lapset! Katsokaa minne juoksette!”

Haukka astui kiireesti sivuun, kun pari pientä lasta sujahti hänen ja Yölaulun välistä toisiaan jahdaten kikatusten ja kiljaisujen saattelemana. Hän hädin tuskin näki eteensä. Viimeisin laatikko, jonka Yölaulu oli lykännyt hänen hoiteisiinsa, pursusi ties mitä koristeita ja tilpehööriä, mikä peitti näkyvyyden tehokkaasti. Hänen olisi kai pitänyt olla tyytyväinen, ettei kukaan nähnyt hänen kasvojaan rojuvuoren takaa, mutta se ei huojentanut mieltä; hän oli ollut jo lapsena poikkeuksellisen pitkä, eikä Hatam-Ilessä ollut montaakaan sielua, joka ei olisi tunnistanut häntä pituuden perusteella.

Vihreä juhla-asu sai osakseen runsaasti kiinnostuneita katseita, ja Haukka sai pakottaa itsensä esittämään, ettei huomannut. Herättyään iltapäivästä hän oli huomannut vanhojen vaatteidensa kadonneen mystisesti teille tietämättömille, eikä hänelle ollut jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pynttäytyä Yölaulun valitsemiin hepeniin.

”Laske se tuohon kulmalle, maassa ne vain kastuvat,” Yölaulu sanoi ohi mennen, kun Haukka lähestyi. Hän veti kangaspakan laatikosta ja kääntyi alttarin edessä hyörivän vanhuksen puoleen. ”Jos tämän laittaisi ylimmäksi? Viime vuonna asetelmassa oli muistaakseni…”

Haukka ei jaksanut kuunnella. Vähän matkan päässä Hopeapuro istui Aamukasteen harteilla, varmistaen alttarin ylle vedetyn katoksen kiinnitystä samalla, kun sade jatkoi rummutustaan kangasta vasten. Hopeapuro vilkaisi olkansa yli ja huitoi hänelle.

”Haukka, voisitko kiristää toisen puolen nyörit? Ne ovat liian löysällä.”

Haukka teki työtä käskettyä. Hopeapuro ja Yölaulu ystävineen olivat pallotelleet häntä työtehtävästä toiseen koko päivän, ottaen kaiken ilon irti ylimääräisestä käsiparista, ja Haukka kaipasi mökkinsä rauhaan. Hälinää ei päässyt pakoon minnekään. Kaikkialla oli väkeä tungokseen asti, vaikka juhliin oli vielä pari päivää aikaa.

Supinaan tuli hetkellinen tauko, kun vanhimpain talon ovet aukesivat. Hatamileläiset olivat jo tottuneet näkemään kishalaissotilaiden kulkevan kaupungin ja leirin välillä säännöllisesti, mutta konsulien ja kunniakaartin kiiltävät puolihaarniskat viittoineen saivat silti jokaisen pään kääntymään heidän kulkiessaan ohitse. Vannuil oli lähes päätä pitempi kuin toiset demonit, ja hänen saappaittensa kumea kalina sai aukion hiljenemään. Vanhemmat vetivät lapsensa syrjään konsulin marssiessa pois aukiolta, tämän kahden kollegan seuratessa jäljessään.

Haukka nielaisi, palan tunne kurkussa voimistuen, kun tulipunainen pää ilmestyi näkyviin sotilaiden ympäröimänä. Haukka tunsi Ren’in läsnäolon ennen kuin edes näki hänet. Ren’i oli pysähtynyt vaihtamaan sanoja kapteeni Hamrin kanssa, joka teki prinssilleen kunniaa iskemällä nyrkin rintaansa vasten. He katosivat hetkeksi näkyvistä akherivanhimpien virratessa ulos talosta yksitellen. Kun väkijoukko hupeni, Ren’i seisoi talon edessä yksin.

Hän tunsi Haukan läsnäolon yhtä selkeästi kuin Haukka hänen ja löysi hänet väkijoukosta joutumatta edes etsimään. Haukka jähmettyi paikoilleen, kun heidän katseensa kohtasivat.

Oli kuin edeltäneitä päiviä ei olisi ollutkaan. Kaikki ne sanat, joita Haukka oli tapaillut päässään, katosivat kuin tuhkana tuuleen, ja hän teki siltä seisomalta päätöksensä. Hän ei ollut kyennyt siihen aiemmin, ei edes yön hiljaisuudessa vain ajatukset seuranaan, mutta tiesi mitä oli tehtävä sillä hetkellä, kun näki Ren’in.

Toiset joutuivat väistymään kiireesti tieltä pois hänen työntyessään väkijoukon halki. Hän oli tietoinen sadatuksista, jotka seurasivat häntä, kun hän tönäisi tielle sattuneen kauppiaan avustajineen alta pois vailla varoituksen sanaa, muttei pysähtynyt eikä pyytänyt anteeksi. Haukka näki vain Ren’in, eikä uskaltanut katsoa pois hetkeksikään, peläten tämän katoavan sillä sekunnilla, kun Haukka räpäytti silmiään.

Haukka pysähtyi hänen eteensä. Hän tunsi käsiensä puristuvan nyrkkiin omia aikojaan, mikä ei estänyt niitä tärisemästä. Kumpikaan heistä ei sanonut mitään hetkeen.

Ren’istä tuntui samalta kuin kolme kuukautta sitten, kun he olivat astuneet toisiaan vastapäätä yhdeksän kuun kehään ja nähneet toisensa ensimmäistä kertaa vihollisina, muukalaisina. Haukan katse oli yhtä sulkeutunut, silmät yhtä piikiven kovat, aivan kuin heidän ensitapaamisellaan.

Ren’i kokosi itsensä henkisesti, kohotti leukaansa ja rikkoi hiljaisuuden sanoen, ”olin toivonut, että saisin tilaisuuden puhua kanssasi jossain, missä on vähemmän uteliaita korvia kuulemassa, mutta samapa tuo. Minulla on asiaa.”

”Niin on minullakin,” Haukka vastasi.

Ren’i teki epämääräisen käsieleen. ”Sopiiko, jos siirrymme vähän syrjemmäs?”

He löysivät rauhallisen paikan kadunkulmasta, poissa aukiolla parveilevien asukkaiden katseilta ja korvilta. Ren’i karaisi kurkkuaan ja tunsi itsensä äkkiä sairaaksi. Vatsa tuntui kiertyneen kivuliaalle solmulle, joka paheni joka kerta, kun hänen ja Haukan katseet kohtasivat.

”Esitän asiani lyhyesti ja säästän meidät molemmat turhalta kiusaantuneisuudelta.” Ren’i painoi molemmat kämmenet rintakehäänsä vasten ja taipui syvään kumarrukseen. Hän tunsi koko kroppansa vastustavan liikettä. ”Olet tehnyt tunteesi harvinaisen selviksi ja kunnioitan sitä, kishalaisen kunniasanalla. Jätän sinut tästä lähin rauhaan.”

Hänen sanojaan seurasi ukkosen jyrähdys, jota painotti sateen lähestyvä kohina. Haukka tuijotti häntä typertyneenä, kun hän suoristautui.

”Siitä halusinkin puhua,” Haukka aloitti, mutta Ren’i keskeytti hänet yhdellä viiltävällä katseella.

”Ei meillä ole mitään puhuttavaa,” hän sanoi viileästi. ”Hyvää loppuelämää.”

Hän ei ehtinyt kääntyä ennen kuin Haukka oli astunut hänen eteensä ja katkaissut häneltä tien.

”Et tiedä mitä aioin sanoa.”

”Onko sillä väliä? Olet tehnyt hyvin selväksi mitä mieltä olet.”

”Kuuntele edes!”

Ren’i vetäytyi täyteen pituuteensa, silmät käytännössä kipinää lyöden, ja Haukka tajusi, ettei ollut koskaan nähnyt häntä niin vihaisena. Ilman taikuuttakin hänestä hohkaavan voiman pystyi aistimaan. Se sai ilman latautumaan kuin odottaen ukonnuolen iskua, mutta Haukka kohtasi hänen katseensa uppiniskaisesti, suostumatta perääntymään tuumaakaan.

”Sinä et minua komentele!” Ren’i ärähti. ”Kuka helvetti kuvittelet olevasi?”

”Voisin kysyä samaa sinulta. Vai onko herra kruununprinssistä tullut niin tärkeä, ettei häntä kiinnosta enää kuunnella akherin sanoja?” Haukka heitti takaisin, ja kirosi itseään saman tien.

”Olen kuunnellut jo tarpeeksi!” Ren’i näytti hetken siltä kuin olisi halunnut motata häntä. ”Minullakin on ylpeyteni! Tee tietä tai muuten—”

”Tai muuten mitä?”

Mitä ikinä Ren’i olikaan ollut aikeissa sanoa hukkui sateen kohinaan, kun taivaat aukesivat ja koko iltapäivän jatkunut tihku muuttui kaatosateeksi. Aukiolta kantautui naurua ja äkillisiä kiljahduksia asukkaiden juostessa talojen ja katosten suojaan. He tuijottivat toisiaan sateen läpi typertynein ilmein. Ren’i näki Haukan avaavan suunsa ja sanovan jotain, muttei saanut sanoista selvää.

”Mitä?” Ren’i huusi, hädin tuskin kuullen edes omaa ääntään. Haukka yritti uudestaan kovemmalla äänellä, mutta Ren’i vain pudisti päätään. ”En kuule!”

Haukka pyöräytti silmiään ja tarttui Ren’iä ranteesta. ”Ihan sama. Tule mukaan.”

”Niin mitä?” Ren’i toisti, mikä oli turhaa. Haukka kääntyi kannoillaan ja veti häntä perässään, eikä Ren’i jaksanut enää panna vastaan. Kylmä sade oli huuhtonut pois kaikki ylimääräiset tappeluyllykkeet tehokkaasti, ja päiväkausien uupumus vei viimein voiton.

He olivat molemmat luihin ja ytimiin asti likomärkiä mökille päästyään. Ukkonen valaisi taivaan aika ajoin ja Ren’i hytisi tahtomattaan tuntiessaan kuinka se sähköisti ilman. Myrsky vyöryi aavikon yli vauhdilla, eikä välähdysten ja jyrinän välillä ollut montaakaan sekuntia. Se olisi minuuteissa suoraan heidän yllään. Hän oli nähnyt monia rajuilmoja Hol Sarossa, mutta katseli niitä aina palatsin seinien suojasta. Aavikon armoilla hän tunsi olevansa pieni ja suojaton, eikä peitellyt helpotustaan, kun Haukka avasi oven lukituksesta ja laski heidät sisään. Ren’i pyyhki märät hiukset kasvoiltaan, tuntien kuinka kylmää vettä valui pitkin selkää.

Haukka veti oven säppiin heidän takanaan. Hän vilkaisi Ren’in uitettua olemusta kerran ja sanoi, ”odota tässä.”

Hän veti saappaat jalastaan ja katosi toiseen huoneeseen.

Ren’illä ei ollut hajuakaan, miten hän näki eteensä. Mökissä oli säkkipimeää, ja ainoa valonlähde olivat ukonnuolten satunnaiset välähdykset.

Lattialankkujen narahdukset hädin tuskin kantoivat sateen kohinan yli ja Ren’i hätkähti, kun Haukka ilmestyi pimeydestä salaman valaisemana. Hän ojensi Ren’ille pyyhkeen.

”Tässä.”

Ren’i otti sen vastaan hämmentyneenä, eikä hetkeen tiennyt mitä tehdä itsensä kanssa. ”Ai. No, kiitos.”

Haukka oli kietonut pyyhkeen omille harteilleen. Hänen pitkästä letistään valui edelleen vettä, kun hän tassutteli kevyesti huoneen poikki ja kävi polvilleen tulisijan eteen. Kesti hetken ennen kuin hän sai suostuteltua tulen syttymään.

Liekkien äkillinen lämpö oli helpotus. Niiden kelmeässä kajossa Ren’i erotti huoneesta muutakin kuin ääriviivat. Mökki oli pienempi ja vaatimattomampi kuin ulkoa oli näyttänyt. Tulisija oli upotettu akherityyliin keskelle lattiaa. Heti ovesta oikealle oli keittiönurkkaus – sitä ei voinut parhaalla tahdollakaan kutsua varsinaiseksi keittiöksi –, johon oli mahdutettu pöytä ja kaksi jakkaraa kapean ikkunan eteen.

Ren’i vältteli Haukan katsetta kuivaillessa itseään, eikä huoneessa ollut hetkeen muita ääniä kuin kostean puun raksahtelu liekeissä sekä rajuilman toistuva jyrinä. Haukka veti märän paidan päänsä yli ja ripusti sen tuolin selkämykselle kuivumaan. Hän yritti puristaa enimmät vedet palmikostaan.

“No, kerro sitten, kun kerran raahasit minut tänne asti,” Ren’i sanoi, yrittäen olla katselematta kuinka valo tanssi miehen paljaalla iholla. “Mitä asiaa sinulla oli?”

Haukka asteli lähemmäs merkillinen ilme kasvoillaan. Ren’i pidätti henkeä, kun he olivat kasvotusten, niin tuskallisen lähellä, että Ren’i tunsi melkein Haukan hengityksen kasvoillaan.

Korkeimpien nimeen, kuluneiden päivien erossaolo ja unettomat yöt eivät olleet auttaneet lainkaan. Pelkkä hänen läsnäolonsa voima oli huumaava ja sai sydämen lyömään raskaammin.

“Ren’i.” Haukka nojautui lähemmäs. Hänen äänensä oli hädin tuskin muuta kuin kuiskaus, kun hän sanoi, “saanko koskettaa sinua?”

Ren’i tuijotti häntä ääneti. Sanat jäivät jumiin jonnekin kurkunpohjalle. Mökin hämärässä Haukan silmät olivat pikimustat kuin tähdetön yötaivas ja yhtä tutkimattomat, eikä hän saanut katsettaan irti niistä millään. Ren’in onnistui pakottamaan itsensä nyökkäämään. Haukan iho oli viileä hänen omaansa vasten. Hän silitti Ren’in poskea hitaasti, kuin tutkiskellen, ja Ren’i tunsi tärisevänsä kauttaaltaan.

Hän kaipasi. Korkeimmat tiesivät, että hän kaipasi.

“Olen valmis tähän,” Haukka sanoi, haeskellen sanojaan. “Jos olemme molemmat tässä omasta tahdostamme. Jos vielä haluat minut.”

“Mitä?”

Haukka nielaisi niin, että kurkunkehrä liikahti nielussa. Hän näytti yhtäkkiä ikäistään nuoremmalta, eikä hänen silmissään näkynyt merkkiäkään siitä itsevarmuudesta, jolla hän yleensä kantoi itseään. “Valehtelin sinulle. Ihan sama, olemmeko tunnustaneet vai emme. Haluan sinut.”

Ren’i tunsi huuliensa liikkuvan, muttei saanut sanaa rutikuivasta suustaan.

Yksi sydämenlyönti, sitten toinen, kolmas, kunnes hän viimein kiersi kätensä Haukan ympärille ja veti hänet itseään vasten kömpelösti. Kumpi heistä suuteli ketä ensin, sitä hän ei tiennyt. Etäisyys heidän välillään kapeni, kunnes he olivat toinen toistaan vasten, huulet toisen huulten lomassa liikkuen. Haukka ei ajatellut mitään muuta kuin suuta, joka painautui kiihkeästi hänen omaansa vasten ja sai hänen päänsä pyörälle. Se, miltä Ren’in käsien paino tuntui hänen ympärillään, karisti viimeisetkin epäilykset hänen mielestään.

Hän oli ääliö. Tämänkö hän oli halunnut itseltään kieltää?

“Anteeksi,” hän kuiskasi Ren’in suuta vasten. “Anna anteeksi.”

Ren’i ei sanonut mitään. Hän painoi otsansa Haukan otsaa vasten, tuntien kuinka tämä nojautui koko painollaan häntä vasten. Pitkän aikaa he vain pitelivät toisiaan, hengitys tasaantuen samalla, kun myrsky sai tuulen ulvomaan mökin nurkissa.

”Jäätkö yöksi?” Haukka kysyi ja pyyhkäisi märän suortuvan Ren’in korvan taakse.

Ren’i naurahti tahtomattaan. ”Erehdyt katkerasti jos kuvittelet, että lähden rämpimään takaisin leiriin tässä koiranilmassa.”

Haukka hymyili silmiään myöten, ja Ren’i tunsi kuinka veri hänen suonissaan lauloi sen nähdessään. Haukka hieroi Ren’in jääkylmiä käsiä. ”Sinä palelet. Mennään lämmittelemään.”

Hän etsi Ren’ille kuivia vaihtovaatteita ja ripusti heidän kastuneet vaatteensa takahuoneeseen kuivumaan. Ren’i pukeutui hihattomaan paitaan ja akherityylisiin, löysiin polvihousuihin samalla, kun Haukka kaivoi lipaston laatikosta ylimääräisen tyynyn häntä varten.

Takkatulen loimu heitti levottomia varjoja seinille sateen edelleen hakatessa kattoa vasten. Yön koleus ei yltänyt makuusopen turkisten alle, ja Ren’i tunsi pikku hiljaa sulavansa. Riippumatta siitä, mitä Haukka oli väittänyt, oli pesämäinen makuusoppi mukava ja tilava, ja paksut vuodat tekivät siitä upottavan pehmeän.

Vaikka he olivat tottuneet toistensa läheisyyteen pitkien Liqariassa vietettyjen viikkojen aikana, oli siinä tällä kertaa jotain erilaista, jännittävääkin. Ren’i tunsi ihoaan kihelmöivän joka kerta, kun he edes hipaisivat toisiaan, tunsi väristysten kulkevan selkärankaansa pitkin, vaikka Haukan kädet olivat tulen ja turkisten lämmittämät. He kuluttivat monta pitkää hetkeä kasvotusten, sormet toisen sormien lomassa, vaihtaen hitaita, raukeita suudelmia varovasti, kuin tutkiskellen uuden läheisyytensä rajoja. Ren’i ei ollut missään nimessä kokematon, mutta jokin Haukan käsissä ja huulissa, tämän silkassa läheisyydessä, sai hänet tuntemaan itsensä täysin paljaaksi ja aseettomaksi. Sen olisi pitänyt kai pelottaa häntä, mutta ei se pelottanut, ei enää. Se tuntui yhtä luonnolliselta kuin hengittäminen, ja hän halusi sitä niin kipeästi, ettei ollut varma saisiko koskaan tarpeekseen.

”Haluan pyytää sinulta anteeksi,” Haukka sanoi hiljaa, kun he makasivat sylikkäin, Ren’in hengitys hänen päälakeaan kutittaen. ”Se, mitä sanoin silloin viimeksi—”

”Ei meidän tarvitse enää puhua siitä.”

”Kyllä tarvitsee.” Haukka painoi yhden lämpimän suudelman Ren’in leukaa vasten. ”Sanoin kauheita asioita. En tarkoittanut niitä.”

”Tiedän.”

”Kaduin saman tien. En halunnut oikeasti satuttaa sinua. En vain tiennyt miten… En osannut…”

Sanat tarttuivat kurkkuun. Haukan huulet liikkuivat, kun hän yritti asetella ajatuksiaan järkeviksi lauseiksi, muttei saanut mitään aikaiseksi. Sanoja oli aivan liikaa, ja liian vähän. Yleensä molempia yhtä aikaa. Kirotut sanat karkasivat häneltä aina silloin, kun hän niitä eniten tarvitsi; niin oli ollut aina, niin kauan kuin hän jaksoi muistaa. Hän päästi turhautuneen ähkäisyn suustaan.

”Helvetti,” Haukka mutisi. ”En osaa edes pyytää anteeksi kunnolla.”

”Shh. Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi enää. Annetaan sen olla.” Ren’i silitti hänen poskeaan, ja Haukka huokaisi syvään, silmät hetkeksi sulkeutuen. Se silotti kulmien väliin muodostuneen rypyn, jota hän tapasi kantaa kasvoillaan aina miettiessään. ”Minuakin pelotti, tiedätkös.”

”Mikä niin?”

”No se, ettet tuntisi samoin. Että antaisin sinulle vain yhden syyn lisää vihata minua.”

”Ren’i, kuule…”

”Niin?”

Haukka nielaisi, yrittäen pakottaa palan kurkussaan katoamaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Ren’i vain silitteli hänen hiuksiaan, eikä yrittänyt painostaa häntä. ”Haluan, että olemme tässä, koska valitsimme itse niin. Emmekä siksi, että jokin voima jossain on määrännyt niin.”

Hymykuopat Ren’in poskissa syvenivät, kun hän katsoi Haukkaa silmiin. ”No, emmeköhän me ole nyt päässeet yhteisymmärrykseen siitä, että haluamme tätä molemmat.”

Haukka veti hänet tiukasti itseään vasten, eikä sanonut enää enempää.

Pitkän aikaa he makasivat sylikkäin puhumatta, toinen toistaan katsellen unisin silmin. Tuli heijastui Haukan pronssinvärisistä silmistä ja sai ne hehkumaan. Hän silitti Ren’in poskea hitain, pehmein liikkein, kunnes Ren’i sulki silmänsä ja antoi periksi väsymykselle.

Haukan lainaamat vaatteet tuntuivat mukavan lämpimiltä hänen ihollaan, ja Haukan tuttu, turvallinen lämpö hänen vierellään teki olon raukeaksi. Hän oli sikiunessa muutamassa minuutissa Haukan rauhallisen hengityksen tuudittamana.