Hatam-Ile, 13. yhdeksäskuuta 3045

Vesi vihmoi Ren’in ja kunniakaartin uniformuja, kun yhdeksännen ja kymmenennen legioonan joukot pysähtyivät ja päättivät vaivalloisen marssinsa tasangon halki, mutta kukaan tuskin huomasi sitä. Legioonien liput erottuivat kauas, niiden punavioletti väritys ilmoittaen kaikille läsnäolijoille, että sotilaat kuuluivat Meril-Anin jaostoon.

Punainen viitta hulmusi Ren’in takana levitettyjen siipien lailla, kun hän katseli koorien selästä laskeutuvia konsuleita. Heidän puolihaarniskansa muistuttivat pohjoisten legioonien haarniskoja, lukuun ottamatta vanhanaikaisia kypäriä, joiden koristeelliset, sarvimaiset kaarrokkeet kaartuivat kohti taivasta. Meril-An oli ikivanha kaupunki ja muinaisen Kishan eteläisin linnoitus Quanin aikakautta seuranneilta vuosituhansilta, ja sen asukkaat kantoivat historiaansa ylpeydellä, jota Ren’i kunnioitti. Merilanilaisista tuli hyviä, uskollisia sotilaita, hän tiesi sen kokemuksesta: hänen kunniakaartissaan oli heitä neljä kapteenin lisäksi, kaikki hänen itsensä henkilökohtaisesti asemaansa valitsemia.

Ren’in toisella puolella seisoivat konsulit Kha’ar, Vannuil ja Qel, toisella puolestaan Ared ja Hamr. Ren’i oli nähnyt parhaaksi pyytää Aredia näyttäytymään heidän kanssaan niin paljon kuin mahdollista. Meril-Anin konsulien piti tottua näkemään akheripäällikkö osana armeijan päällystöä ja oppia ottamaan häneltä käskyjä vastaan, mielellään ennen kuin he olisivat korviaan myöten liqareissa, ja Ren’i tiesi tarkalleen kuinka itsepäisiä vanhanaikaisemmat täysiveriset osasivat olla.

Konsulien koorit kantoivat painavaa haarniskaa, joka kimmelsi sateesta märkänä. Sotilaat kiirehtivät ottamaan niiden ohjat konsulien marssiessa Ren’iä kohti. He molemmat lankesivat polvilleen tämän edessä ja ristivät molemmat kädet rinnalle.

“Teidän ylhäisyytenne, rubiinivaltaistuimen ääni.” Konsuleista lyhyemmän ääni kaikui kumeasti kypärän sisällä. “Saavuimme niin pian kuin pystyimme.”

Ren’i kuljetti katsettaan tarkoituksellisen hitaasti sotilaasta toiseen ja lausui muodollisesti, “konsuli Agal. Konsuli Venu. Nouskaa.”

He nousivat ja vetivät kypärät päästään samanaikaisesti. Vannuil oli kertonut Ren’ille lyhyesti, mitä tiesi Meril-Anin konsuleista, ja Ren’i oli painanut nimet ja yksityiskohdat näiden saavutuksista visusti mieleensä. Molemmat olivat viidennen legioonan konsulien tapaan kokeneita, karaistuneita ammattilaisia, jotka olivat palvelleet Kishaa jo vuosisatoja. Venu oli pitkä ja tämän syvän oliivinruskea iho oli yhtä tumma kuin Hamrin, ja koko päätä peittävät pitkät, musta letit laskeutuivat puoleen selkään asti. Agalin iho oli vaaleanruskea, mutta siinä erottui selkeä sinivioletti vivahde, kun päivänvalo osui häneen. Hänen hiuksensa olivat kauttaaltaan iän vaalentamat. Silmiä ja suuta ympäröivistä rypyistä huolimatta tämän katse oli terävä ja ryhti sotilaallisen suora. Hiusten alta pilkistävät korvat eivät olleet yhtä pitkät ja suipot kuin Venun.

Ren’i onnistui vain hädin tuskin peittämään hämmästyksensä. Konsuli Agal ei ollut täysiverinen – hän ei ollut edes taivashi! Ren’i vilkaisi silmäkulmastaan Vannuilia. Tämä ei katsonut häneen, mutta Ren’i näki tämän ilmeestä, ettei asia tullut tälle yllätyksenä.

“Yhdeksännen legioonan konsuli, Nawaran huoneen Venu. Kymmenennen legioonan konsuli Agal Merethalainen. Läsnäolonne tuottaa teille kunniaa,” Ren’i tervehti heitä, loitsun voimistama ääni kantaen esteittä sateen ja tuulen yli.

Venu ja Agal kumarsivat syvään. “Ollos tervehditty, kruununprinssi Ren’i mar Oereinen,” he vastasivat tervehdykseen yhteen ääneen.

”Keisarinnan tiedoksianto piti siis paikkansa?” Venu kysyi. “Liqarit ovat todella tulossa?”

“Siltä vaikuttaa, jahka saavat kaivettua itsensä ulos lumihangesta,” Ren’i vastasi.

Naisen kasvoille nousi pieni, vino hymy. “Oli jo aikakin. Olemme linnoittaneet Meril-Ania heitä varten jo vuosituhansia. Miten mukavaa, että he ovat viimein tulossa vierailulle.”

“Arvelinkin, ettette haluaisi jäädä paitsi juhlallisuuksista.”

“Teidän ylhäisyytenne on aivan liian huomaavainen,” Venu sanoi. “Sotilaamme olisivat pettyneet karvaasti, jos olisitte pitäneet kaiken hauskuuden itsellänne.”

“Pidän hänestä jo nyt,” kapteeni Hamr mutisi puoliääneen.

Ren’i kääntyi katsomaan Vannuilia. “Järjestäkää ensitilassa partio opastamaan legioonat leiripaikalleen. Meillä on paljon puhuttavaa, ja mitä pikemmin pääsemme aloittamaan, sen parempi.” Hän nyökkäsi Venun ja Agalin suuntaan. “Lähetän sotilaani noutamaan teidät kokoustilaan, kun olette saaneet joukkonne ryhmiteltyä.”

Joukkojen siirtely paikoilleen vei koko päivän. Ilta oli jo ehtinyt hämärtyä, kun konsulit saapuivat kunniakaartin saattelemana Hatam-Ilen vanhimpain taloon. He kuuntelivat vaiti, kun Ren’i kertoi tiivistäen tiedustelupartion matkasta Liqariaan. Konsuli Venu virnisti Aredin heijastaessa Ren’in näyn tuleen kaikkien nähtäväksi.

“Miltä pääluvut näyttävät, kapteeni?” Agal kysäisi.

“Meitä on suunnilleen kolmekymmentätuhatta, kun akherit lasketaan mukaan – ehkä kolmekymmentäyhdeksäntuhatta nyt, kun legioonanne ovat liittyneet meihin,” Hamr vastasi. “Hänen ylhäisyytensä arvioi, että liqareja on huomattavasti enemmän, ehkä neljäkymmentäviisituhatta.”

Venu hieroi leukaansa. “Kyllä tästä ihan mukava pieni kahakka saataneen aikaiseksi näillä määrillä.”

“Entä keisarinna? Joko hän on ehtinyt saada tiedoksiannon tilanteesta?” Agal lisäsi.

Ren’i tunsi kuinka jokainen silmäpari huoneessa kiinnittyi häneen. Hän vastasi katseisiin tyynenrauhallisesti.

“Keisarinna teki selväksi, että Syrjämaat ovat Kishan keisarikunnan osana sen suojeluksessa. Hän haluaa, että eteläraja pitää vastedeskin, ja minun pääasiallinen tehtäväni on huolehtia siitä, että hänen tahtonsa toteutuu.” Hän vakavoitui. “Tilanne on muuttunut siitä millaiseksi hänen majesteettinsa ja minä arvioimme sen Hol Sarossa. Se vaatii meitä muuttamaan lähestymistapaamme nopeammin kuin yksikään viestinviejä ehtii ratsastaa pääkaupunkiin. On totta, että hänen majesteettinsa ei pidä yllätyksistä, mutta sodankäynnin todellisuus harvoin vastaa ennakko-odotuksia.”

”Te tiedätte, että keisarillisen armeijan ylipäällikön tärkein velvollisuus on toimia hänen majesteettinsa tahdon ruumiillistumana, ylhäisyys. Hän odottaa, että hänen tahtoaan noudatetaan – viimeistä pilkkua myöten.”

Agalin ääni oli tarkoituksellisen väritön, mutta Ren’i näki katseesta, jonka tämä kohdisti häneen, että hän tarkkaili Ren’in reaktioita tarkasti.

”Aivan oikein, konsuli Agal. Siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Velvollisuuteni on myös olla hänen miekkansa ja kilpensä siellä, minne hänen kätensä ei ulotu, ja torjua vihollisen iskut ennen kuin hänen majesteettinsa edes tietää olevansa vaarassa.” Ren’i laski vaistomaisesti kätensä miekkansa kahvalle. Suojaloitsu sai hänen ihonsa kihelmöimään, sen pistelevä tunne kulkien pitkin selkäpiitä. ”Tehtäväni on reagoida uhkiin ennen häntä. Siksi olen hänen ylipäällikkönsä: koska näen, mitä hän ei näe, kuulen, mitä hän ei kuule, ja pystyn toimimaan sen perusteella häntä nopeammin.”

Agal taivutti päätään. Jokin hänen ilmeessään oli pehmennyt asteen verran. ”Ja jos me kieltäydymme nousemasta keisarinnan käskyä vastaan? Oletteko valmiit pakottamaan meidät alistumaan tahtoonne?”

”Siihen ei ole tarvetta. Tiedän teidän päätyneen samaan lopputulokseen kuin minäkin.”

Venu kohotti kulmiaan ja sanoi, ”ja mikä saa teidät ajattelemaan niin?”

Ren’i hymähti. ”Jos aikeenanne olisi kieltäytyä, konsuli Venu, ette olisi marssineet koko matkaa Meril-Anista tänne vain kertoaksenne siitä minulle henkilökohtaisesti. Tasanko on täynnä petoja, joille pari yksinäistä matkalaista kävisivät helposta suupalasta. Olisitte voineet helposti hankkiutua eroon sanansaattajistani ja esittää, ettei viestini koskaan saapunut perille, eikä kukaan olisi todennäköisesti kyseenalaistanut tarinaanne.”

Hymy, jonka Venu väläytti hänelle, oli huomattavasti hänen vuosiaan nuorempi. ”Ei hän aivan toivoton ole. Hyvä on. Legioonani on teidän käytettävissänne.”

Agal katseli edelleen Ren’iä mietteliäin ilmein. ”Te olette vielä nuori ja vasta sotilasuranne alussa, ylhäisyys. Kishan historia on pitkä ja myrskyisä, eikä tämä tule jäämään viimeiseksi sodaksemme. Oletteko valmiita riskeeraamaan asemanne – oman tulevaisuutenne – yhden yhteenoton vuoksi?”

Ren’i oli osannut odottaa kysymystä, mutta se veti hänet silti vakavaksi. Hän katsoi jokaista huoneessa olijaa yksitellen, akhereita, taivasheja, tyhjäveristä konsulia, kierrättäen katsettaan kasvoista toisiin. Hän tiesi vastauksen joutumatta miettimään. Hänen äänensä oli hiljainen, kun hän sanoi, ”maani ja kansani kohtalo on minun kohtaloni. Niitä puolustaakseni olen valmis tekemään mitä tahansa. Jos niillä ei ole tulevaisuutta, ei omanikaan ole minkään arvoinen.”

Hän ajatteli isäänsä, Chujaa, koko perhettään, ja pitkiä, levottomia kesäöitä kaupungissa, joka ei nukkunut. Hän ajatteli Hol Saron kevätmyrskyjä ja talven kaamosta, pohjoisten metsien ruskaa ja pilvien peittämiä vuorenhuippuja horisontissa. Ajatteli Haukkaa ja tämän sormia omiensa lomassa, ajatteli aavikoita, hiekkamyrskyjä, ja maata, joka muuttui yhdessä yössä toiseksi vuodenaikojen vaihtuessa, sekä sen kansaa, joka muuttui sen mukana. Mitä ikinä hänen tulevaisuutensa toisikaan mukanaan, hän tiesi sen nivoutuvan yhteen kaiken sen kanssa tavalla tai toisella.

”Hyvin sanottu,” konsuli Vannuil sanoi, rikkoen hiljaisuuden, joka huoneeseen oli syntynyt.

Viimein myös Agal hymyili, mikä sai hänen silmiään ympäröivät rypyt syvenemään. ”Kuulostaa siltä, että ymmärrämme toisiamme.” Hän asettautui mukavammin istumaan tyynylleen. ”Eiköhän käydä itse asiaan. Seiyen kevääseen ei ole enää montaakaan viikkoa. Meidän lienee viisainta järjestellä joukkomme asemiin ennen kuin saamme seuraa.”

”Sotilaamme ovat tottuneet Meril-Anin pitkään, kuivaan kesään, mutta se ei vedä vertoja Syrjämaiden olosuhteille. Päällikkö, te ja vanhimpanne tunnette autiomaan parhaiten,” Venu sanoi, puhutellen Aredia. ”On oletettavaa, että taistelemme ensimmäiset taistelumme sateiden aikana. Mitä meillä on odotettavissa?”

Ren’i tunsi ajatustensa harhailevan Aredin ja konsulien syventyessä keskustelemaan kartan yllä. Tunnustuksen kyltymätön veto, joka oli valvottanut häntä monta yötä putkeen, oli viimein tyyntynyt epämääräiseksi kaipaukseksi, mutta hän pystyi silti tuntemaan Haukan läsnäolon etäisyyksien päästä. Hän oli tarttunut siihen lukuisia kertoja päivän aikana, kuin laskien tunteja seuraavaan tapaamiseen.

Hänen kätensä puristi edelleen miekan kahvaa, tuntien siitä hohkaavan voiman virtaavan itseensä. Se oli tuonut hänelle turvaa Liqariassa ja pitänyt hänet keskittyneenä nälästä ja väsymyksestä huolimatta. Ren’i vilkaisi vaivihkaa kapteeni Hamria, joka kuunteli konsulien puhetta otsa rypyssä. Tämä oli akherien lisäksi ainoa, joka oli käyttäytynyt Ren’in odottamalla tavalla nähtyään Agalin olevan jotain muuta kuin täysiverinen. Kha’ar, Vannuil, ja Qel eivät reagoineet mitenkään, ja Ren’i tiesi, että he olivat salanneet asian häneltä.

Ajatus teki hänestä levottoman. Muiden huomion ollessa kartassa hänen sormensa löysivät kaulakorun tutun muodon paidan kauluksen alta ja puristivat sitä hetken, ennen kuin hän sai pakotettua itsensä päästämään irti.

Kello oli jo reilusti yli puolenyön, kun hän poistui vanhimpain talosta kaartinsa saattelemana. Hatam-Ile oli lähestyvän juhlaviikon ansiosta öiseen aikaankin hyvin valaistu ja ikkunoista kajastavat valot kertoivat, etteivät asukkaat nukkuneet. Ren’i varasti yhden ainoan haikean katseen olkansa yli poistuessaan aukiolta. Nostosilta oli ylhäällä, eikä hänellä ollut sotilaiden ympäröimänä toivoakaan livahtaa tiehensä. Hän tunsi Linneen ja Yuraun tarkkailevan itseään, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan heidän palatessaan sateen pieksämään leiriin. Uni tuli hitaasti teltan yksinäisessä kylmyydessä, ja kun Ren’i uneksi, hän uneksi tulesta.

Metsän laidalla Haukka vaipui yhtä levottomiin uniin mökissään. Liekit paloivat vielä aamulla matalalla liekillä, vaikkei tulisijassa ollut polttopuista jäljellä mitään yön jäljiltä. Hänen katsellessaan liekit vihdoin hiutuivat hehkuvaksi hiillokseksi ja sammuivat, eikä Haukka uskaltanut liikkua pitkään aikaan.