Hatam-Ile, 17. yhdeksäskuuta 3045

Kanteleen kielten haikea värinä sekoittui sateen ääniin ja antoi niille surumielisen soinnin, vaikka laulunsanat kertoivat tanssista, juomasta ja ilosta. Toisin kuin kesäjuhlan aikaan, soitto oli alkanut jo aamun valjetessa. Odotuksen tuoma levottomuus oli aistittavissa kaikkialla, ja konsulit saivat tehdä kaksinkertaisesti työtä pitääkseen sotilaiden keskittymisen harjoituksissa. Venulla oli hiuksissaan kedonkukkia, eikä Ren’i yllättynyt nähdessään kaartilaistensa pukeneen siviilivaatteet haarniskan alle. Jopa kapteeni Harm oli punonut hiuksiinsa punaisen nauhan, vaikkei hänellä ollut mitään kiinnostusta osallistua juhliin.

”Köyriä on aina juhlittu myös Meril-Anissa, ylhäisyys,” hän vastasi olkiaan kohauttaen Ren’in kysyvään katseeseen. ”Se on meille isompi vuotuinen juhla kuin Merenoksen paluu.”

”Kyllä teidänkin sopisi pitää vapaapäivä siinä tapauksessa.”

Kapteeni tuhahti. ”Sotilas ei lorvaile. Juon maljan kunniaksenne sitten, kun palaamme voitokkaina Hol Saroon.”

Ren’i päätti jättää asian kerta kaikkiaan sikseen.

Leiri oli harvinaisen tyhjä iltapäiväisen rankkasateen päätyttyä, eikä konsulien erillisalueella näkynyt satunnaisia vartijoita lukuun ottamatta ketään. Vaikka Ren’i oli antanut kunniakaartilleen juhlaviikon illat vapaiksi, häntä odotettiin, kun hän astui ulos teltastaan parhaimpiinsa pukeutuneena, koristeellinen nahkavyö uumalleen vedettynä. Sava, Yurau, ja Linnee odottivat häntä valkoisissaan ja kumarsivat kohteliaasti. He seurasivat häntä muodostelmassa, sovittaen askeleensa Ren’in askelten tahtiin.

”Ei teidän olisi tarvinnut odottaa minua,” Ren’i sanoi heidän tarpoessaan telttarivien halki ja liatessaan vastakiillotetut saappaansa kuraan. ”Tuskin minua mikään uhkaa tällä matkalla.”

”Paitsi kapteenin arvosteleva katse,” Sava sanoi kuivasti. Toiset hymyilivät.

”No, siltä ei meistä kukaan ole koskaan turvassa.”

Sava vilkaisi häntä silmäkulmastaan. Hän näytti epäröivältä. ”Ylhäisyys… En tiedä onko se oikein sopivaa, mutta voisinko saada puhua teille suoraan eräästä henkilökohtaisesta asiasta?”

Ren’i hymyili. ”Teistä jokainen on palvellut minua siitä asti, kun minut ylennettiin ylipäälliköksi. Luulen, että kaiken sen jälkeen mitä olemme kokeneet yhdessä, olette ansainneet sen oikeuden moninkertaisesti.”

Sava oli hetken hiljaa. ”Teilläkin on oikeus nauttia yksityisyydestänne. Huolehdimme kyllä kapteenista ja konsuleista, jos haluatte hetkeksi omiin oloihinne.”

Oli Ren’in vuoro näyttää hämilliseltä.

”Hän yrittää sanoa, että olemme turvananne siltä varalta, että haluatte pitää salaisuutenne omana tietonanne,” Linnee jatkoi. Hän oli ollut Liqarian tapahtumien jälkeen vakavampi kuin yleensä ja harjoitellut tavallistakin lujemmin. Hän oli Ren’in teltalla vartiossa niin usein, että Ren’i epäili hänen tekevän enemmän vuoroja kuin olisi saanut. ”Jos kaipaatte omaa rauhaa, pidämme huolen siitä, että pääsette lähtemään kenenkään huomaamatta, ja että saatte olla rauhassa niin kauan kuin haluatte.”

He olivat pysähtyneet mäen laelle. Hatam-Ileen johtavalta, mukulakivin katetulta polulta oli suora näkymä kaupunkiin. Puoliksi sortuneiden kiviaitojen takana oli satunnaisia taloja nyt kukoistavine puutarhoineen, ja avoimista ikkunoista kantautui puheensorinaa ja musiikkia. Kaikki kolme sotilasta katsoivat Ren’iä vakavin ilmein.

He tiesivät, siitä hän oli varma.

Asia ei tullut shokkina: salaisuuksien säilyttäminen armeijassa oli melkein yhtä mahdotonta kuin palatsissakin. Heidän halunsa kunnioittaa hänen salaisuuttaan kuitenkin kosketti Ren’iä enemmän kuin hän oli valmis myöntämään.

Hän kosketti nyrkillä rintaansa ja sanoi, ”antaisin sille arvoa. Jos tilaisuus sen sallii, saattaa olla, että joudun turvautumaan apuunne jo tänä iltana.”

”Pidämme silmämme avoinna, ylhäisyys,” Sava lupasi. Kaikki kolme kumarsivat samanaikaisesti.

Ennemmin tai myöhemmin salaisuus tulisi ilmi, mutta jos mahdollista, Ren’i valitsisi itse ajan ja paikan.

Yleisö hurrasi, kun Vannuil jännitti jousen ja päästi nuolen lentoon yhden lyhyen sydämenlyönnin aikana, irrottamatta katsettaan maalitaulusta hetkeksikään. Hänen ilmeensä oli yhtä tyyni kuin Haukan, joka seisoi kahden paikan päässä hänestä. Syrjämailla asti konsuli tunnettiin maineeltaan. Jousiammuntakilpailu keräsi tavallisestikin paljon katsojia, mutta legendaarisen demonisotilaan osallistuminen ylimpään sarjaan oli täyttänyt katsomot räjähdyspisteeseen.

”Numerot 6 ja 8 ovat poissa pelistä!” tuomarin ääni huusi. Kaksi kisaajaa, vaalea akherinuorukainen ja Meril-Anin vaakunaa tatuoinnissaan kantava sotilas, riisuivat viininsä ja poistuivat rivistä. He liittyivät aiemmin pudonneiden osallistujien joukkoon katsomon alariville.

Ilmeetön demoninainen oli ilmiömäinen ampuja, Haukka myönsi sen. Hän vilkaisi tämän suuntaan vaivihkaa, kun tuomarit keräsivät ammutut nuolet tauluista ja siirsivät niitä kahdella metrillä taaemmas. Avustajat säntäilivät kilpailijoiden välissä ja vaihtoivat tyhjät nuoliviinit täysiin.

Vannuil keräsi auttamatta enemmän huomiota kuin kilpakumppaninsa, eikä se ollut ihme. Hän oli demoniksikin pelottavan näköinen. Hiukset vitivalkoiset kuin vastasatanut lumi, silmät lähes yhtä kalpeat. Vain kaventuneista pupilleista näki, että hän keskittyi. Hän ei näyttänyt edes hengittävän.

”Viides kierros,” tuomari kajautti, kun avustajat olivat palanneet katsomon puolelle. ”Asemiin! Valmiina… Nyt!”

Katsomon meteli vaimeni ja menetti merkityksensä sillä sekunnilla, kun Haukka veti nuolen viinistä. Hän ei miettinyt. Liikesarja tuli lihasmuistista, niin automaattisesti, että hän tiesi osuneensa sillä hetkellä, kun päästi nuolen lentoon. Yksi nuoli, toinen, kolmas. Ympäröivän maailman äänet palasivat kohisten hänen ammuttuaan kierroksen kaikki kuusi nuolta, ja kun tuomarit alkoivat laskemaan pisteitä, Haukan silmät löysivät Ren’in kasvot aukion toiselta laidalta. Ren’i taputti muiden mukana, hymyillen kuin maailmassa ei olisi ollut muita kuin he kaksi, ja Haukka tunsi itsensä yhtäkkiä monta kertaa pitemmäksi.

Kilvasta tuli yhä tasaisempi ja vaativampi sitä mukaa, kun kisaajia karsiutui pois. Adrenaliini kohisi Haukan korvissa, työntäen kaiken muun pois. Maalitauluja siirrettiin joka kierroksen jälkeen kauemmas. Joka kierroksella joku tippui, kun osumat sisäkehään kävivät yhä vaikeammiksi saavuttaa, ja akherijouset vaihtuivat kishalaiseen pitkäjouseen. Lopulta jäljellä olivat enää hän ja Vannuil. He vilkaisivat toisiaan yhtä aikaa, kun maalitauluja siirrettiin viimeisen kerran, kuin mittaillen vastustajaansa katseillaan. Konsulilla ei ollut akherin näkökykyä, mutta hänellä oli vuosisatojen edestä kokemusta ja ammattisotilaan keskittymiskyky. Hän ei ollut helppo vastustaja.

Ren’i huomasi pidättävänsä hengitystään katsellessaan. Hän oli nähnyt Haukan jousen takana monta kertaa ennenkin, mutta sitä oli silti huikaisevaa katsella. Tämä katosi omaan pieneen maailmaansa ampuessaan, eikä näyttänyt edes huomaavan toisia kilpailijoita keskittyessään.

“Kilpailijat, valmistautukaa,” tuomari huusi yleisön mylvinnän ja tömistelyn yli. Hän sai korottaa ääntään kunnolla, sillä akherin ja taivashin välinen loppukilpailu oli nostanut katsojien jännityksen huippuunsa. “Viimeisellä kierroksella ammutaan kymmenen nuolta. Vain osumilla on merkitystä, nopeutta ei oteta huomioon pisteytyksessä.”

Kumpikin kisaaja nyökkäsi. Haukka pyöräytti olkapäitään kerran ja korjasi asentoaan. Sama kishalainen jousi, jonka kanssa hän oli tuskaillut aikaisemmin, taipui nyt hänen käsittelyssään yhtä virheettömään suoritukseen kuin akherityylinen lyhytjousi, johon hän oli tottunut. Hänen otteensa oli varma, käsien liike hallitun rento, ja Ren’in kädet puristuivat nyrkkiin jännityksestä.

”Asemiin,” tuomari huusi. Haukka ja Vannuil korjasivat ryhtiään. ”Muistakaa, tämä ei ole nopeuskilpailu. Valmiina? Än, yy, tee… Ampukaa!”

Kaksi nuolta lähti ujeltaen matkaan samanaikaisesti. Heidän kätensä liikkuivat niin nopeasti, että Ren’i tajusi heidän ampuneen ensimmäiset nuolensa vasta siinä vaiheessa, kun niiden kärjet osuivat vaimeasti tömähtäen maalitauluihin.

Ja sen todella pystyi kuulemaan katsomosta asti. Jos aiempien kierrosten aikana yleisön pauhulta ei ollut erottanut omia ajatuksiaan, oli syntynyt hiljaisuus nyt niin syvä, että Ren’i olisi voinut kuulla neulan putoavan katukiveykselle. Koko yleisö tuntui pidättävän hengitystään.

”Hyvä, Haukka!” Yölaulu huudahti Ren’in vierellä ja sai hänet hätkähtämään. ”Näytä hänelle!”

Kumpikaan ampujista ei reagoinut. Ren’i oli varma, ettei Haukka edes kuullut huutoa.

Kisa oli tasaväkinen. Vaikka maalitaulut olivat niin kaukana, ettei Ren’i erottanut osumia tarkasti, hän näki yhtä monta nuolta taulujen sisimmässä renkaassa kummallakin.

Haukan neljäs nuoli lensi ohi kohteestaan, samoin Vannuilin seitsemäs. Yleisö kohahti. Haukka tunsi lihaksiaan kiristävän, kun hän veti toiseksi viimeisen nuolen viinistään ja asetti sen paikoilleen. Se lähti väpättäen lentämään ilman halki ja osui toiseksi uloimpaan renkaaseen. Hänen hampaansa puristuivat yhteen, mutta hän pakotti itsensä hengittämään rauhallisesti, hallitusti. Viimeinen nuoli.

Ilmalento kesti hädin tuskin paria sekuntia, mutta ne tuntuivat venyvän loputtomiin. Haukka uskalsi hengittää vasta nuolen löytäessä maalinsa sisärenkaassa. Vannuil ampui viimeisen nuolensa parin metrin päässä hänestä ja kirosi.

Nuoli lensi kaaressa ohi maalitaulusta.

Hetken verran oli hiljaista, kunnes yleisö tajusi, mitä oli tapahtunut. Katsojat riehaantuivat. Haukka erotti juuri ja juuri Yölaulun kiljuvan jotain epäselvää vihellysten ja tömistelyn yli, vaikkei saanut sanoista selvää.

“Tuomaristo laskee loppupisteet!” selostaja yritti saada ääntään kuuluviin metelin yli. Kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Monet katsomossa istuvat taivashisotilaat näyttivät edelleen yrittävän toipua järkytyksestään tuomarien laskiessa osumat ja päivittäessä pistetaulukon. “Voittaja on numero 5, Hatam-Ilen Haukka, huikealla yhdeksälläkymmennelläkolmella pisteellä! Toiseksi tuli numero 7, Vannuil Norvalainen, kokonaispistein kahdeksankymmentäviisi ja puoli…”

Ren’in kämmeniä kihelmöi taputtamisesta. Hänen toisella puolellaan Ared näytti siltä kuin olisi voinut haljeta ylpeydestä.

”Mikä voitto!” Hopeapuro hurrasi aplodien yli.

“Kas, kas. Ei tuo sinun konsulisikaan kuules hullumpi ampuja ole,” Onniar sanoi Ren’ille.

”No, hän on yksi Hol Saron kokeneimmista sotilaista,” Ren’i vastasi.

Onniar rahnutti lyhyeksi trimmattua partaansa utelias pilke silmäkulmassaan ja nousi seisomaan. “Niinhän sitä väitetään. Käyn vaihtamassa pari sanaa Haukan kanssa.”

Hän jätti istumapaikkansa ja paineli tiehensä sellaista vauhtia, että Ared ja Ren’i tuijottivat hänen peräänsä kummastuneina.

“Mikäs häneen meni? Yleensä hän katoaa oluttupaan siltä seisomalta, kun kilpailu on ohi,” Ared tuumasi, kulmat rypyssä.

Avustajat keräsivät varusteet pois yleisön alkaessa virrata ulos katsomosta ruokakojuja ja tarjoilutelttoja päin.

“Onnittelut. En olisi odottanut yhtään vähempää mieheltä, joka pelasti prinssimme hengen,” matala ääni sanoi Haukan selän takaa. Kun Haukka kääntyi hän löysi Vannuilin mittailemassa itseään tutkimattomin ilmein. “Akherien tarkkanäköisyydestä kerrotaan paljon tarinoita pohjoisessa. Tämänpäiväisen perusteella olen valmis uskomaan ainakin osan niistä todeksi.”

Konsuli ojensi oikean kätensä Haukkaa kohti. Hetken epäröityään Haukka tarttui siihen.

“Harva akheri on saanut kunnian otella legendaarista Vannuilia vastaan,” Haukka sanoi.

“Kunnia on minun puolellani,” Vannuil vastasi. “Ette ole kenties ajatelleet liittyä armeijaan? Noin taitavalle ampujalle löytyisi käyttöä.”

“Katuisitte tarjoustanne. En ota mielelläni käskyjä vastaan, etenkään teidän kaltaisiltanne.”

Vannuil ei näyttänyt pahoittavan mieltään sanoista tai terävästä tavasta, jolla Haukka ne sanoi. Päinvastoin. Hän nauroi kuin ei olisi kuuna päivänä kuullut mitään hauskempaa.

”Ei ollut paras kisasi, mutta voitit silti,” ääni sanoi Haukan olan juuressa. Haukka oli yllättynyt nähdessään Onniarin. Tämä taputti häntä olkapäälle isälliseen tapaan. ”Harjoittelu kunnollisen kumppanin kanssa on tehnyt sinulle hyvää.”

Haukka siristi silmiään epäluuloisesti. ”Jos niin sanot.”

Haukka oli tottunut siihen, että Onniar ei jaellut kehuja turhan avokätisesti. Poikavuosinaan, kun hän oli vielä osallistunut kekrijuhliin ja kilpaillut opettajansa vaatimuksesta lähes joka vuosi, Onniar oli aina löytänyt hänen suorituksestaan jotain parantamisen varaa. Hän ei koskaan antanut palautetta julkisesti eikä arvostelemalla, kuten jotkut Haukan muista opettajista olivat tehneet, vaan säästi kommenttinsa myöhemmäksi sellaiseen päivään, kun he olivat jossain kahden kesken, eikä läsnä ollut muita kuulemassa.

Onniar oli toiminut samalla tavalla vuosikymmeniä. Jos tämä päätti rikkoa tapojaan, siihen oli oltava erityinen syy. Haukan epäilykset saivat vahvistuksen, kun Onniar kumarsi kömpelösti Vannuilille. Tämän parrakkailla kasvoilla oli ilme, jollaista Haukka ei muistanut koskaan nähneensä.

”Onnittelut myös kilpakumppanillesi,” Onniar sanoi. Tämän silmissä oli outo pilke. “Se oli vakuuttava suoritus demonilta. En usko, että meitä on esitelty.”

Vannuil kohotti kulmiaan. ”Meillä päin hävinneitä osapuolia ei yleensä liiemmälti onnitella.”

Onniar virnisti koko hammasrivistöllään. “Niin, niin, teikäläisten kilpailuhenkisyys kyllä tiedetään. Jos kakkossija jäi kaivelemaan, siihen ei ole muuta lääkettä kuin harjoittelu. Vai kuinka, Haukka?”

Haukka onnistui vain vaivoin estämään itseään huokaisemasta ääneen. “Onniar on Hatam-Ilen ylimetsästäjä,” hän sanoi tympeästi. “Vannuil on yksi Ren’in… tarkoitan, prinssin konsuleista.”

Onniarin virne leveni, kun hän ja Vannuil kättelivät.

“Oletkos vielä ehtinyt maistamaan kheruviiniä? Paikallinen erikoisuus, marjat ovat erityisen hyviä tähän aikaan vuodesta,” hän kehaisi. “Voisimme kuules keskustella jousiammunnan hienouksista syvemmin lasillisen yhteydessä.”

Vannuil näytti huvittuneelta. “Ja tekö tarjoatte?”

“Sano vain Onniariksi, tyttöseni. Kekrinä ei ole aihetta teitittelyyn.“

“Onko näin?” Vannuil hymyili. Hymy näytti epäsopivalta hänen ajattomille piirteilleen. Hänessä ei ollut mitään pehmeää, vaan pelkkiä teräviä, kovia kulmia. Hän veti katseita puoleensa liikkuessaan, ei siksi, että hän olisi ollut kaunis, vaan samalla tavalla kuin maastopalo tai pyörremyrsky vetää puoleensa. “No, täytyyhän sitä kokeilla edes kerran. Missä tätä perinneherkkua pääsee maistamaan?”

”Tässä lähellä on erinomainen kapakka. Seuraa vain perässä.”

Haukka tuijotti heitä uskomatta silmiään. Onniar näytti hyvin tyytyväiseltä itseensä lähtiessään johdattamaan Vannuilia väkijoukon halki kohti kapakkaa, jonka avoimista ovista tulvi ulos musiikkia ja kävijöitä. He keräsivät muitakin katseita mennessään, eikä Haukka ihmetellyt miksi. He olivat erikoinen ilmestys yhdessä, lyhyt ja karvainen akheri metsästysasussa ja häntä lähes kaksi päätä pitempi, harteikas taivashinainen valkoisessa tunikassa.

Yölaulu hyppäsi Haukan kaulaan kiljuen, kun Haukka liittyi toisten seuraan.
Säteilevästä hymystä päätellen Yölaulu oli nauttinut jo useamman lasin vettä vahvempaa.

”Näitkö niiden ilmeet? Siitäs saivat!” hän hihkui ja takoi Haukkaa selkään sellaisella voimalla, että Haukka tunsi hampaiden kalisevan suussaan. ”Päihitit heidät heidän omalla jousellaan!”

Haukka taputti häntä olalle tyynnyttävästi, muttei sanonut mitään. Hänen katseensa osui Ren’iin, joka nojaili talon seinää vasten toisten takana, katsellen heidän ilonpitoaan. Hän oli juhlistanut tilaisuutta pukeutumalla tummiin, suoriin housuihin, kiiltäviin nahkasaappaisiin ja pitkään purppuranväriseen silkkitunikaan, jonka vino helma ylsi melkein polviin saakka. Sen alla hän piti läpikuultavaa mustaa alustunikaa, jonka helma oli vain aavistuksen päällikerrosta pidempi. Tunikan etumusta oli kuvioitu valkoisin syreenipuun kukinnoin: aihevalinta oli perikishalainen, mutta tyyli nemerwatanilainen.

He olivat vallanneet varjoisan nurkan aukion tuonnimmaisesta päästä, mikä oli kaukana tarjoiluista ja siten suojassa yleisöltä ja turhilta katseilta. Haukka pyyhkäisi Yölaulun ja Aredin ohi, tietoisena siitä, että heidän katseensa seurasivat häntä lempeän huvittuneesti.

Ren’i hymyili niin, että vihreät silmät tuikkivat, ja Haukka imi itseensä hänen silkkaa olemustaan. Hänen silmiinsä katsominen tuntui siltä kuin olisi kylpenyt auringonpaisteessa.

”Hei,” Ren’i sanoi. Hänen äänensä sointi sai Haukan värähtämään. ”Hyvin ammuttu.”

Monta päivää ilman häntä, ilman hänen lämpöään ja ääntään ja käsiensä painoa oli tuntunut vuosisadoilta, ja Haukka tunsi hengittävänsä vapaasti vasta laskiessaan kätensä hänen uumalleen. Hän oli täällä, hän oli todellinen, lämmin ja läsnä. Hän oli ja halusi edelleen olla Haukan.

Ren’in kädet lepäsivät hänen harteillaan, kun Haukka työnsi hänet sumeilematta seinää vasten ja suuteli häntä välittämättä siitä, että heitä katsottiin. Ren’in hengitys sekoittui hänen omaansa, tämän lämpimät huulet hänen omiaan vasten, ja hetken verran vain muu maailma lakkasi olemasta. Hän muisti Ren’in kosketuksen ihollaan tuhannessa eri paikassa samanaikaisesti, ja kaipasi häntä niin paljon, että oli pakahtua. Kaipasi siitäkin huolimatta, että he olivat kasvotusten ja toistensa käsivarsilla.

”Minullakin oli ikävä sinua,” Ren’i sanoi hiljaa, kun he pysähtyivät hengittämään. Hänen poskilleen oli noussut kaksi punaista läiskää, mikä korosti hänen pisamiaan entisestään. Haukan teki mieli suudella niistä jokaista. Hän tyytyi suutelemaan Ren’in otsaa, mikä sai hänet värähtämään.

”Tiesin, että voittaisit,” Ren’i jatkoi, hymy suupieliä nykien. ”Se oli aikamoinen parannus siitä, kun viimeksi näin sinun ampuvan.”

”Harjoituksissa oli häiriötekijöitä,” Haukka huomautti hitusen purevasti.

Ren’i virnisti. ”Olisit sanonut, että pilaan keskittymisesi. Olisin antanut sinulle helpompia tehtäviä.”

Haukka tarttui häntä kauluksesta ja hiljensi hänet suullaan.

Ared karaisi kurkkuaan merkitsevästi, kun he eivät osoittaneet merkkejä maankamaralle palaamisesta. ”Hoi, te kaksi. Hopeapuro ja Yölaulu lähtevät hakemaan ruokaa. Kai tekin haluatte jotain?”

”Syön ihan mitä tahansa vain jaksatte kantaa,” Ren’i vastasi ja tunsi vatsansa kurisevan. Armeijaruoka ei ollut kuuluisaa maittavuudestaan, ja hänestä tuntui siltä kuin olisi viettänyt viime kuukaudet jatkuvasti nälkäisenä. ”Kuolen nälkään.”

Osoittautui, että he ottivat hänen sanansa kirjaimellisesti. Naiset palasivat kahden niin täpötäyden tarjottimen kanssa, ettei Ren’i voinut kuin ihmetellä, ettei mikään lukuisista tarjoilurasioista ollut tippunut matkan varrella. He olivat ottaneet vähän kaikkea sen verran, että kaikki saisivat ainakin suupalan, ja pitkän aikaa Ren’i vain maisteli asioita sieltä täältä osallistumatta keskusteluun.

”Vihdoinkin,” hän huokaisi nielaistuaan palasen hunajamarinoitua, uunissa kypsennettyä kalaa. Siinä oli samantapainen makea sivumaku kuin monissa akheriruoissa. ”Ette arvaakaan paljonko olen kaivannut kalaruokia.”

”Täällä päin kalaa on yleensä saatavilla vain sateiden aikaan,” Ared sanoi.

”Olen huomannut sen.” Ren’i nappasi toisen palan Haukan nenän edestä ja tunki sen suuhunsa ennen kuin tämä ehti estää häntä. Hän sai palkkioksi tihutyöstään yhden pisteliään mulkaisun.

”Millaista ruokaa Hol Sarossa oikein syödään?” Hopeapuro kysyi, suu täynnä leipää.

”Jaa…” Hän mietti hetken pureskellessaan. ”Paljon kalaa ja muita mereneläviä. Riistaa, juureksia. Tietty leipää ja mitä ikinä viljasta nyt saakaan tehtyä, etenkin talvisin.”

”Hassua. Olin kuvitellut, ettei niin pohjoisessa kasvaisi mikään.”

”Nemerwatanista tuodaan meille paljon hedelmiä ja vihanneksia, jotka eivät kasva meidän ilmastossamme.”

”Syö omalta lautaseltasi,” Haukka tuhahti, kun Ren’i yritti pihistää uuden kalapalan.

”Ruoka maistuu paremmalta jaettuna,” Ren’i huomautti.

Haukka siirsi lautasensa tarkoituksellisen kauas hänestä, mikä ei auttanut mainittavasti, sillä Hopeapuro iski sillä sekunnilla, kun tämä kääntyi ottaakseen vesilasin. Rapeaksi paistettu suikale koorinlihaa katosi rouskuen parempiin suihin. Yölaulu huokaisi, kun Haukan ilme kiristyi.

”Kai se on haettava lisää syötävää, jos teillä kaikilla on noin hirveä nälkä.” Yölaulu tipautti tähteet vaimonsa lautaselle ja lähti tyhjän tarjottimen kanssa takaisin tarjoilupöytiä päin päätään pudistellen. Hopeapuro hymyili hänen peräänsä.

”Lapsellista,” Haukka jupisi.

Ared tyhjensi lasinsa yhdellä kulauksella. Vaikka viinin nostama rusotus ei näkynyt hänen ihollaan, Haukka tiesi kokemuksesta serkkunsa olevan enemmän tuiterissa kuin miltä päälle päin näytti. Hän nauroi kovaa ja usein ja tuntui hymyilevän tavallistakin enemmän niin, että valkeat hampaat välähtelivät liekkien loimussa. Yleensä se tiesi hankaluuksia.

”Tiedätkös,” Ared sanoi Haukalle laskiessaan tyhjän lasin viereensä penkille. ”Olen iloinen, että tulit toisiin aatoksiin.”

Haukka esti vain vaivoin itseään muljauttamasta silmiään, varautuen henkisesti koottuihin elämänviisauksiin, joita serkunpentele rakasti jakaa siinä vaiheessa, kun oli päässyt juhlinnassa tiettyyn pisteeseen.

”Älä näytä niin skeptiseltä, olen ihan tosissani.” Hän kumartui Haukan puoleen silmät kiiluen ja kiersi käsivarren veljellisesti tämän harteiden ympärille. ”Tavallaan toki sääli.” Hän vilkaisi Ren’iä maireasti hymyillen, madaltaen ääntään tarkoituksellisesti, ja lisäsi, ”kyllä hän minulle olisi kelvannut, jos sinä et olisi huolinut häntä.”

Pahaksi onnekseen Ren’i oli juuri ottanut huikan juomastaan ja oli tukehtua. Hopeapuro sai takoa häntä selkään, kun hän yski ja yritti saada taas hengityksensä kulkemaan. Haukka ravisti itsensä irti Aredin otteesta.

”Olet juonut liikaa, Ared,” Hopeapuro huokaisi. ”Älä viitsi kiusata häntä mauttomilla vitseillä.”

”Kuka sanoi, että se oli vitsi?” Ared heitti takaisin, hymyillen entistä leveämmin, kun Yölaulu purjehti takaisin heidän luokseen täyden ruokalastin kanssa. ”Täydellinen ajoitus. Olen itsekin täydennyksen tarpeessa.”

Haukka siirtyi istumaan lähemmäs Ren’iä, heittäen aika ajoin pisteliäitä katseita serkkunsa suuntaan.

Lyhdyt sytytettiin, kun tummat pilvet vyöryivät taivaan yli ja iltasade hämärsi aukion. Haukka istui loppuillan niin lähellä Ren’iä, että heidän polvensa kolahtivat tämän tästä toisiaan vasten jommankumman liikahtaessa. Hämärän suojissa Ren’i otti Haukan käden omaansa, sormet tämän sormien lomaan livahtaen, hymyillen, kun hän puristi Ren’in kättä syödessään. Yölaulu ja Hopeapuro vilkaisivat toisiaan, sitten Haukkaa ja Ren’iä, ja virnistivät toisilleen merkitsevästi.

Kheruviini lämmitti sisältäpäin ja kirveli kurkunpäässä alas mennessään. Ren’i joi varovasti – hänellä oli tuoreessa muistissa kesäjuhla ja se, kuinka nopeasti viini oli noussut päähän edellisellä kerralla. Hän humaltui sen sijaan tunnelmasta ja seurasta, nauttien täysin rinnoin siitä, että sai jakaa juhlan toisten kanssa, Haukan vierellä. Vielä kuukausi sitten ajatus oli tuntunut mahdottomalta.

Ren’i vilkaisi Haukan suuntaan vaivihkaa. Tämän pitkään palmikkoon oli letitetty vihreitä nauhoja.

Heistä kahdesta hänen se olisi pitänyt olla prinssi, Ren’i ajatteli. Haukka oli kuninkaallisen itsevarma ja niin komea juhla-asussaan, että Ren’iä pökerrytti katsella häntä lähietäisyydeltä. Vihreä, erisävyisin pystyraidoin koristeltu tunika, matalakantaiset nahkasaappaat ja löysät tummat housut, kuten monilla muillakin akhereilla. Hänen lanteillaan roikkui messinkinen helavyö, jonka lehdenmuotoiset helat helisivät joka kerta hänen liikkuessaan. Kokonaisuus puki häntä.

Äänekäs pamaus repäisi Ren’in ajatuksistaan, ja synkkä taivaankansi kirkastui hetkeksi moniväristen kipinöiden saattelemana. Äänekkäästi ujeltaen jotain syöksähti taivaalle ja räjähti sadoiksi värivaloiksi. Niiden kajo paistoi aukion ylle levitettyjen katostenkin läpi.

”Oi, nytkö se jo alkaa?” Hopeapuro henkäisi. Hän kömpi jaloilleen ja tarttui Yölaulua kädestä, tähteiden täyttämä tarjotin tyystin unohdettuna. ”Mennään katsomaan lähempää!”

”Ilotulitusko?” Ren’i ihmetteli. ”Nythän tihuttaa.”

”Syrjämailla sataa aina kekrin aikaan. Ei se ole meitä ennenkään estänyt,” Ared vastasi.

He hylkäsivät astiansa ja puskivat tungeksivaan väkijoukkoon Hopeapuron ja Yölaulun näyttäessä tietä. Monet jäivät aukiolle katosten suojaan katselemaan, moni muu taas suuntasi porteille pystytettyjä oluttelttoja päin. Haukka tarttui Ren’iä olkavarresta ja ohjasi hänet poispäin keskustasta, seuraten Hopeapuron pikkuruista hahmoa, joka oli lähes kadonnut tungokseen.

Lasketun nostosillan luona kaupungin laitamilla oli huomattavasti väljempää. Yölaulu nojaili kaiteeseen Hopeapuron ja Aredin välissä rakettien valaistessa taivaan. Akherien täytyi tehdä jotain räjähteilleen, sillä ne syttyivät kuin sateesta ei olisi tietoakaan. Ne kohosivat korkealle taivaalle ja hajosivat monivärisiksi kukinnoiksi mahtavan jyrinän seuraamana. Hol Saron ilotulimestarien taikomat räjähteet kykenivät kaartelemaan yleisön yllä kuin vapaana liitävät linnut, mutta akherien ilotulitus oli aivan yhtä juhlava yksinkertaisuudessaan, Ren’i ajatteli.

Muiden huomio kiinnittyi rakettien väriloistoon, joka valaisi taivaan ja ympäristön valonvälähdyksin. Jokaikinen läsnäolija, olipa sitten humalassa tai selvinpäin, tuijotti taivaalle. Ympäriltä kuului ilahtuneita huokauksia ja naurunkiljahduksia, kun valtava ilotulite räjähti perhosen muodossa ja lähetti kultaisten kipinöiden suihkun joka ilmansuuntaan.

Haukka hivuttautui lähemmäs Ren’iä ja kumartui tämän korvan juureen. Meteli peitti hänen sanansa alleen kaikkien muiden korvilta.

”Tulethan yöksi?” hän kysyi, käsi livahtaen Ren’in käteen. Kiihkeys hänen äänessään lupaili monenlaista, mikä sai veren sykkimään Ren’in suonissa nopeammin.

”Mökillekö?”

”Niin.” Rakettien välillä oli lyhyt hetki, jolloin oli pimeää. Haukka käytti tilaisuuden hyväkseen ja suuteli Ren’in korvaa. Terävät hampaat nipistivät korvannipukkaa niin hellästi, että se sai ihon ainoastaan kihelmöimään tekemättä kipeää. Haukka ei voinut olla nauttimatta tavasta, jolla Ren’i henkäisi sen tuntiessaan. Haukka madalsi ääntään, kuiskaten suoraan Ren’in korvaan, ”kukaan ei huomaa, jos lähdemme nyt.”

Ren’i vilkaisi pikaisesti ympärilleen. Suurin osa lähistölle kertyneistä katsojista oli akhereita, ja nekin harvat kishalaiset, jotka olivat löytäneet tiensä sillalle tuijottivat silmät ymmyrkäisinä ilotulitusta. Ren’i puristi Haukan kättä pujotellessaan väkijoukon läpi, eikä kukaan vilkaissut heitä kahdesti heidän kadotessaan yöhön kahdestaan.