Hatam-Ile, 18. yhdeksäskuuta 3045

Rummut löivät kiihtyvässä rytmissä, joka sai maan värähtelemään. Ren’i oli tuntenut sen jo joen toisella rannalla ohuiden akherisaappaiden pohjien läpi. Kanteleen ja pajuhuilun soinnut sekoittuivat rumpujen päristykseen; ääni oli vaativa, lähes aavemainen, mutta silti jokin melodiassa tuntui kutsuvalta. Se ei muistuttanut mitään hänen kuulemaansa musiikkia.

He olivat nukkuneet pitkälle aamupäivään, eikä kumpikaan ollut pitänyt kiirettä pukemisen kanssa. Haukka oli kömpinyt sen verran pystyyn, että oli laittanut vesipannun tulelle, mutta Ren’i oli repinyt hänet takaisin makuusoppeen kanssaan. Pelkkä hänen paljaan ihonsa ja edellisillan rakastelun jättämien jälkien näkeminen päivänvalossa oli saanut lämmön tulvahtamaan kohti vatsanpohjaa uudestaan, eikä Haukka ollut vastustellut, kun Ren’i oli vetänyt hänet syliinsä ja hukuttanut voihkaisunsa Haukan kaulaa ja huulia vasten.

Muisto sai Haukan hymyilemään. Ren’i ei ollut erityisen hiljainen mies, eikä hän totta vie ollut sitä sängyssäkään.

Osa teevedestä oli jo tyystin haihtunut siinä vaiheessa, kun he olivat saaneet hengityksen tasaantumaan ja ajatukset järjestykseen. Sauna oli lämmennyt sillä aikaa, kun he olivat syöneet aamupalaa, ja Ren’i oli joutunut käyttämään kaiken itsehillintänsä pitääkseen itsensä kurissa. Peseytymisessä ei ollut paljonkaan mieltä, jos sen vaikutukset teki saman tien tyhjiksi.

”Taidamme olla myöhässä,” Ren’i totesi nähdessään kuinka paljon väkeä kaduilla oli. Lapset leikkivät sillalla, juoksennellen vanhempiensa jalkojen välistä potkien palloa ja heilutellen samanlaisia värikkäitä viirejä kuin kesäjuhlassa.

”Kekrijuhlat kestävät pari viikkoa,” Haukka sanoi. ”Suurin osa juhlijoista ei poistu kuin nukkumaan.”

”Entä se tanssijuttu?”

”Ei meillä kiire ole. Seremonia alkaa vasta illan hämärtyessä.”

He olivat tiedostaneet jo etukäteen, että juhliin ilmestyminen yhdessä kiinnittäisi huomiota, tiesiväthän paikalliset, ettei metsän suunnalla ollut kuin yksi asumus ja yksi asukas. Oletus osui oikeaan. Moni pää kääntyi, kun he astelivat sillan yli vierekkäin. Ren’i puristi Haukan kättä omassaan ja vastasi uteliaisiin katseisiin tyynesti hymyillen. Akherit olivat uteliasta kansaa, hän oli oppinut sen, mutta huomio ei ollut pahantahtoista, ja hän sai vastaukseksi monta hymyä. Kyllä se voitti ne tuijotukset, joita hän oli saanut kestää Hol Sarossa.

Haukka oli lainannut hänelle akherityylisen helavyön, joka oli tyyliltään identtinen hänen omansa kanssa. Se kilisi hiljaa Ren’in kävellessä, lyhyt puukko koristeellisessa huotrassa vyöltä roikkuen. Se kiinnitti lasten huomion ja osa heistä vilkutti Ren’ille tunnistaessaan hänet kesäjuhlasta.

Ren’i katseli juhlijoita yhtä uteliaana kuin he katselivat häntä. Monilla ohikulkijoilla oli yllään juhla-asuja laidasta laitaan. Samanlaisia raidallisia tunikoita kuin Haukalla kaksirivinapituksen ja taitetun kauluksen kanssa oli siellä täällä. Niiden ylle oli kiinnitetty helavyö yhden tai kahden puukon kanssa. Osalla oli pitkien hameiden päällä koristeellisia esiliinoja koristetaskuineen, ja kankaiden kuvioissa esiintyivät koko akherialueen värit ja kuviot. Hatam-Ilen punaista, keltaista ja mustaa, Veremin vihreää ja valkoista, Om-Varin valkoista ja punaista. Hänen katseensa kiinnittyi kuitenkin puunaamioihin, jotka moni oli nostanut päälaelleen.

Rumpujen ääni muuttui kiihkeämmäksi, mitä lähemmäs aukiota he pääsivät. Ammuntakilpailun tarvikkeet oli korjattu pois ja yhdeksän kuun kehän ylle viritetyt kankaat oli vedetty syrjään. Talojen ikkunalaudoilla istuksi juhlijoita siellä täällä, samoin katsomon penkeillä, mutta edellisillan riehakkuus oli poissa. Tunnelma oli selvästi odottava.

”Teidän ylhäisyytenne.”

Ren’i katsoi ympärilleen kuullessaan Vannuilin äänen ja yritti päästää irti Haukan kädestä, mutta Haukka vain tiukensi otettaan. Konsuli oli juuri astunut ulos kievarista Onniar kannoillaan. Hänen onnistui jotenkin näyttää viralliselta jopa oluthaarikka kädessään ja hiukset laiskasti nutturalle vedettynä.

”Iltapäivää, konsuli Vannuil,” Ren’i tervehti. ”Miellyttävää nähdä teidät juhlissa tänäänkin. Oletteko viihtyneet?”

Vannuil vastasi kevyellä kumarruksella. ”Teen parhaani nauttiakseni paikallisesta vieraanvaraisuudesta.” Jos hän huomasikin Ren’in ja Haukan pitelevän toisiaan kädestä, hän ei osoittanut sitä millään lailla. Hän vilkaisi Onniaria silmäkulmastaan. ”Uusi tuttavani tässä väittää, ettei tämänpäiväisiä juhlallisuuksia sovi jättää näkemättä, vaikka onkin ollut kovin salamyhkäinen yksityiskohtien suhteen.”

”En halua pilata yllätystä,” Onniar myhäili partaansa sivellen. ”Mutta sen sanon, että teidän on syytä jäädä lähistölle. Etsikää hyvät paikat, jos haluatte katsella esitystä.”

”Millaista esitystä?” Ren’i kysyi.

Onniar iski silmää. ”Kohta näet.”

”Ymmärtänette, mitä tarkoitan,” Vannuil sanoi, kuulostaen huvittuneelta. ”Pitäkää hauskaa, ylhäisyys.”

Kerrankin vanhimpain talon ovi oli auki, eikä savupiipusta noussut savua. Suurin osa vanhimmista istui hajallaan katsomossa juhlavaatteissa, kukin omien perheenjäsentensä ja ystäviensä kanssa. Nemeken näytti juhlalliselta pitkässä mekossa, jonka päälle oli vyötetty kirjailtu esiliina ja tasku. Hän puheli vieressään istuvan Minehan kanssa, näyttäen kerrankin iloiselta. Molempien naisten harteilla oli värikäs huivi ja hiuksiin punottu kieloja, ja he pitelivät toisiaan kädestä jutellessaan. Haukka johdatti Ren’in aukiolta sivukujalle, jonka varrella oli yksinäisiä myyntikojuja. Ren’i vaihtoi pari hopeakolikkoa pieneen pullolliseen kirkasta viinaa, jota myyjä kutsui sahdiksi.

”Minne olet viemässä meitä?” Ren’i kysyi. Tie näytti päättyvän umpikujaan. Hänen hämmästyksekseen Haukka lähti kapuamaan palotikkaille.

”Tule perässä,” Haukka huikkasi olkansa yli.

Ren’in kiipeäminen sujui kaksi kertaa hitaammin hänen taistellessaan sahtipullonsa kanssa ja yrittäen estää sitä putoamasta kenenkään niskaan. Ylös päästyään hän huomasi, etteivät he olleet ainoita, jotka olivat kiivenneet yläilmoihin. Akheritalojen katot olivat tasaisia, ja viereisillä katoilla istuksi runsain mitoin perheitä. Kukaan ei näyttänyt yllättyneeltä nähdessään heidän ilmestyvän tikkailta.

Haukka viittoili Ren’iä seuraamaan. He kipusivat kattoja pitkin rakennukselta toiselle, kunnes löysivät sopivan tyhjän paikan korkean talon katolta, ja Ren’i tunnisti oitis missä he olivat. Vanhimpain talo oli heistä oikealla, aukio suoraan alapuolella.

”Nerokasta. Eturivin paikat,” hän kehaisi ja istuutui Haukan viereen.

Haukka kohautti harteitaan. ”Näin me teimme aina lapsina.”

”Me?”

”Minä, Ared ja Yölaulu. Perheemme asuivat samassa talossa tässä lähellä.”

Ren’i siristeli silmiään. Vannuilin kaikkia muita pidempi hahmo oli helppoa paikantaa katsomosta Onniarin vierestä. He näyttivät syventyneen keskusteluun keskenään eleistä päätellen.

”Mistä lähtien nuo kaksi ovat tunteneet toisensa?” Ren’i ihmetteli heitä katsellessaan. ”Eihän Onniar ole edes neuvostossa.”

”Hän näyttää jostain syystä iskeneen silmänsä Vannuiliin,” Haukka totesi ja kertoi lyhyesti, mitä jousiammuntakilpailun jälkeen oli sattunut. Ren’i ei tahtonut uskoa silmiään, kun Onniar laski kätensä tuttavallisesti Vannuilin olkapäälle, sanoi jotain ja sai konsulin nauramaan.

”Kaikkea sitä näkee,” Ren’i sanoi päätään pudistellen. ”Vaikka mikäs minä olen puhumaan.”

Ilta hämärtyi ja aukiolle virtasi lisää väkeä kaiken aikaa. Ren’i korkkasi pullon ja maisteli juomaansa luodessaan tarkemman silmäyksen alapuolella levittäytyvään näkymään. Yhdeksän kuun kehä oli tyhjennetty kojuista ja tuoleista, ja kiveen kaiverrettu tähtikartta kuineen erottui selvästi ylävinkkelistä. Katolta katsottuna se oli vielä isompi kuin miltä maatasossa vaikutti.

Pullo oli jo puoliksi tyhjä siinä vaiheessa, kun kehään asteli ryhmä pitkiin housuihin ja juhlaliiviin sonnustautuneita juhlijoita, joiden kasvoja peittivät sarvelliset naamiot. Jokaisilta harteilta roikkui pitkä turkisviitta. He asettuivat seisomaan väljään ympyrämuodostelmaan selin toisiinsa, naamioidut kasvot yleisöön päin. Melkemin kaiverrettu muoto jäi heidän taakseen.

Kun yksi naamioiduista akhereista kohotti päätään, Ren’i tunnisti mitä karkeat puunaamiot esittivät. Lyhyet, terävät sarvet kuuluivat ilmiselvästi pukille; naamion leuasta roikkui karkea karvatupsu. Rumpujen pauke hidastui. Niiden lyömään rytmiin liittyi muita hitaampi, kumeampi rummunsointi, ja yksi naamioitu hahmo erkani katsomosta ja lähti kiertämään kehää suurta nahkarumpua kantaen.

”Alussa oli pimeys,” rumpua kantava hahmo lausui kantavalla äänellä, ja hätkähtäen Ren’i tunnisti hänet. Se oli Ared. Hän löi rumpukapulalla rytmiä askeltensa tahtiin ja kehässä seisovat hahmot alkoivat tömistää jalkojaan samaan tahtiin. ”Melkem uinui aaltojen alla, ja syvällä aaltojen syleilyssä uinui kaksi. Maailma oli nuori, ei ollut päivää tahi yötä.”

Yleisön supina oli hiljentynyt tyystin. Kolme pitkää lettiä laskeutui pitkin päällikön selkää hänen kävellessään verkkaisesti kehän ympäri, ja kun hän puhui, hänen äänensä tuntui kaikuvan kumeasti. Hän kantoi itseään ylpeästi ja hänen äänessään oli erilainen sointi kuin tavallisesti.

”Niin heräili ikiunestaan Vedenemo, alkumerten äiti, jossa hän oli uinunut Melkemin synnystä lähtien. Veden pinta väreili ja kohti pintaa hän nousi.” Ared löi rumpua kolmasti ja osoitti ohi mennen yleisöä rumpukapulalla. ”Lensi hänen luokseen sorsa; sorsa teki pesän uinuvan jumalattaren polvelle. Vedenemo liikkui unissaan ja munat vierivät mereen yksi kerrallaan, kuoret särkyen palasiksi osuessaan alkumeren ahnaisiin aaltoihin. Ja katsokaa, särkyneistä kuorista nousivat saaret ja mantereet, taivaan pilvet tuulineen. Oli Melkemin pitkä uni päättyvä aamunkoittoon.”

Pukinhahmoiset esiintyjät aloittivat huojuvan tanssin. Yksi askel oikealle, kaksi vasemmalle, kädet naamiota pidellen. Pikku hiljaa kehä pyöri itsensä ympäri ja Ared löi rumpuaan kovemmin. Sen jokaista iskua seurasi tömistelevien nahkasaappaiden kaiku, ja hän kohottikin ääntään jatkaessaan puhettaan.

”Niin virkosi unestaan myös sisarista toinen, tuulten herättämä Ilmatar,” hän lausui. ”Nosti hän kätensä taivaan mustaa kudelmaa kohti, jota taivaankappaleiden valo ei vielä ollut koskettanut. Ei ollut tähtiä, ei kuita, ei elämää tuovaa aurinkoa.”

Pitkiin mekkoihin sonnustautuneita akherinuoria asteli aukiolle kieloja palmikoiduissa hiuksissaan. He kantoivat sylissään värikkäitä kangasmyttyjä. He muodostivat suuremman ympyrän tanssijoiden kehän ulkopuolelle ja alkoivat kiertää sitä vastapäivään. He alkoivat laulaa rumpujen säestämänä, tummat äänet nousten ja laskien kuin aallot. Kun yksi aloitti, toinen seurasi pari tahtia myöhemmin, kunnes laulu kaikui moniäänisenä veisuuna, jossa ei ollut alkua eikä loppua.

Ren’i tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäpiitään, vaikkei ymmärtänyt sanoja. Ehkei laulussa ollut sanoja laisinkaan; se oli pelkkää puhdasta ääntä, joka tuntui värähtelevän kivistä itsestään, eikä ollut ensimmäinen kerta, kun Ren’istä tuntui siltä kuin olisi astunut taaksepäin kokonaisia aikakausia.

”Sanotaan, että kekritanssia on tanssittu jo aikakausina ennen demonijumalia,” sanoi Haukan ääni hänen vierellään ja veti hänet hetkeksi takaisin todellisuuteen. ”Kauan ennen kuin teikäläiset saapuivat ja järjestelivät Melkemin pinnanmuodot uusiksi.”

Ared pyörähti äkisti ympäri niin, että päällikön viitta hulmusi hänen takanaan. Ilman loitsuakin hänen äänensä kohosi mahtavana veisuun ylitse ja tavoitti katoille kertyneet katsojat esteittä.

”Toivat taivaan linnut ajopuita kudinpuiksi, kaisloja langoiksi,” hän huusi. Tanssijat, alati veisaten, kieputtivat kankaansa auki ja heittivät toisen pään vastapäiselle tanssijalle. Naamioidut tanssijat puikkelehtivat toistensa lomitse hypähdellen, kietoen kankaita yhteen kuin lankoja. Niistä alkoi punoutumaan elävä, alati muuttuva kudelma. ”Ilmatar kutoi, ja kudelmasta tuli yötaivas! Eri värein punoi hän kudelmaan tähdet, auringon ja yhdeksän kuuta Melkemin kiertolaisiksi. Melkemin päälle kutoi hän jokaisen kuolevaisen elämän, jokaisen metsän, jokaisen järven.”

Laulajat venyttivät viimeistä tavua laulustaan ja päättivät sen yhtäkkiseen kiljahdukseen alkaessaan tanssia pyörähdellen niin, että helmat liehuivat villisti. Kudelman kankaat värjyivät ilmassa ja muuttivat muotoaan, värit toistensa lomaan soljuen, ja Ren’i pidätti hengitystään rumpujen tahdin kiihtyessä. Haukka tarttui hänen käteensä ja pujotti sormensa Ren’in sormien lomaan.

”Katsokaa,” Ared toisti, elehtien katsojiin päin. ”On joukossamme uuden vuoden syntyessä uusia kasvoja, uusia liittoja, uusia mahdollisuuksia! Sillä eihän maailmankudelma koskaan ole valmis, ja sitä kudelmaa sisarensa kanssa kutoo Ilmatar edelleen.”

Hänen katseensa pyyhkäisi yleisön yli. Haukka ei ollut varma, viivähtikö Aredin katse astetta pidempään taivashisotilaissa, vai oliko se vain hänen omaa kuvitelmaansa. Vannuil katseli esitystä ilmeettömänä; Ren’i oli silmin nähden kalvennut. Monet paikalla sattuneista sotilaista pälyilivät toisiaan levottomasti.

Parantajan huoneen seiniin kaiverretut hahmot nousivat Ren’in mieleen. Hän oli etsinyt niistä yhdentymiä Quanin, Merenoksen, ja muiden demonijumalten välillä, mutta tiesi yhtäkkiä vain nähneensä niissä mitä oli olettanut näkevänsä. Akherinmaa ei ollut taivashijumalien maa, eikä ollut koskaan ollutkaan.

Tanssi päättyi hitaaseen tömistelyyn. Ren’i havahtui horteestaan vasta, kun aplodit olivat jo päättymässä, ja ehti lyödä kätensä yhteen kahdesti ennen kuin se oli ohi. Hän katseli ääneti kuinka tanssijat poistuivat kehästä kankaat ja naamiot mukanaan, tyhjensi viimeiset pisarat sahtipullosta ja nousi jaloilleen.

“Haluan puhua Aredin kanssa,” hän sanoi, outo kiilto silmissään. Haukka ei sanonut mitään, mutta seurasi perässä.

Aukio oli tyhjentynyt nopeasti esityksen päätyttyä, ja melusta päätellen suurin osa juhlijoista oli siirtynyt joko kievareihin tai omiin koteihinsa jatkamaan juhlintaa. Kesti jonkin aikaa ennen kuin he onnistuivat löytämään Aredin. Vanhimpain talon etuovi oli jätetty rakoselleen, ja Haukka huomasi, että savupiipusta kohosi kapea savuvana. Hän johdatti Ren’in taloon, eikä ollut järin yllättynyt löytäessään serkkunsa polviltaan palavan valkean edestä.

Hän koputti ovenkarmiin rystysillään. “Ared.”

Ared katsoi ylös liekeistä ja hymyili heidät nähdessään. Pukkinaamio ja rumpu lepäsivät hänen vieressään lattialla.

“Kas. Luulin, että olisitte juhlimassa uutta vuotta,” Ared virkkoi.

“Hänellä on jotain asiaa,” Haukka sanoi ja nyökkäsi Ren’iin päin.

“Tulkaa toki sisään.”

Haukka rypisti kulmiaan, kun Ren’i veti oven kiinni heidän perässään. Tämä istui tulisijan toiselle puolelle, vastapäätä Aredia vakava ilme kasvoillaan. Haukka otti paikkansa Ren’in vierellä hetken harkinnan jälkeen. Mitä ikinä tällä olikaan mielessä, hän halusi kuulla sen omin korvin.

“Voin päätellä, mistä on kyse,” Ared sanoi. “Tiedän, että vanhat kertomuksemme eivät ole yhteneväisiä teidän tarujenne kanssa, jos haluat huomauttaa asiasta.”

“En,” Ren’i sanoi. Hän nielaisi. “Kerro minulle maailmankudelmasta.”

Ared kohotti kulmiaan. “Haluatko todella tietää?”

“Olen kuullut sen mainittavan vain pari kertaa aiemmin, mutten oikein ymmärrä sen merkitystä.”

“Se on vanha myytti, jonka avulla muinaiset esivanhempamme yrittivät ymmärtää maailmaa ja paikkaansa siinä.” Ared osoitti seinällä roikkuvaa ryijyä, johon oli kuvattu pitkähiuksinen hahmo kehräämässä lankaa vanhanaikaisen rukin ääressä. “He uskoivat, että kohtalo on kudelma, johon meidät kaikki on kudottu, kuten kuvat seinäryijyyn. Ajateltiin, että kaikkien elollisten elämät ja kohtalot olivat ennaltamäärättyjä. Sama uskomus liittyy myös tunnustukseen,” hän jatkoi, luoden merkitsevän silmäyksen Ren’iin ja Haukkaan. “Joidenkin elämien uskottiin olevan punottu yhteen jo aikojen alusta Ilmattaren langoin. Kun toisiinsa sidotut kohtalot kohtaavat, he tuntevat toisensa, vaikkeivat olisi koskaan aiemmin tavanneet. Sitä on tunnustus.”

Ren’i haeskeli pitkään sanojaan. Hän vilkaisi ovea, varmistaen, että se oli edelleen suljettuna, ja sanoi sitten, “olen kuullut mereshien puhuvan kudelmasta.”

Ared ei näyttänyt yllättyneeltä. “Mereshiserkkunne tutkivat jo muinaisaikoina samaa kudelmaa kuin mekin. Merenoksen itse sanotaan olleen mystikko. Perinnetiedon mukaan awalaisten ja Akherin niemimaan välillä käytiin kauppaa ennen jumalten sotaa ja Awan erotusta, enkä olisi lainkaan yllättynyt, jos kauppaa käytiin muustakin kuin tavarasta.”

“Luulin, etteivät teikäläiset ole missään tekemisissä mereshien kanssa,” Haukka huomautti Ren’ille. Tämä tuijotti polviaan, eikä vastannut heti.

“Virallisia diplomaattisuhteita Awaan ei ole ollut sitten Merenoksen päivien, mutta mereshejä asuu kyllä Kishassa. Quanin kielto koski vain kishalaisia,” hän sanoi. Hän katsoi Haukasta Arediin ja takaisin. “Kishan hovissa työskentelee joitain mereshioppineita, vaikkei asiaa voida virallisesti myöntääkään. Arvostaisin sitä, jos kyseinen tieto pysyisi toistaiseksi vain meidän kolmen välillä.”

Molemmat akherit nyökkäsivät, yhtä vakavailmeisinä kuin Ren’ikin. Merenos-luopion kansa oli samaa lajia kuin Kishan taivashit ja Seiyen liqarit, mutta vuosituhantinen ero kahdella mantereilla asuvista serkuistaan oli vienyt heidän kulttuurinsa ja kielensä eri suuntaan. Välttääkseen sotaa Merenos oli nostanut saarivaltakuntansa Melkemin taivaalle, kauas Quanin ulottumattomiin, ja saanut tämän vihat niskoilleen siitä hyvästä.

Merenoksen paon jälkeen jumalten sota oli päättynyt, mutta Quanin jälkeläiset kantoivat edelleen kaunaa, niin Oerei oli kertonut Ren’ille tämän ollessa pieni. Liqarit olivat luopuneet vihanpidosta kauan sitten; kishalaiset eivät. Ren’i oli oppinut pitämään suunsa kiinni ja silmänsä tiukasti lattiassa joka kerta, kun joku mystikoista ohitti hänet keisarillisen kirjaston käytävillä, ja puhuttelemaan heitä nimeltä tittelin sijasta.

Ared asettautui mukavampaan asentoon istuintyynyllään. “Sanotaan, että entisaikoina Om-Tihan kaukoputkella saattoi nähdä Awan saarille saakka ilman ollessa kirkas. Nyt se osa niemimaata on jo sortunut mereen, eikä Om-Tihaa enää ole olemassa.”

“Luulin Merenoksen verhonneen saaret pilvivallin taakse Quanin katseilta suojaan,” Ren’i sanoi, muistellen tarinaa, jonka Lucarla oli hänelle kerran kertonut. Palatsikirjaston arkistoissa työskentelevä mereshinainen puhui taruista kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet, eikä Ren’i tiennyt miten vastata hänen sanomisiinsa, joten useimmiten hän tyytyi olemaan hiljaa.

Ared kohautti olkapäitään. “Kuka ties. Teidän jumaltenne voimat hupenivat heidän kuoltuaan. Ehkäpä pilvet haihtuivat Merenoksen poismentyä.”

Ren’in katse vaelsi ryijystä toiseen. Niiden aiheet avautuivat hänelle vasta luomiskertomuksen kuultuaan. Vedenemo nousemassa meren aalloista, Ilmatar kudinpuiden äärellä kutomassa tähtiä kankaaseen, joka oli yötaivas, ohuet langat, jotka muodostivat Melkemin pinnanmuodot ja mantereiden ääriviivat. Viereisessä ryijyssä oli kahdeksan liekkiä, jotka ympäröivät mannerten muuttuneita muotoja. Siellä missä ennen oli ollut alavaa maata, oli nyt vuoria. Kishan itärannikon saaret olivat sulautuneet emämaahan, kun taas Seiyen rannikolle oli noussut uusia saariryhmiä. Viimeisessä kartassa olivat vain pohjois- ja etelämanner; Awan saariryhmä sekä kahdeksan liekkiä olivat poissa. Aiemmin Ren’i oli ohittanut kuvat koristeina, ei sen kummempana. Nyt ne kylmäsivät häntä.

Ared oli kaiketi seurannut hänen katsettaan, sillä hän sanoi, “teidän esivanhempanne, ne kahdeksan, joita nimitätte jumaliksi, muuttivat Melkemiä pysyvästi. Ne kansat, jotka asuttivat Melkemiä tuolloin, todistivat heidän tekosiaan, ja elävät niiden vaikutusten kanssa edelleen.”

“Meille on aina opetettu, että jumalat nostivat alkumantereet merestä,” Ren’i sanoi, mutta sanoissa ei ollut pontta, aivan kun hän ei itsekään olisi uskonut niihin.

Ared hymyili surumielisesti. “Teille kerrotaan monia asioita eri tavalla kuin meille, ystäväni. Jos Melkemissä ei olisi ollut asutusta tai edes maata, mistä tarinat teidän jumalienne saapumisesta olisivat tulleet? Mistä muut lajit olisivat polveutuneet? Teidän myyttinne tekevät selväksi, että vain taivashit ovat jumalten sukua, ja että jumalat ottivat muut lajit alamaisikseen.” Liekkien loimu heijastui hänen tummista silmistään, eikä ollut ensimmäinen kerta, kun Ren’i pohti mitä hän tulessa näki. “Meidän esivanhempamme tiesivät sen minkä asarit, merjilit ja ihmisetkin tietävät, Ren’i. Melkemin kamaralla oli asutusta jo kauan ennen kuin ensimmäiset teikäläiset saapuivat. He opettivat esivanhemmillemme tulenteon taidon, ja esivanhempamme puolestaan opettivat heille kuinka selviytyä tässä maailmassa.”

Ren’i oli hiljaa. Hän ajatteli alati laajentuvaa aavikkoa, maasiltaa, josta suurimman osan meri oli vaatinut omakseen, sekä ikiaikaisten kaupunkien raunioita, jotka vain enää autiomaa muisti. Mistä kaikesta niiden asukkaiden jälkeläiset olivat joutuneet luopumaan paetessaan yhä kauemmas alkuperäisistä kodeistaan, hän pohti ääneti.

“Ystäväni Maral sanoi minulle kerran, että Nemerwatanissa oli kaupunki jo aikojen alussa, kun Najdur erosi veljestään ja asettui merjilien keskuuteen,” hän sanoi, muistellen ystävänsä sanoja vuosien takaa. Maral oli sanonut asian samalla, huolettomalla äänensävyllä kuin kaiken muunkin. Merjilien tapoihin ei kuulunut menneiden murehtiminen, ja Maralin luonnossa oli jotain pitelemättömän kepeää, josta Ren’i oli aina pitänyt. Hän sai raskasmielisyyden haihtumaan yhdellä naurahduksella.

”Nimi kuulostaa merjiläiseltä,” Haukka tuumasi.

Ren’in onnistui hymyillä valjusti. ”Se onkin. Hän on yksi vanhimmista ystävistäni. Olen kuullut häneltä, että Najdurin perintöä kunnioitetaan Nemerwatanissa edelleen.”

”Sinuna kysyisin ystävältäsi lisää, kun palaat Hol Saroon. Merjilit muistavat paljon sellaista, minkä muut lajit ovat unohtaneet jo aikakausia sitten,” Ared sanoi. Hän nousi jaloilleen ja kaatoi tulisijan vierellä seisovasta ämpäristä vettä liekkeihin, kunnes ne sammuivat. ”No niin. Jos suot anteeksi, minun pitää valmistautui illan seremoniaan.”

”Mihin seremoniaan?” Ren’i kysyi.

”Häihin. Kekri on kesäjuhlaakin suositumpi aika hääjuhlille, ja päällikön tehtäviin kuuluu lukea valat ja virallistaa liitto. Vuodenvaihde ei ole lainkaan hassumpi aika aloittaa uusi elämä yhdessä.” Ared virnisti. ”Pitäkää se mielessä. Olen käytettävissä, jos te kaksi satutte tarvitsemaan minua joskus.”

Haukka yskähti hämillisen näköisenä. Hän tunsi poskiaan kuumottavan ja katsoi visusti muualle serkkunsa kerätessä tavaransa.

Ren’i painoi molemmat kädet rintaansa vasten ja kumarsi Aredille. ”Kiitos, kun jaksoit vastata kysymyksiini.”

Ared hymyili naamionsa takaa. Hän saatteli heidät portaille ja katseli kuinka Haukka tarttui Ren’iä kädestä luullessaan, ettei kukaan huomannut, tai kenties juuri siksi, että huomasivat. Ared ei tiennyt miksi, mutta hänen teki yhtäkkiä mieli pistää tanssiksi silkasta riemusta. Hän veti kasvoilleen virallisimman ilmeensä naamiosta huolimatta, korjasi viittansa asentoa, ja sulki vanhimpain talon ovet perässään.