Hatam-Ile, 17. yhdeksäskuuta 3045

Ilotulitteiden kajo valaisi heidän kotimatkaansa. Niiden moniväriset räjähdykset saivat taivaankannen hehkumaan vielä silloinkin, kun he kompuroivat mökin ovesta sisään ja löivät oven säppiin takanaan.

Haukka ehti hädin tuskin potkia kengät jalastaan, kun Ren’i painoi hänet ovea vasten ja suuteli häntä ahnaasti, kheruviinin kirpeä maku kielellään tanssien. Metalli kilisi Ren’in tärisevien sormien yrittäessä saada Haukan helavyötä auki. Se putosi äänekkään helinän seuraamana lattialle.

”Haluan sinua,” hän henkäisi Haukan huulia vasten. Ei sillä, että Haukka olisi tarvinnut sanoja kertomaan sitä: hän tunsi kyllä kuinka kiihottunut Ren’i oli tämän painautuessa häntä vasten, huulet, kädet, ja vartalo huomiota vaatien. “Nyt heti.”

Haukka vastasi suutelemalla häntä samalla kiihkeydellä, kunnes heitä molempia huimasi, kädet kuumeisesti paljasta ihoa etsien. Hän puoliksi johdatti, puoliksi repi Ren’in mukanaan ja katseli suu kuivana tämän riisuutuessa. Sanoja ei tarvittu; sama halu, sama kaipuu heijastui Ren’in silmistä, kun hän painoi Haukan turkiksia vasten ja kapusi hänen jalkojensa väliin.

Tulen hehku herätti iholla ja mökin nurkissa tanssivat varjot henkiin. Iholla helmeilevä hiki sai yön viileyden tuntumaan entistä purevammalta. Liekit paloivat liian matalalla lämmittääkseen kunnolla, eikä heillä ollut suojanaan kuin toistensa vartalon lämpö. Haukka piteli kiinni Ren’in lanteista, myötäillen hänen jokaista liikettään, ja ajatteli, että tällaisena hän oli kymmenen kertaa kuninkaallisempi kuin kiiltävässä sotisovassaan konsanaan. Kasvot nautinnosta rusottaen, silmät puoliksi kiinni, suu jokaisen hengenvedon myötä aueten ja sulkeutuen. Kun hän ei jaksanut enää he vaihtoivat paikkoja.

Ren’in reidet tärisivät, kun Haukan huulet jättivät kuumia suudelmia pitkin hänen rintakehäänsä, vatsaansa, vaeltaen yhä vain alemmas ja alemmas, lämmin hengitys ihoa kutittaen. Oliivinsävyisessä ihossa risteili siellä täällä ohuita, kalpeita arpia. Liqarimiekan jättämä jälki oli tuorein, muttei suinkaan niistä suurin. Haukka halusi koskettaa niistä jokaista ja painaa ne mielensä syvimpään sopukkaan. Hän ei tiennyt, mikä haavat oli aiheuttanut, eikä hän mitenkään voinut niitä parantaa, mutta hän halusi tiedostaa niiden olemassaolon ja sen kivun, jota niiden kantaja oli kärsinyt niiden vuoksi.

Jokin pieni ääni takaraivossa kuiskasi, että Ren’i saisi vielä iholleen uusia arpia ja harteilleen uusia taakkoja kannettavakseen ennen kuin sota olisi ohitse, eikä Haukka voisi sitä estää, vaikka kuinka haluaisi.

Ren’i oli prinssi, eikä mikään paikka maailmassa ollut turvallinen hänelle. Ei edes yksinäinen mökki maailman laidalla.

Ren’in kurkusta karkasi käheä henkäisy, kun Haukka nosti hänen jalkansa harteilleen ja jätti suudelman, sitten toisen hänen sisäreittään vasten. Kohtaa kihelmöi jälkikäteen.

”Saanko?” Haukka kysyi tummalla äänellä ja katsoi Ren’iä suoraan silmiin.

”Saat.” Ren’i nielaisi. ”Varo hampaita.”

Haukka hymyili. ”Olen tehnyt tämän ennenkin. Älä huoli.”

Ren’i kahmaisi tärisevin käsin kiinni turkispeitteistä ja unohti olla huolissaan, kun Haukka otti hänet suuhunsa. Hänen mielessään ei ollut sijaa millekään muulle kuin Haukalle, hänen huulilleen, hänen kielelleen, jokaiselle pienelle äänelle, jonka tämä päästi Ren’in myötäillessä hänen liikettään lantiollaan. Jossain vaiheessa Ren’i päästi turkiksista irti ja upotti sormensa sen sijaan Haukan yönmustaan tukkaan.

Korkeimpien nimeen, mies olisi vielä hänen loppunsa. Ren’i kirosi jokaisen kahdeksan jumalan nimeen tullessaan ja näki tähtiä vielä hengityksensä tasaantuessa.

Haukka nousi istumaan ja naurahti nähdessään Ren’in ilmeen. ”Selviätkö?”

Hänen äänensä oli tavallista käheämpi. Sen sointi sai Ren’in kasvot kuumottamaan uudestaan.

Ren’i ei vaivautunut vastaamaan, vaan levitti kätensä äänettömään kutsuun. Haukka oli yhtä hymyä kömpiessään hänen syliinsä. Hänen ruskeat silmänsä tuikkivat tavalla, jota Ren’i ei ollut nähnyt niissä aiemmin, ja Ren’i oli sillä hetkellä täysin varma, että hän oli maailman komein mies.

”Anteeksi. Taisin sotkea hiuksesi pahemman kerran,” Ren’i sanoi. Hän oli onnistunut purkamaan suurimman osan palmikosta levottomilla sormillaan ja saamaan Haukan tukan melkoiseen epäjärjestykseen. Hän pyyhkäisi pitkän suortuvan tämän korvan taakse.

”Kamalaa,” Haukka totesi. ”En toivu ikinä.”

”Esitän keisarillisen sinetin kanssa virallisen anteeksipyynnön tästä alueloukkauksesta.”

”Saanko vaatia korvauksia?”

”Lain kirjaimen mukaan sinulla on siihen oikeus. Ja mitähän herralle saisi olla?”

Haukka hymähti. ”Näin alkajaisiksi suukko riittää. Löytyykö keisarillisesta kassasta katetta sellaiseen?”

“Juuri ja juuri.”

Hänen suunsa maistui suolaiselta. Ren’i kiersi kätensä hänen kaulansa ympäri ja suuteli häntä kerran, pitkään ja hartaasti, ja päätti tehdä hänelle vastapalveluksen – ruhtinaallisen sellaisen – heti, kunhan saisi siihen tilaisuuden, ja ajatuksensa takaisin järjestykseen.

Haukka laski päänsä hänen rinnalleen, silmät hetkeksi sulkeutuen Ren’in silitellessä hänen hiuksiaan.

“Kerro minulle jotain itsestäsi,” Haukka sanoi, hyväillen sormellaan pitkää, kapeaa arpea, joka kulki Ren’in vasemman nännin alapuolella.

“Miksi?”

Haukka kohautti harteitaan. “Tapasimme vasta pari kuunkiertoa sitten. Haluan oppia tuntemaan sinut paremmin.”

“Kaikkihan minut tuntevat. En voi mennä minnekään ilman, että minut tunnistettaisiin.”

“He näkevät kruununprinssin, eivät sinua,” Haukka sanoi. “Haluan tietää millainen mies Ren’i Oereinpoika on.”

Ren’i kieputti tummaa hiussuortuvaa sormensa ympärille, miettien. “En oikein tiedä mistä aloittaisin. Kukaan ei ole koskaan kysynyt.”

“Kerro vaikka alkajaisiksi, mistä olet saanut kaikki nämä arvet.” Haukka kohottautui kyynärpäidensä varaan. Hän osoitti vaaleanpunaista arpea Ren’in kylkiluiden välissä. “En tiedä muita kuin tämän.”

Ren’i virnisti. “No, sillä onkin luultavasti kaikkein mielenkiintoisin tarina. Muut ovat aika arkisia. Haluatko silti tietää?”

“Haluan.”

“Okei. Mistä aloitetaan?”

Haukka mietti ja taputti sitten arpea Ren’in navan vieressä. Se oli peukalonpään kokoinen ja rosoinen. “Tästä.”

“Että sinun pitikin valita juuri se.” Ren’i näytti nololta. “Se oli oma vikani. Meillä oli keihäsharjoitukset viimeisenä alokasvuotenani. Se oli kuumin kesä Hol Sarossa miesmuistiin ja kapteeni laittoi meidät harjoittelemaan keskellä päivää, joten jätin tyhmyyttäni rengaspaidan pois ja käytin rintapanssarin alla pelkkää aluspaitaa. No, homma lähti nopeasti menemään mönkään. Olin väsynyt, harjoituskumppanini oli nopeampi kuin minä ja tuikkasi keihäänkärjen suoraan tähän näin,” hän sanoi ja osoitti kohtaa. “Kapteeni oli repiä hiukset päästään, kun minut kiikutettiin sairastuvalle.”

Haukka tuijotti häntä. “Oletko tosissasi?”

“Valitettavasti. Opin kyllä läksyni, jos sitä mietit.”

“Ja melkein pääsit hengestäsi.”

“En sentään. Se vuoti aivan helvetisti, mutta lääkäri sanoi, ettei haava ollut niin syvä kuin aluksi näytti.” Ren’i naurahti. “Kapteeni läksytti minua koko kasarmin edessä, kun olin taas tolpillani. Hän ei varmaan koskaan anna minun unohtaa sitä.”

”Entäs tämä?” Haukka osoitti pientä arpea oikean hauiksen kohdalla.

”Miekanviilto, muisto ensimmäisestä metsäleiristäni.”

”Tämä?”

”Kaaduin pienenä kirjaston portaissa juostessani isää karkuun. En muista sitä itse, mutta hän oli kuulemma aivan hysteerinen löydettyään minut vekki otsassa parkumasta.”

Haukka osoitteli arpea toisensa perään ja Ren’i kertoi kaiken, mitä muisti kustakin, mikä ei ollut kovin paljon. Hän oli saanut niin paljon kolhuja sotilasuransa aikana, että suurinta osaa hän ei edes muistanut jälkikäteen, ainakaan kovin tarkasti.

”Tämän sain sparratessani Linneen kanssa jokunen vuosi sitten. Tämä tuli kai metsästysretkellä, minulla on hämärä muistikuva kettujahdista.” Hän kiemurteli, kun Haukka tökkäsi häntä kainaloon. Arven kohdalla oli vaalea läntti, jossa ei kasvanut edes karvoja. ”Varo vähän, se kutitti.”

”Miten ihmeessä olet onnistunut saamaan arven tuollaiseen paikkaan?”

”Ei aavistustakaan. En muista mistä se tuli.”

”Onko kukaan koskaan kertonut sinulle, että olet tapaturma-altis?” Haukka kysyi kulmiaan kurtistaen.

”Kaikki,” Ren’i sanoi. ”Kysyisit joskus isältäni. Hänellä on tarina jos toinenkin jaettavaksi.”

Haukka silitti hänen oikeaa käsivarttaan, sormet pysähtyen pari vuotta vanhan leveän arven päälle, jonka viereen käyrähammasilves oli jättänyt omat jälkensä vain pari kuunkiertoa sitten. Iho oli vanhan arven kohdalla ohut ja vaaleanpunainen, ja Ren’i sävähti, vaikka kosketus oli kevyt.

”Entä tämä?”

Ren’i ei vastannut heti. Hän tuijotti arpea lasittunein katsein monta pitkää hetkeä, ilme oudon etäiseksi muuttuneena. Hän laski kätensä arven päälle. ”Se on palovamma. Sain sen, kun tyhjensimme taloja Galasen taiteilijakorttelissa.” Hän hiljeni hetkeksi. ”Oletko kuullut Hol Saron mellakoista?”

”Ehkä,” Haukka sanoi, miettien. ”Muistelen Aredin joskus maininneen jotain levottomuuksista pohjoisessa.”

Ren’i siveli palovammaa ajatellessaan, hädin tuskin tiedostaen edes tekevänsä niin. ”Kuningashuoneen vastustajia on aina ollut jokaisen keisarin ja keisarinnan aikana, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana jokin on muuttunut. Kapinallispesäkkeet ovat levinneet ympäri maata. He ovat organisoituneet ja iskuista on tullut suunnitelmallisia.”

”Iskuista?”

Kaikki huumorin häiveet olivat kadonneet Ren’in kasvoilta. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin niin, että rystyset muuttuivat valkoisiksi. Hän näki palavan kaupungin kirkkaana mielessään, aivan kuin kaikki olisi tapahtunut eilen.

”Kapinalliset ilmoittivat läsnäolostaan Hol Sarossa iskemällä Galasen kortteliin. Räjähdykset romahduttivat neljä asuintaloa ja tappoivat kolme perhettä. Kaikki täysiverisiä. Olemme repineet kaupungin hajalle kapinallisia etsiessämme, mutta tilanne on pahentunut.” Hän veti syvään henkeä, mutta pala kurkussa ei hellittänyt. ”Viime kesä oli pahin. Tulipaloja kaikkialla. Taivas kaupungin yllä oli savusta ja noesta musta, kuolleita ja kodittomia joka kadunkulmassa. Tämä arpi jäi muistoksi. Etsimme eloonjääneitä, muttemme löytäneet montaakaan.”

”Etsitte heitä. Palavista taloista.” Haukka sanoi sen kuin toteamuksen ja Ren’i nyökkäsi.

”Sitä ei voi unohtaa koskaan. Sitä tunnetta, kun tiedät jo taloon astuessasi, ettei toivoa ole, mutta on vain pakko etsiä.” Ren’i osoitti kapeaa arpea palovamman vieressä. ”Viimeisin isku tapahtui kevätjuhlassa, ennen kuin tulin tänne. Sain tämän, kun yritin suojella tätiäni. Siis keisarinnaa, tarkoitan.”

Haukka laski kätensä arven päälle. Hänen ilmeensä oli vakava, kun hän katsoi Ren’iä silmiin.

”Tiedän kyllä, mitä ajattelet,” Ren’i sanoi. ”Enkä voi väittää, etten itse ymmärtäisi miksi he kapinoivat. En ole sokea sille miten keisarikunta kohtelee osaa kansalaisistaan.”

”Vaarallinen asia kruununprinssin sanottavaksi.”

”Tiedän.”

Haukka puristi hänen kättään lujasti. Oli paljon mitä hän olisi halunnut sanoa, lasinteräviä sanoja, jotka hän oli halunnut heittää päin Ren’in ja jokaisen taivashin naamaa heidän saapumisestaan lähtien. Joka ikinen niistä tuntui yhtäkkiä vaaralliselta. Oli ollut eri asia purkaa turhautumistaan Ren’iin silloin, kun hän oli ollut Haukalle pelkkä Kishan kruununperillinen, armeijan keulakuvajohtaja, eikä jotain tärkeämpää. Ren’in suussa sanat saivat erilaisen merkityksen. Yksi väärä lause väärässä paikassa ja hän olisi maanpetturi.

”En kerro kellekään,” Haukka vakuutti, ja hän tarkoitti joka sanaa. ”Lupaan sen.”

”Pahoin pelkään, ettet ole kuullut edes puoliakaan.” Ren’i huokaisi väsyneesti. ”Kapinalliset ovat kishalaisia, omaa kansaani. Ja heillä on tukijoita Hol Sarossa. Paljon, paljon enemmän kuin keisarinna tiedostaa. Mellakat eristivät sataman muusta kaupungista viikoiksi, koska iso osa asukkaista ei edes yrittänyt vastustaa kapinallisia.”

”Ja sinä taistelit heitä vastaan.”

Ren’in silmissä oli se sama ahdistunut ilme, jonka Haukka oli nähnyt niissä heidän riitansa jälkeen Liqariassa. Jokin hänessä käpertyi itseensä, poispäin Haukasta, eikä Haukka tiennyt oliko se häpeää, pelkoa, vai jotain muuta.

”Et tiedä miltä se tuntuu, kun kääntää miekkansa omaa kansaansa vastaan,” Ren’i sanoi hiljaa. ”Minun pitäisi olla heidän äänensä ja kilpensä. Mutta hekin, joita vastaan he kapinoivat, joiden koteja he polttavat ja joiden perheenjäseniä he tappavat, ovat myös kansaani. Kuinka minun pitäisi pystyä asettumaan jonkun puolelle, kun joku toinen kärsii aina, teinpä mitä tahansa?” Hän huokaisi uudestaan. ”Äh, unohda, että sanoin mitään. Ei tämä sinun murheesi ole.”

Haukka kosketti hänen poskeaan hellästi. ”Keitän meille juotavaa.”

”Kiitos.”

Veden poristessa pannussa Ren’i katseli kuinka Haukka avasi hiuksensa ja repi koristenauhat irti yksi kerrallaan. Paksu, suora tukka laskeutui vapaana yli puolen selän. Hän sitaisi sen poninhännälle vaivautumatta selvittämään Ren’in jättämiä takkuja sen kummemmin.

”Hei, Haukka?”

Haukka vilkaisi häntä olkansa yli.

”Jos et olisi metsästäjä, mitä haluaisit tehdä?”

”Miten niin?”

”Kunhan mietin.”

Ren’i otti kiitollisena vastaan höyryävän mukin, jonka Haukka ojensi hänelle. Teen hedelmäinen tuoksu täytti huoneen ja Ren’i tunsi rentoutuvansa. Haukka kävi istumaan hänen viereensä ja hörppäsi omasta mukistaan hitaasti.

”Enpä tiedä,” Haukka sanoi lopulta. ”En osaa muuta hyödyllistä.”

”Ei sen tarvitse olla hyödyllistä. Kuvittele, jos voisit tehdä ihan mitä tahansa maailmassa, koska sinua huvittaa.”

”Hmm.” Hänen katseensa kääntyi kirjahyllyä kohti. ”Lukisin enemmän. Ehkä kirjoittaisin jotain itse.”

Ren’i hymyili. Hetken verran vain hän kuvitteli vievänsä Haukan jonain päivänä Hol Saron keisarilliseen kirjastoon ja pystyi melkein näkemään tämän ilmeen, kun hän näkisi hyllymetreittäin kirjoja mantereen jokaisesta kolkasta. Asariklassikoita Karan vuorilta, nemerwatanilaista filosofiaa ja yhteiskuntateoriaa, Keski-Kishan runoutta Trimainesta ja pohjoisia sankaritaruja ajalta ennen Awan erotusta.

”Entä itse?” Haukka kysyi. ”Mitä tekisit, jos et olisi enää armeijassa?”

”Minäkö?” Ren’i otti kulauksen mukistaan saadakseen miettimisaikaa. ”Kävisin ratsastamassa useammin. Ja pitäisin pitkän loman. En heräisi ainakaan vuoteen ennen puoltapäivää.”

Haukka näytti huvittuneelta. ”Siinäkö kaikki?”

”No…” Ren’i mietti kuumeisesti. ”Voisin kai joskus kokeilla maalaamista. Isälläni on ateljee palatsissa. Hän yritti saada minua kiinnostumaan taiteesta, kun olin pieni.”

”Onnistuiko se?”

Hän pudisti päätään. ”Tätini mielestä minulla oli enemmän taipumusta sotilasuraan. Minusta tehtiin virallisesti kruununperillinen, kun täytin 26, enkä ole sen jälkeen tehnyt juuri muuta kuin keskittynyt armeijaan.”

Sen huomasi. Haukan oli vaikea kuvitella häntä sivellin kädessä, istumassa paikallaan tuntikausia työstämässä samaa kuvaa. Se Ren’i, jonka hän tunsi, oli levoton jaloistaan, eikä pysytellyt koskaan kovin kauaa yhdessä paikassa.

”Mitä maalaisit, jos sinulla olisi siihen tilaisuus?” Haukka kysyi.

”Jaa-a. Auringonnousuja?”

”Romanttista.”

”En keksi muutakaan. Isäni tykkää maalata niitä. Tai no, odotas…” Ren’i raaputti niskaansa. Hän näki sielunsa silmin henkeäsalpaavan näkymän, joka tuli hänen uniinsa toisinaan. Paikan harras hiljaisuus oli jäänyt lähtemättömästi mieleen, ja vaikkei mikään sivellin maailmassa pystyisi koskaan siirtämään sitä kankaalle, hän tunsi silti polttavan halun yrittää. ”Muistatko Khuusian vuoret? Ikuistaisin ne. Lunta, sumua, matalalla lipuvia pilviä… Sellaisesta saisi hienon maisemakuvan.”

”Luulin, että haluaisit unohtaa koko paikan.”

”Enpä taida pystyä. Ja olihan siellä kaunista, kaikesta huolimatta.” Hän hymyili äkisti ja pukkasi Haukkaa kyynärpäällään. ”Hei, mikä on lempivärisi?”

”Vihreä,” Haukka vastasi oitis. ”Niin kuin sammal. Tai metsä sateiden aikaan.”

”Minä taas pidän sinisestä. Sellaisesta sinisestä, jolta lumi näyttää talvella hetki auringonlaskun jälkeen.”

He tyhjensivät koko teepannun kotoisassa hiljaisuudessa. Haukka kohensi tulta ennen kuin he kävivät taas maata, ja turkisten alla oli niin miellyttävän lämmintä, että Ren’i haukotteli maireasti.

”Voisinpa jäädä tänne viikoksi,” hän mutisi puoliunessa.

”No, ainakin huomenna meidän pitää mennä juhliin.”

”Miksi? Tapahtuuko jotain erityistä?”

”Tavallaan. Täytyyhän sinun päästä katsomaan kekritanssia.”

”Niin mitä?”

Haukka hymähti. ”Sittenpähän näet.”