Hatam-Ile, 25. kymmeneskuuta 3045

Aavikko oli levoton. Syvän siniharmaat pilvet kulkivat tuulen mukana hurjaa vauhtia taivaankannen yli, mutta sade oli tyystin lakannut ensikertaa moneen päivään. Ankara tuuli oli saanut ylimmän maakerroksen kuivumaan ja puuskat ryöpyttivät hiekkaa samalla vimmalla kuin Haukan näkemässä unessa. Ilma oli painostava, odottava. Hän tunsi sen tarttuvan itseensäkin; paikoillaan seisominen tuntui mahdottomalta, ja hän huomasi siirtelevänsä painoaan jalalta toiselle tämän tästä.

Sama levottomuus heijastui lukuisista kasvoista hänen ympärillään, mutta kukaan ei tohtinut rikkoa hiljaisuutta.

Vanhimmat seisoivat hiljaisena rivinä Hatam-Ilen porttien edustalla, hartiahuivit ja pitkät helmat tuulessa liehuen. Vain Ared puuttui heidän joukostaan. Tavallisia kaupunkilaisia saapui paikalle tasaisena virtana hyvästelemään läheisiään, jotka lähtivät marssimaan sotaan. Vapaaehtoisten leiri, joka oli seissyt kaupungin edustalla, oli purettu illan ja yön aikana. Hiekkaan oli jäänyt painaumia teltoista ja tuhansien jalkaparien tömistelystä.

Akheripartioita hevosten ja koorien selässä ratsasti ohi aika ajoin. He eivät pysähtyneet juttelemaan – jokaisilla kasvoilla oli sama yrmeän päättäväinen ilme, ja suurin osa tyytyi vain nyökkäämään hyvästelijöille jäähyväisten merkiksi. Konsuli Vannuil ratsasti viimeisen partion mukana täydessä haarniskassa, silmikko ylhäällä ja hevosen ohjat toisessa kädessä. Vaaleat hiukset roikkuivat niskassa kypärän alla yhtenä tiukkana poninhäntänä. Onniar käveli tämän ratsun vierellä eläimen kuvetta silitellen, puhellen Vannuilin kanssa hiljaisella äänellä. Lopulta Onniar erkani joukosta ja tuli seisomaan Haukan vierelle.

”Etkö ole menossa heidän mukaansa?” Haukka kysyi.

Onniar pudisti päätään. ”En ole sotilas. Jatko on heidän käsissään.”

Qel ja Kha’ar joukkoineen saapuivat seuraavina, mikä kertoi Haukalle, että pääleiri Meril-Anin tasangolla oli myös tyhjentynyt. Molemmat konsulit ratsastivat hevosilla, joiden loimet oli kirjailtu Kishan keisarillisen armeijan värein. Vannuilista poiketen he kantoivat yllään kiillotettua puolihaarniskaa, pitkät viitat tuulen mukana lepattaen. Qel ratsasti ilman kypärää. Kha’ar ei kiinnittänyt kokoontuneisiin katsojiin erityistä huomiota puhellessaan sotilaidensa kanssa, mutta Qelin katse viivähti akhereissa hetken verran. Hän nosti kätensä sotilastervehdykseen ohittaessaan vanhimpain neuvoston ja käänsi sitten hevosensa Kha’arin kanssa kohti aavikkoa, jonne Vannuil omine sotilaineen oli jo suunnannut.

Viimeisten sotilaiden saapuessa keisarinnan syreenivaakunalliset viirit vaihtuivat punaisiin lippuihin, joihin oli painettu teräshanskaan puettu nyrkki. Kukkivat pihlajanoksat ympäröivät vaakunaa. Soittokunta päästi ilmoille mahtavan torvisoolon, joka kantoi tuulen mukana kauas aavikolle.

”Hänen keisarillinen korkeutensa, prinssi Ren’i mar Oereinen!” kapteeni Hamrin ääni karjaisi soitannan yli.

Kaikki kääntyivät katsomaan, kun Ren’i saapui kaartinsa saattelemana. Tänään hän oli prinssi sormenpäitään myöten; hän istui selkä luotisuorana, ylväänä ja kuninkaallisena, ja hänen katseessaan oli samaa itsevarmuutta kuin edellisyönä. Se uhkui hänestä, eikä Haukka ihmetellyt, miksi jokainen katse kiinnittyi häneen, olipa katsoja tyhjäverinen, taivashi tai jotain siltä väliltä. Punaisena loimuava tukka erottui kauas, hehkuen lähes yhtä kirkkaana kuin hänen lippunsa. Puolihaarniska kiilsi hopeisena ja pitkä samettiviitta roikkui hänen olkasuojistaan syvän viininpunaisena. Haukka ei voinut olla ajattelematta, että hän oli nimensä veroinen; Rautanyrkki, keisarinnan esitaistelija.

Ren’i laski vasemman käden rintaansa vasten ja kumarsi akherivanhimpien suuntaan, silmät kunnioittavasti maahan luotuna. Kunniakaartin sotilaat seurasivat prinssinsä esimerkkiä. Hän oli saapunut Syrjämaille koorilla kuten rivisotilaansa, mutta tänään hän ratsasti Vasamalla, joka tanssahteli hänen allaan täynnä energiaa. Oriin temperamentin purkauksista huolimatta Ren’i käsitteli ratsua tottunein ottein ja piti sen tiukan päättäväisesti hallinnassaan. Näky oli komea – hevosen harja valui pitkänä aaltona lähes polviin saakka, ja papurikkokuvioisen kimon lautaset kiilsivät lähes yhtä hopeisina kuin ratsastajansa haarniska.

Ren’i pysäytti ratsunsa vanhimpain eteen ja sanoi, ”odottamamme päivä on siis vihdoin tullut.”

Nemeken astui häntä kohti, kasvot haudanvakavina. ”Aavikon kansan rukoukset ratsastavat lastemme rinnalla – ja myös teidän, jos vain suostutte ne vastaanottamaan.”

Ren’in ilme oli tutkimaton. ”Ojennatte kunnian kättä sellaisia kohtaan, jotka eivät sitä kenties ansaitse, arvostettu vanhin.”

”Ja mikä saa Kishan kruununperillisen sanomaan niin?”

”Sotilasvala velvoittaa meitä kaikkia. Sotilaan on pitäydyttävä totuudessa, jopa kunniansa kustannuksella, jos se sattuisi olemaan ristiriidassa totuuden kanssa.” Ren’i pudisti päätään. ”Tunnen huolenne raskaana, ja halventaisin jokaista läsnäolijaa kuvittelemalla, että olette tulleet hyvästelemään meidät. Rukouksenne ja jäähyväisenne kuuluvat lapsillenne, puolisoillenne, sisaruksillenne ja vanhemmillenne, jotka lähtevät puolustamaan kotejanne – ja aiheestakin.” Hän huokaisi, ja Haukka tiesi, että suru hänen äänessään oli aitoa, kun hän sanoi, ”voisinpa luvata teille, että he kaikki tulevat takaisin, mutta se on ainoa asia, jota sotilas ei voi koskaan luvata.”

”Ei niin. Ei edes omalla kohdallaan,” Nemeken vastasi.

Ren’in katse viivähti Haukassa. Haukkaa kylmäsi. Hän olisi halunnut tarttua Ren’iä kädestä ja suudella häntä vielä viimeisen kerran katseista välittämättä, mutta tilaisuus oli mennyt ennen kuin hän ehti tehdä muuta kuin avata suunsa. Haukka vilkaisi olkansa yli kuullessaan kavioiden kopseen mukulakiviä vasten ja jähmettyi paikoilleen.

Väkijoukko teki tilaa, kun kaksi liinakkoa akherihevosta ratsastajineen lähestyi portteja. Ensimmäisen selässä istui Mineha parantajan valkovihreässä asussa. Hänen hevostaan talutti pitkään hameeseen ja hartiahuiviin sonnustautunut Hopeapuro. Toista ratsasti Ared.

Ren’i ei näyttänyt yllättyneeltä nähdessään heidät. Hän osoitti sanansa Aredille kysyessään, ”oletko varma tästä?”

”Täysin,” Ared vastasi tyynesti. ”Jos tämä on kansani sota, on se myös minun sotani.”

Väkijoukosta kohosi kauhistuneita ääniä, valituksia. Haukka näki Onniarin kiristelevän hampaitaan, mutta tämä ei sanonut mitään, ja Haukka oli varma, että tämä oli tiennyt jo etukäteen.

Nemeken korjasi hartiahuivinsa asentoa yrmein ilmein. ”Tiedät neuvoston tahdon, Ared, päälliköiden päällikkö.”

”Ja te tiedätte omani.”

Nemeken huokaisi. ”Yrittäisin ylipuhua sinut, ellen tietäisi sen olevan turhaa.”

Ared ja Mineha ohjastivat hevosensa Ren’in viereen ja loivat katseen kansalaisiinsa. Ared oli pukeutunut parhaimpiinsa. Kolme siistiä lettiä roikkuivat oikean olan yli ja päällikön viitta oli vaihtunut toiseen, pidempään viittaan, jonka kantamaa kuvaa Haukka ei tunnistanut heti. Kuvio oli neulottu punaisen, valkoisen ja mustan sävyin – kaksi kättä ylhäällä ja kaksi kättä alhaalla muodostivat ympyrän. Sormien lomassa kulki lankoja, jotka muodostivat vaakunan keskelle kuusenkerkän. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin, kun hän viimein tunnisti kuvan; muinaisen Akherinmaan vaakuna, jonka alla heidän esivanhempansa olivat puolustaneet maata, joka oli vielä ollut vehreä ja hedelmällinen.

”Yksikään akheri ei ole marssinut sotaan vuosituhansiin,” Ared sanoi. Hänen ei tarvinnut korottaa ääntään. Syntynyt hiljaisuus oli niin syvä, että läsnäolijat kuulivat hänet selkeästi. ”Olemme joustaneet, kestäneet kurjuutta ja taipuneet myrskytuulen alla selvitäksemme huomiseen katkeamatta. Ja se on kunnioitettavaa. Ilman esivanhempiemme uhrauksia Akherinmaasta ja aavikon kansasta ei olisi jäljellä enää muistoakaan. Kansamme sietokyky on asia, josta meidän on syytäkin olla ylpeitä.” Hän kuljetti katsettaan kasvoista toisiin. Hänen silmänsä oli rajattu mustalla. ”Mutta silläkin on rajansa, kuinka paljon meidän on siedettävä. Tämän vihollisen edessä kansamme, joka on aina arvostanut rauhaa ylitse kaiken, on valmis tarttumaan aseisiin, ja päällikkönä kunnioitan heidän tahtoaan. Kansani tie on minun tieni.”

”Mitä me teemme ilman päällikköä ja parantajaa?” eräs vanhuksista, hopeahapsinen mies, jonka kasvot olivat maksaläiskien kirjavoittamat, parahti.

”Kollegani Veremistä on ystävällisesti lähettänyt kolme edistyneintä oppipoikaansa omieni avuksi. He huolehtivat terveydestänne kunnes palaan,” Mineha sanoi. Hänen satulaansa kiinnitetyt satulalaukut pullottivat tarvikkeista. ”Parantajan tehtävä on olla siellä, missä häntä tarvitaan eniten. En voi jättää sotaan lähteviä lapsiamme oman onnensa nojaan.”

Ared karautti kurkkuaan ja ojensi kätensä kohti Hopeapuroa. Hopeapuro antoi toisen hevosen ohjat Minehalle, astui lähemmäs Aredia ja antoi tämän ottaa kätensä.

”Tapa vaatii, että päällikkö nimittää seuraajansa poikkeustilanteissa. Normaalisti nimitykseen kuuluisivat tietyt muodollisuudet, mutta nykytilanteessa vanhimpain neuvosto on yksimielisesti päättänyt, että niistä voidaan luopua tällä kertaa.” Ared nyökkäsi Hopeapurolle ja päästi irti hänen kädestään. Tämä astui edemmäs, kalpeat kasvot punoittaen. ”Olette tunteneet hänet Hopeapurona, mutta tästä päivästä lähtien hän on Shala. Hän antaa nimensä meille, kuten tehtävä vaatii, ja liittyy vanhimpain neuvostoon oppilaanani. Jos minulle käy jotain, neuvosto huolehtii siitä, että hän saa vaadittavan opetuksen noustakseen seuraajakseni.”

Haukka etsi katseellaan Yölaulua ja onnistui viimein erottamaan hänet väkijoukon toiselta laidalta. Hänen ilmeensä oli epätavallisen vakava, eikä Haukka osannut päätellä siitä, mitä tämän mielessä liikkui.

Miltä se mahtaa tuntua, Haukka ajatteli, joutua jakamaan sielunkumppaninsa nimi kaikkien muiden kanssa? Hän vilkaisi uudestaan Hopeapuroa ja ravisteli itseään henkisesti.

Shala, hän toisti mielessään. Shala, ei Hopeapuro.

”Neuvosto tervehtii sinua, Shala, nimetty ja rakastettu,” vanhimmat vastasivat yhtenä kuorona.

Shala vapisi koko hennolla varrellaan, mutta sai itsensä pakotettua hymyilemään. Hänen silmänsä kiilsivät kyynelistä. Haukka muisti Aredin olleen samanlainen palatessaan kotiin päällikön oppipoikana, kun hänet oli esitelty nimellään perheelleen. Hän oli vaikuttanut jotenkin hauraalta, aivan kuin yksi terävä sana olisi voinut särkeä hänet, ja he kaikki olivat ymmärtäneet miksi. Henkinimi, tosinimi, oli jokaisen kaikkein pyhin.

”Akherin nimi on hänen arvokkain omaisuutensa,” Rusko oli sanonut kauan sitten. ”Niin kauan kuin hänellä on se, hän on kokonainen. Jokaisella meistä on elämän varrella toisia nimiä, mutta vain henkinimesi on se, kuka todella olet. Ken sitä käyttää sitoo sinut itseensä lähtemättömästi. Varjele siis omaasi niin kuin itseäsi.”

Hän uskoi viimein ymmärtävänsä, mitä isä oli tarkoittanut.

He olivat jakaneet nimensä Aredin kanssa, hän ja Yölaulu, samana iltana, kun muu perhe oli jo nukkumassa, vaikka heitä molempia oli pelottanut. Ehkä juuri siksi – ettei Aredin tarvinnut olla yksin oman pelkonsa kanssa. He olivat itkeneet ja nauraneet yhdessä myöhään yöhön, ja heidän vanhempansa olivat löytäneet heidät kuorsaamasta sammuneen takan edestä aamulla.

Nemeken ojensi molemmat kätensä Shalaa kohti, ja tämä asteli tärisevin jaloin hänen luokseen. Vanhan naisen ääni oli lempeä, kun hän otti Shalan kädet omiinsa ja sanoi, ”siitä on monta monituista vuodenkiertoa, kun metsän lapsi viimeksi liittyi joukkoomme. Älä sure sitä, minkä olet menettänyt, vaan keskity siihen, mitä on edessä. Vanhimman rooli vaatii samaa rohkeutta kuin metsästäjänkin.”

Shala ei pystynyt enää niiaamaan, mutta hän painoi päänsä kunnioittavasti, ja otti paikkansa vanhimpien vieressä. Haukka näki kyynelten valuvan hänen poskiaan pitkin, mutta hän ei pyyhkinyt tai yrittänyt peitellä niitä.

”Ylhäisyys,” Sava sanoi. ”Meidän on jatkettava matkaa.”

Hevoset kuopivat maata etukavioillaan malttamattomasti. Ne vaistosivat selkeästi, että edessä oli pitkä matka, ja tahtoivat päästä juoksemaan. Ren’i antoi käsimerkin sotilailleen, pyörsi ratsunsa ympäri, ja kannusti sen hitaaseen käyntiin. Ared ja Mineha seurasivat hänen esimerkkiään. Kapteeni Hamr otti vyöltään torven ja puhalsi siihen kahdesti, komentaen sotilaat liikkeelle.

Kuin yhteisestä sopimuksesta vanhimmat lähtivät saattamaan heitä. Suurin osa paikallisista jäi katsomaan heidän peräänsä. Haukka tuijotti Ren’in loittonevaa selkää kuin unessa monta pitkää hetkeä, kunnes heräsi viimein todellisuuteen. Hän tönäisi Onniarin tieltään ja pisti juoksuksi. Hän pujahti Nemekenin ja Shalan ohi, ja tunsi vanhimpien katseet niskassaan.

”Varo vähän, kaheli!” Vyetar, yksi kunniakaartin sotilaista, kivahti, kun Haukka sukelsi varoittamatta kahden hevosen välistä ja sai toisen niistä kavahtamaan taaksepäin. Kapteeni Hamr kirosi oman ratsunsa teutaroidessa, kun Haukka vilahti heidän ohitseen.

”Mitäs tämä nyt on?” Hamr puuskahti.

”Antakaa olla,” Sava sanoi hänelle. ”Hänen ylhäisyytensä tuntee hänet.”

Edempänä Ared vilkaisi olkansa yli, silmät yllätyksestä laajentuen serkkunsa nähdessään. Hän ohjasti hevosensa sivummalle, tehden tilaa omansa ja Ren’in ratsun väliin.

Haukka ei sanonut mitään laskiessaan kätensä orin kaulalle. Hetkeä myöhemmin Ren’i laski oman kätensä sen päälle.

”En tullut hyvästelemään,” Haukka sanoi lopulta ja rikkoi hiljaisuuden, välittämättä siitä, että Ared ja takana ratsastavat sotilaat kuuntelivat. ”Meillä on sanonta, että jäähyväiset kuuluvat vain vihamiehille. Muille sanotaan näkemiin, koska silloin he tulevat takaisin.”

Ren’i puristi hänen kättään omassaan. ”Odotathan minua?”

”Odotan.”

Tuuli oli alkanut puhaltaa navakammin. Ilma oli kosteudesta raskas ja Haukka tiesi, että kun myrsky alkaisi, se raivoaisi ankarana läpi yön. Kun he nousivat kukkulan laelle, tuuli nostatti hiekkapilviä ja peitti hetkellisesti näkyvistä sotilaspartiot, jotka vaelsivat jo kohti etelää. Kukkulan alla Vannuil, Kha’ar ja Qel odottivat viimeisten joukkueiden kanssa. Ared nosti kätensä merkiksi ja sanoi, ”pysähdytään.”

Ren’i toisti merkin ja sotilaat tottelivat. Akherivanhimmat tulivat seisomaan Aredin ja Minehan vierelle. Myrskytuuli riepotteli Aredin palmikkoja ja sai hiekan pyörteilemään hänen edessään kuin odottaen. Hän kietoi ohjansa satulanupin ympärille ja veti vyöllään riippuvan puukon tupistaan. Hän nappasi yhden palmikkonsa, otti kiinni sen hännästä ja yhdellä sulavalla liikkeellä leikkasi siitä irti suortuvan.

Ared puristi suortuvaa sormenpäillään, veti syvään henkeä ja alkoi laulaa, ja aavikko lauloi hänen mukanaan. Hänen äänensä iski tasaista tahtia, ja vaikka Haukka ei ymmärtänyt sanoja, hän tunsi niiden merkityksen tutussa poljennossa. Se poikkesi täysin veisuusta, jolla Ared oli kertonut kahden jumalattaren tarinaa kekrinä. Runon riimit soljuivat hänen huuliltaan uhmakkaina, vaateliaina, kuin maanitellen maata ja ilmaa taipumaan hänen tahtoonsa. Tuuli nousi ja muutti suuntaa; alapuolella seisovat sotilaat hätkähtivät, kun vastatuuli, joka oli ujeltanut suoraan aavikolta kääntyi ympäri ja muuttui heille myötäiseksi.

Vanhimmat yhtyivät lauluun moniäänisenä kuorona, joka tuntui nousevan itse maasta, toistaen käskyä yhä uudelleen ja uudelleen. Ren’i puristi Haukan kättä rystyset valkoisina. Hän tuijotti Aredia pelonsekaisen kunnioituksen vallassa, kun etäinen ukonnuoli valaisi taivaan ja sai maaperän värähtelemään.

Runoloitsuja oli laulettu jo ammoisina aikoina, kauan ennen kuin puut väistyivät auringon tieltä, kauan ennen kuin demonien esi-isät kävelivät Melkemin kamaralla ja taivuttivat sen elementit tahtoonsa. Tarinat kertoivat runonlaulajista, joiden veisuut olivat olleet niin väkeviä, että niiden avulla he kykenivät taistelemaan demonien taikakonsteja vastaan aikakausia sitten. Haukka oli pitänyt niitä vain tarinoina, mutta hänkin tunsi ihonsa menevän kananlihalle kuunnellessaan.

Vyön kultaiset helat helisivät tuulessa kuin tuhannet tiu’ut, kun Ared päästi hiussuortuvan tuulen mukaan.

”Vain tuuli kantaa akherin laulun,” hän lopetti laulunsa daqaneesiksi. ”Vain aurinko muistaa akherin laulun.”

Tuuli tyyntyi huoahtaen lyhyen hetken ajaksi. Kun ukkonen jyrähti uudestaan, lähempänä, tuuli puhalsi puhurin lailla pohjoisesta ja kiritti pilviä tumman taivaan halki kuin vetäen heitä etelään. Ared työnsi puukon takaisin tuppeensa, irrotti sen vyöltään ja ojensi puukon Nemekenille. Vanhimmat vaihtoivat vielä viimeisen katseen Aredin kanssa ja kääntyivät takaisin Hatam-Ileä kohti sanaakaan sanomatta.

”Taitaa olla aika lähteä, kun tuuli on myötäinen meille,” Ared sanoi tyynesti, aivan kuin mitään erikoisempaa ei olisi tapahtunut. Hän kannusti hevosensa liikkeelle.

Ren’i ja Haukka katsoivat toisiaan. Haukasta tuntui äkkiä siltä, että olisi voinut katsoa hänen silmiinsä ikuisesti, eikä se olisi siltikään ollut tarpeeksi. Hän suuteli Ren’in kättä ja päästi viimein irti.

”Näkemiin,” Haukka sanoi.

”Näkemiin,” Ren’i vastasi.

Haukka katsoi hänen peräänsä, kunnes dyynit nielaisivat hänet näkyvistä. Kavionjäljet olivat jo alkaneet kadota hiekkaan tuulen mukana, mutta hän ei saanut itseään lähtemään liikkeelle ennen kuin niistä viimeisetkin olivat hiutuneet pois.