Suuri Akherin autiomaa, 6. kahdestoistakuuta 3045

Oli kuin itse sää olisi tehnyt pilkkaa Ren’in ahdingosta. Runoloitsujen nostattama hiekkamyrsky, joka oli puhaltanut taukoamatta viikkoja Sumujen niemen ja Akherin autiomaan yllä, osoitti vihdoin laantumisen merkkejä, ja luonnoton auringonvalo kajasti sadekauden vehreyttämien Syrjämaiden yllä.

Hän ei muistanut juuri mitään matkasta Kolmoisniemeltä sotilasleiriin, eikä leiristä edelleen Hatam-Ileen erikoissaattueessa muun armeijan edellä. Haukka ei ollut herännyt. Ren’i oli puristanut hänen kättään rystyset valkoisina ja kasvot kyynelten juovittamina, yrittäen vuodattaa ashaynsa tämän elottomaan hahmoon, mutta tuloksetta.

”Yritä vielä,” Ared aneli häntä, vaikka näki Ren’in rinnan kohoilevan rasituksen jäljiltä. Ren’i ei vastannut, vaan otti Haukan kasvot käsiensä väliin ja painoi otsansa tämän viileää otsaa vasten, kutsuen häntä molemmilta nimiltään sielunsa syövereissä yhä uudestaan ja uudestaan kuin loputonta mantraa hokien.

Ren’i kokosi ashaynsa, sen jokaisen pienimmänkin rippeen, jonka tunsi itsessään, ja yritti kurkottaa sen kohti Haukkaa. Jokainen, joka kantoi pisaraakin demoniverta perimässään, pystyi siihen, vaikkei mihinkään muuhun. Ashayn jakaminen oli ainoa kyky, joka oli heille kaikille luontainen. Joka ikinen kerta hän törmäsi näkymättömään esteeseen kuin muuriin, miten ikinä yrittikään, ja totuus ashaysta valkeni viimein Ren’ille, totuus, jota hän ei ollut koskaan käsittänyt täysin.

Ketään ei voinut pakottaa ottamaan ashayn lahjaa vastaan. Sen saajan piti hyväksyä se omasta vapaasta tahdostaan, eikä Haukka ollut enää läsnä sitä tekemään.

Kuumat kyyneleet polttivat Ren’in silmiä, kun Mineha laski käden olalleen ja sanoi tiukin huulin, ”säästä kyyneleesi. Hän ei ole kuollut, Ren’i Oereinpoika.”

”Mitä sitten?” Ren’i lähes huusi, ääni särkyen janosta ja päiväkausien epätietoisuudesta. Hän ei ollut nukkunut lainkaan sen jälkeen, kun Haukka oli saanut nuolesta. ”Miksei hän herää? Miksei hän hengitä?”

Minehan kasvoilla oli epävarma ilme. ”En tiedä. En ole koskaan nähnyt vastaavaa.”

Ren’i hautasi kasvot käsiinsä, päänsärky ohimoilla tykyttäen. Minuutit kuluivat hiljaisuudessa, vain vankkurinpyörien kitinän rikkoessa myrskyn jälkeensä jättämän täydellisen tyvenen. Hän nielaisi raskaasti, otti Haukan kädet uudestaan omiensa väliin ja yritti taas, tuloksetta.

Haukka ei ollut hengittänyt enää, kun hänet oli saatu lääkintätelttaan. Ren’i oli ollut hädässään lähes tulkoon hysteerinen, ja hänen erottamisekseen Haukasta oli vaadittu Savan, Linneen ja Sinilehden yhdistetyt ruumiinvoimat. Mineha oli veisannut teltassa, hänen parantajankykynsä kuroen nuolen repimät kudokset umpeen ja tyrehdyttäen verenvuodon, ja kun Ren’i päästettiin viimein katsomaan Haukkaa, liqarinuoli makasi sivupöydällä tämän verestä kiiltäen. Sen Ren’i oli ottanut talteen.

”Fyysisesti hän on kunnossa,” Mineha oli sanonut ontolla äänellä.

Ren’i oli hädin tuskin kuullut häntä vajotessaan polvilleen paarien ääreen, hirvittävä tyhjyyden tunne sisällään kumisten. Haukan rintakehä ei kohoillut, mutta sitä kamalampaa oli tunne Ren’in sisimmässä. Hän ei tuntenut enää Haukan läsnäoloa.

Tunnustuksen side heidän välillään oli kadonnut.

---

Hatam-Ile, 14. kahdestoistakuuta 3045

Kaatuneet laskettiin tuhansissa. Kishalaiset, niin Hol Saron kuin Meril-Anin legioonien sotilaat, kannettaisiin sotajoukon mukana kotikaupunkeihinsa virallisia hautajaisia varten, jokainen ruumis loitsulla suojattuna, jotta ne säilyisivät tunnistettavina omaisia varten. Akherit kuljetettiin omiin kaupunkeihinsa haudattaviksi. Shala, nyt Aredin virallisena oppilaana, toimitti vanhimpain neuvoston luvalla Hatam-Ilen ulkopuolella sijaitsevan metsän reunaan rakennetussa pyhäkössä lähes taukoamatta hautajaismenoja parin päivän ajan.

Ren’i kävi hyvästelemässä Kuukiven, kun Denae toisten veremiläisten ja omvarilaisten kanssa lähti kuljettamaan naista lepoon. Heidän hyvästinsä olivat lyhytsanaiset; sekä hänen että Denaen kasvoilta kuvastui jaettu tuska, eikä sanoilla ollut sijaa heidän surussaan. Nainen syleili Ren’iä tiukasti, vaihtoi yhden pitkän katseen Savan ja Linneen kanssa, ja vei kaatuneen ystävänsä mukanaan. Kuukiven ruumis oli verhottu Om-Varin väreihin, ja kvartsimiekka makasi hänen rintansa päällä kuin kunniamerkkinä.

Ared ja Mineha kieltäytyivät ykskantaan, kun Ren’i toi murheen murtamana esille ehdotuksensa Haukan laskemisesta lepoon muiden hatamileläisten kanssa.

”Ren’i, sinä kuuntelet nyt minua,” Ared sanoi hänelle, puristaen häntä harteilta kouristuksenomaisesti. Aredin kasvot olivat yhtä surun riuduttamat kuin Ren’in, mutta hänen silmissään oli edelleen sama uppiniskainen pilke kuin kuluneen viikon aikana. ”Hän ei ole kuollut. Mitä ikinä nuoli hänelle tekikään, se ei tappanut häntä. Älä heitä toivoasi.”

Ren’i ei jaksanut edes kohdata ystävänsä katsetta. Hän yritti ravistella itsensä irti, mutta Ared piti vain entistä tiukemmin kiinni.

”Ared, en tunne häntä enää,” Ren’in onnistui kuiskata. Sanat tuntuivat teräviltä ja kivuliailta kurkunpäässä kuin lasinsirpaleet. ”Hän on poissa. Poissa.”

”Jos hän olisi kuollut, Mineha ei olisi pystynyt parantamaan häntä,” Ared sanoi tiukasti. ”Kuuntele tarkasti. Akherin sielu poistuu tästä maailmasta vasta, kun ruumis palaa maahan.”

”Sanoit itse, ettet saa hänen sieluunsa yhteyttä.” Ren’i sanoi sen melkein kuin syytöksen.

Ared epäröi, mutta vain hetken verran. ”Se ei tarkoita, etteikö hän olisi vielä luonamme. Minä näin hänet tulessa, Ren’i. Näin hänet joka ainoa kerta, kun katsoin, yhtä selkeästi kuin näen sinut nyt.” Hän puristi Ren’iä niin tiukasti, että se teki melkein kipeää. ”Vie hänet mukanasi pohjoiseen, kuten lupasit. Tulen perässä niin pian kuin pystyn. Keksimme jotain.”

Ren’in silmät tulvahtivat täyteen kyyneleitä, mutta hän nyökkäsi lopulta. Hän oli lupauksensa velkaa heille kaikille. ”Jos niin kerran tahdot.”

Vannuil ja Qel langettivat Haukkaan saman loitsun kuin kishalaisten kaatuneiden, kun he viimein valmistautuivat marssimaan kohti pohjoista. He seurasivat surun murtamaa kruununprinssiään neuvottomina, tietämättä kuinka lähestyä tai lohduttaa häntä sen paremmin sanoin kuin eleinkään, eikä Ren’i halunnut antaa heille tilaisuutta siihen. Hän ei halunnut heidän osanottojaan; se olisi tehnyt menetyksestä liian pysyvän.

Ren’i ei poistunut Haukan viereltä hetkeksikään, eivätkä konsulit tai kapteeni Hamr yrittäneet estää häntä. Hän tiedosti etäisesti, että jossain kaukana ulkopuolisessa maailmassa hänellä oli edelleen armeija ja velvollisuudet huolehdittavanaan, mutta he kaikki näyttivät saavuttaneen sanattoman yhteisymmärryksen jättää hänet rauhaan. Vannuil oli ottanut marsalkka Meiqälin kuljetuksen pohjoiseen omalle kontolleen, piittaamatta marsalkan mielipiteestä. Qel puolestaan huolehti komentoketjusta, kun kapteeni Hamr piti silmällä kunniakaartia totuttuun tapaansa.

Kha’ar sen sijaan lupasi jäädä muutaman sadan sotilaan kanssa Hatam-Ileen huolehtimaan (omien sanojensa mukaan) jälkipyykistä.

”Olette onnistuneet solmimaan diplomaattiset suhteet Kishan keisarillisen huoneen ja akherien välillä ensimmäistä kertaa aikakausiin,” hän oli sanonut Ren’ille viimeisenä iltana konsuliteltassa ennen kuin heidän tiensä erkanivat. ”Se on saavutus, joka jo itsessään on varjelemisen arvoinen. Pidetään huoli siitä, ettei molemminpuolinen työ valu hukkaan.”

Akherivanhimmat olivat samaa mieltä. He kokoontuivat hyvästelemään Ren’in kunniakaarteineen Meril-Anin tasangolle, kun Qel kokosi jo etujoukkoja lähtövalmiuteen. Ared, Shala, Yölaulu ja Onniar olivat heidän joukossaan. Ren’i ei pystynyt pakottamaan itseään kohtaamaan heidän katseitaan; Yölaulun ja Aredin tuska oli liian käsinkosketeltavaa ja liian lähellä hänen omaansa, että hän olisi kestänyt sen painoa harteillaan.

”Aavikon kansan ajatukset kulkevat kanssasi, Ren’i Oereinpoika,” Nemeken lausui.

Ren’i kävi polvilleen, risti molemmat kädet rintansa yli ja kumartui syvään, niin syvään kuin rintapanssari antoi myöten. Hänen silmänsä verestivät ja leukaa koristi epäsiisti, ajamaton sänki, eikä hiuksiin oltu koskettu moneen päivään niin saippualla kuin harjallakaan. Hän tiesi näyttävänsä hirveältä. Se ei kuitenkaan vetänyt vertoja sille, miltä hänestä tuntui. Hänellä ei ollut sanoja katumukselleen, mutta hän tunsi vanhimpien katseet niskassaan raskaina kuin avoimen syytöksen.

”Kiitän teitä kaikesta, arvostetut vanhimmat,” hän sanoi, katse kunnioittavasti maahan luotuna. Se ei ollut se, mitä hän todella halusi sanoa. Hän halusi käydä kasvoilleen maahan ja anoa anteeksiantoa, jota ei ansainnut, mutta kunniakaartin ja kapteenin tarkkailevat katseet estivät häntä romahtamasta. ”Olin toivonut, että eroaisimme paremmissa merkeissä, mutta sitä onnea meille ei ole suotu.”

”Ehkei tämä ero ole lopullinen,” Nemeken vastasi. Naisen äänestä puuttui sen tavanomainen terä. ”Aavikolla vain viholliselle sanotaan hyvästi, muille sanotaan näkemiin. Ja toivon todella, että näemme vielä uudestaan.”

”Kenties.” Ren’i kumarsi vielä kerran. ”Näkemiin.”

”Näkemiin, Ren’i Oereinpoika.”

Sava ja Linnee saattelivat hänet vankkureille, joissa Haukka lepäsi tummassa akheriasussa, kasvot tyynenä kuin hän olisi vain ollut syvässä unessa. Hänen näkemisensä särki jotain Ren’in rinnassa joka ainut kerta, eikä hän uskonut koskaan katsoneensa tarpeeksi. Linneen ja Savan kasvoilla oli yhtä uupunut ilme kuin Ren’in omilla, ja hän tiesi heidän kahden ymmärtävän hänen surunsa muuta kaartia henkilökohtaisemmin. He olivat kaikki kokeneet Liqarian koettelemuksineen ja kauhuineen yhdessä, olivat tunteneet Haukan.

Haukka. Ren’i ei tiennyt, osasiko edes ajatellut häntä sillä nimellä. Hän oli halunnut erota Ren’istä Khaeronina, ja Ren’i oli sulkenut hänet sydämeensä tosinimellään. Siellä se säilyisi ikuisesti, niin kauan kuin ashay poltti hänen suonissaan.

Sava avasi oven ja sanoi hiljaa, ”olemme lähettyvillä, jos tarvitsette meitä, ylhäisyys.”

”Tarkoitamme sitä,” Linnee painotti, kun Ren’i ei vastannut. Hänen silmänsä olivat yhtä verestävät kuin Ren’inkin. ”Olemme täällä teitä varten, mitä ikinä tarvitsettekin.”

Ren’i nyökkäsi vaitonaisesti, kiipesi vankkureihin, ja he sulkivat oven hänen takanaan.

Yhdet monista tarvikevankkureista oli tyhjennetty ja muutettu yksityiseksi hytiksi Ren’iä varten. Ajatus viikkokausien ratsastuksesta muiden rinnalla, kaikkien nähtävillä, tuntui ylivoimaiselta, ja vaikka kapteeni oli tapansa mukaan vastustanut protokollasta poikkeamista, tämän vastaväitteet olivat kaikuneet kuuroille korville. Kun vankkurit lähtivät liikkeelle, Ren’i kävi polvilleen Haukan viereen, hautasi kasvonsa tämän rintaa vasten, ja itki kuin pieni lapsi.

---

Suuri Pohjoinen Valtatie, 18. kolmastoistakuuta 3045

Vuodenvaihde lähestyi kenenkään huomaamatta armeijan madellessa Pohjois-Kishan lumen peittämien tasankojen halki kohti jäätyneen Pohjoisen meren syleilyssä lepäävää Hol Saroa. Ilma kävi hyytävän kylmäksi mitä pidemmälle pohjoiseen he kulkivat, ja paksut kinokset hidastivat heidän etenemistään, mutta Ren’i hädin tuskin huomasi sitä. Hän poistui ensimmäisten viikkojen aikana vankkureista vain harvoin, ja silloinkaan toiset eivät saaneet hänestä irti kuin yksitavuisia vastauksia. Kun hän viimein puki rintapanssarin takaisin ylleen ja tuli ulos, satoja virstoja Meril-Anista pohjoiseen, kapteeni ja konsulit eivät voineet olla tuijottamatta häntä.

Hänen silmiensä yli kulki kirkkaanpunainen viiva, samanlainen, jollaista Ellerram oli käyttänyt suruaikanaan.

Ren’i otti varahevosen ohjat Suwalta ja kapusi satulaan. Kaarti otti ääneti paikkansa hänen ympärillään.

”Teidän ylhäisyytenne,” Qel sanoi kumartaen, kun Ren’i ohjasi ratsun hänen ja Vannuilin väliin.

Ren’i ei vastannut. Kyyneleet olivat viimein tyrehtyneet. Niiden tilalle oli tullut ontto, kumiseva tyhjyys, jota ei voinut täyttää mikään. Hän söi ja joi vain mekaanisesti, kuin tiedostaen, että ruumis tarvitsi ravintoa pysyäkseen toiminnassa, ja nukkui vain, kun oli liian väsynyt pysyäkseen hereillä.

Uni tuli silti vain katkonaisesti, ja hän säpsähti hereille pienimmästäkin äänestä tai tärähdyksestä. Haukka oli loitsun ansiosta lämmin, vaikkei rintakehä kohoillut hengityksestä, ja Ren’i pelkäsi joka kerta herätessään, että jokin hänessä olisi muuttunut niiden minuuttien tai tuntien aikana, jotka Ren’i oli viettänyt tiedottomana. Pelko oli turha: Haukassa ei näkynyt merkkejä ruumiinvammasta vanhoja arpia lukuun ottamatta, ei verta, ei edes mustelmia. Ne olivat parantuneet itsekseen matkanteon aikana, eikä Ren’i ymmärtänyt mitä se merkitsi.

Hän puristi Haukan kättä nukahtaessaan, ei lohduttaakseen itseään, vaan muistutuksena siitä, minkä hinnan hän oli maksanut tuodessaan Kishan sodan Syrjämaille.

Aavikko avautui hänen ympärillään pimeänä ja lohduttomana, kuuma tuuli paljasta ihoa polttaen jokaisen puuskan mukana. Tuuli tuntui puskevan häntä eteenpäin vaateliaasti, kuten aina ennenkin, mutta Ren’i seisoi hievahtamatta paikoillaan, vaikka hiekkamyrsky raivosi ennennäkemättömällä voimalla. Uni oli aina sama jokaista pienintä yksityiskohtaa myöten, eikä tunne siitä, että häntä odotettiin jossain, ollut haihtunut minnekään. Se raastoi rikki jotakin sellaista hänessä, joka oli jo valmiiksi vereslihalla, mutta hän ei saanut itseään pakotettua lähtemään.

Ren’i maistoi suolan huulillaan herätessään, eikä yllättynyt huomatessaan itkeneensä. Vaikka tunne loisti poissaolollaan valvemaailmassa, hän oli tuntenut sen unessa yhtä selvästi kuin aina ennenkin; tunteen siteestä hänen ja Haukan välillä. Se teki nukkumisesta – ja heräämisestä – joka kerta yhtä kivuliasta.

Hän asetteli valahtaneen peiton paremmin Haukan ylle. Hän ei tiennyt, uskoivatko akherit tuonpuoleiseen – Ared oli vain sanonut heidän palaavan maahan – mutta Ren’i toivoi, että jossain oli paikka vailla kipua ja kärsimystä, joka oli ottanut Haukan vastaan. Ansaittuun lepoon.

”Tulen luoksesi niin pian kuin mahdollista,” Ren’i sanoi. Hänen äänensä oli muuttunut käheäksi käyttämättömyyden jäljiltä; se ei kuulostanut enää häneltä, ei edes hänen omiin korviinsa. ”Odota minua.”

Vankkurien ulkopuolella alkoi sataa lunta.

---